Part 13

Kavioiden kopina nyt ilmaisi, että tynnyrintekijä ja pappi olivat tulossa. Hevosten selästä maahan astuttuaan he heti pyrkivät takkavalkean ääreen, sillä ilta-ilma ukkosen jälkeen tuntui kylmältä ja metsä oli kostea ja kolkko. Nuori emäntä, luottaen pyhäpukunsa ja valkean myssynsä lumousvoimaan, kävi ensi rynnäkköä vastaanottamaan. Äiti puolestaan, aivan kuin vanhojen soturien komppania roomalaisessa legionassa, pysyi taempana valmiina apuun, jos hätä tulisi. Molemmat koettivat estää, ettei tapahtunut vahinko heti tulisi ilmi, äiti puuhailemalla mestari Girderin ja valkean välillä ja tytär siten, että hän tervehti erityisellä hartaudella pappia ja miestänsä, ilmaisten suruaan ja pelkoaan sen johdosta, että he ehkä olivat vilustuneet.

"Vilustuneetko?" matki isäntä ynseästi -- sillä hän ei ollut noita herroja ja isäntiä, joiden vaimot sijaishallitsijoiden nimellä ovat todellisia hallitsijoita -- "kyllä me tarpeeksi vilustumme, arvaan minä, jollette päästä meitä takkavalkean ääreen."

Näin sanoen hän raivasi tien kummankin suojelusrivin läpi. Ja kun hän aina piti kaikkea omaisuuttaan tarkasti silmällä, niin ensi katsahduskin jo ilmaisi hänelle, että toinen varras hyvänmakuisine taakkoineen oli poissa. "Mitä perhanaa, vaimo -- --"

"Hyi, häpeä!" huusivat molemmat naiset. "Ja vieläpä herra Bide-the-Bentin kuullen!"

"Suokaa anteeksi", sanoi tynnyrintekijä, "mutta --"

"Meidän sielujemme pahan vihollisen mainitseminen --", virkkoi herra Bide-the-Bent.

"Suokaa anteeksi", toisti tynnyrintekijä.

"Saattaa meidät hänen kiusauksilleen alttiiksi", jatkoi arvokas nuhtelija, "ja se kehoittaa ja tavallansa pakottaa hänet luopumaan juonitteluistaan muiden sieluparkain kanssa ja lähtemään niiden luokse, jotka puheessaan tiheään mainitsevat hänen nimeänsä."

"Niinhän se on, niinhän se on, herra Bide-the-Bent, mutta mitä enempää ihminen voi tehdä kuin pyytää anteeksi?" virkkoi tynnyrintekijä. "Mutta sallikaa minun vain kysyä näiltä vaimoilta, miksi hanhi ja metsäsorsat vietiin pöytään ennen meidän tuloamme?"

"Ei niitä ole viety pöytään, Gilbert", selitti emäntä, "vaan -- vahinko -- --"

"Mikä vahinko?" kysäisi Gilbert silmät tulistuneina. "Eiväthän ne vain liene joutuneet hukkaan, toivon minä? Häh?"

Emäntä, joka kovasti pelkäsi miestänsä, ei uskaltanut mitään vastata; mutta hänen äitinsä riensi apuun, käsivarret kohotettuina ikäänkuin tulevan vastauksen varalta.

"Minä ne annoin pois eräälle tuttavalleni, Gilbert Girder -- entäs sitten?"

Hänen ääretön rohkeutensa hämmästytti hetkeksi Girderin aivan mykäksi. -- "Vai _te_ annoitte hanhen ja metsäsorsat, parhaat palat meidän ristiäispidoistamme, eräälle ystävällenne, te vanha raakki! Ja mikä _hänen_ nimensä sitten on, virkkakaa se, olkaa niin hyvä?"

"Ei kukaan muu kuin kunniallinen herra Kaleb Balderston Wolfs Cragista", vastasi vanha Mari viipymättä ja taisteluvalmiina.

