Part 12

"Lordi Ravenswoodille, olkoon menneeksi vain", sanoi asianajaja -- "arvonimistä en huoli teidän kanssanne riidellä -- jota tavallisesti sanotaan lordi Ravenswoodin tai Ravenswoodin nuorenherran nimellä, Wolfs Cragin paronikunnan ja kartanon perintöomistajalle toiselta puolen, ja toiselta puolen John Whitefishille sekä muille talollisille Wolfs-Hopen kylässä, joka on yllämainitun paronikunnan rajojen sisäpuolella."

Kaleb omasta pahasta kokemuksestansa tiesi, että tämän palkatun puolustajan kanssa oli ihan toista riidellä kuin yksityisten kyläläisten kera, joiden vanhoihin muistoihin, mielentaipumuksiin ja ajatustapaan hän olisi saattanut vaikuttaa tuhansilla syrjäsyillä, joista ei heidän asianajajansa olisi milläänkään. Taistelun loppupäätös todistikin, että tässä pelossa oli perää. Turhaan Kaleb pani liikkeelle parhaan puhetaitonsa ja terävimmän sukkeluutensa, kooten yhteen kaikki syynsä ja nojautuen niin hyvin vanhaan tapaan ja perittyyn arvoon kuin myös kaikkeen hyvään, mitä Ravenswoodin lordit menneinä aikoina olivat tehneet Wolfs-Hopen kyläkunnalle ja mitä heiltä vielä vastaisina aikoina saattoi toivoa. Nurkkasihteeri piti vain kiinni perintöostokirjojen sananmukaisesta sisällyksestä -- niissä ei hän siitä mitään huomannut -- siitä ei ollut mitään sopimusta tehty, ja kun Kaleb koettaaksensa, eikö ylpeydestä voisi hiukan olla apua, puhui siitä, mitä pahoja seurauksia kyläläisille saattaisi koitua, jos lordi Ravenswood heiltä vasta kieltäisi suojansa, ja kun hän vielä lisäksi puolilla sanoilla uhkasi pahempaakin kostoa, niin lakimies nauroi hänelle ylenkatseellisesti vasten silmiä.

"Minun päämieheni", sanoi hän, "ovat päättäneet parhaan voimansa mukaan pitää huolta kylästänsä, ja minun mielestäni lordi Ravenswoodilla -- koska hän on lordi olevinansa, -- pitäisi olla tarpeeksi tekemistä omasta kartanostansa. Ja mitä siihen tulee, että te uhkaatte väkivaltaista ryöstöä omankäden oikeudella eli _via facti_, lakikirjan sanoilla puhuen, niin pyytäisin herra Balderstonia muistamaan, että muinaiset ajat ovat olleet ja menneet ja että me asumme eteläpuolella Forth-lahtea, kaukana vuoristosta, ja että minun päämiehissäni lienee miehiä omaansa suojelemaan. Ja jos he huomaisivat, etteivät heidän voimansa siihen riittäisi, niin he pyytäisivät hallitukselta korpraalin sekä neljä punatakkia avukseen, ja tottahan niissä", irvisteli herra Dingwall, "pitäisi olla täysi turva lordi Ravenswoodia ja kaikkia hänen tai hänen palvelijoittensa väkivaltaisia yrityksiä vastaan."

Jos Kaleb olisi voinut koota silmiinsä aatelisvallan kaikki ukkosennuolet, niin että tämä arvon ja etuuksien halveksija olisi siihen paikkaan niiden säihkeestä kuoliaaksi kaatunut, niin hän olisi lennättänyt ne nurkkasihteerille vasten otsaa seurauksista huolimatta. Mutta asianlaita oli nyt semmoinen, että hänen täytyi palata kotiin. Ja siellä hän sitten pysyi koko puolen päivää erillään Anna-Maijankin seurasta ja näkyviltä, piiloutuneena omaan erityiseen koppiinsa, kuuraten yhtä ja samaa tinavatia ja vihellellen "Maggy Lauder"-laulua kuusi tuntia lakkaamatta.

