Part 22

"Herra Jumala, Eleonora!" huudahti aviomies. "Ravenswoodko ajettaisiin pois siksi, että Craigengeltille, kurjalle kortinlyöjälle ja vakoojalle olisi sijaa? -- Se oli jo paljon, kun sen verran hillitsin itseni, etten heti paikalla käskenyt tuota heittiötä ulos talostani, ja suuresti kummastuin, kun näin hänen sinun seurassasi tulevan tänne."

"Koska näit hänen minun seurassani tulevan", vastasi heikompi aviopuoliso, "niin siitä olisit voinut ymmärtää, että hän on sopiva seurakumppani. Ja mitä Ravenswoodiin tulee, ei hänelle tapahdu mitään muuta kuin mitä hän itse, sen minä varmaan tiedän, teki eräälle arvossa pidettävälle ystävälleni, joka pahaksi onnekseen joku aika sitten sattui olemaan hänen luonaan vieraisilla. -- Mutta tee nyt päätöksesi -- sillä jollei Ravenswood lähde tästä talosta, niin minä lähden!"

Herra Ashton astui edestakaisin kamarissa mitä tuskallisimmassa levottomuudessa. Pelko, häpeä, ja suuttumus taistelivat sitä kuuliaisuutta vastaan, jota hän tavallisesti osoitti rouvallensa. Vihdoin hän teki sellaisen päätöksen, minkä pelkurimaiset ihmiset tekevät tavallisesti tällaisessa pulassa ollessaan; hän ryhtyi puolikeinoon.

"Suoraan sanoen, korkea armonne, en voi enkä tahdo ottaa syykseni tuollaista epäkohteliaisuutta Ravenswoodia kohtaan, jota te vaaditte -- semmoista ei hän ole minulta ansainnut. -- Jos sinä tahdot olla hurja ja oman kattosi alla häväistä aatelissukuista miestä, niin en voi sitä estää. Mutta en ainakaan tahdo olla tämmöisen mielettömän teon välikappaleena."

"Vai et tahdo?" kysyi rouva.

"En, niin totta kuin Jumala on taivaassa, korkea armonne!" vastasi aviomies. "Vaadi minulta jotakin, mikä soveltuu tavalliseen siivouteen, esimerkiksi, että vähitellen jättäisin tuon tuttavuuden, tai muuta sellaista -- mutta että minä ajaisin hänet ulos talostani, siihen en tahdo enkä voi suostua."

"Sitten sukumme kunnian valvominen tälläkin kertaa, niinkuin usein ennen, on jäävä minun vaivakseni", sanoi rouva.

Hän kävi istumaan ja kirjoitti kiireesti muutamia rivejä. Mutta juuri kun hän aukaisi oven kutsuakseen kamaripalvelijansa eteisestä, yritti valtiosinetinvartia vielä kerran estää häntä tästä päättäväisestä teosta. "Ajattele, mitä teet, Eleonora; sinä teet veriviholliseksemme nuoren miehen, jolla luultavasti on oleva voimaa kostaa meille -- --"

"Oletko koskaan nähnyt ketään Douglasia, joka pelkäisi vihollista?" kysyi rouva ylenkatseellisesti.

"Niinhän se on, mutta hänessä on ylpeyttä ja kostonhimoa, joka riittää sadalle Douglasille ja vieläpä sadalle pirullekin päälliseksi. Ajattele toki asiaa vielä tämä yö!"

"En hetkeäkään kauemmin", vastasi rouva. "Kuulkaa, neitsyt Patullo, te viette kirjeen nuorelle Ravenswoodille."

"Ravenswoodin nuorelleherralleko, armollinen rouva?" kysyi neitsyt Patullo.

"Niin, Ravenswoodin nuorelleherralle, jos häntä niin tahdotte nimittää."

"Minä pesen käteni tässä asiassa", sanoi valtiosinetinvartia. "Menen puutarhaan katsomaan, että Jardine poimii talvihedelmiä jälkiruoaksi."