Nyt mestarin vimma tulvi yli kaikkien rajojen. Jos hänen vihansa jostakin seikasta saattoi kiihtyä vielä entistään tulisemmaksi, niin juuri siitä, että tuo tuhlattu lahja oli annettu ystävällemme Kalebille, jota tynnyrintekijä, lukija jo tietää mistä syistä, vihasi leppymättömästi. Hän kohotti piiskaansa anoppiansa vastaan; mutta tämä puolusti paikkaansa lujasti, järkähtämättä, ja heilutteli rohkeasti rautaista kauhaa, jolla hän vastikään oli kaatanut kastiketta lammaspaistille. Hänen aseensa epäilemättä oli parempi, eikä hänen käsivartensa ollut myöskään heikompi kuin vastustajan. Mestari Gilbert siis katsoi edullisemmaksi heti kääntyä oman vaimonsa puoleen, joka sillä välin oli hyrähtänyt tuskalliseen itkuun papin suureksi sääliksi, joka todellakin oli vilpittömimpiä, hyvänsävyisimpiä, mitä maailmassa on ollut. -- "Ja sinä hupsu luntus, joka istut kättäsi liikuttamatta ja katselet, kuinka tavaroitani tuhlataan laiskalle, juopolle, kelvottomalle, koinsyömälle palvelijalle siitä hyvästä vain, että hän kutkuttelee hullun vanhan ämmän korvia joutavilla loruilla, joissa joka toinen sana on valhetta. Kyllä minä opetan sinua -- --"

Mutta nyt pappi sekaantui asiaan sekä sanoin että myös teoin ja Lightbodyn muori puolestaan asettui tyttärensä eteen heilutellen kauhaansa.

"Enkö minä muka saisi kurittaa omaa vaimoani?" huusi tynnyrintekijä aivan vimmoissaan.

"Kurittakaa vain omaa vaimoanne, jos niin tahdotte", vastasi Lightbodyn muori. "Mutta _minun_ tyttäreeni te että saa sormellannekaan koskea, sen takaan."

"Hävetkää, mestari Girder!" lausui pappismies. "Minä en olisi uskonut saavani nähdä, että te tällä lailla päästäisitte syntisen vihanne valloilleen rakkainta lähimmäistänne kohtaan. Ja vieläpä päälliseksi tänä iltana, kun teillä on kristityn isän pyhin velvollisuus täytettävänä. Ja mistä syystä koko tämä melu? -- maallisen ylellisyyden vuoksi, joka on yhtä arvoton kuin tarpeeton."

"Arvotonko?" huusi tynnyrintekijä. "Hanhi, jonka vertaista ei ole ikänä nähty millään sänkipellolla haasoittelemassa -- ja kaksi metsäsorsaa, niin hyvänmakuista kuin parhaat höyhenensä-kastelijat."

"Olkoon vaikka niin, naapuri", keskeytti pappi. "Mutta katsokaapa, kuinka ylenpalttisia herkkuja vielä on jäljellä teidän valkeanne yllä pyörimässä. Olen minä niitä päiviä nähnyt, jolloin kymmenen tuommoista kauraleivän möykkyä, kuin nuo pöydällä tuossa, olisivat olleet makeata herkkua yhtä monelle miehelle, jotka näkivät nälkää, piillen vuorilla ja soilla ja luolissa pyhän evankeliumin tähden."