Tämän ryöstöretken onneton loppu oli Kalebilta sulkenut pääsyn kaikkien niiden aarteitten luo, joita Wolfs-Hopen kylästä ja sen alusmaista oli saatavana; se oli sulkenut häneltä pääsyn siihen Kultalaan, josta hänen aina ennen pulassa ollessaan oli onnistunut saada jotakin apua. Kaleb näet oli vannonut, että piru saisi viedä hänet, jos hänen jalkansa enää koskaan koskettasi kylän raittia. Hän olikin pitänyt sanansa; ja kumma kertoa, tämä poissapysyminen tuntui, niinkuin se oli aiottukin, jossakin määrässä rangaistukselta vastahakoisten talonpoikien sydämessä. Herra Balderston oli mies, joka heidän mielestänsä oli yhteydessä korkeampien olentojen kanssa, hänen läsnäolonsa oli ollut höystönä heidän pikkuisissa juhlapidoissansa, hänen neuvonsa oli havaittu hyödyllisiksi useissa tilaisuuksissa, ja hänen käyntinsä ikäänkuin enensivät kylän arvoa. "Wolfs-Hope", niin kyläläiset itse tunnustivat, "ei näytä enää samalta kuin ennen ja kuin sen olisi pitänyt näyttää, nyt kun Kaleb herra yhä vain istua kököttää linnassaan; mutta olivathan sentään, mitä muniin ja voihin tulee, hänen vaatimuksensa aivan järjettömät, niinkuin herra Dingwall selvästi oli näyttänyt toteen."

Tämmöisellä kannalla olivat linnalaisten ja kyläläisten välit. Ja nyt vanhalla hovimestarilla, vaikka se tuntui hänestä yhtä katkeralta kuin sappi ja maliruoho, oli nämä kaksi välttämätöntä ehtoa valittavanaan: hänen piti vieraan aatelisherran, vieläpä (se oli vieläkin viheliäisempää) vieraan aatelisherran palvelijan kuullen tunnustaa, että Wolfs Crag ei millään muotoa voisi saada päivällistä kokoon -- tai piti hänen turvautua Wolfs-Hopen talonpoikien armeliaisuuteen. Se oli kauhistuttavaa itsensäalentamista; mutta pakko käskee mistään säännöistä huolimatta. Tämmöiset olivat Kalebin tunteet, kun hän astui kyläraitille.

Haluten päästä irti kumppalistaan mitä pikemmin, sen parempi, hän neuvoi herra Lockhardin Smalltrash-mummon kestikievariin. Sieltä Bucklaw'n, Craigengeltin ja heidän joukkonsa pitämä melu kaikui puoliväliin kyläraittia, ja ikkunoista loistava punainen valo, voittaen nyt jo sakenevan harmaan hämärän, sai hohtamaan kasan vanhoja tynnyreitä, puolikoita sekä pyttyjä, jotka törröttivät päällekkäin ladottuina tynnyrintekijän pihalla, toisella puolen raittia.

"Jospa te, herra Lockhard", sanoi vanha hovimestari kumppanilleen, "olisitte niin hyvä ja menisitte tuohon kestikievariin, josta tuli paistaa ja jossa, jos oikein kuulen, he paraikaa laulavat laulua 'Kylmät kaalit on Aberdeeniss'.' Siellä voitte toimittaa herranne käskyn hirvipaistin suhteen, ja minä tulen sitten antamaan oman käskyni Bucklaw'n yösijasta, kunhan tässä ensin olen hankkinut muut tarpeelliset ruoka-aineet. -- Ei sen puolesta, että tuo hirvipaisti olisi niin ylen tarpeellinen", lisäsi hän pidättäen virkaveljeänsä napista, "päivällisaterian kokoonsaamiseksi. Mutta se olisi kuitenkin kohteliaisuudenosoitus metsästäjille -- ja, kuulkaas, herra Lockhard -- jos he siellä tarjoaisivat teille tilkan olutta tai maljallisen viiniä tai lasillisen viinaa, te tekisitte viisaasti, jos ottaisitte vastaan. Sillä saattaisipa olla, että meidän oluemme linnassa ovat hapanneet -- se taitaa olla suurestikin pelättävää."

