Part 20

Tämmöinen seura ei Bucklaw'lle voinut milloinkaan eikä millään mahdollisella tavalla olla hyväksi, vaikka tosin vaara siitä ehkä väheni, että hän niin perinpohjin tunsi syöttiläänsä luonnonlaadun ja niin täydellisesti ylenkatsoi häntä. Mutta asiain semmoisinaankin ollessa oli erittäin suuri syy pelätä tuon huonon seurakumppanin turmelevan kaikki hyvät avut, jotka hänen isäntänsä ehkä oli luonnolta saanut.

Craigengelt ei ollut koskaan antanut anteeksi sitä ylenkatsetta, jolla Ravenswood oli tempaissut hänen kasvoiltansa miehuuden ja rehellisyyden tekokuoren. Ja Bucklaw'n vihan kiihoittaminen häntä vastaan oli vaarattomin kostokeino, joka johtui tämän viekkaan, ilkeän, mutta pelkurimaisen miehen mieleen.

Hän muistutteli siis yhä Bucklaw'lle tuota asiaa, ettei Ravenswood ollut ruvennut hänen kanssaan kaksintaisteluun; ja kaikilla tavoin hän koetti saattaa suojelijansa siihen luuloon, että kunnia vaati tämän asian ratkaisemista viipymättä lähtemällä Ravenswoodin puheille. Mutta vihdoin Bucklaw jyrkästi käski hänen olla vaiti tästä asiasta.

"Minun mielestäni", sanoi hän, "herra Ravenswood ei ole käyttäytynyt minua kohtaan niinkuin kunnon aatelismiehen sopii, enkä ymmärrä millä oikeudella hän lähetti minulle röyhkeän vastauksen, kun minä vaadin häntä miekalla teostaan vastaamaan. -- Mutta hän pelasti kerran henkeni, ja kun asiaa nyt oikein mietin, niin luulen, että me olemme nyt kuitit. Mutta jos hän toisen kerran sattuisi minun tielleni, niin alkaa meidän välillämme uusi tili, ja silloin Ravenswoodin nuoriherra kavahtakoon."

"Kavahtakoon vaan, totta maar!" toisti Craigengelt. "Sillä kun sinä pääset vauhtiin, Bucklaw, niin on hänellä miekan kärki nahassaan ennen kolmatta pistoyritystä, siitä panisin vaikka mitä vetoon."

"Silloin et ymmärrä asiasta hiukkaakaan", vastasi Bucklaw. "Ethän olekaan nähnyt hänen miekkailevan."

"Minäkö en asiasta ymmärtäisi hiukkaakaan?" vastusteli syöttiläs, -- "sepä todella on sukkelaa leikinlaskua! -- Ja vaikken olekaan koskaan nähnyt Ravenswoodin miekkailevan, niin enkö sentään ole käynyt _monsieur_ Sagoonin opissa, joka oli paras _maitre d'armes_ Pariisissa? Enkö ole käynyt _signor_ Pocon luona Firenzessä, ja _meinheer_ Durchstossenin luona Wienissä, enkö ole nähnyt kaikkia heidän temppujaan?"

"En tiedä missä lienet käynyt, missä et", sanoi Bucklaw. "Mitä sitten, jos oletkin?"

"No ei muuta kuin että piru minut vieköön, jos olen nähnyt yhdenkään ranskalaisen, italialaisen tai saksalaisen osaavan käyttää jalkaansa, kättänsä ja silmäänsä puoleksikaan niin hyvin kuin sinä, Bucklaw."

"Tuo on luullakseni valetta, Craigie-veikko", vastasi Bucklaw. "Mutta osaanhan minä sentään pitää puoltani harjoitusmiekalla, sotamiekalla, tikarilla tai sapelillakin -- ja onpa siinä sen verran kuin aatelismiehen tuleekin osata näitä asioita."

