Part 17
"Mitä parempaa vaimoni voisikaan toivoa", arveli hän, sillä hänen mieleensä kohosi aina Ashtonin rouvan haamu vastustamaan tätä hänessä nyt vallitsevaa ajatusta. "Mitä parempaa vaimoni voisikaan toivoa Lucyn naimisliitosta kuin että sangen vaarallinen riita tulee hyvällä sovitetuksi ja että me saamme jalomielisen, uljaan, hyvälahjaisen ja korkeasukuisen vävyn? -- Että me saamme vävyn, joka varmaan on kohoava korkealle heti kun tuuli kääntyy hänen puoleensa, vävyn, jonka voima juuri on siinä, mikä meissä on heikkoa, nimittäin vanhassa sukujohdossa ja miekkamiehen luonteessa? -- Eihän toki järkevä vaimo panisikaan vastaan -- mutta, voi!" -- Hänen todistelemisensa keskeytyi tähän, kun hän muisti, ettei Ashtonin rouva aina ollut järkevä sillä tavalla kuin hän sen sanan ymmärsi. -- "Jos hän pitäisi jotakuta Mersestä kotoisin olevaa raakaa maajunkkaria parempana kuin tätä uljasta nuorta herraa ja sitä hänen mukanaan seuraavaa etua, että saamme huokeilla sovittajaisilla Ravenswoodin kartanon omistuksen itsellemme vahvistetuksi -- niin se todella olisi hupakon teko!"
Näin mietiskeli vanha valtiomies, kunnes he joutuivat lordi Bittlebrainin kartanoon, missä he ennen tehdyn sopimuksen mukaan aikoivat syödä päivällisensä ja vähän levähtää, ennenkuin iltapuolella jatkoivat matkaansa.
Heidät otettiin ylenpalttisen vieraanvaraisesti vastaan, ja korkeasukuinen isäntäväki osoitti varsinkin aivan erinomaista kohteliaisuutta Ravenswoodin nuorelle herralle. Seikka näet oli se, että lordi Bittlebrain oli hankkinut itselleen lordi-arvonsa suurimmaksi osaksi jollakin taidon verukkeella, viisaanmiehen maineellaan, jonka todellisena perustuksena oli vain sangen tavallinen, arkipäiväinen puhelemisentaito ja ajanmuutosten tarkka vaarinottaminen, sekä lopuksi sillä kyvyllään, että hän osasi niille, jotka parhaiten palkitsivat, tehdä pieniä valtiollisia palveluksia. Hän ja hänen rouvansa eivät kuitenkaan olleet täydellisesti perehtyneet uuteen arvoonsa, sillä aika ei vielä ollut totuttanut heitä siihen; siitä syystä he olivat sangen halukkaat seurustelemaan veljien ja vertaisten tavalla semmoisten kanssa, jotka olivat syntymästään saakka kotiutuneet tuohon korkeaan ilmapiiriin, mihin heidät vasta oli alemmasta paikasta korotettu. Ja heidän erinomainen kohteliaisuutensa Ravenswoodille taas, niinkuin luonnollista, korotti hänen arvoansa valtiosinetinvartiankin silmissä. Sillä vaikka herra Ashton täydellä syyllä halveksi lordi Bittlebrainin taitoa ylimalkaan, niin hän kuitenkin piti häntä erinomaisen terävä-älyisenä miehenä kaikissa semmoisissa asioissa, jotka koskivat hänen omaa etuansa.
"Soisinpa, että vaimoni olisi tämän nähnyt", ajatteli hän itsekseen; "ei kukaan tiedä niin hyvin kuin Bittlebrain, kumpaisellako puolella leipää voi on; ja hän liehakoitsee nuoren Ravenswoodin edessä niinkuin kerjäläisen rakki kokille. Ja rouvakin ajaa paksupäiset neitinsä vinkumaan ja klaveeria rämpyttämään, ikäänkuin tahtoisi sanoa, valitkaa ja ottakaa! Eivät he näytä minun Lucyni rinnalla paremmilta kuin tarhapöllö joutseneen verrattuna, ja sentähden he saavatkin viedä mustapintaiset otsansa toiselle torille."
