Part 19
"Älä ymmärrä minua väärin", sanoi Ravenswood. "Sinä ymmärrät minua aivan väärin, sen vannon kaikkien niiden asioiden kautta, joita pidän tosina ja kunniallisina. Kun minä mainitsin sen kalliin hinnan, jonka annoin sinun rakkaudestasi, niin tein sen vain siksi, että näkisit, kuinka kalliissa arvossa pidän sinun rakkauttasi, siksi, että keskinäinen siteemme siitä vielä vahvistuisi, ja siksi, että siitä, mitä olen tehnyt saadakseni sydämesi omakseni, arvaisit kuinka haikea tuskani olisi, jos sinä joskus rikkoisit lupauksesi."
"Ja miksi, Ravenswood", vastasi Lucy, "luulisit sen mahdolliseksi? Miksi näin kiivaasti puhut minulle uskottomuudesta? Senkö vuoksi, että pyydän sinua vielä vähän aikaa olemaan puhumatta isälleni asiasta? Vaadi minulta minkälaista uskollisuudenvalaa tahansa; vaikkei valaa tarvitakaan minun uskollisuuteni vahvistamiseksi, niin se ehkä kuitenkin voi vahvistaa sinun uskoasi."
Ravenswood pyysi anteeksi, selitti sanansa, jopa kävi polvilleenkin saadakseen Lucyn leppymään. Ja Lucy, joka oli yhtä leppyisä kuin teeskentelemätön, antoi pian anteeksi sen loukkauksen, jonka Ravenswood epäilyillään oli saanut aikaan. Erimielisyys päättyi siis siten, että nuori pari vahvisti liittonsa vertauskuvallisella menolla, jota vielä tätä nykyäkin joskus Skotlannin talonpoikainen kansa käyttää. He mursivat kahtia ja jakoivat keskenään sen ohuen kultarahan, jota Liisa ei ollut Ravenswoodilta vastaanottanut.
"Ja tätä säilytän aina povellani", vakuutti Lucy ripustaen rahan kaulaansa ja peittäen sen huivillaan, "jollet sinä, Edgar Ravenswood, vaadi sitä pois minulta. Ja niin kauan kuin se riippuu kaulassani, ei minun sydämeni ole koskaan salliva kenenkään muun rakkautta kuin sinun."
Samoin vakuuttaen Ravenswoodkin ripusti rahanpuoliskon sydämensä kohdalle. Ja nyt viimeinkin heille juolahti mieleen, että heidän puhellessaan oli sangen pitkä aika kulunut, niin että ihmiset kartanossa saattoivat ihmetellä tätä viipymistä, jopa olla levottomiakin sen johdosta. Samassa kun he nousivat lähteäksensä lähteen luota, jonka äärellä he olivat solmineet liittonsa, viuhahti nuoli ilmassa ja iski korppiin, joka istui kuivalla oksalla vanhassa tammipuussa, aivan lähellä sitä paikkaa, missä he olivat oleskelleet. Lintu räpytti siipiään lentäen pari kyynärää ja putosi sitten maahan Lucyn eteen, jonka vaatteille pari veripisaraa pirskahti.
Neiti Ashton säikähtyi tästä kovin, ja Ravenswood alkoi hämmästyneenä ja suuttuneena katsoa ympärilleen keksiäkseen ampujan, joka oli näyttänyt taitoansa tällä arvaamattomalla, epäsuotuisalla tavalla. Hän ei pysynytkään kauan piilossa; se oli Henrik Ashton, joka nyt juoksi heidän luoksensa jousi kädessä.
"Kylläpä tiesin, että hämmästyttäisin teitä", riemuitsi hän, "ja tiedättekö, te olitte niin toimessanne, että minä toivoin linnun putoavan -- loiskis! -- teidän päänne päälle, ennenkuin sen huomaisitte. -- Mitä tuo herra Ravenswood paraikaa kertoilikaan sinulle, Lucy?"
"Minä juuri puhuin sisarellesi siitä, miten laiska poika sinä olet, kun annoit meidän odottaa täällä näin kauan", sanoi Ravenswood auttaaksensa Lucya, joka oli hämillään.
"Minuako te odotitte? Sanoinhan minä, että teidän piti saattaa Lucy kotiin, koska minä aioin seurata Norman-ukkoa hänen kiertomatkallaan Hayberryn metsässä, johon tietysti oli kuluva runsas tunti. Ja nyt me olemme saaneet selvän kaikista metsäeläinten poluista ja piilopaikoista, sillaikaa kun te täällä istuitte Lucyn kanssa laiskana lörppönä."