Näin hän päästi Lockhardin menemään. Ja sitten hän jaloin, jotka olivat raskaat kuin lyijy ja sittenkin vielä monta vertaa keveämmät sydäntä, jatkoi kulkuansa hajalleen rakennetun kylän epätasaista raittia myöten, miettien kenenkä kimppuun ensiksi kävisi. Piti löytää semmoinen talo, missä muinaisen, kunnioitetun ylivallan muisto vielä oli voimallisempi kuin äsken saadun vapauden tunto ja missä hänen käyntinsä katsottaisiin suureksi, lepyttäväksi ja miellyttäväksi armonosoitukseksi. Mutta eipä Kalebille johtunut mieleen ainoatakaan taloa, missä asukkaan mieli olisi ollut senlaatuinen. "Kyllä meidänkin kaalimme mahtanevat pysyä kylminä!" arveli Kaleb, kun nyt laulun sävelet jälleen sattuivat hänen korviinsa. Seurakunnan pappi oli tosin saanut virkansa lordi Ravenswood-vainajan avulla; mutta he olivat sitten riitaantuneet kymmenyksistä. Oluenpanijan vaimo -- hän oli kauan aikaa uskonut velaksi, mutta hänen laskunsa olivat aina jääneet toistaiseksi maksamatta; ja jollei talon kunnia sitä välttämättömästi vaatinut, niin olipa synti saattaa leski pulaan. Ei ollut ketään, joka niin hyvin olisi voinut tarjota ystävän apua tässä tilaisuudessa -- vaikka toiselta puolen tuskin taisi olla toista sen vastahakoisempaa kuin Gilbert Girder, ylempänä mainittu tynnyrien ja pyttyjen tekijä, joka oli ollut päämiehenä kapinassa voi- ja munaveroa vastaan.

"Mutta kaikkihan siitä riippuu", lausui Kaleb itsekseen, "osaako koskettaa ihmistä oikeaan kohtaan, niin ainakin minä luulen. Ja minäpä satuin kerran vahingossa sanomaan Gilbertiä ventovieraaksi meidän kylässä, ja se mies on aina siitä ajoin kantanut kaunaa meidän taloa vastaan. Mutta onpa hänellä sentään aviopuolisonaan korea, nuori vaimo, Joan Lightbody, sen Lightbodyn tytär, joka oli Loup-the-Dyken talossa. Ja ukko Lightbodyn omana vaimona oli tuo Mari, joka palveli meidän rouvan kamarineitsyenä neljäkymmentä vuotta takaperin -- olemmehan me monta lystiä päivää viettäneet yhdessä tuon Joanin äidin kanssa, ja hänen sanotaan nyt asuvan tyttärensä luona. Ja sillä miehellä olisi sekä jaakon- että yrjönkolikoita, kuin vain niiden kimppuun pääsisi. Ja osoittaisinhan täten, se on varma, hänelle kunniaa, jommoista ei hän joukkoineen oikeastaan ole ansainnut meiltä, tuo vastahakoinen jörö. Ja jos hän meidän tähtemme menettäisikin kaikki nuo kolikot, niin huokealla hän sittenkin pääsisi; hän tulee aivan hyvin ilmankin toimeen."

Kaleb luopui siis kaikista epäilyksistään ja palasi, pyörähdettyänsä kerran ympäri kantapäällään, kiireesti tynnyrisepän talolle. Siellä hän lupaa kysymättä kohotti salpaa ja seisoi nyt samassa hallanin eli välilaipion takana,[12] jossa, pysyen itse näkymättömissä, saattoi tarkastella, mitä tuvan peräpuolella tapahtui.

