Part 32

Eikä Ravenswoodin käytös juuri helpottanut ukon pelkoa. Palvelijansa vapiseviin pyyntöihin, että hän olisi hyvä ja nauttisi hiukan virvokkeita, nuoriherra ensin ei vastannut mitään, ja sitten äkkiä ja kiivaasti viiniä vaadittuaan joi aivan vasten tapaansa sangen suuren määrän. Kun ei herra huolinut mistään ruoasta, rukoili vanhus lempeästi, että hän antaisi saattaa itsensä makuukamariin. Kolme, neljä kertaa hän sai uudistaa tämän pyynnön, ennenkuin Ravenswood viimein äänettömällä pään nyökkäyksellä ilmoitti suostumuksensa. Mutta kun Kaleb vei hänet mukavasti varustettuun kamariin, jossa hän, Ashtonien luota palattuaan, tavallisesti oli nukkunut, seisahtui Ravenswood jyrkästi kynnykselle.

"Ei tänne", lausui hän tylyllä äänellä. "Saata minut siihen kamariin, missä isäni kuoli; siihen kamariin, missä _hän_ makasi silloin, kun he olivat meidän tornissamme yötä."

"Kuka? kysyi Kaleb, jonka mieli oli liiaksi pelästyksissä ollakseen kerkeä älyämään.

"_Hän_, Lucy Ashton! -- Tahdotko tappaa minut sillä, että pakoitat minua mainitsemaan sen nimen?"

Kaleb aikoi sanoa, ettei kamari ollut hyvässä kunnossa: mutta hän vaikeni, kun näki herran närkästyneen, maltittoman katseen. Hän neuvoi ääneti ja vapisten tietä, asetti lampun aution huoneen pöydälle ja yritti laittaa jotain vuoteentapaista; mutta hänen herransa käski hänen mennä, äänellä, joka ei sallinut mitään viivytystä. Vanhus läksi, mutta hän ei mennyt nukkumaan, vaan rukoilemaan, ja aika ajoin hän hiipi herransa kamarin ovelle nähdäkseen, oliko Ravenswood jo levolla. Mutta raskas, tasainen astunta kuului sieltä kaiken yötä, ainoastaan joskus syvät huokaukset hetkeksi keskeyttivät sen. Ja usein kajahtavat raskaan saappaan koron iskut osoittivat kovinkin selvästi, että kamarin onneton asuja välistä ei saanut tuskansa puuskia hillityksi. Vanhan Kalebin mielestä aamu, jota hän ikävöi, ei tahtonut koskaan koittaa. Mutta aika, joka aina samaa vauhtiaan kuluu, jos tuntuukin sen vieriminen meidän kuolevaisten silmistä joskus hitaammalta tai kiireemmältä, toi viimein kuitenkin aamunkoiton myötänsä, ja rusottava valo kohosi kimaltelevan valtameren ääreltä. Oltiin nyt marraskuun alussa, ja ilma oli näin myöhäiseksi syys-ajaksi sangen kaunis. Itätuuli oli puhaltanut kaiken yötä, ja nouseva luode vieri lähemmäksi tornin perustuksena olevia kallioita kuin tavallisesti.

Ensimmäisen valon säteen välkähtäessä Kaleb läheni Ravenswoodin makuukammion ovea ja näki raon kautta, että hänen herransa mittaili paria kolmea miekkaa, joita talletettiin kamariin kuuluvassa seinäkomerossa. Yhden näistä miekoista Ravenswood valitsi mutisten itsekseen: "Se on lyhyempi -- olkoon hänellä etu siinäkin niinkuin kaikissa muissa suhteissa."

Tästä, mitä hän näki, Kaleb hyvinkin ymmärsi, mille asialle hänen herransa aikoi mennä ja kuinka turha kaikki esteleminen olisi. Hän tuskin kerkesi pujahtaa pois oven takaa, josta hänen herransa oli vähällä tavata hänet, niin äkisti Ravenswood nyt tuli ulos ja meni talliin. Uskollinen palvelija astui jälessä, ja herransa rutistuneita vaatteista sekä kalman kalpeista kasvoista hän sai vahvistuksen luulolleen, että Ravenswood oli koko yön viettänyt unetonna, lepoa nauttimatta. Alas tultuaan Kaleb tapasi herransa hevosta satuloimassa ja tarjousi, vaikka hänen kätensä yhtä paljon kuin äänensäkin vapisivat, auttamaan häntä siinä toimessa. Mutta Ravenswood torjui äänettömällä viittauksella luotaan avun ja talutettuaan hevosen pihalle oli juuri nousemaisillaan selkään, kun harras rakkaus herraansa kohtaan, Kalebin voimallisin tunne, taas voitti hänen pelkonsa. Äkkiä vanha palvelija viskautui polvilleen Ravenswoodin jalkojen juureen ja syleili hänen polviansa huutaen: "Voi herrani! Voi herrani! Tappakaa minut, mutta älkää lähtekö tuommoiseen hirveään toimeen! Voi herra kulta! Odottakaahan vain tämä ainoa päivä vielä -- huomennahan herra markiisi A---- saapuu tänne ja kaikki tulee hyväksi."