"Ja sepä minua kaikista eniten suututtaakin", lisäsi tynnyrintekijä, haluten saada edes jonkun ottamaan osaa hänen vihaansa, joka ei suinkaan syyttä ollut syntynyt. "Enpä siitä olisikaan pitänyt niin suurta melua, jos tuo naikkonen olisi edes antanut paistin jollekulle puutteessa olevalle pyhälle miehelle tai kelle muulle ihmiselle tahansa kuin tuolle ryöstelevälle, valehtelevalle, väkivaltaa tekevälle tory-lurjukselle. Ratsastihan hänkin siinä kirotussa nostoväen joukossa, jonka vanha tyranni Allan Ravenswood -- hän ainakin on jo mennyt oikeaan paikkaansa -- johti Bothwellin sillan päähän kokoontuneita pyhiä miehiä vastaan. Mutta se luntus kun antoi parhaat palat meidän pitopöydältämme mokomalle -- --"

"No niin, Gilbert", lausui pappi, "mutta ettekö te juuri siinä huomaa korkeampaa tuomiota? -- Hurskasten sukua ei nähdä leipäänsä kerjäilemässä. Huomatkaa, että tuon mahtavan sortajan poika nyt on niin pahassa pulassa, että hänen pitää elättää henkensä teidän pöytänne muruilla."

"Ja paitsi sitä", pisti nyt emäntä väliin, "eipä se ollutkaan lordi Ravenswoodia varten, jos tuo mies vain tahtoisi kuulla, mitä ihminen puhuu. Sitä apua tarvittiin valtiosinetinvartian ravitsemiseksi -- niinhän sen herran nimi lienee, joka nyt on tuolla Wolfs Cragissa vieraisilla."

"Herra Wilhelm Ashtonko muka olisi Wolfs Cragissa!" huusi kummastunut vanteitten ja tynnyripuiden omistaja.

"Ja käsi kädessä lordi Ravenswoodin kanssa", lisäsi Lightbodyn muori.

"Hullu hupakko! -- Tuo vanha juoruttelija ja juonittelija saisi sinut vaikka uskomaan, että kuu on vihreästä juustosta leikattu kannikka. Valtiosinetinvartia ja Ravenswood muka! Nehän ovat niinkuin kissa ja koira, jänis ja jahtihurtta."

"Ja minä sanon, että he ovat kuin mies ja vaimo, vieläpä paljoa paremmassa sovussa kuin muutamat pariskunnat", vastasi anoppi. "Ja sitä paitsi Peter Puncheon, joka oli kuninkaan tynnyrintekijänä, on kuollut, ja hänen paikkansa on avoinna, ja -- --"

"Jumala varjelkoon, voitteko hillitä kiljuvia kurkkujanne?" tiuskaisi mestari. Yllämainittu selitys, se on huomattava, oli tullut niinkuin kaksiääninen laulupätkä oopperassa kahdesta suusta. Sillä nuorempi nainen rohkaistuneena siitä, että taistelu kallistui tähän suuntaan, toisti vielä kimakammalla äänellä jokaisen sanan niin pian kuin hänen äitinsä sai sen sanotuksi.

"Emäntä ei puhu mitään muuta kuin täyttä totta, mestari", virkkoi Girderin pääsälli, joka toran aikana oli tullut sisään. "Minä näin valtiosinetinvartian palvelijain juovan ja mässäävän Smalltrash-muorin luona, tuolla vastapäätä meitä."

"Ja onko heidän herransa Wolfs Cragissa?" kysyi Girder.

"On maar", vastasi luotettava mies.

"Ja hyvässä sovussa Ravenswoodin kanssa?"

"Totta siltä näyttää", vastasi sälli, "koska se sinne meni vieraisille."

"Ja Peter Puncheon on kuollut?"

"On niinkin -- Puncheon-ukon tynnyri on viimein vuotanut kuivaksi", vakuutti sälli. "Monta viinan tilkkaa hän onkin viilettänyt kurkkuunsa eläessään. -- Mutta mitä vartaaseen ja paisteihin tulee, mestari, niin satula ei vielä ole riisuttu teidän tammanne selästä, ja minä voisin lähteä ajamaan takaa ja tuoda ne takaisin, sillä herra Balderston ei mahda olla kaukana kylästä."

"Tee niin, Wille, -- ja kuules -- minä virkan sinulle, mitä sinun pitää tehdä, kun hänet saavutat."

Hän vapautti naiset läsnäolostaan ja antoi Willelle salaiset käskynsä.