Toisenlaista oli viheliäinen taloudenhoito Wolfs Cragin linnassa, toisenlaista täällä. Rätisevä lieska leimahteli ilmaan tynnyrisepän savutorvea myöten. Emäntä, pitseissään ja puhvihihoissaan, lisäsi paraikaa juhlapukuunsa viimeisiä koristeita ihaillen sangen sievän ja iloisen muotonsa kuvaa rikkinäisessä kuvastimessa, jonka hän mukavuudeksensa oli asettanut seisomaan lautashyllylle. Hänen äitinsä, vanhan Loup-the-Dyken tytär, "muhkein muori" mitä olisi voinut löytää kolmen penikulman alalta ylt'ympäriltä -- sitä kaikki kummitädit ja juoruakat yhdestä suusta vakuuttelivat -- istui valkean ääressä pöyhkeillen puolisilkkisessä hameessaan, merenvahahelmissään ja puhtaassa myssyssään, tupruttaen savua pienestä piipunnysästä ja pitäen huolta keittiöasioista. Sillä ennenmainitulla leimahtelevalla tulella kiehua poristeli suuri pata tai paremmin sanoen kattila, täynnä höyryävää raavaanlihaa ja leipäpalasia. Ja valkean edessä pyörähteli kaksi paistinvarrasta, joita kääntämässä oli kaksi tynnyrintekijän oppipojista istuen vastakkain kumpikin takankulmallaan. Toinen varras painui lampaanneljänneksen painon alla; toisessa oli koristuksena lihava hanhi ja pari metsäsorsaa. Ja olivatpa nämä esineet alakuloisen hovimestarin huolestuneelle sydämelle ja naukuville suolille vielä paljoa haluttavammat kuin tuo iloinen nuorikko tai sievä muori. Tämän yltäkylläisyyden näkö ja haju oli masentamaisillaan Kalebin vähäisen rohkeudenkin. Hän käänsi silmänsä toisaalle, hetkisen myös tarkastellakseen vieraskamaria, ja siellä tarjona oleva näky koski melkein yhtä syvältä hänen sydämeensä. Siellä näet oli suuri, pyöreä pöytä katettuna kymmenelle tai kahdelletoista hengelle ja "koristettuna" (puhuaksemme Kalebin omilla mielisanoilla) lumivalkoisella pöytäliinalla. Pöydällä nähtiin vielä suuria tinapikareja, olipa niiden välissä myös pari hopea-astiaa, joiden sisällyskin luultavasti oli niiden loistavan ulkonäön vertainen; siellä oli kirkkaita lautasia, lyhytvartisia lusikoita, teräviä, kiilloitettuja veitsiä ja haarukoita valmiina työhön -- kaikki katettuna ikäänkuin juhlallista pitojenviettoa varten.

"Piru tuon parisniekan ja tynnyrien kyhääjän vieköön!" mutisi Kaleb hämmästyksissään ja kateissaan. "Onpa oikein häpeä nähdä, kuinka mokomat ihmiset pitävät suunsa makeana. Mutta nimeni ei ole Kaleb Balderston, jollei osa näistä hyvistä herkuista joudu Wolfs Cragiin tänä iltana!"

Näin päätettyään hän astui tuvan perälle ja tervehti sekä äitiä että tytärtä mitä kohteliaimmin kumartaen. Wolfs Crag oli seudun kuningashovi, Kaleb Wolfs Cragissa pääministerinä; ja on vanha havainto, että veronalaiset miespuoliset alamaiset joskus kylläkin napisevat hovilaisia vastaan, jotka määräävät heille veroja, mutta että nämä samat hovilaiset siitä huolimatta aina ovat mieluisat kauniille sukupuolelle, sillä he tuovat näille tiedon uusimmista juoruista ja uusimmasta kuoseista. Molemmat naiset siis yht'aikaa kiiruhtivat Kalebin luokse, yhteen ääneen häntä tervehtien.