"Hyvä, hyvä on, Henrik", sanoi Ravenswood. "Mutta saa nähdä, millä nyt voit puhdistaa itsesi, kun pidän tutkintoa tuon korpin tappamisesta. Tiedätkö, että kaikki korpit ovat Ravenswoodin herrojen suojelun alaisena ja että korpin tappo jonkun Ravenswoodin läsnäollessa tuottaa turmiota ja olisi oikeastaan puukonpistoksella rangaistava?"
"No niinhän Normankin sanoi", vahvisti poika. "Hän tuli minun kanssani pyssyn kantaman päähän ja kertoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt korpin istuvan niin lähellä eläviä ihmisiä, ja toivoi, ettei se merkitsisi mitään pahaa. Sillä kaarne on arimpia siivin siukovista, jollei se ole kesy. -- Mutta minä hiivin hiipimistäni yhä likemmäksi, kunnes olin päässyt kuudenkymmenen askeleen päähän, ja sitten -- viuhtis! -- nuoleni lensi, ja tässä korppi nyt makaa, se on totinen tosi! Eikö se ollut hyvin ammuttu? -- Ja kuitenkin, sen voin kehua, en ole vielä jousella ampunut -- kuin korkeintaan kymmenen kertaa!"
"Se oli aika hyvä laukaus, tosiaankin", kiitti Ravenswood, "ja kyllä sinusta tulee tarkka pyssymies, jos vain hartaasti harjoittelet."
"No juuri niinhän Normankin puhuu", vastasi poika. "Mutta eipä se olekaan minun vikani, jollen tarpeeksi harjoittele. Sillä jos minulla olisi valta, niin enpä paljon muuta tekisikään; mutta isä ja maisteri, ne aina välistä toruvat. Ja tuo neiti Lucykin teeskenteleikse ja käskee minua työhön, vaikka kyllä hän itse joutaa istua laiskana lähteen äärellä koko päivän, kun vain on kaunis nuoriherra puhekumppanina -- olen minä nähnyt hänen niin tekevän sen seitsemänkin kertaa, uskokaa minua."
Näin puhuessaan poika katsahti sisareensa, ja kesken vallatonta loruilemistaankin hän huomasi, että tämä puhe koski kipeästi Lucyyn, vaikka hänen oli mahdoton käsittää, mikä siihen oli syynä tai miten syvälle se koski.
"Älähän Lucy", lohdutti hän, "älä itke! Ja jos olen sanonut jotain, joka kävi väärää tietä, niin peruutan sanani jälleen. Ja sitä paitsi, mitä herra Ravenswood siitä välittää, vaikka sinulla olisi satakin sulhasta? Älä siis senvuoksi pistä sormiasi silmiin."
Ravenswood ei ensi hetkessä ollut oikein hyvillään siitä, mitä oli kuullut; mutta hänen terve järkensä ymmärsi pian tämän puheen vallattoman poikanulikan loruksi, jolla tämä koki kiusata sisartaan hänen arimmasta kohdastaan. Mutta vaikka Ravenswoodin mieli oli sitä laatua, joka ei helpolla ota vastaan ulkoa tunkeutuvia ajatuksia eikä myöskään helpolla päästä kerran vastaanottamiaan, niin Henrikin lorut herättivät sittenkin hämärän epäluulon. Hän rupesi pelkäämään joutuvansa tämän kihlauksen kautta samaan tilaan kuin roomalaisessa voittojuhlassa voitettu vihollinen, joka on pakotettu kulkemaan triumfivaunun perässä seuraten voittajaa, joka ei välitä muusta, kunhan saa ylpeytensä tyydytetyksi sotavankinsa häväistyksellä. Ravenswoodilla, sen sanon vielä kerran, ei ollut mitään todellista syytä semmoiseen pelkoon eikä edes voi sanoa, että hän täydellä todella olisi ollut semmoisessa pelossa. Mutta ylpeyden ja köyhyyden yhteinen vaikutus herätti jonkinlaista epäluuloa tämän miehen mielessä, josta tuo tunne, jolleivät asianhaarat olisi olleet niin onnettomia, samoin kuin kaikki muutkin halvat tunteet olisi ollut kaukana.