Kestityksen loputtua meidän matkalaiset, joilla oli vielä pitempi matkan puoli kulkematta, nousivat jälleen hevostensa selkään; ja sen jälkeen kun valtiosinetinvartia, nuori Ravenswood sekä kaikki palvelijat olivat saaneet piiskaryyppynsä, kukin säätynsä mukaista juotavaa, jatkoi koko joukko matkaansa.
Pimeä jo oli, kun he saapuivat Ravenswoodin kartanon lehtokujalle, joka pitkänä ja suorana kulki kartanon etuseinää kohti. Kujan kumpaistakin vartta reunustavat suunnattomat jalavapuut huojuen huokailivat yötuulessa, ikäänkuin niiden olisi ollut sääli vanhojen herrojensa poikaa, jonka piti nyt palata heidän varjoonsa uuden isännän kumppanina, melkeinpä pelkkänä joukon jatkajana. Jokseenkin samantapaiset tunteet painoivat Ravenswoodin omaakin mieltä. Hän vaikeni vähitellen ja jättäytyi vähän jäljemmäksi, oltuansa siihen saakka ylen harras taluttamaan neiti Ashtonin hevosta. Hän muisti vielä hyvin, miten hän eräänä päivänä yhtä myöhäisenä iltana seurasi isäänsä, kun he iäksi poistuivat siitä kartanosta, josta he olivat sukunimensä ja aatelisarvonsa saaneet. Vanhan kartanon laaja etuseinä, jota hän muisti katselleensa siinä tilaisuudessa monta kertaa luodessaan silmänsä taakse, näkyi silloin "mustana kuin murhevaate." Samainen etuseinä oli nyt valaistu monella kynttilällä, joista muutamat loivat kauas öiseen pimeyteen kiintonaista, paikallaan pysyvää valoansa, toiset liikkuivat ikkunasta ikkunaan ilmaisten, että sisällä puuhattiin ja askaroitiin heidän tulonsa johdosta, josta tieto edeltä ratsastavan palvelijan mukana jo oli ennakolta joutunut. Tämä muutos kartanon ulkomuodossa vaikutti niin syvästi Ravenswoodin sydämeen, että vanhat totutut vihantunteet hänen perintökartanonsa uutta omistajaa vastaan heräsivät osaksi uudestaan ja että hänen kasvonsa saivat tylyn, ankaran muodon, kun hän hypättyänsä maahan satulasta astui vieraan omaksi joutuneen kartanon eteiseen, vieraan lukuisan palvelijajoukon ympäröimänä.
Valtiosinetinvartia aikoi juuri tervehtiä Ravenswoodia sillä ystävällisyydellä, joka näytti olevan heidän viimeaikaisen suhteensa luonnollinen seuraus. Mutta huomattuansa muutoksen nuorenherran muodossa hän hillitsi itsensä ja otti vieraansa vain vastaan syvään kumartaen, ikäänkuin osoittaen, että hänkin hyvin käsitti Ravenswoodin kasvoilla ilmenevät tunteet.