"Tee niin", vastasi rouva katsahtaen hänen jälkeensä äärettömän ylenkatseellisesti, "ja kiitä Jumalaasi, että tänne jääpi joku, joka osaa suojella suvun kunniaa yhtä hyvin, kuin sinä osaat valita talviomenoita ja päärynöitä."

Valtiosinetinvartia viipyi puutarhassa jokseenkin kauan, kunnes rouvan virittämä ruutimiina sillä aikaa kerkeäisi räjähtää, ja niin hän ainakin toivoi, Ravenswoodin vihastuksen ensi vimma vähän asettuisi. Kun herra Ashton vihdoin palasi saliin, antoi markiisi paraikaa käskyjä muutamille palvelijoilleen. Hän näkyi olevan kovasti suutuksissaan ja heti keskeytti herra Ashtonin anteeksipyynnön siitä, että oli niin kauan antanut korkean vieraan olla yksin.

"Arvattavasti, herra Ashton, on teilläkin tieto tästä eriskummallisesta kirjeestä, jonka teidän rouvanne on armollisesti lähettänyt _minun_ sukulaiselleni Ravenswoodille" -- (_minun_ sanaa hän erittäin painosti). "Ja tietysti te ette kummeksu, kun sanon jäähyväiset. Minun sukulaiseni on jo lähtenyt arvellen jäähyväisten sanomisen omasta puolestaan tarpeettomaksi, koska tämä eriskummallinen häväistys on kuitannut kaiken ennen osoittamanne kohteliaisuuden."

"Minä voin vakuuttaa, herra markiisi", puolusteli herra Ashton itseään pitäessään kirjettä kädessään, "etten tiedä mitään tämän kirjeen sisällyksestä. Minä tiedän vain, että rouva Ashton on hyvin äkkipikainen, ennakkoluuloissaan itsepäinen, ja mieleni on kovin paha, jos hän on tehnyt jotain loukkaavaa, tai jos te olette katsonut sen loukkaukseksi. Mutta toivon sentään teidän, herra markiisi, muistavan, että naisen -- --"

"Pitää käyttäytyä sivistyneen naisen tavoin niitä kohtaan, joilla on korkea säätyarvo", täytti markiisi keskeytyneen lauseen.

"Niin juuri, herra markiisi", virkkoi onneton valtiosinetinvartia, "mutta rouva Ashton on sittenkin nainen --"

"Jolle, minun arveluni mukaan", keskeytti markiisi taas, "pitäisi opettaa mitä velvollisuuksia hänen säätynsä vaatii. Mutta tässähän tulee rouva itse, ja minä tahdon saada kuulla hänen omasta suustaan, mistä syystä hän näin eriskummallisella, arvaamattomalla tavalla on häväissyt minun likeistä sukulaistani meidän molempien ollessa hänen vieraanaan."

Rouva Ashton astui nyt sisään. Hänen riitansa herra Ashtonin kanssa ja sen jälkeen seurannut keskustelu hänen tyttärensä kera eivät olleet kuitenkaan estäneet häntä huolehtimasta myös ulkomuodostaan. Rouva Ashton astui sisään juhlapuvussa; ja hänen katseensa ja käytöksensä majesteetillisuus sopikin hyvin yhteen niiden loistavien vaatteitten kanssa, joita sen ajan aatelisnaiset käyttivät tämmöisissä tilaisuuksissa.