He saapuivat kartanoon, missä herra Ashton, huolissaan heidän pitkästä viipymisestään, tuli jo eteisessä heitä vastaan.
"Jos Lucy", sanoi valtiosinetinvartia, "olisi ollut jonkun muun seurassa kuin teidän, joka olette näyttänyt voivanne täydellisesti turvata häntä, niin olisin minä, sen tunnustan, ollut sangen huolissani ja lähettänyt väkeä häntä etsimään. Mutta Ravenswoodin nuorenherran seurassa, sen tiedän, minun tyttärelläni ei ole mitään pelkäämistä."
Lucy alkoi selittää heidän pitkän viipymisensä syytä; mutta koska hänen omatuntonsa ei ollut aivan puhdas, niin joutui hän hämille kesken selitystään. Ravenswood yritti tulla avuksi, koetti kertoa seikan laveammalta ja tyydyttävästi; mutta hänkin kietoutui pian samaan hämminkiin, aivan kuin mies, joka yrittää vetää kumppaniansa suosta ylös ja uppoaa samaan sitkeään lietteeseen. Oli aivan mahdotonta, että näiden nuorten rakastuneitten hämilläolo olisi jäänyt huomaamatta meidän teräväsilmäiseltä lakimieheltämme, joka sekä luonteeltaan että virkansa kautta oli tarkka arvaamaan kaikki ihmismielen mutkat. Mutta hänen nykyiseen aikeeseensa kuului, ettei hän ollut huomaavinaan mitään tällaista. Hän näki mielellään Ravenswoodin nuorenherran sidottuna, mutta itse hän tahtoi olla vapaa; hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että rakkaus, jonka hän toivoi tyttärensä sytyttävän Ravenswoodissa, saattaisi myös sytyttää Lucyn omankin sydämen. Tosin Lucyn mielessä saattoi herätä vähäinen romanttinen mielisuosio Ravenswoodia kohtaan, jonka salliminen sittemmin muuttuneiden asianhaarain tai rouva Ashtonin taipumattoman vastahakoisuuden vuoksi ehkä nähtäisiin sopimattomaksi. Mutta se mielisuosio, niin valtiosinetinvartia luuli, saataisiin silloin helposti haihtumaan ja unohtumaan sillä, että Lucyn kanssa käytäisiin Edinburghissa tai vaikkapa Lontoossakin saakka ja että hänelle lahjoitettaisiin kimppu Brysselin pitsejä tai että hänen ympärilleen ilmaantuisi puolitusinaa suloisesti leperteleviä kosijoita pyrkien sen sijaan, josta hänen täytyisi luopua. Tämmöinen oli herra Ashtonin tuuma siinä tapauksessa, että asiat huonosti kävisivät. Mutta niiden luultavampaan loppupäätökseen nähden oli Lucyn hetkellistä mielisuosiota Ravenswoodia kohtaan pikemmin yllytettävä kuin vastustettava.
Jälkimmäinen loppupäätös oli valtiosinetinvartian mielestä sitä luultavampi, koska hänelle tänä samana aamuna oli tullut kirje, jonka sisällyksen hän heti luki Ravenswoodille. Postilaukun kantaja oli valtiosinetinvartialle tuonut paperikäärön ennenmainitulta ystävältä, joka salaa puuhaili kootakseen joukon isänmaanystäviä liittoon, minkä johtajana tulisi olemaan herra Ashtonin pahin peloitus, tuo toimellinen ja kunnianhimoinen markiisi A----. Tällä hyvällä ystävällä, niinkuin muistamme, oli yrityksessään herra Ashtonia kohtaan ollut sen verran menestystä, että valtiosinetinvartia ainakin ääneti kuunteli hänen tarjouksiaan, vaikkei hän niihin antanutkaan suoraa, suostuvaista vastausta. Tämän oli asiamies kertonut lähettäjälleen, joka siihen vastasi vanhalla ranskalaisella sananparrella: "_Chateau qui parle, et jemme qui écoute, l'un et l'autre va se rendre_" (Linna, joka rupeaa keskusteluun, ja nainen, joka kuuntelee, ovat kumpainenkin antautumaisillaan). Sillä valtiomies, joka vastaamatta kuuntelee ehdotusta hallitustavan muutoksesta, oli markiisin mielestä aivan samassa tilassa kuin linna, joka rupeaa keskusteluihin, ja nainen, joka kuuntelee tarjouksia. Siitä syystä hän oli päättänyt piirittää valtiosinetinvartian likemmältä.