"Ja kaksikin sen vertaa kuin mitä yhdeksänkymmentäyhdeksän miestä sadasta osaa", kehui Craigengelt. "He oppivat hiukan tokaisemaan pistomiekalla ja sitten ovat tuntevinansa jalon miekkailutaidon perinpohjin! Kerran kun kävin Rouenissa v. 1695, menin erään ritari de Chaponin kanssa ooppera-teatteriin, ja siellä me tapasimme kolme englantilaista keikaria -- --"

"Tuleeko siitä pitkä juttu?" kysäisi Bucklaw keskeyttäen hänet aivan kursailematta.

"Miten tahdot", vastasi syöttiläs, "sillä emme me siinä asiassa juuri vitkailleet."

"Sitten minä tahdon sen lyhyenä", päätti Bucklaw. "Onko se lysti vai surullinen?"

"Saakelin surullinen, sen vakuutan, niin se ainakin heistä tuntui. Sillä ritari ja minä --"

"Sitten en sitä huoli yhtään kuulla", keskeytti Bucklaw. "Täytäpäs pikari täti-eukkoni klaret-viinillä, olkoon hänen sielunsa autuas! Ja, niinkuin Vuoriston sananlasku käskee: 'Älä ryyppyä puheella katkaise'."

"Niinhän oli vanhalla herra Evan Dhullakin tapana sanoa, silloin kun minä rautaisten poikien kanssa kävin sotaa v. 1698. Craigengelt, niin hän usein sanoi minulle, te olette kelpo poika ja samalla paras, joka on pivossaan pitänyt terästä, mutta teissä on yksi vika."

"Jos hän olisi tuntenut sinut niin kauan kuin minä", keskeytti Bucklaw, "niin olisipa hän löytänyt pari tusinaa vikoja lisäksi. Mutta hiiteen kaikki pitkät jutut; esitäpä joku malja, mies."

Craigengelt nousi, hiipi varpaillaan ovelle, tirkisti ulos, sulki sen varovasti, palasi paikalleen, työnsi kuluneen, kultasilaisen hattunsa toiselle korvalleen, otti lasin oikeaan käteensä, kosketteli vasemmalla tikarinsa pontta ja lausui: "Merentakaisen kuninkaan terveydeksi!"

"Kuulepas, kapteeni Craigengelt", sanoi Bucklaw. "Minä en huoli ilmaista ajatuksiani tästä asiasta, sillä minulle on kunnioitettavan Girnington-tätini muisto siksi rakas, etten tahtoisi saattaa tätä häneltä perittyä taloa tiluksineen vaaraan kapinoimalla vallitsevaa hallitusta vastaan. Tuo Jaakko-kuninkaasi Edinburghiin, kapteeni, kolmenkymmenentuhannen sotamiehen kera, sitten tahdon sanoa, mitä arvelen hänen oikeudestaan kruunuun. Mutta mitä siihen tulee, että pistäisin kaulani nuoran solmuun ja saattaisin hyvät laajat tilukseni niiden rangaistusten alaisiksi, jotka 'sitä asiaa varten ovat päätetyt ja säädetyt', niin enpä olekaan niin hullu, sen saat nähdä. Jos siis mielesi tekee heiluttaa puukkoasi ja pikariasi kapinallisia maljoja juoden, niin saat mennä muualle hakemaan itsellesi juomaa ja juomaveljiä."

"Olkoon vaikka niinkin", suostui kapteeni Craigengelt. "Esitä sitten malja sinä itse, ja minä lupaan, oli se millainen hyvänsä, juoda lasin pohjaan, vaikka se olisi peninkulman syväinen."

"Ja minä aionkin esittää maljan, joka sen vaivan maksaa, poikaseni", sanoi Bucklaw. "Mitäpä jos joisimme neiti Lucy Ashtonin terveydeksi?"

"Olkoon menneeksi", vastasi kapteeni tyhjentäen pikarinsa. "Onhan se sievin tyttönen koko Lothianissa. Sääli vain, että vanha kettu, hänen isänsä, on viskaamaisillaan hänet tuon pöyhkeilevän tyhjätaskun, Ravenswoodin nuorenherran syliin."