"Se juuri oli viisas tuuma", murisi anoppi tynnyrintekijän jälleen sisään astuessa, "kun hän lähettää viattoman poikaparan ajamaan asestettua miestä takaa. Sillä tiedättehän sen, että herra Balderstonilla on aina miekka kupeillaan ja puukko vyöllään vielä sen lisäksi."

"Tottahan te, toivon minä", lausui pappi, "olette hyvin ajatellut tätä tekoanne, niin ettette synnytä sillä toraa. Sillä ken toran nostaa, vaikkei hän itse löisikään, -- minun velvollisuuteni vaatii sitä muistuttamaan -- ei suinkaan ole syytön."

"Älkää siitä olko millännekään, herra Bide-the-Bent", vastasi Girder. -- "Eihän näiden akkojen ja alttarimiesten välillä tahdo saada suunvuoroakaan. -- Kyllähän minä itse parhaiten tiedän, mille puolelle oman kakkuni käännän. -- Joan, tuo ruokaa pöytään, ja siihen se asia saa loppua."

Eikä hän sanallakaan enää sinä iltana kajonnut kadonneeseen ateriaan.

Sillä välin sälli, ratsastaen isännän oman hevosen selässä ja noudattaen isännän omia käskyjä, ajaa karautti aika vauhtia näpistelijän jäljissä. Helppo on ymmärtää, ettei Kalebkaan liioin viivytellyt matkallansa. Jättipä hän rakkaan loruamisensakin, jotta kulku paremmin joutuisi. Sen hän vain oli sanonut herra Lockhardille, että hän muka oli antanut ruokakauppiaan emännän kiireesti paistaa linnut, sillä hän pelkäsi, ettei Anna-Maijalla, joka oli tuosta ukkosen-jyrähdyksestä säikähtynyt aivan sekaannuksiin, olisi keittiötakkansa täydessä loistossaan. Ja ottaen sen syyksi, että piti niin aikaisin kuin mahdollista joutua Wolfs Cragiin, hän kipaisi sellaista vauhtia, että hänen kumppalinsa tuskin jaksoivat pysyä rinnalla. Jouduttuaan Wolfs Cragin ja kylän välillä kohoavan harjun kukkulalle hän luulikin jo päässeensä pois takaa-ajon piiristä. Mutta samassa alkoi kaukaa kuulua hevoskavioiden kopinaa ja huhuilevaa ääntä. "Herra Kaleb -- herra Balderston -- herra Kaleb Balderston -- hoi! -- odottakaa vähäsen!"

Kaleb, niinkuin on helppo ymmärtää, ei kovin kiireesti totellut tätä kehoitusta. Ensiksi hän ei ollut kuulevinansa sitä ja tahtoi uskotella kumppaneilleen, että se vain oli tuulen suhinaa. Sitten hän väitti, ettei maksanut vaivaa sen tähden seisahtua. Ja vasta sitten, kun ratsumiehen haamu iltahämärästä alkoi tulla näkyviin, hän vasta-hakoisesti seisahtui. Ponnistaen kaikki voimansa taisteluun saaliinsa puolesta hän asetti vartalonsa majesteetilliseen asentoon, ojensi eteenpäin vartaansa paisteineen, joka hänen kourassaan näytti yht'aikaa sekä keihäältä että kilveltä, ja oli tehnyt lujan päätöksen ennemmin antaa tappaa itsensä kuin riistää käsistään mitä oli anastanut.

Mutta suurestipa hän kummastui, kun tynnyrintekijän sälli lähelle tultuaan alkoi puhutella häntä kunnioittavasti ja sanoi: "Isäntäni on oikein pahoilla mielin sen johdosta, että hän sattui olemaan poissa silloin, kun te kävitte hänen talossaan, ja vielä enemmän surullinen sen vuoksi, ettette joutunut jäämään ristiäispitoihin. Ja hän oli siksi rohkea, että hän lähetti tämän pienen lekkerillisen ranskanviiniä ja ankkurillisen viinaa, koska tornissa on vieraita eikä liioin vieraanvaraa varustettuna."