Tuotu käärö sisälsi siis kirjeen tuolta ystävältä ja liittolaiselta sekä toisen itse markiisilta, jossa tämä suoralla tavalla pyysi kursastelematta käydä katsomassa valtiosinetinvartiaa. Heidän piti matkallaan etelään päin kulkea sen tienoon kautta, tiet olivat huonot, kestikievarit mitä kurjimmassa tilassa; valtiosinetinvartia oli vanhastaan erään markiisin kirjeenvaihtajan likeinen tuttava, vaikkei niin paljon hänen itsensä; mutta olivathan sentään herra Ashton ja markiisi sen verran tuttavat, että tämmöinen vieraskäynti saattoi näyttää aivan luonnolliselta ja että se tuttavuus saattoi tukkia suun niiltä, joiden ehkä teki mieli selittää sitä valtiolliseksi salavehkeilyksi. Herra Ashton siis heti suostui pyyntöön, mutta samalla hän kuitenkin lujasti päätti, ettei hän antautuisi heidän hankkeisiinsa tuumankaan vertaa syvemmälle kuin mitä _järki_ (sillä hän tarkoitti omaa etuaan) selvään oli näyttävä soveliaaksi.
Kaksi seikkaa oli tässä tilaisuudessa, jotka näyttivät valtiosinetinvartian mielestä erittäin edullisilta: se että Ravenswood oli hänen luonaan ja että rouva Ashton oli poissa kotoa. Siinä, että Ravenswood oleskeli hänen katoksensa alla, oli hänen mielestään vahva este kaikkia vaarallisia ja vihollismielisiä hankkeita vastaan, joihin mainittu nuoriherra muuten markiisin avulla olisi ehkä ryhtynyt. Ja Lucy, sen herra Ashton käsitti, oli tätä nykyä isänsä viivytys- ja odotustuumiin nähden paljoa soveliaampi talonemäntä kuin hänen äitinsä, joka varmaan tavalla tai toisella oli ylpeydellään ja leppymättömyydellään häiritsevä valtiosinetinvartian viisaita vehkeitä.
Hartaisiin pyyntöihinsä, että nuoriherra viipyisi hänen luonansa markiisin käynnin yli, herra Ashton tietysti sai helposti suostumuksen; sillä nyt Haltijan lähteen äärellä tapahtuneen rakkaudentunnustuksen jälkeen ei Ravenswoodia enää haluttanutkaan äkisti lähteä. Lucy ja Lockhard siis saivat käskyn tehdä varustuksiaan kumpikin omassa piirissään, niin että aiotut vieraat saatettaisiin ottaa vastaan komeudella ja ylellisyydellä, mikä siihen aikaan Skotlannissa vielä oli sangen tavatonta.
KAHDESKYMMENES LUKU.
_Maralb_. "Isäntä, nyt vieras herra tuli, hevosen seläst' astui jo" -- --
_Overreach_. "Pois sisään, ja tee kuin sanoin. Onko tuo riemastava soitanto, min käskin, jo valmis häntä vastaanottamaan?"
_Miten vanhaa velkaa uudella tavalla maksetaan_.
Herra William Ashton oli viisas mies, taitava lainoppinut ja asianmukaisten menettelytapojen syvä, käytännöllinen tuntija; mutta sittenkin hänen mielenlaadussaan oli muutamia kohtia, jotka paremmin soveltuivat hänen luontaiseen pelkuruuteensa ja ylöspäin pyrkiessään käyttämiinsä viekkaisiin juoniin kuin siihen korkeaan arvopaikkaan, johon hän oli päässyt. Näistä kohdista näkyi, että hänen älynsä, vaikka se olikin hyvin viljelty, alkujaan ei ollut muuta kuin tavallinen, ja että halpa mieli, joskin huolellisesti kätkettynä, piili hänen sydämensä pohjalla. Hän näytteli mielellään rikkauttansa kerskaavalla tavalla, ei niinkuin mies, jolle ylellisyys tottumuksesta on tullut tarpeeksi, vaan niinkuin se, jonka silmissä ylellisyydellä vielä on uutuuden viehätys. Mitättömimmistäkin pikkuseikoista herra Ashton itse piti huolta; ja Lucy näki ylenkatseen punan nousevan Ravenswoodin poskille, kun valtiosinetinvartia tämän kuullen täydessä toimessaan puheli Lockhardin, vieläpä vanhan emännöitsijänkin kanssa asioista, joita aatelisperheissä isäntäväki tavallisesti ei ollenkaan ajattele siitä syystä, että niiden laiminlyömistä pidetään mahdottomana.