"Eipä se vielä niin taattu asia lienekään", vastasi Bucklaw äänellä, joka, vaikka hän sitä koki kylmäkiskoiseksi teeskennellä, kuitenkin herätti kumppanin kärkkään uteliaisuuden. Eikä siitä herännyt vain uteliaisuus, vaan samassa myös se toivo, että hän voisi päästä salaisuuden perille ja siten tulla isännälleen välttämättömän tarpeelliseksi. Sillä pelkkään armoillaoloon ei Craigengelt suinkaan tahtonut tyytyä, heti kun vain tilaisuus tarjoutui viisaudella tai viekkaudella sitoa Bucklaw'n suosio lujemmalle.

"Minä luulin", virkkoi hän hetken vaiti oltuaan, "asian jo olevan aivan ratkaistun -- he seurustelevat aina yhdessä, eikä mistään muusta puhuta Lammerlaw'n ja Traprain'in välillä."

"Puhukoot vain mitä tahtovat", kuului vastaus, "mutta minäpä tiedän asian paremmin. Ja minä esitän vielä kerran neiti Lucy Ashtonin maljan, poikaseni."

"Ja minä joisin sen vaikka polvillani", sanoi Craigengelt, "jos tietäisin, että tuo tyttönen olisi niin sukkela ja peijaisi tuota pirun vietävää espanjalaisen poikaa."

"Ja minä pyytäisin, ettet toista kertaa yhdistäisi 'peijata' sanaa neiti Ashtonin nimeen", virkkoi Bucklaw ankarasti.

"Sanoinko 'peijaisi?' 'Hylkäisi', arvoisa isäntäni, -- 'hylkäisi', aioinkin sanoa, Jupiter auttakoon!" vastasi Craigengelt. "Ja minä toivonkin, että tyttö hylkää hänet niinkuin joutava kortti piketti-pelissä viskataan pois ja ottaa herttakuninkaan sijaan, poikaseni! -- Mutta kuitenkin --"

"Mutta mitä?" kysyi isäntä.

"Mutta kuitenkin kuuluu olevan aivan varmaa, että he kävelevät kaiket päivät kahdenkesken maita ja metsiä."

"Ne ovat hänen isähupakkonsa hullutuksia -- kyllä ne pian saadaan pois tytön päästä, jos ne lienevätkään siihen pujahtaneet", vastasi Bucklaw. "Ja nyt kaada lasisi täyteen jälleen, kapteeni, minä tahdon sinua oikein ilahduttaa -- minä tahdon ilmoittaa sinulle salaisuuden -- salavehkeen -- solmuun saattavan salavehkeen -- solmu kuitenkin vain vertauskuvallisesti käsitettynä."

"Naimisliiton?" kysyi Craigengelt, ja hänen nenänsä venyi pitkäksi. Sillä hän pelkäsi, että hänen paikkansa Girningtonissa, jos ruoanantaja menisi naimisiin, tulisi paljoa vähemmän taatuksi kuin iloisten nuorenmiehen päivien vallitessa.

"Oikein, juuri avioliiton, mies", virkkoi Bucklaw. "Mutta miksikä sinun uljas henkesi on näin masentunut, ja miksi purppura poskiltasi näin vaalenee? Pöydässäni tulee aina olemaan kulma ja sillä lautanen ja lautasen vieressä pikari, ja tuo lautanen ja pikari täytetään aina sinua varten, vaikka kaikki hameet Lothianin maakunnassa vannoisivatkin päinvastoin. -- Mitä, veikkonen! Minä en ole semmoinen mies, jota voi kytkyestä taluttaa!"

"Niin minä kyllä sanoisin", virkkoi Craigengelt, "ja moni muukin minun hyvistä ystävistäni. Mutta piru vieköön ja ymmärtäköön mistä syystä, mutta eivätpä vaimot ole milloinkaan kärsineet minua, ja heidän on aina onnistunut ajaa minut pellolle ennenkuin lempiviikot ovat loppuneet."