"Voi herranen aika! Vai tekö tulitte, herra Balderston! Oikein teidän näkemisenne tekisi surullisenkin silmän iloiseksi -- käykää istumaan -- painakaa puuta -- isäntä tulee oikein iloiseksi, kun saa nähdä teidät -- te ette koskaan ole nähnyt häntä niin lystillä tuulella kuin hän tänään on. Mutta meille tuleekin pikku nupukkamme ristiäiset, niinkuin te varmaan olette kuullut. Ja varmaanhan te nyt jäätte tänne ja katsotte sitä puuhaa. -- Me olemme tappaneet pässin, ja yksi pojista on pyssyineen käynyt suolla -- ainahan te ennen piditte metsäsorsia hyvänä herkkuna."

"Ei, ei, emäntä kulta", vastasi Kaleb, "minä pistäysin vain sisään onnea toivottamaan, ja olisi ollut vähän puhuttavaa isännälle, mutta --", ja hän kääntyi ikäänkuin lähteäkseen.

"Ei millään tavalla käy laatuun, että te lähdette", intti vanhempi nainen nauraen ja pitäen häntä kiinni rohkeasti, kuten ainakin vanha tuttava. "Kukapa ties mitä pahaa siitä voi lapselle tulla, jos te sitä tällä tavoin ylenkatsotte."

"Mutta minulla on tulinen kiire, emäntä kulta", virkkoi hovimestari, sittenkin liiaksi vastustelematta sallien, että hänet vedettiin tuolille. "Ja mitä syömiseen tulee", -- hän näki, että talon emäntä juuri aikoi tuoda lautasen hänelle -- "ja mitä syömiseen tulee -- Jumal' auttakoon! -- aivanhan me olemme pakahtumaisillamme tuosta alinomaisesta syömisestä aamusta iltaan. Se on oikein häpeällistä ylellisyyttä. Ja sen me olemme oppineet noilta Englannin vanukas-ahmateilta."

"Hohoo -- älkää nyt välittäkö Englannin vanukas-ahmateista", sanoi Lightbodyn mummo, "vaan maistakaapa meidän vanukastamme -- tuossa olisi mustaa vanukasta ja tässä valkeaa pöperrystä -- maistakaa kumpiko teidän mielestänne on parempaa."

"Hyvät ne ovat kumpikin -- erinomaiset kumpikin -- ei voi olla parempaa, mutta minulle, joka juuri olen syönyt päivälliseni" -- mies parka ei ollut vielä päivän koitosta maistanut einettäkään -- "riittää yksin hajukin. Mutta en tahdo kuitenkaan hyljeksiä teidän laitoksianne, emäntä kulta. Jos te sallitte, pistäisin siis nuo vanukkaat taskuliinaani ja söisin ne sitten iltapalakseni, sillä Anna-Maijan piirakkoihin ja muihin joutavuuksiin minä alan jo kyllästyä -- tiedättehän te, Mari kulta, että aina olen pitänyt maalaisruokia parhaina -- ja maalaistyttöjä samaten" -- hän vilkaisi tynnyrintekijän vaimoon. "Näyttääpä tuo, totta maar, nyt vielä kauniimmalta kuin Gilbertin taloon tullessaan ja olipa hän sentään silloinkin jo näppärin neitonen meidän pitäjässämme ja lähipitäjissäkin lisäksi. Mutta: muhkea lehmä, muhkea vasikka."

Naiset hymyilivät kumpikin itsekseen tästä mielistelypuheesta ja hymyilivät taas, toinen toiseensa katsahtaen, kun Kaleb kääri vanukkaat käsiliinaan, joka hänellä oli muassaan, aivan kuin saduissa lohikäärmeellä on matkasäkkinsä, johon se pistää kaikki, mitä eteen sattuu.