Markiisi A. kumarsi ylpeästi, ja rouva vastasi tähän tervehdykseen yhtä mahtavasti ja kylmästi. Vieras otti sitten herra Ashtonin liikkumattomasta kädestä kirjeen, jonka hän hetkeä ennen kuin rouva tuli, oli hänelle antanut. Markiisi aikoi ruveta puhumaan, mutta rouva keskeytti hänet heti. "Minä näen, herra markiisi, että te tahdotte ottaa puheeksi seikan, josta vain on harmia. Minun on paha mieli, että juuri tällä hetkellä piti tulla esille tämmöinen asia, sillä en tahtoisi vähimmässäkään määrässä häiritä sitä kunnioitettavaa vastaanottoa, mikä teille, herra markiisi, olisi tuleva. Mutta näin on laita: herra Edgar Ravenswood, jolle kirjoitin tämän teidän kädessänne olevan kirjeen, on väärinkäyttänyt hänelle tässä talossa osoitettua kohteliaisuutta sekä herra Ashtonin mielenlaadun hiljaisuutta ja viekoitellut nuoren tytön kihloihin, josta suhteesta ei tytön vanhemmille ole annettu mitään tietoa ja johon nämä vanhemmat eivät ikänä voi suostua."

Molemmat herrat vastasivat yht'aikaa. "Mahdotonta, että minun sukulaiseni -- --" sanoi markiisi.

"Ja vielä mahdottomampaa, että minun tyttäreni Lucy -- --" sanoi valtiosinetinvartia.

Rouva Ashton keskeytti jyrkästi molemmat ja vastasi kumpaisellekin. "Herra markiisi, teidän sukulaisenne, jos herra Ravenswoodilla todella on se kunnia, on yrittänyt salaa viekoitella tämän nuoren, kokemattoman tytön rakkauden puoleensa. Herra William Ashton, teidän tyttärenne on ollut kyllin typerä suodaksensa enemmän suosiota, kuin mitä hänen olisi pitänyt, näin sopimattomalle kosijalle."

"Ja minun mielestäni, rouva", virkkoi valtiosinetinvartia, jolta hänen tavallinen malttinsa ja kärsivällisyytensä loppui, "jollei teillä ollut mitään parempaa meille kerrottavana, niin olisitte voinut pitää tämänkin perhesalaisuuden ilmaisematta."

"Suokaa anteeksi, herra Ashton", vastasi rouva kylmäkiskoisesti; "mutta herra markiisilla on oikeus vaatia selitystä siitä tavasta, jolla minun on ollut pakko kohdella tuota nuorta miestä, hänen sukulaistaan, niinkuin hän sanoo."

"Tämä syy", mutisi valtiosinetinvartia itsekseen, "on keksitty sen jälkeen kun teko jo oli tehty. Sillä jos siinä lieneekin perää, niin eipä hän Ravenswoodille kirjoittaessaan sitä voinut tietää."

"Ensi kerran minä kuulen tästä asiasta", sanoi markiisi; "mutta koska te, armollinen rouva, itse olette tämän arkaluontoisen aineen ottanut puheeksi, niin sallikaa minun sanoa, että minun sukulaisellani olisi syntyperänsä ja sukunsa nojalla oikeus vaatia kosintansa tyynimielistä kuuntelemista tai ainakin kohteliasta kieltoa, jos hän onkin ollut siksi rohkea ja kohottanut silmänsä herra William Ashtonin tyttäreen saakka."

"Teidän pitäisi muistaa, herra markiisi, mitä sukua neiti Lucy Ashton on äitinsä puolelta", sanoi rouva.

"Kyllä minä muistan, että te polveudutte -- Angus-suvun nuoremmasta haarasta", vastasi markiisi, "ja teidän, armollinen rouva -- suokaa anteeksi, että niin sanon -- ei pitäisi unohtaa, että Ravenswoodit ovat kolme kertaa naimisen kautta liittyneet sen vanhempaankin haaraan. Älkää, armollinen rouva -- kyllähän minä näen, mikä asian juuri on -- vanhaa, juurtunutta vihaa ei ole helppo voittaa -- sen vuoksi minä annan paljon anteeksi -- muuten en olisikaan voinut enkä tahtonut sallia sukulaiseni lähteä yksinään aivan kuin tästä talosta ulos ajettuna -- mutta minä toivoin voivani sovittaa asian. Enkä tahdo nytkään erota vihoissani teistä -- en lähde ennenkuin päivällisen jälkeen, jolloin tapaan Ravenswoodin nuorenherran muutamien virstojen päässä täältä. Meidän pitää puhua tästä asiasta tyynemmällä mielellä."