"Jos olisit edes pysynyt paikallasi kunnes ne viikot olivat kuluneet loppuun, niin olisit ehkä kuitenkin saanut hyvän vuosi-eläkkeen", sanoi Bucklaw.

"Mutta eipä se minulta koskaan onnistunut", vastasi alakuloinen syöttiläs. "Niinpä esimerkiksi lordi Castle-Cuddy -- me olimme kuin käsi ja kinnas -- minä ratsastelin hänen hevosillaan; minä lainailin rahaa väliin häneltä, väliin muualta häntä varten; minä kasvattelin hänen jahtihaukkojaan ja neuvoin häntä, miten hänen piti vetonsa lyödä. Ja kun hänen mieleensä juolahti naida, niin minä naitin hänelle Kaisa Gleggin, johon luotin niin lujasti kuin ikänä mies voi naiseen luottaa. Ja piru vie, pois hän toimitti minut talostaan, niinkuin pyöriä olisi jaloissani ollut, ennenkuin hän oli kaksi viikkoa ollut rouvana!"

"Entäs sitten!" vastasi Bucklaw. "Minussa, luullakseni, ei ole mitään Castle-Cuddyn tapaista, eikä Lucyssa Kaisa Gleggin näköistä. Mutta tämä asia, katsopas, on menevä menoansa huolimatta siitä, onko se sinulle mieleen vai ei. Ainoa kysymys on vain se, tahdotko siinä olla apuna?"

"Apunako?" huudahti kapteeni. "Sinulle, sinä talokas herrani, sinä lelli-poikaseni, jonka hyväksi minä vaikka patikoitsisin paljain jaloin maailman ääreen saakka! Virka minulle vain aika, paikka, asia ja asianhaarat, niin saat nähdä, enkö auta sinua kaikissa autettavissa asioissa!"

"Hyvä on; sinun tulee siis ratsastaa kolmesataa virstaa minun asiani tähden", sanoi syöttäjä.

"Vaikka tuhat, ja pieneksi kirpunharppaukseksi sen sanoisin sittenkin", vakuutti syöttiläs. "Minä lähden heti käskemään, että satuloivat hevoseni."

"Parempi on, että viivyt siksi, kunnes saat tietää minne sinun tulee mennä ja mitä tehdä", virkkoi Bucklaw. "Tiedäthän, että minulla on sukulainen Northumberlandissa, rouva Blenkensop nimeltään, joka köyhänä ollessani valitettavasti unohti vanhan tuttavuutemme, mutta nyt on taas kääntänyt kasvojensa paisteen minun puoleeni, heti kun onneni aurinko uudestaan koitti."

"Piru vieköön kaikki semmoiset kaksikieliset luntukset!" huudahti Craigengelt jalomielisesti. "Mutta sen minä voin sanoa John Craigengeltistä, että hän pysyy ystävänsä ystävänä myötä- ja vastoinkäymisessä, köyhyydessä ja rikkaudessa, ja sen sinäkin, Bucklaw, olet kokenut."

"En minä suinkaan ole ansioitasi unohtanut", myönsi suojelija. "Kylläpä muistan, että sinä, minun ollessani pahimmassa pulassa, tahdoit pestata minut Ranskan kuninkaan tai pretendentin palvelukseen. Ja muistan senkin, että sinä myöhemmin lainasit minulle parikymmentä kolikkoa, koska, niinkuin minun varma uskoni on, olit kuullut sanoman vanhan Girningtonin rouvan halvauksesta. Mutta älä sentään ole näin alakuloinen, Jussi; uskonhan minä kuitenkin, että sinä ylimalkaan suot minulle hyvää, ja paha onnesi on vaan siinä, ettei minulla paraikaa ole parempaa neuvonantajaa. Mutta rouva Blenkensopiin palatakseni, hän, se sinun pitää tietää, on Marlboroughin herttuan rouvan paras ystävä."

"Mitä Saara Jennigsinkö ystävä?" huudahti Craigengelt. "No, on hän sitten hyvää lajia!"