Kaksi palvelijaa, jotka kumpikin kantoivat paria suunnattoman suurta hopeista kynttiläjalkaa, saattoi nyt edeltä astuen herrasväen avaraan saliin, jossa verekset muutokset todistivat Ravenswoodin kartanon nykyisten omistajien suurta rikkautta. Niiden lahonneitten tapettien sijalla, jotka hänen isänsä aikana osaksi peittivät tämän komean huoneen seiniä, osaksi riippuivat alas repaleina, oli nyt lattiasta lakeen asti ylettyvä laudoitus, jonka lakireunus, samoin kuin myös kaikkien neliöpintojen reunukset, oli koristettu kukkaiskiehkuroilla sekä linnuilla. Ja niin taitavasti oli nämä koristeet leikattu tammipuuhun, että näytti aivan siltä kuin linnut todella olisivat paisuttaneet kurkkuansa ja räpyttäneet siipiään. Muutamia vanhoja muotokuvia, jotka esittivät Ravenswoodin-suvun sankareita täysissä sota-aseissa, sekä pari vanhaa rautavarustusta oli tämän salin seinillä ennen riippunut; nyt niiden tilalla nähtiin Wilhelm kuninkaan ja Marian, hänen puolisonsa, sekä herra Thomas Hopen ja lordi Stairin, kahden kuuluisan skotlantilaisen lakimiehen, kuvat. Myöskin oli siellä valtiosinetinvartian isän ja äidin kuvat. Jälkimmäinen jörötti ynseänä, juonikkaana ja juhlallisena, päässään musta myssy pitkine riippuvine nauhoineen. Edellisellä oli mustasilkkinen geneveläinen patalakki, joka oli niin tiukasti päähän kiinni litistynyt kuin olisi tukka ollut ajettu; ja tämän lakin alta tuijottelivat ryppyihin puristuneet, äkäiset puritaanilaiskasvot päättyen harvaan punertavaan pujopartaan. Sanalla sanoen, koko miehen ulkomuoto oli semmoinen, ettei siitä voinut sanoa, ilmaisiko se enemmän ulkokullatun vai saiturin ja veijarin luonnetta. "Ja siksikö" ajatteli Ravenswood, "minun esi-isieni kuvat revittiin alas omilta rakentamiltansa seiniltä, että tämmöiset linnunpelättimet saisivat sijaa!" -- Hän katsoi niihin jälleen, ja hänen näin katsellessaan Lucyn kuva (neiti Ashton ei ollut astunut yhdessä heidän kanssaan saliin) ei loistanut enää yhtä kirkkaana kuin ennen hänen mielessään. Paitsi yllämainittuja riippui salin seinillä vielä pari kolme hollantilaista _drôleries_, jolla nimellä siihen aikaan nimitettiin Östaden sekä Teniers'n maalauksia; ja olipa siellä myöskin italialaisen mestarin tekemä kuva. Lisäksi oli vielä kokovartalokuva valtiosinetinvartiasta juhlallisessa virkapuvussa, ja rouva hänen rinnallaan silkissä sekä kärpännahkaturkiksessa, pöyhkeä kaunotar, jonka kasvojen ilme kuvasi Douglasien, hänen esi-isiensä, ylpeyttä. Maalari, vaikka hän olikin taitava mies, ei ollut kuitenkaan osannut -- lieneeköhän todellisuus häneen vaikuttanut vai salainen veitikkamaisuus viekoitellut häntä -- saada herran muotoon sitä peloittavaa majesteettisuutta ja valtavuutta, josta käy ilmi, että isännällä on täysi valta omassa kodissaan. Silminnähtävää oli ensi katsahduksellakin, että valtiosinetinvartia, vaikka hän pitikin valtikkaa kädessään ja pöyhkeili kultakoruissa, kuitenkin oli akkavallan alla. -- Tämän komean salin permanto oli muuten kalleilla matoilla peitetty, suuria pystyvalkeita oli palamassa kaksinkertaisissa kamiinitakoissa, ja kymmenen hopeista kynttilähaarukkaa, joiden kirkkaissa pinnoissa kimalteli niiden kynttiläin loisto, valoi koko huoneeseen päivän valkeuden vertaisen valon.
"Saanko tarjota jotain virvokkeita, herra Ravenswood?" kysyi herra Ashton, joka oli halukas lopettamaan tämän kiusallisen äänettömyyden.