"Minä en liioin kummeksisi", virkkoi Ravenswood eräänä iltana poistuessaan salista, "jos herra Ashton olisikin ylimalkaan hiukan levoton; sillä markiisin tulo tänne on kunnianosoitus, ja se on kunnianosoituksena vastaanotettava. Mutta minä olen jo aivan väsynyt kuulemaan noita jonninjoutavia pikku kyselemisiä maitohuoneen ja ruoka-aitan, jopa kanakopinkin tilasta -- malttini on aivan loppumaisillaan. Helpompi on kärsiä köyhyyttä Wolfs Cragissa kuin tätä kiusoittavaa rikkautta Ravenswoodin kartanossa!"
"Mutta sittenkin", vastasi Lucy, "minun isäni juuri pitämällä huolta tällaisista pikkuseikoista sai omakseen tämän kartanon -- --"
"Jonka minun esi-isäni menettivät siitä syystä, etteivät pitäneet niistä huolta", jatkoi Ravenswood. "Olkoon niinkin, mutta raskas on kantomiehen taakka sittenkin, vaikka se olisi kultaa."
Lucy huokasi; hän näki liiankin selvään, että Ravenswood ylenkatsoi hänen isänsä tapoja ja tottumuksia, ylenkatsoi tätä isää, jota Lucy niin kauan oli pitänyt parhaana, rakkaimpana ystävänään ja jonka rakkaus oli niin usein ollut Lucyn lohdutuksena, kun hän äitinsä halveksivan tylyyden johdosta oli suruissaan.
Pianpa rakastavaiset havaitsivat olevansa erimielisiä toisissakin, tärkeämmissä asioissa. Uskonto, rauhan synnyttäjä, oli noina eripuraisuuden aikoina niin väärin ymmärretty ja käsitetty, että sen säännöistä ja ulkomenoista oltiin aivan erimieltä, vieläpä vimmaisimmalla vihalla riideltiin. Valtiosinetinvartia, joka kuului whigpuolueeseen, oli tietysti uskonnoltaan presbyteriläinen, ja hän oli muutamissa tilaisuuksissa katsonut tarpeelliseksi osoittaa kiivaampaakin hartautta tämän kirkkokunnan puolesta kuin mitä hänen sydämessään toden teolla lienee ollut. Hänen lapsensakin tietysti olivat samaan uskontoon kasvatetut. Mutta Ravenswood, niinkuin jo tiedämme, kuului episkopaaliseen kirkkoon. Usein hän siis Lucyn kanssa puhellessaan moitti muutamien hänen uskolaistensa silmitöntä kiivautta; ja Lucy sitä vastoin vihjaili, vaikkei juuri selvään lausunut, pitävänsä kauhistuksena sitä uskonnollista penseyttä, joka, niinkuin hänelle aina oli opetettu, välttämättömästi seurasi piispojen hallitusta kirkkokunnassa.