"Suus kiinni ja pidä torylais-lorusi omana ilonasi, jos mahdollista", sanoi Bucklaw. "Kuule nyt, tämä northumberilainen serkkuni on mainitun Marlboroughin herttuan rouvan kautta tullut rouva Ashtonin, tuon valtiosinetinvartian puolison, tai paremmin sanoen, valtiosinetinvartian vartian hyväksi tuttavaksi. Tämä rouva on ollut niin armollinen ja paluumatkallaan Lontoosta poikennut Blenkensopin rouvan luo vierailemaan ja on paraikaa siellä serkkuni vanhassa kartanossa Wansbeck-joen varrella. Näillä rouvilla, katsos, veikkonen, on aina ollut tapana ja tottumuksena pitää aviomiehiään aivan mitättöminä semmoisissa asioissa, jotka koskevat perheellisiä oloja. Ja niinpä he nytkin ovat suvainneet herra William Ashtonin mieltä tiedustelematta ottaa keskenään puheeksi avioliiton, joka tulisi solmittavaksi Lucy Ashtonin ja minun kunnioitettavan itseni välillä; rouva Ashton ajaa asiaa itsemääräämänään valtuusmiehenä aviomiehensä ja tyttärensä puolesta, ja eukko Blenkensop samalla lailla, ollen minun pyytämättäni niin armollinen, että ajaa minun asiaani. Olinpa, niinkuin ymmärtänet, ensin hiukan ällistyksissäni, kun sain tietää, että tämä liitto, joka koskee minua jokseenkin likeisesti, jo oli melkein valmiiksi solmittu ennenkuin minulle siitä hiiskuttiin sanaakaan."

"Saakeli soikoon, jos se on rehellisen pelin sääntöjen mukaista", vastasi ystävä. "Ja mitä, virkapas, sinä vastasit?"

"Ensi hetkenä, totta puhuen, arvelin lähettää sen liiton hiiteen ja sen solmijat yhteen matkaan, nuo toisten asioihin sekaantuvat ämmät. Toisena hetkenä minä nauroin sydämeni pohjasta. Ja kolmantena viimein tulin siihen lujaan päätökseen, että asia ei sentään olisikaan hullumpi, vaan minulle sangen sovelias."

"Minä luulin, ettet ollut koko tyttöstä nähnytkään kuin sen yhden ainoan kerran -- ja silloinkin oli hänellä ratsastusnaamio silmien peittona. Näin minä varmaan muistan sinun sanoneen."

"Niin onkin. Mutta minä ihastuin kuitenkin suuresti häneen silloin. Ja tuota Ravenswoodin roistomaista tapaa kohdella minua -- kun hän ajoi minut pois oveltaan lakeijain ruokakumppaniksi siitä syystä, että hänellä muka oli valtiosinetinvartia tyttärineen vierainaan tyhjässä nälkälinnassansa -- piru vie, Craigengelt, sitä en anna hänelle anteeksi ennenkuin olen hänelle kostanut kelpo kepposella!"

"Toisin ei sinun pidäkään tekemän, jos sinulla on ydintä luissasi", kehoitti Craigengelt, joka näki, että asia nyt kääntyi hänelle mieleiseksi. "Ja jos sinä häneltä viet tuon tyttösen, niin siitä hänen sydämensä särkyy."

"Vielä mitä", vakuutti Bucklaw; "hänen sydämensä on ylt'ympäri järjellä ja filosofialla vannehdittu -- josta hyvästä et sinäkään, Craigie-veikkonen, tiedä enempää kuin minä, Jumala parantakoon! -- Mutta minä tahtoisin saada hänen ylpeytensä masennetuksi, sitä minä tarkoitan."

"Maltas", sanoi Craigengelt, "nythän minä tiedänkin syyn, miksi hän oli sinulle niin epäkohtelias vanhassa hujanhajaisessa tornissaan. Ei hän hävennyt sinun seuraasi -- ei, ei suinkaan! -- Hän pelkäsi, totta maar, että sinä kävisit väliin ja veisit tytön häneltä!"