Olen kuullut kerrottavan tarinaa vanhanpuoleisesta herrasta, joka juoksi kahleistaan irti päässyttä karhua pakoon, kunnes hänen voimansa peräti uupuivat. Toivottomuuden hurjuudessa herra kääntyi silloin Nallea vastaan ja uhkasi häntä kävelykepillään. Se näky herätti pedossa henkiin muiston saamastaan kasvatuksesta, niin ettei Nalle repinytkään herraa palasiksi, vaan sen sijaan kohosi takakäpälilleen ja alkoi tanssia köntystellä polskaa. Suuri tietysti oli vanhan herran ilo, joka jo oli luullut joutuneensa surman suuhun ja niin arvaamattomasti oli pelastunut. Ja yhtä suuri oli nyt myös kunnon ystävämme Kalebin ilo, kun hän huomasi, ettei vainooja millään muotoa aikonutkaan ryöstää hänen saalistaan, vaan aivan päinvastoin vielä toi hänelle lisää. Hän kohensihe kuitenkin heti ylpeään asentoonsa, kun sälli, kumartuen alas satulastaan, jossa hän istui kahden tynnyrin välissä, kuiskasi Kalebin korvaan: "Ja jos Peter Puncheonin paikka jollakin lailla voitaisiin saada kallistumaan heidän puolelleen, niin Gilbert Girder on siitä osoittava kiitollisuuttansa sekä tavalla että toisella. Hän tahtoisi mielellään puhua siitä asiasta herra Balderstonille, ja te saatte nähdä, että hän taipuu helposti kuin pajun virpi kaikkeen, mitä te ehkä häneltä pyydätte."

Kaleb kuunteli tätä kaikkea vastaamatta mitään muuta kuin ne sanat, joita kaikki mahtavat herrat Ludvig XIV:stä alkaen ovat käyttäneet: "Kyllä mietin asiaa." Ja sitten hän lisäsi ääneensä, niin että herra Lockhardkin sen kuulisi: "Se oli sangen kohteliaasti tehty, että mestarisi lähetti nämä juomat, kyllä minä muistan sopivalla tavalla puhua siitä herralleni, lordi Ravenswoodille. Ja kuules, poikaseni", lopetti hän, "voisithan sinä ratsastaa aina tornille saakka, ja jollei kukaan palvelijoista vielä olisi kotona -- mikä kylläkin on pelättävää, sillä he lystäilevät yöt päivät, kun kerran näkyvistä pois pääsevät -- niin voisit kantaa nämä tynnyrit porttivahdin tupaan. Se on ison portin oikealla puolella, ja porttivahti on pyytänyt luvan saada käydä jonkun tuttavansa luona, niin ettei kukaan sinua ole estävä."

Saatuansa nämä käskyt sälli ratsasti edelleen; ja laskettuaan tynnyrit autioon porttivahdintupaan hän palasi kenenkään kysymättä, mikä hänen asiansa oli. Näin toimitettuaan isäntänsä asian ja tervehdittyään Kalebia ja hänen kumppaleitaan lakkiaan kohottamalla, kun hän kotimatkalla ajoi heidän sivuitsensa, poika kerkesi vielä isäntänsä taloon, niin että sai osansa ristiäispidoista.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kuin pauhatessa syksymyrskyjen karisseet lehdet lentää hajallen, tai riihen ovest', ilman kantamina, akanat ajelevat haipuvina -- näin, koska Luojan henki puhaltaa, myös ihmispäätös haipuu, hajoaa.

_Nimetön_.