"Sitä juuri minäkin hartaasti haluaisin, herra markiisi", sanoi herra Ashton kiireesti. "Eleonora, me emme saa sallia, että herra markiisi A. lähtee suuttuneena meiltä. Meidän pitää väkisinkin pidättää hänet täällä päivällisen yli."

"Meidän kartanomme", vastasi rouva, "ja kaikki, mitä se sisältää, on tarjona herra markiisille niin kauan kuin hän meille tahtoo tehdä sen kunnian ja viipyä täällä. Mutta mitä siihen tulee, että vielä keskustelisimme tästä harmillisesta asiasta -- --"

"Suokaa anteeksi, armollinen rouva", keskeytti markiisi, "mutta en voi sallia teidän ilmaista kovin hätäistä päätöstä näin tärkeästä asiasta. Minä näen, että paraikaa vielä enemmän vieraita on tulossa; ja koska hyvä onneni nyt on suonut minulle tilaisuuden uudistaa entisen tuttavuuteni rouva Ashtonin kanssa, niin toivon, ettei minun tarvitse menettää tätä minulle niin kallista onnea jonkun harmittavan keskustelun vuoksi, ei ainakaan ennenkuin olemme ensin keskustelleet hauskemmista asioista."

Rouva hymyili, kumarsi ja ojensi kätensä markiisille, joka täten talutti hänet ruokasaliin; sillä senaikuinen, kursaileva kohteliaisuus ei sallinut vieraan ottaa talonrouvan käsivartta kainaloonsa, niinkuin talonpoika kirkonvihkiäisjuhlassa taluttaa kultaansa. Neiti Ashtonin sija oli tyhjä, ja syyksi hänen poissaoloonsa ilmoitettiin, ettei hän voinut aivan hyvin. Päivälliset olivat komeat, oikeinpa ylelliset, ja kestivät myöhään iltaan asti.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Kova ol' onni isälläin, kovempi mulla on; hänt' armaans' seuras pakohon, mä lähden yksinäin.

_Walker_.

En yritäkään kertoa miten vihastus ja suru sekaisin riehuivat Ravenswoodin sydämessä, kun hänen tällä tavoin täytyi lähteä esi-isiensä muinaisesta asunnosta. Rouva Ashtonin kirje sisälsi semmoisia sanoja, että hänen oli mahdoton hetkeäkään kauemmin viipyä tämän kartanon katon alla, jos hänessä oli hiukankaan sitä omanarvontuntoa, jota hänessä kenties oli vähän liiaksikin. Markiisikin arveli itseänsä samalla häväistyksi, mutta kuitenkin tahtoi vielä hieroa sovintoa. Hän antoi siis sukulaisensa yksinään lähteä otettuaan Ravenswoodilta sen lupauksen, että hän odottaisi häntä tuossa pienessä kapakassa, joka oli nimeltään Sammakon pesä, joka, niinkuin lukijani ehkä muistanevat, sijaitsi puolitiessä Ravenswoodin kartanon ja Wolfs Cragin tornin välillä, noin seitsemän, kahdeksan virstan päässä kumpaisestakin paikasta. Sinne markiisi lupasi saapua samana iltana tai seuraavana aamuna. Jos hän olisi noudattanut vain omia vihastuksen tunteitaan, niin olisivat ne yllyttäneet häntä heti lähtemään; mutta hän ei tahtonut mielellään, ei ainakaan yrittämättä, jättää niitä etuja, joita hän oli toivonut käynnistään valtiosinetinvartian luona. Ja Ravenswood samaten, kesken vihastuksensa tulisintakin vimmaa, ei mielellään tahtonut hylätä sitä sovinnon toivoa, joka perustui herra Ashtonin hänelle osoittamaan ystävällisyyteen sekä myös markiisin puolustukseen. Mutta Ravenswood itse oli heti paikalla lähtenyt, viipymättä sen pitempää aikaa, kuin mitä matkatavarat välttämättömästi vaativat.