"Mitä, Craigengelt?" kysyi Bucklaw. "Luuletko todella sitä? -- Mutta ei, ei! -- Hän on saakelin paljon pulskempi mies kuin minä."

"Kuka -- hänkö?" huusi syöttiläs; "onhan hänen pintansa musta kuin hakkisen. Ja mitä vartaloon tulee -- kylläpä hän on pitkä mies, sitä ei voi kieltää -- mutta kas nopea, vahvaraajainen, keski-kokoinen -- --"

"Rutto sinut korjatkoon!" kirosi Bucklaw keskeyttäen hänet, "ja minutkin, joka lorujasi kuuntelen! Sinä kehuisit vartaloani, vaikkapa olisin kyttyräselkä. Mutta mitä Ravenswoodiin tulee -- hän ei ole säästänyt minua enkä minäkään aio säästää häntä -- jos _voin_ viedä tytön häneltä, niin vien hänet!"

"Jos muka voit? Tuhat tulimmaista! Sinä _ehdottomasti_ viet hänet -- rouva, kuningas, ässä, minun valttivaltiaani! Hän saa paittion, toisen paittion, ja ajetaan pellolle!"

"Lopeta toki hetkeksi korttilorusi", sanoi Bucklaw. "Asia on nyt jo niin pitkälle kehittynyt, että minä olen suostunut sukulaiseni ehdotukseen, myöntynyt huomenlahjan ja myötäjäisten määrään j.n.e. Ja kaikki menee solmuun, heti kun Ashtonin rouva saapuu kotiin, sillä hän se yksin hallitsee tyttärensä ja poikiensa asioita. Nyt minun vain pitäisi lähettää joku luotettava ystävä sinne muutamia papereita viemään."

"Niin totta kuin tämä on kelpo viiniä, minä sinun tähtesi ratsastaisin hamaan maailman ääreen asti -- vaikka Jerikon muurille ja Johannes-papin tuomio-istuimelle saakka!" huusi kapteeni.

"Hyvä on, kyllä uskon, että sinä mielelläsi teet jotakin minun hyväkseni ja paljon oman hyötysi vuoksi. Nuo paperit, katsos nyt, voisi kuka hyvänsä viedä sinne; mutta sinun pitäisi vähän enemmänkin tehdä. Sinun pitää rouva Ashtonin kuullen, sivumennen ja ikäänkuin asia ei olisi mitään erinomaista, mainita pari sanaa siitä, että Ravenswood oleskelee Ashtonin kartanossa ja alinomaa seurustelee neiti Lucyn kanssa. Ja myös voit lisätä, että kaikki naapurit tietävät markiisi A----nkin olevan tulossa sinne ja aikovan, niinkuin luullaan, solmia avioliiton Ravenswoodin ja neiti Ashtonin välillä. Tahtoisinpa kuulla mitä rouva Ashton kaikkeen tähän sanoo; sillä, piru vieköön, enpä kehtaisi kilvoitteluun lähteäkään, jos Ravenswood, joka jo onkin aika kappaleen matkaa edellä, lopulta vie voiton."

"Eipä hitustakaan edellä -- siksi se tyttönen on liian viisas ja siinä uskossa minä nyt juon hänen terveydekseen vielä kolmannen kerran. Ja jos tämä aika ja paikka vain olisi sopiva, niin minä joisin sen maljan polvillani kumarruksissa, ja ken ei siihen tahtoisi yhtyä, sille sitoisin hänen omat suolensa sukkanauhoiksi sääriin!"

"Kuules, Craigie-veikkonen!" sanoi Bucklaw. "Sinä menet nyt korkeasäätyisten rouvien seuraan, ja sentähden kiittäisin sinua, jos vähäksi aikaa voisit unohtaa nuo rosvomaiset kirouksesi ja vannomisesi. Aion sentään myös kirjoittaa heille, että olet karkea, oppimaton mies."

"Niin, oikein", vastasi Craigengelt. "Suora, karkea, rehellinen, kursailematon soturi."