"Sinulla ei enää ole mitään herraa, Kaleb", sanoi Ravenswood pyrkien irti hänestä. "Miksi sinä, vanha mies, nojautuisit kaatuvaa tornia vasten?"

"Mutta _minulla on_ herra", huusi Kaleb, yhä pidellen kiinni hänestä, "niin kauan kuin Ravenswoodin perillisessä on hengen hivahdusta. Minä vain olen palvelija -- minä olin jo syntyessäni teidän isänne -- teidän isoisänne palvelija -- minä synnyin Ravenswoodin suvun palvelukseen -- olen elänyt sen palveluksessa -- minä kuolisin, jos sillä voisin heitä palvella! -- Pysykää vain kotona, ja kaikki tulee hyväksi!"

"Hiljaa, hullu mies, hiljaa, hullu vanha mies", sanoi Ravenswood. "Tästä lähtien ei mikään tässä elämässä, joka minua koskee, tule enää hyväksi, ja onnellisin olisi se hetki, joka joutuisaan lopettaisi elämäni!"

Näin sanoen hän irtaantui vanhan miehen käsistä, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti portista ulos. Mutta siinä hän kääntyi ja viskasi Kalebille, joka riensi häntä vastaan, raskaan kukkaron, joka oli täynnä kultaa.

"Kaleb!" virkkoi hän kalman hymy huulillaan, "sinä saat jakaa perintöni perillisilleni." Ja sitten hän käänsi jälleen hevosensa ympäri ja jatkoi matkaansa mäen rinnettä alas.

Kulta putosi pihan kiville kenenkään huomaamatta; sillä ukko juoksi katsomaan, mitä tietä hänen herransa kulki. Ravenswood poikkesi vasemmalle, pienelle, epätasaiselle polulle, joka kallion harjaa myöten kulki meren rannalle ja johti jonkunlaiseen valkamaan, missä torniin kuuluvia veneitä ennen aikaan oli pidetty. Nähtyään, että hän poikkesi sille tielle, Kaleb riensi idänpuoleiselle vallille, jonne näkyi melkein koko hietikkoranta miltei Wolfs-Hopen kylään saakka. Selvään hän näki herransa ratsastavan sitä suuntaa niin joutuisasti kuin vain hevonen jaksoi. Silloinpa äkkiä taas johtui Balderstonin mieleen tuo vanha ennustus, että viimeisen Ravenswoodin herran piti hukkua Ahdin virtaan, joka oli puolimatkassa tornin ja hietikkorannan välissä, Wolfs-Hopen pohjoispuolella. Kaleb näki herransa kulkevan turmiollisen paikkaan saakka, mutta etempänä ei hän enää koskaan tullut näkyviin.

Eversti Ashton oli vimmaisessa kostonhimossaan rientänyt määräpaikalle. Hän asteli kiivaasti edestakaisin maltittomana katsellen torniin päin, josta hänen vastustajansa oli määrä tulla. Nyt, kun aurinko oli noussut ja koko pyörö näkyi itäisen meren yläpuolella, hän huomasikin ratsumiehen, joka kiiti häntä kohti niin kiireesti, että selvästi saattoi huomata hänen olevan yhtä kiivaan. Mutta äkkiä tämä näky katosi, ikäänkuin ratsumies olisi sulanut ilmaan. Ashton pyyhki silmiänsä ikäänkuin hän olisi nähnyt kummituksen ja riensi sitten sille paikalle, jonka läheisyydessä toiselta puolen rientävä Balderstonkin tuli häntä vastaan. Ei näkynyt missään jälkeäkään hevosesta eikä ratsumiehestä; sen he vain näkivät, että äskeiset itätuulet ja korkea luodevesi olivat paljon laajentaneet hetteikön tavallisia rajoja. Epäilemättä siis onneton ratsastaja -- sen todistivat kavioiden jäljetkin -- ei ollut hätäisessä kiireessään muistanut pysyä vahvalla hietikolla, likempänä kallion juurta, vaan oli ajanut suorinta, vaarallisinta tietä. Ainoastaan yksi jälki hänestä oli jäänyt, musta sulka oli hänen hatustaan kirvonnut, ja sen nyt nousevan luoteen vierivät laineet toivat rantaan Kalebin jalkojen juureen. Vanha mies nosti sen maasta, kuivasi ja pisti poveensa.

Wolfs-Hopen asukkaat kuultuansa hirmusanoman kiiruhtivat nyt kaikki paikalle, mitkä maata myöten, mitkä veneillä; mutta heidän hakemisestaan ei ollut mitään apua. Lietteikkö tavallisella itaruudellaan, niinkuin tämmöisissä tapauksissa ainakin, piti saaliinsa. Tämän kertomuksen loppu on nyt lähellä. Markiisi A----, säikähtyneenä hänelle saapuneista hirvittävistä huhuista ja peloissaan sukulaisensa puolesta kerkesi seuraavana aamuna Wolfs Cragiin juuri parahiksi saadakseen surusanoman. Vielä kerran haettiin hänen käskystänsä ruumista, mutta turhaan. Sitten hän palasi Edinburghiin ja unohti keskellä valtiollisten vehkeiden verkkoa sangen pian tämän surkean tapauksen.