Ensi alussa hän kannusti hevostaan kovaan juoksuun puiston kautta kulkevaa tietä myöten, ikäänkuin nopea kulku olisi voinut vaimentaa hänen rinnassaan riehuvia sekalaisia tunteita. Mutta kun seutu kävi yhä jylhemmäksi ja autiommaksi ja kun kartanon tornin huiput olivat peittyneet kokonaan puiden taakse, niin hän hillitsi vauhtiansa, ikäänkuin antaakseen sijaa noille tunteillensa, joita hän turhaan oli koettanut tukehduttaa. Tie, jota hän kulki, kävi Haltijan lähteelle ja Liisan mökille päin; eikä hän voinut olla muistamatta sitä turmiollista taikavoimaa, jonka taikauskoiset ihmiset hokivat edellisellä paikalla olevan, eikä myöskään niitä varoituksia, jotka Liisa oli turhaan hänelle lausunut. "Vanha tarina ei puhunutkaan perättömiä", sanoi hän itsekseen, "ja Haltijan lähde on todellakin saanut nähdä Ravenswoodin perillisen viimeisen hullun teon. -- Ja totta Liisakin puhui", jatkoi hän, "minä olen nyt siinä tilassa, jota hän ennusti -- tai, oikeammin sanoen, minä olen vielä paljon pahemman häväistyksen alainen. En olekaan isäni suvun sortajan syöttiläänä ja perheenjäsenenä, mitä vanha ennustaja-eukko pelkäsi, vaan olen viheliäinen kurja, joka on pyrkinyt tuohon alentavaan paikkaan ja joka on saanut ylenkatseellisen kiellon."

Meidän täytyy kertoa tämä juttu samalla tavalla kuin se on meille kerrottu; ja jos otamme lukuun, miten pitkä aika on jo kulunut tässä kerrotuista tapahtumista ja kuinka halukkaat kaikkeen ihmeelliseen ne ihmiset ovat, joiden suun kautta tämä juttu on kulkenut, niin eipä se olisikaan täydellisesti skotlantilainen tarina, jollei siinä tulisi myös hiukan näkyviin skotlantilaista taikauskoa. Ravenswoodille näet kerrotaan hänen lähetessään Haltijan lähdettä tapahtuneen tämmöisen ihmeen. Hänen ratsunsa, joka asteli hitaasti, pysähtyi äkkiä kesken vakavaa, tasaista kulkuaan, korskahti, kavahti pystyyn eikä liikahtanut eteenpäin kannustimista huolimatta, aivan kuin se äkkiä olisi huomannut jotain säikähdyttävää. Ravenswood näki nyt naishaamun valkeassa tai oikeammin harmaassa viitassa aivan samalla paikalla istumassa, missä Lucy oli kuunnellut hänen onnetonta rakkaudentunnustustaan. Ravenswoodille johtui ensi hetkenä mieleen, että Lucy kenties oli arvannut mitä tietä hän oli kulkeva puiston kautta ja rientänyt tälle tutulle, yksinäiselle paikalle lievittääkseen omaa ja rakastajansa surua viimeisillä jäähyväissanoilla. Tässä luulossa hän hyppäsi maahan hevosensa selästä, kiinnitti suitset oksaan ja astui kiireesti lähdettä kohti, hartaasti, vaikka hiljaisella äänellä lausuen sanat: "Neiti Ashton! -- Lucy!"