"Ja mitä sitten torniin kuuluu?" kysyi emäntä.

"Vai mitä kuuluu? -- Kuuluuhan parhaat sanomat, mitä vielä olette ikinä kuulleet -- herra valtiosinetinvartia on siellä kauniin tyttärensä kanssa ja taitaapa hän viskata tytön meidän herran jalkojen eteen, jollei tämä tahdo ottaa häntä hänen käsistään. Ja sen takaan, että hän silloin neuloo meidän vanhan Ravenswoodin kartanon kiinni tytön hameenhelmaan."

"No voi herranen aika! -- No voi kuitenkin! -- Ja onko nuoriherra mieltynyt tyttöön? -- Ja onko tyttö kaunis? -- Ja minkäväriset hiukset hänellä on! -- Ja tuliko hän sinne pitkässä leningissä vai metsästyspuvussa?" Kysymykset tupruilivat tuiskuna hovimestarin korviin.

"Malttakaa -- malttakaa! Koko päivähän kuluisi, jos pitäisi vastata kaikkiin kysymyksiinne, ja minulla on tuskin minuutinkaan aikaa. Missä isäntä on?"

"Pappia noutamassa", sanoi Girderin emäntä, "arvoisaa herra Peter Bide-the-Bentiä Mossheadistä. Sitä kelpo herraa vaivaa luuvalo siitä saakka, kun hän vainon aikoina piili vuorilla."

"Vai niin! -- Whigi ja vuorilla-piileksijä -- vai semmoinen?" sanoi Kaleb, joka ei saattanut hillitä närkästystään. "Olenpa ne päivät nähnyt, emäntä, jolloin korkea-arvoinen kirkkoherra Cuffcushion ja hänen messukirjansa olisi teille kelvannut ja" -- kääntyen vanhemman naisen puoleen -- "kelle hyvänsä kunnon vaimolle tämmöisessä tilaisuudessa."

"Kyllähän se on totta sekin", myönsi Lightbodyn muori, "mutta mitäs tehdä? -- Joanin täytyy sekä veisata virsiänsä että palmikoida hiuksiansa sillä tavalla kuin hänen miehensä käskee, eikä millään muulla tavalla. Sillä Gilbert on herra ja hallitsija talossaan, sen saan sanoa teille, herra Balderston."

"Niin, niin, ja itse hän myös taitaa hallita rahojaan?" kysyi Kaleb, jonka toivolle isäntävalta ei juuri ennustanut hyvää.

"Joka ainoaa pennyä. -- Mutta vaatettaa hän sentään emäntänsä koreaksi kuin satakaunon, niinkuin näette. Ei Joanilla ole juuri valittamisen syytä -- jos onkin joku paremmassa tilassa, niin onpa kymmenen pahemmassa."

"No niin", virkkoi Kaleb, joka, vaikka hänen rohkeutensa oli rauennut, ei kuitenkaan vielä hellittänyt, "sillä lailla ette te juuri antanut oman miehenne hallita. Mutta maassa maan tavalla, tai maasta pois. Ja nyt minun pitää lähteä. -- Minä vain aioin kuiskata isännän korvaan kuulleeni tuolla kerrottavan, että Peter Puncheon, joka oli tynnyrintekijänä kuninkaan viinikellarissa Leithissä, on kuollut -- niin minä arvelin, että sananen, jonka minun herrani voisi virkkaa herra valtiosinetinvartialle, saattaisi olla Gilbertille eduksi. Mutta koska hän ei ole kotona -- --"

"Voi, mutta sopiihan teidän odottaa kunnes hän tulee kotiin", sanoi emäntä; "minä olen aina väitellyt isännälle, että te suotte hyvää meille; mutta hän se aina heti tulistuu pienimmästäkin satunnaisesta sanasta."

"No niin, kyllä minä odotan niin kauan kuin suinkin voin."