Tällä tavoin, vaikka heidän keskinäinen rakkautensa näytti pikemmin enenevän kuin vähenevän sitä mukaa kuin he paremmin tutustuivat toinen toiseensa, kumpaisenkin mieleen sittenkin sekaantui myös vähemmin hauskoja tunteita. Lucy, vaikka hän niin hartaasti rakasti Ravenswoodia, samalla kuitenkin salaa sydämessään myös pelkäsi häntä. Hänen henkensä oli jalompaa, majesteetillisempää laatua kuin niiden ihmisten, joiden kanssa Lucy siihen saakka oli seurustellut; hänen ajatuksensa olivat rohkeammat, vapaammat; hän halveksi useinkin sitä, mitä Lucy oli oppinut pitämään erikoisen pyhänä. Ravenswood puolestaan huomasi, että Lucy oli hiljainen, taipuvainen olento, joka, niin ainakin Ravenswoodin silmissä näytti, oli muodostuva aina siksi, miksi ne, joiden seurassa hän eli, tahtoivat häntä muodostaa. Ravenswood tunsi, että lujempimielinen toveri, joka hänen kanssaan lähtisi elämän merelle samoin kuin hän itsekin huolimatta siitä, oliko vastamyrsky vai myötätuuli -- semmoinen toveri olisi enemmän hänen oman luonteensa mukainen. Mutta Lucy oli niin kaunis, niin hellän rakastava, niin erinomaisen lempeä ja hyvä! Ravenswood olisi siis mielellään, jos mahdollista, tahtonut hänet luonteeltansa lujemmaksi ja rohkeammaksi, ja suuttuikin välistä, kun Lucy niin suuresti pelkäsi, että heidän rakkautensa ennen aikojaan joutuisi vanhempain tietoon. Mutta samalla Ravenswood huomasi, että tämä miltei heikkouden tapainen mielenhentous teki Lucyn vielä rakkaammaksi hänen sydämelleen; sillä olihan tämä neito olento, joka vapaasta tahdosta oli turvautunut hänen suojaansa ja ottanut hänet onnensa tai onnettomuutensa haltijaksi. Tämmöisinä hetkinä Ravenswoodin sydämessä liikkuvat tunteet olivat samanlaiset kuin ne, jotka skotlantilainen ikimuistettava runoseppä Johanna Bailley sittemmin näillä sanoin niin kauniisti tulkitsi:
-- -- -- "Sä köynnöskasvi suloinen, jok' olet hennon vartes kiinnittänyt kovahan kallioon -- ei kiinny minuun! Oon jäykkä, myrskysäissä paatunut; mut rakastaa jos mua tahtoisit, mä rakastaisin sua hartahasti, uskollisesti myös, vaikk'en ma tosin näin suloiselle kumppaniksi kelpaa."
Luonteitten erilaisuus näytti siis tavallansa vain vahvistavan heidän rakkautensa kestävyyttä. Jos he ennen tuota innostuksen hetkeä, jolloin he tarkemmin ajattelematta lupasivat uskollisuutta toisillensa, olisivat täydesti tunteneet toistensa mielenlaadun, niin on kyllä luultavaa, että kovin suuri pelko olisi estänyt Lucyä rakastamasta Ravenswoodia. Ja tämä kenties silloin olisi pitänyt Lucyn hiljaisuutta ja taipuvaisuutta typeryytenä eikä olisi arvellut hänen ansaitsevan mitään huomiota. Mutta nyt he olivat sidotut toisiinsa; ainoa, mitä Lucy nyt pelkäsi, oli se, että ylpeys joskus voisi saattaa hänen rakastajansa katumaan tätä liittoaan. Eikä Ravenswood puolestaan pelännyt muuta kuin että Lucy, jonka mieli oli niin kovin taipuisa, saattaisi hänen poissaollessaan tai esteitten vastaantulossa totella seuralaistensa kehoituksia tai käskyjä ja luopua lupauksestaan.
"Älä sitä pelkää", sanoi Lucy, kun tämä epäluulo kerran puolin sanoin pääsi livahtamaan hänen rakastettunsa suusta. "Peilit, jotka ottavat vastaan kaikkien esineitten kuvat sitä mukaa kuin nämä eteen sattuvat, ovat tehdyt kovista aineista, lasista tai teräksestä. Mutta pehmeämmät aineet kerran oltuaan jonkun vaikutuksen alaisina säilyttävät jäljen muuttumattomana."
"Se on runoutta, Lucy", vastasi Ravenswood, "runoudessa on aina vähän petosta, ja usein on kaikkikin valetta."
"Usko sitten, kun peittämättömin, suorin sanoin vakuutan sinulle", sanoi Lucy, "että tosin en voi mennä naimisiin vanhempieni luvatta, mutta ettei myöskään pakottamalla eikä viekoittelemalla minua saada antamaan toiselle kättäni, ennenkuin sinä itse olet luopunut minulta saamastasi oikeudesta."
Nuorella parilla oli kyllin aikaa tämmöisiin selityksiin. Henrik oli nyt harvemmin heidän kumppaninaan; hän kuunteli vastahakoisena oppilaana opettajansa selityksiä tai harjoitteli hartaalla halulla metsänvartiain ja tallirenkien johdon alaisena. Ja valtiosinetinvartia vietti aamupuolensa työhuoneessaan kirjoitellen kirjeitä kaikenlaisille ihmisille ja huolestuneessa mielessään punniskellen niitä eri tietoja, joita saapui hänelle joka haaralta tuosta odotetusta muutoksesta Skotlannin hallituspiireissä sekä kumpaisenkin vallasta taistelevan puolueen otaksutusta voimasta. Toisin ajoin hänellä oli toisenlaisia puuhia, hän kun itse milloin tällä, milloin tuolla tavalla järjesteli varustushankkeita markiisi A:n käyntiä varten, joka oli jo kahdesti jonkun välttämättömän viivykkeen vuoksi lykkäytynyt tuonnemmaksi.