Nämä sanat kuultuaan nainen kääntyi hänen puoleensa ja Ravenswoodin ihmettelevät silmät tunsivat, että siinä oli vanha, sokea Liisa eikä Lucy Ashton. Hänen eriskummallinen pukunsa, joka oli pikemmin ruumiin hikiliina kuin elävän naisen puvun kaltainen, Liisan vartalo, joka, sen hän huomasi, oli tavallista pitempi, ja eniten kaikesta se, että tuo sokea, vaivainen, vanhuuttaan kykenemätön ihminen oli täällä yksinään, niin kaukana asunnostaan (sangen pitkän matkan päässä, jos muistamme, kuinka huonovointinen eukko oli) -- kaikki nämä seikat yhteensä ihmetyttivät, melkeinpä peloittivat häntä. Ravenswoodin lähetessä nainen verkalleen nousi istualtaan, kohotti ryppyisen kätensä, ikäänkuin kieltäen häntä tulemasta, ja hänen lakastuneet huulensa liikkuivat nopeasti, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Ravenswood seisahtui; ja kun hän hetken kuluttua jatkoi kulkuaan, niin Liisa tai Liisan haamu liikkui tai liukui taaksepäin viidakkoon, yhä katsellen tulijaan. Pian peittivät puut koko ilmestyksen; ja Ravenswood, joka ei voinut voittaa sitä varmaa, peloittavaa oletusta, että tämä olento ei kuulunut tähän maailmaan, pysyi ikäänkuin maahan juurtuneena sillä paikalla, missä hän oli nähnyt viimeisen vilahduksen näystä. Viimein kuitenkin hän rohkaisten mielensä astui likemmäksi sitä paikkaa, jossa haamu oli ollut istuvinaan; mutta ruoho ei ollut siinä painunut maahan eikä mitään muutakaan jälkeä ollut, josta hän olisi voinut päättää näkynsä olleen todellisen ja maallisen.

Mieli täynnä outoja ajatuksia ja sekavaa pelkoa, joita luonnollisesti herää jokaisessa, joka on ollut näkevinään yliluonnollisia näkyjä, Ravenswood palasi hevosensa luo. Näin tehden hän vähänväliä katseli taakseen, hiukan pelokkaana, ikäänkuin odottaen näyn ilmestyvän uudelleen. Mutta haamu, lieneekö se sitten ollut todellinen ilmestys vai tulistuneen, kiihtyneen mielen tyhjä kuvitelma, ei tullut enää näkyviin. Hevonen kuitenkin oli aivan hiessä ja säikähdyksissä, ikäänkuin se olisi tuntenut sitä pelon tuskaa, jota sanotaan yliluonnollisen olennon nostavan luontokappaleissakin. Ravenswood nousi satulaan ja ratsasti hitaasti edelleen, aika ajoin viihdyttäen hevostansa, joka sisällisesti värisi ja vapisi, ikäänkuin se olisi pelännyt jokaisen metsälakeuden auetessa näkevänsä jotain uutta kauhistusta. Vähän aikaa arveltuansa ratsastaja päätti tarkemmin tutkia tätä asiaa. "Olisiko mahdollista, että silmäni olisivat pettäneet minua", sanoi hän, "pettäneet minua niin kauan aikaa? -- Vai onko tuo vaimo olevinaan niin vaivainen paremmin herättääkseen ihmisten surkuttelua? -- Mutta sittenkään ei hän liikkunut elävän, todellisen olennon tavalla. -- Pitäneekö minunkin taipua kansan uskoon ja luulla, että tuo kurja nainen on liitossa pimeyden vallan kanssa? -- Siitä tahdon saada selkoa -- en salli omien silmienikään pettävän."