Mutta hän ei saanutkaan vastausta; sillä Ravenswood oli niin täydessä toimessa tarkastellessaan salissa tapahtuneita monenlaisia muutoksia, että hän tuskin oli kuullut valtiosinetinvartian kysymystä. Mutta kun yllämainittu virvokkeiden tarjous toistamiseen lausuttiin lisäten, että illallinen kohta olisi valmis, ei hän voinut olla heräämättä mietteistään. Ja hän huomasi samassa myös tekevänsä sangen pehmeäluontoisen, jopa naurettavan vaikutuksen, jos hän antoi ulkonaisten asianhaarojen täten vallita itseään. Hän pakottautui siis keskusteluun herra Ashtonin kanssa osoittaen niin suurta huolettomuutta kuin vain hänen vallassaan oli.
"Ette saa kummeksia, herra Ashton, että uteliaana katselen niitä parannuksia, joita te olette tässä huoneessa tehnyt. Isäni aikana, kun vastoinkäymisemme pakottivat hänet elämään hiljaisuudessa, tätä huonetta käytettiin sangen vähän; minä vain leikittelin täällä, kun ilma ei sallinut minun päästä ulos. Tuossa komerossa oli pieni työhuoneeni, missä talletin muutamia puusepän aseita, jotka Kaleb oli hankkinut minulle ja joita hän oli opettanut minua käyttämään. Tässä nurkassa, jossa nyt kaunis, hopeinen kynttilähaarukka riippuu, oli minun onkivapojeni, metsästyskojeitteni, jousieni ja nuolieni paikka."
"Minullakin on nuori hupakko", virkkoi valtiosinetinvartia, joka mielellään olisi kääntänyt puheen toiseen suuntaan, "joka on melkein samantapainen. Hän ei ole koskaan hyvillä mielin, paitsi silloin, kun pääsee metsään. -- Kummapa, kun ei häntä nyt näy. -- Lockhard, -- lähetäpä Will Shaw Henrik-herraa noutamaan. -- Hän mahtaa olla, niinkuin tavallisesti, Lucyn helmoissa kiinni -- se tyttö hetukka, herra Ravenswood, vetää meitä kaikkia perässään mihin ikänä tahtoo."
Mutta ei tämäkään tyttären mainitseminen, niin taitavasti kuin se olikin keksitty, kääntänyt Ravenswoodia omasta puheenaiheestaan.
"Meidän täytyi", sanoi hän, "jättää tähän huoneeseen muutamia rautahaarniskoita ja muotokuvia -- saisinko kysyä, mihinkä ne on pantu?"
"Niin", vastasi valtiosinetinvartia vähän hämillään, "kartano korjattiin meidän poissa-ollessamme -- _cedant arma togae_ (aseet jättäkööt sijaa rauhanpuvulle), se on meidän lakimiesten mielilause, niinkuin tiedätte. -- Ja onpa sitä tässä asiassa, pelkään minä, liiankin tarkoin, puustavin mukaan, noudatettu. -- Minä toivon -- minä uskon niiden olevan hyvässä korjuussa -- minä tiedän varmaan antaneeni sellaisen käskyn -- saisinko toivoa, että te, sitten kun ne ovat löytyneet ja saatetut hyvään kuntoon, tekisitte minulle sen kunnian ja ottaisitte ne lahjana minulta, hyvittäjäisiksi siitä, että ne sattumalta siirrettiin pois sijoiltansa?"
Nuori Ravenswood vastasi jäykästi kumartaen ja jatkoi sitten käsivarret ristissä rinnalla huoneen katselemista.
Henrik, liian hellitelty viisitoista-vuotias poika, töytäisi nyt sisään ja juoksi isänsä luokse.
"Tiedättekö, isä, Lucy on tullut kotiin niin ilkeänä ja itsepäisenä, ettei huolikaan tulla talliin katsomaan uutta ponyhevostani, jonka Robert Wilson on tuonut Gallowaystä."
"Minun mielestäni oli sangen tyhmää, että pyysitkään häntä sinne tulemaan."