"Ja onko", jatkoi mestari Girderin sievä, nuori emäntä, "onko teidän mielestänne tuo neiti Ashton kaunis? -- Totta maar, sitäpä hänen pitääkin olla, jos tahtoo seisoa meidän lordin rinnalla, jolla on silmät ja käsi ja ryhti hevosen selässä istuessaan, ettei kuninkaan pojalla parempaa. Tiedättekö sen, herra Balderston, että hän vilkaisee ikkunaani joka kerta kun kylän kautta ratsastaa, niin että kyllä minulla, paremmin kuin monella muulla, on oikeus sanoa minkänäköinen hän on."

"Sen hyvin tiedän", vastasi Kaleb; "sillä olenhan minä kuullut meidän nuoren lordin sanovan, että tynnyrintekijän emännällä on kirkkaimmat mustat silmät koko meidän kartanon maalla. Ja siihen minä vastasin: 'Saattaa hyvin niin olla, armollinen herra, sillä samanlaiset oli hänen äidillänsäkin ennen aikaan, niinkuin pahaksi onneksi itse olen nähnyt.' -- Mitä, Mari? Ha, ha, haa! -- Ne olivat hauskoja päiviä ne!"

"Suus kiinni, ukkeli", virkkoi vanha nainen, "älä laskettele mokomia joutavuuksia nuorten naisten korviin. -- Mutta kuules, Joan -- hyi sinua, äitiä, kun et kuule, että lapsesi itkee! Varmaan on taas tuo paha vilustaja hänessä."

Sekä äiti että äidinäiti kavahtivat pystyyn ja kipaisivat tyrkkien toisiansa touhuisasti johonkin syrjäiseen loukeroon, mihin illan nuori sankari oli saatu talteen. Kun näin purjehdusväylä oli saatu selväksi, pisti Kaleb sieramiinsa virvoittavan nuuskahyppysellisen päätöksensä rohkaisuksi ja vahvistukseksi.

"Käyköön onneni aivan nurin", ajatteli hän itsekseen, "jos tuo hanhenpaisti tänä iltana saa luikahtaa herra Bide-the-Bentin tai mestari Girderin vatsaan." Ja sitten kääntyen vanhemman vartaankääntäjän, noin yksitoistavuotiaan pojan puoleen ja pistäen hänelle rahan käteen hän sanoi:

"Tässä olisi kaksitoista pennyä, poikaseni, vie ne Smalltrashin emännälle ja pyydä, että hän taas täyttäisi rasiani aivastuspulverilla. Kyllä minä sill'aikaa kääntelen varrasta sinun puolestasi -- ja sinä saat siellä sirusen mesileipää vaivastasi."

Niin pian kuin vanhempi poika oli lähtenyt tälle asialle, katsoi Kaleb toista jäljelle jäänyttä paistinkääntäjää vakavasti ja lujasti silmiin, nosti pois tulelta sen vartaan lintupaistineen, jota hän oli luvannut hoitaa, paiskasi hatun päähänsä ja patikoi matkaansa paisti kädessä. Hän seisahtui kestikievarin ovelle vain sen verran, että kerkesi lyhyesti ilmoittaa, "ettei siksi yöksi linnassa ollut vuodetta herra Bucklaw'lle."

Liian lyhyesti oli Kaleb tämän sanomansa ilmoittanut, ja se muuttui jyrkän epäkohteliaaksi, kun se kestikievarin emännän suun kautta saapui perille. Bucklaw siis, niinkuin luultavasti tyynempi, vakavampikin mies, suuttui kovasti. Kapteeni Craigengelt teki sen ehdotuksen, johon kaikki läsnäolijat hurraten suostuivat, että lähdettäisiin tuota vanhaa kettua (hän tarkoitti Kalebia) ajamaan takaa ennenkuin hän pääsisi luolaansa ja että häntä sitten vaipalla lennätettäisiin. Mutta Lockhard ilmoitti käskevällä äänellä oman herransa sekä lordi Bittlebrainin palvelijoille, että valtiosinetinvartia panisi suuresti pahakseen pienimmänkin loukkauksen Ravenswoodin nuorenherran palvelijaa kohtaan. Lausuttuaan nämä sanat tarpeeksi painavalla tavalla, jotta takaa-ajotuumista tulisi loppu, hän poistui kestikievarista, vieden mukanaan kaksi palvelijaa, jotka kantoivat kaikkia ruokavaroja, mitä oli saatu kokoon. Tällä tavoin kulkien hän saavutti Kalebin juuri kun tämä oli jättänyt kylän taakseen.