Tällä tavoin epäillen hän saapui Liisan puutarhan pienelle portille. Istuin koivun juurella oli tyhjä, vaikka ilma oli ihana ja päivä vielä korkealla. Hän lähestyi mökkiä ja kuuli sieltä naisen huokauksia ja itkua. Ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa, ja sen vuoksi hän vähän odotettuansa nosti salpaa ja astui sisään. Autio suruhuone tämä todella oli. Viheliäisellä vuoteellaan makasi kuolleena viimeinen Ravenswoodin suvun palvelijoista, joka oli asunut vielä entisen herrasväkensä tiluksilla. Henki oli hänestä juuri ikään lähtenyt; ja pikku tyttö, joka eukon viimeisinä hetkinä oli ollut läsnä, väänteli käsiään ja itkeä voivotteli lapsen tavalla puoleksi peloissaan, puoleksi suruissaan emäntänsä ruumiin vieressä.

Ravenswood sai vaivoin lapsiparan pelon asettumaan, sillä hänen äkillinen tulonsa ensi hetkenä pikemmin säikähdytti kuin lohdutti häntä. Ja kun hän oli saanut hänet viihdytetyksi, niin tytön ensi sanat olivat: "Te olette tullut liian myöhään." Tiedustellessaan, mitä nämä sanat tarkoittivat, Ravenswood sai sen vastauksen, että vainaja heti tuntiessaan kuolemantuskan ensi oireet oli lähettänyt erään talonpojan herraskartanoon pyytämään Ravenswoodin nuorta herraa puheilleen ja että eukko sitten maltittomasti oli odottanut häntä. Mutta köyhän sanansaattajat ovat hitaat, huolimattomat. Mies, niin perästäpäin saatiin kuulla, ei ollut joutunut kartanoon ennenkuin Ravenswood oli jo lähtenyt; ja vieraiden palvelijoiden puheet olivat häntä niin suuresti huvittaneet, ettei hän kovinkaan pian ollut muistanut palata Liisan mökille. Sillä välin eukon tuska näytti vain kiihtyvän sitä mukaa kuin ruumiillisetkin kivut; ja käyttääksemme Pikun, hänen ainoan auttajansa sanoja, "hän rukoili hartaasti, että vielä kerran saisi nähdä entisen herransa pojan ja uudistaa varoituksensa." Hän kuoli samana hetkenä, kun kaukana olevan kylän kello löi yksi; ja Ravenswood muisti sisäisesti kauhistuen kuulleensa kellon heläjävän metsän takaa vähää ennen kuin vainajan haamu -- siksi hän oli nyt taipuvainen sitä luulemaan -- oli hänelle ilmestynyt.

Kunnioitus kuollutta ja myös luonnollinen säälintunne hänen pelästynyttä palvelijaansa kohtaan vaativat Ravenswoodia jollakin tavalla pelastamaan Pikun tästä tilasta. Vainaja, niin tyttö kertoi, oli toivonut tulevansa haudatuksi yksinäiselle vanhalle hautausmaalle likelle Sammakon Pesän kapakkaa. Tätä hautausmaata sanottiin Erakon kirkkomaaksi, ja siellä lepäsi muutamia Ravenswoodin suvun jäseniä sekä paljon heidän alustalaisiaan. Ravenswood piti velvollisuutenaan noudattaa tätä vainajan toivetta, mikä on hyvin tavallinen Skotlannin rahvaan parissa. Hän lähetti siis Pikun läheiseen kylään noutamaan avuksi muutamia naisia ja vakuutti hänelle sillä välin viipyvänsä ruumiin luona; sillä Skotlannissa, samoin kuin myös muinoin Tessaliassa, ei arvella käyvän laatuun jättää kuollutta ilman silmälläpitoa.