"Sitten isä on yhtä ilkeä kuin Lucy", vastasi poika. "Mutta annas kun äiti tulee, kylläpä hän teitä kumpaistakin kynsii!"
"Pidä nokkela suusi, sinä pikku hävytön nulikka", torui isä. "Missä on maisteri?"
"Mennyt häihin Dunbariin -- toivottavasti hän siellä saa lihahakkelusta päivällisekseen"; ja niin hän rupesi laulamaan vanhaa skotlantilaista laulua:
"Dunbarissapa hakkelusta sai -- vallera, valleralla! Parempaa on ja pahempaakin kai -- vallera, valleralla!"
"Olenpa, näen minä, suuressa kiitollisuuden velassa herra Corderylle hänen hyvästä huolenpidostaan", sanoi herra Ashton. "Ja virkapas, Henrik, kuka sitten on pitänyt sinua silmällä minun poissa ollessani?"
"Norman ja Robert Wilson -- paitsi itseäni."
"Metsänvartia ja tallirenki paitsi sinun omaa hupakkopersoonaasi -- todella soveliaita hoitajia nuorelle lakimiehen alulle. -- Ethän sinä, veikkonen, taida oppia koskaan muita lainsääntöjä kuin niitä, jotka rajoittavat metsäkauristen ampumista, lohien pyytämistä ja -- --"
"Ja metsäkauriista johtuu mieleeni", tokaisi nuori huimapää aivan pelkäämättä, epäröimättä keskeyttäen isän puheen, "Norman on ampunut hirven, ja minä näytin sen sarvet Lucylle, ja hän sanoi, että siinä oli vain kahdeksan haarukkaa, ja hän kertoi, että te olitte ajaneet hirveä lordi Bittlebrainin koirilla ollessanne tuolla Lännessä, ja sen sarvissa -- kuulkaa mitä Lucy sanoo -- oli muka kymmenen haarukkaa -- onko se totta?"
"Saattoi niissä olla vaikka kaksikymmentäkin, vähät minä siitä tiedän. Mutta jos menet tämän herran puheille, niin hän voi kertoa sinulle kaikki sellaiset asiat. -- Mene, Henrik, kysy häneltä -- hän on Ravenswoodin nuoriherra."
Näin puhellessaan isä ja poika olivat seisoneet valkean ääressä; ja Ravenswood, vetäydyttyänsä salin toiseen päähän, seisoi selin heihin, katsellen muka erästä seinältä riippuvaa kuvaa. Poika juoksi hänen luoksensa, nykäisi häntä takin helmasta liiaksi lellitellyn lapsen rohkeudella ja sanoi: "Kuulkaa, herra -- kertokaapas minulle!"
Mutta kun Ravenswood kääntyi hänen puoleensa, niin Henrik nähtyään hänen kasvonsa hämmästyi äkkiä ja peräytyi pari kolme askelta ja tuijotti sitten Ravenswoodiin pelon ja hämmästyksen ilmein, mikä oli hänen kasvoiltaan kokonaan karkoittanut sen tavallisen nokkelan vilkkauden.
"Tule tänne, pikku mies", sanoi Ravenswood, "niin kerron sinulle kaikki mitä hirvenajosta tiedän."
"Mene herran luo, Henrik", käski isä, "ethän ole ennen ollut noin jörö."
Mutta kehoitukset ja käskyt eivät vaikuttaneet poikaan vähääkään. Päinvastoin hän katseltuansa nuorta Ravenswoodia tarkasti kääntyi, hiipi varovaisesti, ikäänkuin olisi kananmunia myöten astuskellut, isänsä luo ja likistyi häneen niin lähelle kuin mahdollista. Ravenswood katsoi kohteliaisuuden vaativan, ettei hän kuuntelisi taistelua isän ja tämän vallattoman lapsen välillä, minkä vuoksi hän käänsi jälleen päänsä seinäkuvien puoleen, huolimatta siitä, mitä he keskenään puhuivat.