Näissä monenlaisissa sekä valtiollisissa että taloudellisissa puuhissaan ollen hän ei näyttänyt huomaavankaan, että hänen tyttärensä välttämättömästi aina piti seurustella vieraan nuorenherran kanssa. Ja naapurit, niinkuin naapureilla on tapana kaikissa maissa, suuresti moittivat häntä siitä, että hän salli tuon nuoren parin välisen tuttavuuden muuttua näin likeiseksi. Ainoa luonnollinen selitys oli se, että hän aikoi heistä avioparia; mutta todellinen syy ei ollut mikään muu, kuin että valtiosinetinvartia viivytteli ja lykkäsi toistaiseksi päätöstänsä, kunnes hän oli saanut selville, kuinka harras markiisin huolenpito Ravenswoodin asioista todella oli ja miten paljon voimaa sillä herralla saattoi olla niitä edistämään. Herra Ashton oli päättänyt olla sitoutumatta sinne tai tänne ennenkuin nuo seikat olivat hänelle aivan selvinä ja tiettyinä; ja niinkuin viekkaat ihmiset monestikin, hän surkealla tavalla takertui omiin pauloihinsa.
Niihin, jotka ankarimmin moittivat sitä, että herra Ashton salli nuoren Ravenswoodin niin kauan aikaa oleskella kattonsa alla ja lakkaamatta seurustella talon tyttären kanssa, kuului myös Girningtonin kartanon uusi omistaja ja hänen uskollinen kumppaninsa ja viinaveikkonsa. Me olemme jo tutustuneet molempiin näihin herroihin Bucklaw'n ja kapteeni Craigengeltin nimillä. Edellinen oli nyt viimein saanut iso-tädiltään periä avarat tilukset sekä myös melkoisen rahasumman. Tällä jälkimmäisellä oli hän lunastanut takaisin isänsä kartanon, jonka nimellä hän yhä vielä kernaimmin kuuli itseään mainittavan. Kapteeni Craigengelt tosin oli ehdottanut muka erittäin edullisena rahan kasvamisen keinona sitä, että ne olisi pantu Law'n pankkiin, joka juuri silloin perustettiin; olipa kapteeni tarjoutunut vartavasten matkustamaan Pariisiin sen asian vuoksi. Mutta Bucklaw oli vahingostaan kuitenkin sen verran viisastunut, ettei hän ottanut korviinsa Craigengeltin keksimiä keinoja, joiden kautta hänen nykyään takaisinsaatu rikkautensa saattoi joutua vaaranalaiseksi. "Sen perästä", sanoi hän, "kun sain syödä hernekakkua, juoda hapanta viiniä ja maata salakamarissa Wolfs Cragissa, minä olen pitävä hyvää ruokaa ja pehmeää vuodetta suuressa arvossa niin kauan kuin elän, ja pidän huolen siitä, ettei minun ikänä tarvitse enää turvautua semmoiseen vieraanvaraisuuteen."
Craigengelt huomasi siis pian pettyneensä ensi hetken toivossaan, että hänelle Bucklaw'n herrasta koituisi hyvä lypsylehmä. Mutta sittenkin vuoti hänellekin monta etua hänen ystävänsä uudesta onnesta. Bucklaw ei ollut koskaan ollut herkkusuu kumppaneitaan valitessa. Hän oli tottunut pitämään semmoisten miesten seuraa huvittavana, joiden kanssa tai joille hän saattoi nauraa, miten milloinkin mieli teki. Hänellä piti olla kumppani, joka, skotlantilaista sananpartta käyttäen, otti vastaan "niin hyvin ruoskan kuin ruoankin"; kumppani, joka osasi ottaa osaa kaikkiin huvituksiin sekä sisällä että ulkona ja joka, jos isännän mieli teki viinapulloa (se ei niinkään harvoin tapahtunut), säästi häneltä yksinään-juopumisen häpeän. Siitä seurasi, että Craigengelt oli Girningtonin kartanossa usein nähty, miltei ainainen vieras.