Tällä tavoin Ravenswood sai neljänneksen tuntia tai vähän runsaamminkin istua yksinään vartioimassa saman eukon ruumista, jonka irtautunut henki, jolleivät hänen silmänsä aivan olleet pettäneet, juuri äsken oli ilmestynyt hänelle. Tämä outo tapahtumien yhteensattuma vaikutti syvästi Ravenswoodin mieleen, niin rohkea kuin hän olikin luonteeltaan. "Liisa kuoli hartaasti haluten nähdä minua. Olisiko siis mahdollista", semmoinen oli aivan luonnollisesti hänen ajatustensa juoksu, "että hartaat, kiihkeät halut, jotka täyttävät sydämen juuri kuolinhetkenä, saattavat vielä elämän loputtuakin kestää, rikkoa henkien maailman ankaran raja-aitauksen ja tuottaa vainajan eteemme elävän ihmisen muodossa ja näössä? -- Ja miksikä tuo haamu sai ilmestyä silmin nähtävänä, mutta ei saanut sanoa sanottavaansa korvin kuultavasti? -- Ja miksikä saa tämmöinen luonnon sääntöjen rikkominen tapahtua, vaikka sen tarkoitusta ei kuitenkaan anneta ilmi? -- Turhia kysymyksiä ne ovat kaikki, joihin ainoastaan kuolema, kun se kerran saattaa minut samankaltaiseksi kuin tämän kalmankarvaisen, lakastuneen ruumiin edessäni, voi antaa vastauksen."

Näin puhuessaan hän levitti liinan ruumiin kasvoille, joita hän ei tahtonut sen kauemmin katsella. Sitten hän istahti vanhaan tammiseen nojatuoliin, jonka Liisa oli osannut anastaa omakseen silloin kun Ravenswoodin isän lähdettyä velkojat, palvelijat, virkamiehet ja oikeudenpalvelijat kilpaa ryöstivät kartanoa. Näin istuen hän koetti niin paljon kuin mahdollista poistaa äskeisen tapauksen luonnollisesti nostattamia taikauskoisia tunteita mielestään. Olihan hänellä muutenkin, ilman noiden yliluonnollisten näkyjen kauhistusta, kyllin syytä olla synkällä mielellä; sillä aivan äsken vielä oltuaan Lucy Ashtonin suosittu rakastaja ja itse herra Ashtonin kunnioitettu ystävä hän nyt istui täällä yksinään ja suruissaan vartioimassa pitäjän vaivaisen yksin heitettyä, hylättyä ruumista.

Tästä surullisesta toimesta hän pääsi kuitenkin paljon pikemmin kuin mitä hän oli voinutkaan toivoa siihen nähden, että kylään oli vainajan mökiltä jokseenkin pitkä matka ja että ne kolme ämmää, jotka sieltä -- käyttääksemme sota-ammattiin kuuluvaa sanaa -- tulivat "vahdinvaihtoon", olivat sangen vanhat ja huonovoimaiset. Jos heitä olisi kutsuttu mihin muuhun toimeen hyvänsä, niin nuo kolme arvokasta muijaa olisivat kiiruhtaneet paljon vähemmin; sillä yksi heistä oli jo kahdeksankymmenen vuoden vanha tai sen ylikin, toinen oli halvattu, ja kolmannen jalka oli tapaturmasta tullut rammaksi. Mutta kuolleen ruumiin hoito on Skotlannin talonpoikien mielitointa, sekä miesten että naisten. En tiedä sanoa, lieneekö siihen syynä kansan mielenlaatu, joka epäilemättä on vakava ja haaveksivainen; vai lieneekö se jälkimuistoa muinaisesta katolilaisuudesta, jonka ajalla hautajaiset aina olivat juhla-aikoja eläville. Ja pitojen viettäminen, runsaat ruoat ja hyvä humala päässä olivat, niinkuin nytkin vielä, yhdistyneet eroamattomasti vanhanaikuisiin skotlantilaisiin hautajaisiin. Yhtä hauska kuin hautajaisjuomingit, _dirgie_, olivat miehille, yhtä huvittavaa naisille oli ruumiin valmistaminen arkkuun pantavaksi. Vääntyneitten jäsenten oikaiseminen tätä surullista työtä varten käytetyllä laudalla, ruumiin pukeminen puhtaisiin liinavaatteisiin ja villaisen peiton levittäminen sen yli, kaikki nämä puuhat olivat kylän vanhojen ämmien toimena, joka tuotti heille erikoista synkkää huvitusta.