"Miksi et tahdo puhella herra Ravenswoodin kanssa, sinä pikku narri?" kysyi valtiosinetinvartia.
"Minä pelkään", vastasi Henrik sangen matalalla äänellä.
"Mitä sinä pelkäät, pöllö?" kysyi isä vähäisen sivaltaen häntä kaulukseen. "Mitä kummia sinä pelkäät?"
"Miksi hän on niin ritari Malisius Ravenswoodin kuvan näköinen?" kysyi poika puolestaan kuiskaavalla äänellä.
"Minkä kuvan, sinä hupsu?" sanoi isä. "Tähän asti olen luullut sinua vain tyhjäntoimittajaksi, mutta nyt pelkäänkin, että olet pölkkypää pöllö."
"Sanoinhan minä, että hän on vanhan Malisius Ravenswoodin näköinen ja hän on niin kerrassaan sen näköinen kuin hän olisi astunut esiin kuvan kehyksistä. Kuva on tuolla ylhäällä, vanhan paronin kamarissa, missä pyykkiä pestään, ja sillä on rautavarustukset päällään eikä nuttu niinkuin tällä herralla -- eikä tällä myöskään ole partaa ja viiksiä niinkuin kuvassa -- ja toisenlainen röyhelökin on hänellä kaulassa eikä kaulus niinkuin tällä -- ja" --
"Ja miksikä tämä herra ei saisi olla esi-isänsä näköinen, poika-hupakko?" kysyi valtiosinetinvartia.
"Niin, mutta jos hän on tullut ajamaan meidät kaikki pois tästä kartanosta", sanoi poika, "ja jos hänellä on kaksikymmentä miestä takanaan valepuvussa -- ja jos hän sitten sanoo kolealla äänellä: _Minä odotan aikaani_ -- ja jos hän surmaa teidät takkakivelle, niinkuin Malisius teki tuolle toiselle herralle, jonka veren jäljet yhä vielä ovat näkyvissä?"
"Hss, joutavaa lörpötystä!" virkkoi valtiosinetinvartia, jolle nuo häijyt, hänen mieleensä tunkeutuvat muistot olivat myös kiusallisia. -- "Herra Ravenswood, Lockhard on juuri ilmoittamassa, että illallinen on pöydässä."
Ja samassa Lucykin astui saliin toisesta ovesta, muutettuansa ylleen toisen puvun matkan jälkeen. Hänen kasvojensa erinomainen, neitseellinen ihanuus, joita vain tuuheat kultaiset kiharat varjostivat, -- hänen keijunkaltainen vartalonsa, jota ei nyt paksu ratsastuspuku peittänyt, vaan joka oli puettu tummansiniseen silkkiin -- hänen käytöksensä ja erittäinkin hänen hymyilynsä suloisuus -- ne haihduttivat niin joutuisasti, että Ravenswood itsekin sitä ihmetteli, kaikki ne synkät, häijyt mietteet, jotka vähän aikaa olivat painostaneet nuorenherran mieltä. Lucyn kasvoissa, jotka olivat niin viattoman suloiset, Ravenswood ei huomannut pienintäkään jälkeä pujopartaisen, mustalakkisen puritaanin pingoitetuista rypyistä, ei hänen vaimonsa jäykkyydestä ja kuivakiskoisuudesta, ei valtiosinetinvartian silmien viekkaudesta eikä hänen puolisonsa kasvoilla vallitsevasta kopeudesta. Lucy näytti ikäänkuin olevan joku maan päälle laskeutunut enkeli, aivan toista sukua kuin ne raaemmat kuolevaiset, joiden keskellä hän armollisesti tahtoi vähän aikaa oleskella. Niin voimallisesti vaikuttaa kauneus nuoreen intomieleen.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Ma kyllä väärin teen, ja pelkäänpä, ett' isän valitus taivaasta rangaistusta langettaa tään lapsen epäkuuliaisen päähän. Mut järki sanoo myös, ei isätkään saa liian tiukoin ohjin pidätellä lastensa rakkautta, estäen Jumalan luomaa pyhää tunnetta.