Kaleb, kun hänet viimeksi jätimme, oli ylpeimmillään siitä, että hänen monenlaiset hankkeensa Ravenswoodin suvun kunnian kannattamiseksi olivat niin hyvin onnistuneet. Tarkastettuaan ja järjestettyänsä kaikki eri ruokalajit hän huomasi, ettei sen herramaisempaa ateriaa ollut tarjona ollut Wolfs Cragissa lordi Ravenswood-vainajan hautajaisten jälkeen. Suuri oli vanhan palvelijan riemu, kun hän koristi vanhan tammisen pöydän puhtaalla pöytäliinalla ja sitten latoi sille halstarilla paistettua hirvenlihaa sekä lintupaistinsa, vähänväliä luoden herraansa ja hänen vieraisiinsa silmäyksen, joka ikäänkuin moitti heidän taannoista luottamuksensa puutetta. Ja monta tarinaa, enemmän tai vähemmän todensekaista, sai Lockhard sinä iltana kuulla Wolfs Cragin muinaisesta komeudesta ja sen paronien silloisesta vallasta koko ympäristössä.

Tuskinpa silloin talonpoika piti vasikkaansa tai karitsaansa omanaan, ennenkuin oli kysynyt tekikö lordi Ravenswoodin mieli ottaa sitä. Ja aina heidän oli herralta pyydettävä lupaa ennenkuin saivat mennä naimisiin siihen aikaan, ja monta lystiä juttua kerrotaan vielä siitä oikeudesta ynnä muistakin. "Tosin", jatkoi Kaleb, "nämä nykyiset ajat eivät ole entisten hyvien aikain kaltaisia, jolloin herralle annettiin mikä herralle tulee. Mutta totta on sittenkin, niinkuin tekin, herra Lockhard, johonkin määrään olette tainnut huomata, että me ravenswoodilaiset yhä vieläkin koetamme harjoittamalla paronivaltaamme laillisella ja oikealla tavalla pitää vereksessä muistissa tuota talonpoikien kohtuullista ja sopivaista alamaisuutta herraansa kohtaan, joka muuten on jo melkein unohtumaisillaan tässä nykyisten aikain yleisessä vallattomuudessa ja sekasorrossa."

"Hm!" pani Lockhard. "Ja saanko luvan kysyä, herra Balderston, sanokaapa mulle, olkaa niin hyvä, onko väki tuossa kylässä halukas tottelemaan teidän sanojanne? Sillä täytyypä minun tunnustaa, että Ravenswoodin kartanon maalle, joka nyt on minun herrani valtiosinetinvartian omana, teiltä jääneet alustalaiset eivät juuri tahdo olla nöyrintä lajia.

"Voi, herra Lockhard", vastasi Kaleb, "pitäisihän teidän ottaa sekin lukuun, että siellä on ollut omistajan muutos ja että entinen herra saattoi helposti saada heiltä avukseen kaksikin riuhtaisua, kun uusi tulokas töin tuskin saa yhden. Ja uppiniskaista, vastaanhangoittelevaa joukkiota he ovatkin olleet ikänsä, nuo Ravenswoodin alustalaiset, ja paha on heidän kanssansa tulla toimeen, kun he eivät tunne herraansa. Ja jos teidän isäntänne kerran herättäisi heidän vimmansa, niin tuskinpa koko maakuntakaan saisi heitä kukistetuksi."

"Totta maar", arveli Lockhard, "jos niin on laita, niin olisipa sitten minun mielestäni viisainta, että punoisimme yhteen teidän nuoren lordin ja meidän nuoren kauniin neidin tuolla ylhäällä. Ja herra Ashton voisi juuri ommella kiinni teidän vanhan paroninkartanonne tyttärensä hihaan; kylläpä hän pian taas saisi itselleen toisen samanlaisen keinotelluksi jonkun muun käsistä, semmoinen terävä pää hänellä on."

Kaleb pudisti päätään. "Hyvä olisi", sanoi hän, "hyvä olisi, jos se kävisi laatuun, herra Lockhard. Mutta onpa tästä suvusta vanhoja ennustuksia, joiden toteutumista en tahtoisi nähdä näillä vanhoilla silmilläni, jotka ovat jo liian paljon pahaa nähneet."