Niin ei ollut Kaleb Balderstonin laita. Jos maalliset edut olisivat voineet vanhusta lohduttaa, niin hänen loppuelämänsä olisi ollut onnellisempi kuin ikänä hänen siihen asti vietetyt päivänsä. Mutta koko elämä tuntui hänestä nyt tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Koko hänen ajatusjuoksunsa, kaikki hänen tunteensa, hänen ylpeytensä ja pelkonsa, hänen ilonsa ja surunsa, ne olivat aina olleet mitä kiinteimmässä yhteydessä tuon sammuneen suvun kanssa. Hän ei nyt enää jaksanut pitää päätään pystyssä; hän jätti kaikki entiset mielipaikkansa ja askareensa. Ainoa, mikä nyt enää näkyi huvittavan häntä, oli istuminen ja mietiskeleminen niissä huoneissa, missä nuori Ravenswood viimeksi oli asustanut. Kalebia ei ruoka ravinnut eikä lepo virvoittanut; ja osoittaen uskollisuutta, jommoista ilmenee usein koirissa, mutta hyvin harvoin ihmisissä, hän kitui vielä vuoden ajan tässä kerrotun onnettomuuden perästä ja kuoli sitten.

Ashtonin sukukaan ei pysynyt kauan pystyssä Ravenswoodien loputtua. Herra Ashton saattoi vielä hautaan vanhimman poikansa, joka sai surmansa kaksintaistelussa Flanderissa; ja Henrik, hänen toinen perillisensä, kuoli naimatonna. Rouva Ashton yksin eli hyvin vanhaksi, ollen ainoa jälkeenjäänyt koko siitä onnettomien ihmisten joukosta, jonka turmioon hänen leppymätön vihansa oli ollut syynä. Emme tahdo emmekä uskallakaan väittää, ettei hän olisi salaa sydämessään tuntenut tuskaa ja hakenut sovitusta vihastuneen Jumalan kanssa; mutta ympäristönsä nähden hän ei koskaan näyttänyt mitään omantunnon vaivaa eikä katumusta. Hänen ulkomuodossaan kuvastui aina vain sama rohkea, ylpeä, taipumaton henki kuin kertomiemme surkeiden tapauksien edelläkin. Komea marmorinen hautapatsas säilyttää jälkimaailmalle hänen nimensä, säätynsä ja hyveittensä muistoa; hänen uhrinsa sitä vastoin ovat molemmat jääneet sekä hautakiveä että hautakirjoituksia vaille.

VIITESELITYKSET:

[1] Lothianeiksi nimitetään maakuntaa Edinburghin, Skotlannin pääkaupungin ympärillä.

[2] Vallankumoukseksi nimenomaan sanotaan Englannin historiassa sitä tapausta, jolloin Oranian prinssi Wilhelm v. 1688 karkoitti maasta Jaakko II:n.

[3] Una ja Miranda ovat siihen aikaan hartaasti luettujen romaanien henkilöitä. _Suom. muist._

[4] Jolla haavoitettu otus oli lopullisesti tapettava.

[5] Lockhart oli hovioikeuden presidenttinä ja ammuttiin pistoolilla v. 1689 Edinburghin Isollakadulla. John Chiesley, hurja mies, joka sen teki, oli kostoon yltynyt siitä syystä, että arveli kärsineensä vääryyttä tämän presidentin julistaman omavaltaisen tuomion kautta.

[6] Karkoitettu kuningas Jaakko IX asui S:t Germainissa Ranskassa. _Suom. muist._

[7] Jakobiiteiksi sanottiin Jaakko kuninkaan puoluelaisia. _Suom. muist._

[8] Chevalierin eli ritarin nimellä tarkoitettiin Jaakko II:n poikaa. _Suom. muist._

[9] Jaakko kuninkaan kuvalla varustettuja kultarahoja. _Suom. muist._

[10] Auld Reekie. Sillä nimellä nimitettiin leikillisesti Edinburghin kaupunkia.

[11] Kaleb tarkoitti: petit couvert = pikku arkipäivälliset. _Suom. muist._

[12] Vanhanaikaisissa skotlantilaisissa talonpoikais-asunnoissa oli oven edessä väliseinä, joka esti kylmän ilman tunkeutumasta tuvan perälle.

[13] Craig-in-guilt = Kurkku pahanteossa; Craig-in-peril = Kurkku vaarassa.

[14] Stuartien puoluelainen.

[15] Jaakko II:n poika.

[16] Pajunoksan kantaminen englanninkielessä merkitsee samaa kuin suomeksi "saada rukkaset."

[17] Kävelypaikka likellä Edinburghia, jossa tavallisesti kaksintaistelut tapahtuvat.