_Sialta on helmi kadonnut_.
Vieraanvaraisuus Ravenswoodin kartanossa oli yhtä merkillinen ylellisyytensä kuin Wolfs Cragin suoma vajavaisuutensa puolesta, joskin sitä koetettiin turhaan salata. Valtiosinetinvartian sydämessä liikkui kenties ylpeä tunne tämän johdosta; mutta hän oli liian kohtelias päästääksensä sitä näkyviin. Päinvastoin hän oli mielihyvällä muistelevinansa Balderstonin "vanhan-pojan ateriaa", niin hänen sanansa kuuluivat, ja pikemmin vastenmielisesti kuin nautinnolla katselevinaan ylellisyyttä omassa, herkkujen painon alla huokaavassa pöydässään.
"Me seuraamme vain toisten esimerkkiä", sanoi hän, "mutta minä olen kasvatettu rahvaan tapaan isäni herkuttomassa pöydässä, ja mielelläni minä, jos vaan vaimoni sekä lapseni sallisivat, jälleen tyytyisin kauravelleihini ja lampaanlapaan."
Tämä oli vähän liikaa. Ravenswood ei vastannut muuta kuin: "Erilaiset säädyt -- erilaiset varallisuuden kannat, aioin sanoa", paransi hän puheensa, "vaativat myös erilaista taloudenpitoa."
Tämä kuivakiskoinen vastaus lopetti kaiken keskustelun siitä aineesta, eikä ole tarpeellista, että me saamme tietää, mikä toinen aine sitten sijaan tuli. Ilta kului iloisilla, jopa ystävällisilläkin puheilla; ja Henrikkin oli jo sen verran unohtanut ensihetkisen pelkonsa, että oli julman ritarin Malisius Ravenswoodin, "Kostajan" perillisen ja elävän kuvan kanssa solminut sopimuksen hirven-ajosta. Seuraavaksi aamuksi oli tämä huvitus määrätty. Aikaisin aamulla näkikin toimellisia metsämiehiä sekä hyvin menestyvän metsästyksen. Sitten tuli päivällinen, ja harras pyyntö, että Ravenswood vielä viipyisi päivän, sekä esitettiin että myös sai suostumuksen. Tämän päivän Ravenswood jo oli määrännyt lähtöpäiväkseen; mutta hänelle muistui mieleen, ettei hän vielä ollut käynyt sukunsa vanhan, uskollisen palvelijan, Liisa-mummon luona, ja kohtuullinen kohteliaisuus vaati, että hän käyttäisi yhden aamupuolen tämän entisen seuralaisensa mielen hyvitykseen.
Käyntiin Liisan luona siis päivä määrättiin, ja Lucy läksi Ravenswoodia opastamaan. Henrik tosin tuli kolmanneksi parveen, niin että heidän kävelynsä ei näyttänyt _tête-à-tête_'ltä (kahdenkesken ololta); mutta kahdenkesken he todentoella kävelivät kuitenkin, sillä tuhansia pieniä seikkoja yhä sattui, jotka kokonaan käänsivät pojan huomion pois siitä, mitä hänen kävelykumppalinsa puhuivat. Väliin oli joku naakka käynyt istumaan oksalle niin likelle että nuoli kantoi; väliin jänis piipoitti polun poikki, ja Henrik kohta läksi koirineen ajamaan sitä takaa; toisinaan hänellä oli pitkä keskustelu vastaan tulevan metsänvartian kanssa, joka viivytti häntä, niin että hän jäi pitkän matkan jäljelle; toisinaan hänen piti tutkia joku mäyrän pesä, jolle juoksi pitkät matkat edeltä.