"Ohoh, eipä huolta ennustuksista!" vastasi Kalebin virkaveli. "Jos vain nuo nuoret rakastuisivat toisiinsa, niin siitä tulisi korea pariskunta. Mutta, puhuakseni suuni puhtaaksi, istuupa meidän salinnurkassamme rouva-pahus, joka tähän niinkuin kaikkiin muihin asioihin pistää nenänsä. Mutta ei sentään haitanne juoda heidän terveydekseen, ja siis täytän matami Anna-Maijankin kupin mestari Girderin kanarianviinillä."

Sillä aikaa kun keittiössä pidettiin näin iloista puhetta, oli myös salissa istuva seura yhtä hauskasti viettänyt aikansa. Kerran päätettyään suoda valtiosinetinvartialle vieraanvaraisuutta sen verran kuin talossa sitä oli tarjona Ravenswood piti velvollisuutenaan kohdella vieraitaan hyvillä mielin olevan isännän herttaisella, kohteliaalla tavalla. Ja semmoiseksi kuin ihminen teeskenteleikse -- se on usein huomattu -- semmoiseksi hän monesti todellakin tulee. Tunnin tai parin kuluttua Ravenswood omaksi kummastuksekseen huomasi olevansa juuri sillä mielellä kuin isäntä, joka hartaasti koettaa voimiensa mukaan huvittaa mieluisia, kunnioitettuja vieraita. Kuinka suureksi osaksi tähän mielenmuutokseen oli ollut syynä neiti Ashtonin ihanuus ja vilpittömyys sekä myös iloisuus, jolla hän kärsi kaikkea, mikä täällä oli epämukavaa -- ja kuinka suureksi osaksi valtiosinetinvartian sujuva, hauska puhetapa (sillä hänellä oli erinomainen kyky puhua korvaa miellyttäviä sanoja) -- sitä lukija omalla älyllään arvailkoon. Mutta kumpainenkin vaikutti Ravenswoodin mieleen.

Herra Ashton oli harjaantunut valtiomies, hän tunsi perin pohjin kuninkaan hovit ja ministerien salakamarit ja tiesi kaikki ne monenlaiset valtioasioiden mutkat, jotka olivat tapahtuneet seitsemännentoista vuosisadan viimeisinä merkillisinä vuosina. Hän taisi siis omasta kokemuksestaan tarinoida miehistä ja tapauksista tavalla, joka kiinnitti kuulijan huomiota; ja hänellä oli sitä paitsi se erinomainen taito, että hän osasi välttää jokaista sanaa, joka olisi voinut olla hänelle vahingoksi, mutta sittenkin saada toiset ihmiset uskomaan, että hän puhui ilman pienintäkään varovaisuutta tai umpimielisyyttä. Ravenswoodistakin, vaikka hänen sydämessään kyti pahoja ennakkoluuloja ja todellisiakin vihan syitä, tuntuivat herra Ashtonin tarinat sittenkin sekä huvittavilta että opettavilta. Ja valtiosinetinvartia, jonka sisälliset tunteet alussa olivat olleet niin suurena haittana, kun hänen piti esittää itsensä, liikkui nyt puheissaan erinomaisen taitavan, mesikielisen lakimiehen koko sulavuudella ja sujuvuudella.