KAHDESTOISTA LUKU.

Vai teiltä jotain odottaisin? -- Ma teiltä kyll' äsken kerjäsin -- ei, pahempi -- varastin avuntyön -- ja kaikkein pahin -- näin tehden eksyin aivan harhallen.

_Rahaton, mutt'ei neuvoton_.

Lystikäs kuva olisi siitä saatu, jos olisi maalattu tuon pienen pojan kasvot, ainoan vieraanmiehen, joka näki Kalebin rikoksen, joka loukkasi sekä omistus- että kohteliaisuuslakia. Hän istui liikkumatta, ikäänkuin hän olisi silmin nähnyt jonkin niistä kummituksista, joista hän oli kuullut talvisin iltapuhteilla tarinoita kerrottavan. Näin tehden hän kokonaan unohti oman tehtävänsä ja oli pyörittämättä varrastaan, josta seurasi, että tämän illan tapaturmien luku vielä eneni, sillä lammaspaistin toinen puoli kärventyi aivan sysimustaksi. Hämmästyksestään hän heräsi vasta silloin, kun sai aika kolahduksen Lightbodyn muorilta, joka (jos lieneekin muissa suhteissa ollut nimensä kaltainen) oli ruumiiltansa vakaa ja taitava käyttämään käsiänsä; sitä oli hänen miesvainajansakin, niin huhu kertoi, saanut omassa nahassaan kokea.

"Miksi sinä annoit paistin kärventyä, sinä keskenhautomaton epatto?"

"En tiedä", vastasi poika.

"Ja mihin toinen joutava on joutunut?"

"En tiedä", änkytti hämille joutunut poika.

"Ja missä on herra Balderston? -- Ja ennen kaikkea -- missä, kirkkoneuvoskunnan ja kirkonkokouksen nimessä, niin sanoakseni, missä on toinen varras, jossa hanhi ja sorsat olivat?"

Samassa Girderin emäntä astui sisään ja yhtyi äitinsä torumisiin huutaen pojan toiseen korvaan, sillä aikaa kun vanha muori kiljui toiseen. Siten he saivat onnettoman nulikan niin peräti sekaannuksiin, ettei hän moneen aikaan voinut kertoakaan kerrottavaansa. Ja vasta kun vanhempi poika oli tullut takaisin, alkoi aavistus asian todellisesta laidasta hämärtää naisten mielessä.

"No voi herranen aika!" kummasteli muori Lightbody, "kukapa olisi uskonut että Kaleb Balderston olisi tehnyt vanhalle tuttavalle semmoisen koirankurin!"

"Voi sinua sen vietävää!" kirosi mestari Girderin emäntä. "Ja mitä minä nyt sanon isännälle? -- Hän hakkaa minut pieniksi palasiksi, vaikkei olisi ainoatakaan muuta naista koko Wolfs-Hopessa."

"Pidä suusi, sinä hupsu", lohdutti äiti. -- "Ei, ei toki -- pitkälle asia on mennyt, mutta siihenpä ei sentään vielä ole tultu. Sillä jos hän lyöpi sinua, niin hän saa lyödä minuakin, ja minäpä olen saanut paremmatkin miehet pysymään matkan päässä -- älä koske, niin -- muutamista torasanoista ei paljon lukua."