Ravenswood ja Lucy puhelivat sillaikaa keskenänsä hartaasti, miltei kuin likeiset ystävät. Lucy ei voinut olla ilmoittamatta, kuinka hän surkutteli Ravenswoodia, jonka sydämeen tietysti koski nähdä ennen hyvin tutut paikat niin peräti muuttuneina; ja niin lempeästi neiti Ashton tämän säälinsä ilmoitti, että se Ravenswoodin mielestä sinä hetkenä täydellisesti korvasi kaikki hänen vastoinkäymisensä. Muutamia sanoja, jotka tätä tunnetta ilmaisivat, pääsi hänen suustaan, ja Lucy niitä kuunnellessaan enemmin ujosteli kuin suuttui. Eikä voikaan liioin moittia häntä siitä, että hän oli niin varomaton ja kuunteli näitä sanoja, jos muistaa, että hänen isänsä sallima suhde heidän välillään melkein antoi Ravenswoodille luvan käyttää tämmöisiä sanoja. Sittenkin Lucy koetti kääntää puhetta toisaalle, mikä onnistuikin; sillä Ravenswoodkin oli poikennut yli aikomansa rajan, ja hänen omatuntonsa oli heti varoittanut häntä, kun hän näin oli lausumaisillaan rakkauden sanoja herra William Ashtonin tyttärelle.
He lähenivät nyt Liisa-mummon mökkiä, joka viime aikoina oli paljoa paremmaksi korjattu ja siis tällä kertaa näytti paljoa sievemmältä, vaikkei kenties maalarin silmissä yhtä viehättävältä kuin ennen. Eukko istui tavallisella sijallaan riippukoivun juurella paahdellen itseänsä syksyisen auringon paisteessa vanhojen ja heikkojen ihmisten äänettömällä nautinnolla. Vierasten tullessa hän käänsi kasvonsa heitä kohti. "Minä tunnen teidän astuntanne, neiti Ashton", sanoi Liisa; "mutta se herra, joka teidän kanssanne tuli, ei ole teidän isänne."
"Ja miksi niin luulet, Liisa?" virkkoi Lucy; "tai kuinka voit sen niin varmaan päättää tällä kovalla maaperällä ja ulkoilmassa?"
"Minun kuuloni, lapsi, on tarkistunut sen jälkeen kun silmät tulivat sokeiksi, ja nyt voin erottaa vienoimmatkin äänenvaihtelut, jotka ennen aikaan kuuluivat minunkin korviini yhtä epämääräisinä kuin nyt teidän korviinne. Pakko on ankara, mutta kelpo opettaja, ja sen, jonka silmät ovat pimenneet, on pakko hankkia itselleen tietoja toisin keinoin."
"No niin, sinä tunsit, että se oli miehen astuntaa; sen myönnän", virkkoi Lucy. "Mutta miksi, Liisa, se ei voisi olla isäni astuntaa?"
"Vanhan miehen astunta, kultaseni, on pelkurimainen, varovainen -- jalka kohoaa verkalleen maasta ja asetetaan epäröiden jälleen maahan. Mutta se, jonka nyt kuulin, on nuorukaisen pirteä, luja astunta, ja -- jos niin eriskummallisen asian saisin päähäni -- niin sanoisin sitä jonkun Ravenswoodin astunnaksi."
"Sinulla tosiaan", sanoi Ravenswood, "on niin tarkka korva, että töintuskin sitä uskoisin, jollen nyt itse olisi ollut todistajana. -- Minä todellakin olen Ravenswoodin nuoriherra -- entisen isäntäsi poika."
"Tekö!" sanoi vaimo hämmästyksestä miltei kiljahtaen, -- "tekö olette Ravenswoodin nuoriherra -- täällä -- tässä paikassa ja tämän tytön seurassa? -- En voi uskoa sitä. -- Antakaa minun vanhan käteni koetella teidän kasvojanne, niin että sormet saavat tutkia eivätkö korvani ole pettäneet."
Ravenswood laskeutui eukon viereen turvepenkille ja antoi Liisan vapisevalla kädellä koetella hänen kasvojaan.