"Eipä kovin rehellinen eikä kovin soturimainen sentään. Mutta olit minkälainen olitkin, asiani vaatii, että minä otan sinut apumiehekseni, sillä minun pitää kannustaa Ashtonin rouvaa joutuisampaan liikkeeseen."

"Kyllä minä häneen kannustimet isken kantapyöriä myöten", vakuutti Craigengelt, "ja hänen pitää rientää tänne täyttä neliä, niinkuin lehmä, jolla on koko pesäkunta ampiaisia ympärillään ja häntä kierroksessa kuin korkkiruuvi."

"Ja kuules, Craigie-veikkonen", lisäsi Bucklaw, "nämä saappaasi ja nuttusi kelpaavat kyllä 'pullon ääressä', niinkuin teatterissa kerran kuulin lausuttavan, mutta ovat ne sentään vähän liiaksi rasvaiset teepöydässä istuaksesi. Hankipas siis, ole niin hyvä, itsellesi siivompi ulkokuori, ja tästä saat rahaa kustannusten suorittamiseksi."

"Älähän, Bucklaw -- totta maar, mies -- sinä loukkaat minua. Mutta jos sentään", lisäsi Craigengelt pistäen rahat taskuun, "tahdot saattaa minut niin suureen kiitollisuudenvelkaan, niin täytyyhän minun totella."

"Hyvä on, pois hevosen selkään ja matkalle vain!" käski Bucklaw, "heti kun olet saanut ratsastuskapineesi kuntoon. Sinä saat ottaa mustan töpökorvan ratsuksesi -- ja kuules, minä annan sen sinulle lahjaksi kokonaan."

"Minä juon ensin puolikorttelia toivottaen hyvää menestystä asiallesi", vastasi lähettiläs.

"Kiitoksia, Craigie-veikko, siihen minäkin vastaan pikarilla. Enkä minä tiedä asialle muuta estettä kuin jos isä tai tytär rupeaisivat niskoittelemaan, mutta kylläpä äiti sittenkin, jos huhussa on perää, saa heidät taivutetuksi niinkuin pajunvesat. Muista vaan, ettet vihastuta häntä jakobiitti-loruillasi."

"Niin oikein, se on totta -- hän on whigiläinen ja vanhan Marlborough'n Saaran ystävä -- no, Jumalan kiitos, kyllä minä osaan nostaa minkä lipun hyvänsä, kunhan minua kyljestä nykäistään. Minä olen tapellut yhtä urhoollisesti John Churchillin kuin Dundeen ja Berwickin herttuan lipun alla."

"Kyllä sen mielelläni uskon, Craigie-veikkonen", virkkoi talon isäntä. "Mutta, Craigie, käypä, ole niin hyvä, kellariin ja noudapa meille pullo 1678 vuoden Burgundin viiniä -- se on neljännessä hinkalossa oikealla puolella. -- Ja kuule, Craigie-veikkonen, voisithan tuoda vaikka puolen tusinaakin, kun kerran noutamaan lähdet. -- Hei, tästäpä tulee hauska yö!"

YHDESKOLMATTA LUKU.

Ja kohta he näkivät iloiset miehet, ja vaunut neljin hevosineen.

_Herttua herttuan päälle_.