Hänen tyttärensä ei puhunut paljoa, mutta hän hymyili, ja kun hän puhui, niin hän osoitti nöyrää lempeyttä ja halua olla mieliksi, mikä Ravenswoodin kaltaista ylpeää miestä miellytti enemmän kuin säihkyvinkään sukkeluus. Ja mikä oli kaikista parasta, nuoriherra ei voinut olla huomaamatta, että hänen vieraansa, -- lieneekö siihen kiitollisuus ollut syynä vai jokin muu -- kohtelivat häntä tässä autiossa, huonosti varustetussa salissa yhtä suurella kunnioituksella kuin jos hän olisi voinut tarjota mitä ylellisintä vieraanvaraisuutta korkean säätynsä mukaan. Mitä kaikkea puuttui, sitä ei huomattukaan; tai jollei voitu olla jotakin huomaamatta, niin kehuttiin vain niitä keksintöjä, joilla Kaleb oli osannut täyttää tavallisten tarvekalujen puutteen. Ja jos joskus ei voitukaan olla hiukan naurahtamatta, niin nauru kuitenkin oli hyväntahtoista lajia, ja usein siihen liittyi jokin taitavasti lausuttu mielittelysana, joka osoitti, kuinka suuressa arvossa vieraat pitivät isäntänsä persoonallisia avuja ja kuinka vähän huolivat kärsittävänä olevista pienistä epämukavuuksista. Ja ehkäpä ylpeyden tunne sen johdosta, että Ravenswood näki omia ansioitansa pidettävän kaikkien kovan onnen tuottamien puutteiden yltäkylläisenä korvauksena, hiveli hänen sydäntänsä vieläkin enemmän kuin herra Ashtonin puheet ja Lucyn kauneus.

Tulipa levon aika. Herra Ashton ja hänen tyttärensä menivät kumpikin makuukamareihinsa, jotka olivat paljoa paremmin koristetut kuin mitä olisikaan voitu toivoa. Anna-Maijalla olikin ollut apuna tarpeellisia varustuksia tehdessään eräs kylän muija, joka oikeastaan vain oli tullut katsomaan, mutta Kalebin kynsiin jouduttuaan pakotettiin siksi illaksi kotiorjan ammattiin. Hänen ei sallittukaan enää palata kylään tarinoimaan nuoren aatelisneidon puvusta ja ulkomuodosta, vaan hänen täytyi ruveta auttamaan wolfs-cragilaisten talouspuuhissa.

Senaikuisen tavan mukaan Ravenswoodin nuoriherra itse saattoi valtiosinetinvartian makuukamariin, ja Kalebkin kulki jäljestä. Tämä asetti pöydälle kaksi kömpelösti valettua talikynttilää (semmoisia siihenkin aikaan nähtiin vain talonpojilla); ne olivat kiinnitetyt solmuiksi väännettyihin rautalankoihin, kynttiläjalkojen asemasta; mutta siitä huolimatta Kaleb toimitti tämän tehtävänsä yhtä juhlallisesti kuin jos hänellä olisi ollut vahakynttilöitä. Hän katosi nyt, mutta palasi hetken kuluttua jälleen tuoden mukanaan kaksi saviruukkua (posliinit, sanoi hän, eivät olleet olleet käytännössä rouvavainajan kuoleman jälkeen); toisessa ruukussa oli kanarianviiniä, toisessa viinaa. Edellisen juoman hän kehui, huolimatta siitä, että petos luultavasti heti tulisi huomatuksi, olleen jo kaksikymmentä vuotta Wolfs Cragin kellarissa; "vaikka tietysti ei minun oikeastaan sopisi puhua, armolliset herrat, teidän läsnäollessanne. Ja tämä viina -- se on mainiota juomaa, makeaa kuin mesi ja väkevää kuin Simson. Se on jo ollut tallella tässä talossa noiden merkillisten juominkien ajoista asti, jolloin James Jenklebrae löi vanhan Micklestobin herran kuoliaaksi rappusten yläpäässä. Syynä siihen oli häväistys korkeasti-kunnioitettavaa rouva Muriendia kohtaan, joka tavallaan oli meidän herrasväen sukulainen. Mutta kuitenkin -- --"

"Mutta lopettaakseni jutut kerrassaan, Kaleb", virkkoi valtiosinetinvartia, "olkaa hyvä ja tuokaa minulle tuopillinen vettä."

"Jumala varjelkoon, että te, korkea-arvoinen herra, tässä talossa joisitte vettä", vastusti Kaleb, "sehän olisi häväistystä näin kunnialliselle suvulle!"