Craigengelt läksi toimeensa niin pian kuin hänen varustuksensa olivat valmiit ja suoritti matkansa niin joutuisasti sekä toimitti tehtävänsä niin sukkelasti kuin Bucklaw oli toivonut. Herra Bucklaw'n kirjeentuojana hän oli molemmille rouville hyvin tervetullut vieras; ja niiden silmissä, jotka ennakkosuosiolla ottavat vastaan uuden tuttavan, saattavat, ainakin jonkun aikaa, tämän tuttavan virheetkin näyttää avuilta ja hänen puutteensa kiitettäviltä puolilta. Molemmat rouvat olivat tottuneet sivistyneeseen seuraan; mutta he olivat jo ennakolta vakuutetut siitä, että herra Bucklaw'n ystävän piti olla hauska, siivotapainen mies, ja he lumosivat itse silmänsä eriskummallisella tavalla. Totta sentään on, että Craigengelt oli nyt siivosti puettu, ja se oli sangen tärkeä seikka. Mutta jos jätämmekin ulkomuodon huomioonottamatta, niin hänen roistomainen, hävytön puhetapansa selitettiin kunnialliseksi kursailemattomuudeksi, joka olikin soturille sopivin; hänen kerskauksensa kävi urheuden, hänen törkeät sananpartensa sukkeluuden nimellä. Mutta ettei joku ehkä luulisi minun tässä panneen omiani ja ettei myös molempia rouvia tuomittaisi väärin, tulee minun vielä lisätä eräs seikka. Rouvien älyn sokeuttamiseen ja heidän suosionsa taivuttamiseen vaikutti suuresti se, että kapteeni Craigengelt saapui aivan parahiksi juuri sinä hetkenä, jolloin he ikävöivät kolmatta kumppania tredille-peliin; ja tässä, niinkuin kaikissa muissakin peleissä, sekä sellaisissa, jotka vaativat taitoa, että niissä, jotka riippuivat vain onnesta, oli meidän arvokas kapteenimme perin tottunut mestari.

Kun Craigengelt näki päässeensä näin hyvään suosioon, alkoi hän parhaansa mukaan käyttää tätä suosiotaan elättäjänsä asian edistämiseksi. Hän havaitsikin pian Ashtonin rouvan olevan hyvin mieltyneen tuohon naimakauppaan, jota rouva Blenkensop, osaksi ystävyydestä sukulaistansa kohtaan, osaksi halusta solmia avioliittoja, oli ehdottanut; siinä suhteessa Craigengeltin tehtävä oli siis helppo. Koska Bucklaw oli nyt tuhlari-elämästään luopunut, niin oli hän juuri senlaatuinen mies, jollaisen rouva Ashton halusi saada Lammermoorin paimentytölleen. Sillä näin oli Lucy saava hyvät varat ja tavoiltaan tasaisen maajunkkarin, ja hänen kohtalonsa oli äidin mielestä taattu mitä täydellisimmällä, onnellisimmalla tavalla. Muun perintönsä kanssa oli Bucklaw sitäpaitsi saanut jonkinlaisen äänioikeuden parlamentinjäsenen vaalissa läheisessä kreivikunnassa, missä Douglasin suvulla ennen aikaan oli ollut suuret tilukset. Ja Ashtonin rouvan rakkaimpia toivoja oli, että hänen vanhin poikansa Sholto saisi kreivikuntansa edusmiehenä istua Britannian parlamentissa, jolle toivolle sukulaisuus Bucklaw'n kanssa saattoi olla sangen edullinen.

Craigengelt, joka tavallaan ei suinkaan ollut älyä vailla, huomasi pian miltä haaralta Ashtonin rouvan toiveiden tuuli kävi, ja käänsi laivansa sen mukaan. "Ei ole mitään, joka voisi estää Bucklaw'ta pääsemästä parlamenttiin, kyllä hän kilvoittelussa saisi voiton, joutuisi ensimmäisenä perille. Kahden serkun, kuuden kaukaisemman sukulaisen, hänen kamaripalvelijansa ja voutinsa", vakuutti Craigengelt, "kaikkien näiden äänet on hänellä käsissään, ja Girningtonin kartanon isännälle on osittain rakkaus, osittain pelko aina hankkinut saman verran ääniä lisäksi. Mutta Bucklaw ei välitä tämmöisestä etunenässä seisomisesta enempää kuin mitä minä huolin _birkie_-pelistä -- oikein on sääli, että hänen valtiollinen vaikutusvoimansa ei ole hyvän johdon alainen."

Kaiken tämän Ashtonin rouva imi mieleensä halukkain, kärkkäin korvin, tehden sydämessään sen päätöksen, että hänessä olisi kyllä miestä tulevan vävyn vaikutusvallan johtamiseen esikoisensa Sholton sekä kaikkien muiden asianomaisten eduksi.