# Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast

## Part 9

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/lalli-tuomas-piispa-maunu-tavast-14439/index.md

ANNA: Poikani: etköhän nyt tee vääryyttä hänelle? Kenties on hänessäkin mennyt muruiksi jotakin, ennen kuin hän jälleen on noin eheäksi muodostunut. Kenties ei hänkään ole aina ollut noin kirkas, tyyni ja onnellinen. Kenties on hänkin kerran ollut tulta-syöksevän innon patsas, vaikka elämän kylmyys on pakottanut riehuvan rinnan liekit nyt niin lempeinä ja lämmittävinä loimuamaan. Jääksi hän, Jumalan kiitos, ei ole koskaan jähmettynyt. Luo vain silmäsi siihen, mitä hän täällä Suomen kolkassa on tehnyt ja toimittanut. Nurmi nousee siinä, missä hän on kulkenut, vilja vihertää, missä hän on kättä kääntänyt. Kylmä sydän ei olisi koskaan voinut saada aikaan mitään sellaista. Hän on lämmittänyt kokonaista maata, kokonaista omaa maailmaansa. Aurinko-sydän on hän ollut tässä ajassa, vaikka hänen päivänsä nyt painuu laskulleen. Valkean hämärän on hän jättävä jälkeensä, joka vain vartoo toisen autuaamman aamun koittamista.

OLAVI: Mitä? Yhdytkö sinäkin häneen? Liittoudutko sinäkin minua vastaan, äiti?--(Ylös ponnahtaen.) Niin, minä tiedän hänen työnsä, minä tunnen, mitä hän on ollut tälle maalle.--Oman hiippansa arvon on hän kohottanut, niin että se nyt mainitaan kunnioituksella kaikissa pohjoismaissa. Kuninkaat ja valtaherrat kuuntelevat mielellään hänen syvää ja valoisaa viisauttaan. Suomen ristiin rastiin on hän vaeltanut ja levittänyt kaikkialle siunausta niin papiston kuin yhteisen kansan keskuuteen. Turun tuomiokirkon on hän uudesta-rakentanut ja koristanut monella kauniilla kuorolla ja kappelilla. Luostareita on hän perustanut, sairaaloita ja majataloja asettanut, leskiä ja orpoja avittanut ja ollut isä kaikille Suomen asukkaille.--Mutta minä nauran hänen elämäntyölleen, minä nauran! Se on kaikki niin vähäistä, niin surkuteltavan pientä ja tyhjänpäiväistä. Hah hah! Mitä se merkitsee? Mitä se on olevaisuudessa? Kannattaako sen vuoksi uhrata elämä?--Hah hah hah haa!--Ei, äiti, ei! Se mies ei ole koskaan suurta uneksinut.

(_Anna_ on edellisen aikana poistunut äänettömästi. _Olavi_ huomaa olevansa yksin, säpsähtää ja yrittää rientää hänen jälkensä. _Elina_ tulee.)

ELINA: Herra maisteri!... Minä en tiennyt ... minä etsin isääni.

OLAVI: Kuinka? Valvotko sinäkin vielä?--Mikä on tämä yö, jossa ei nuku kukaan, ja tämä maa, missä ihmiset vaeltavat kuin unessa!--Sinäkin uneksit, Elina.

ELINA: Me nukumme niin vähän kesäiseen aikaan täällä. Herra piispa valvoo usein puoli-yöhön. Kuitenkin hän on taas ylhäällä aamun koittaessa. Sanottiin, että isäni olisi täällä...

OLAVI: Ei, mutta minä olen täällä. Elina, menetkö?--Oliko sinulla niin tärkeää asiaa isällesi?

ELINA: Hän aikoi kalaan Rankosen kanssa ... että teille olisi eineeksi tuores kalakeitto.

OLAVI: Tosiaankin!--Ne kunnon kuomat.

ELINA: Niin, ja minun piti laittaa vähän evästä heille... Mutta sitten heitä ei enää näkynyt missään... Ja minä ajattelin...

OLAVI: Että he olisivat tulleet tänne pakisemaan minun kanssani?-- (Vetäen hänet ikkunan luo.) Ei, Elina!--He ovat lähteneet jo. Näetkö, heidän veneensä viilettää jo tuolla salmen suussa. He eivät ole välittäneet eväästä... Elina! Katso: aamun ensimmäiset ruskot häilyvät jo vienojen vesien päällä.

ELINA: Ne eivät tähän aikaan lakkaa koskaan häilymästä. Kun iltarusko sammuu, nousee aamurusko. Tuolla vuoren kukkulalla lyövät ne nytkin kättä toisilleen.

OLAVI: Niinkö?--Sinne meidän täytyy soutaa, Elina.--(Kääntyy ja katsoo häneen.) Mutta mitä näen? Myös sinun poskesi ovat punertuneet.

ELINA: Eihän... Niin, se on aamurusko, joka jo tunkee ruutujen lävitse.

OLAVI: Ja sinun silmäsi kimaltavat niin kummallisesti... Syytätkö siitäkin nousevaa aurinkoa? Onko se aamukastetta, Elina?

ELINA (pyyhkäisten silmäkulmaansa): Ei se ole mitään.

OLAVI: Onpas.--Sinä olet itkenyt, Elina?

ELINA: Ei, ei.

OLAVI: Oletpas. Minä näen kyynelten jälkiä poskellasi.--Sinä itket vieläkin? Elina! Nyt juuri herahti heleä karpalo alta silmäripsen.

ELINA: Maisteri Olavi!

OLAVI: Sinä suret?--(Vetää hänet luokseen.) Miksi? Nyt sinun täytyy kertoa kaikki minulle. Elina, olemmehan me kasvinkumppaleita. Tahi oikeastaan: minä olen sinun vanhempi veljesi ja opettajasi.

ELINA: Minulla ei ole ollut veljeä milloinkaan.--Minä olen niin yksin, niin yksin.

OLAVI: Eikö sinulla ole ketään leikkitoveria?--Anteeksi, ethän sinä leiki enää. Sinähän olet suuri tyttö. Kuinka vanha olet?

ELINA: Eilen oli minun syntymäpäiväni. Minä täytin seitsemäntoista vuotta.

OLAVI: Niinkö? Sitten pitää minun sinua oikein kädestä onnitella.--Ja nyt istumme me tähän ikkunakulmaan ja juttelemme kuin kaksi vanhaa ystävää.--Olemmehan me ystävät, Elina:

ELINA: Maisteri Olavi on aina ollut hyvä minulle.

OLAVI: Sinä voit sanoa vain: Olavi.--Maisteri voin minä olla muille, sinulle olen minä ... mitä olen minä sinulle, Elina?

ELINA: Minä en tiedä.

OLAVI: Ja sinä olet niin yksin? Mutta onhan isäsi täällä, ja Rankonen on täällä...

ELINA (hymyillen): Rankonen.

OLAVI: Niin, eikö totta, Elina: hän rakastaa sinua.--Hän rakasti sinua jo silloin, kun minä viimeksi kävin täällä, vaikka sinä olit vain tuollainen pikkuinen sinipiika.--Kas niin, Elina, nyt sinun täytyy kaikki minulle suoraan ja rehellisesti tunnustaa: hän rakastaa sinua?

ELINA: Rankonen!--Kyllä hän pitää paljon minusta.

OLAVI: Ja sinä?

ELINA: Minä pidän myös paljon hänestä, vaikka en sillä tavalla kuin hän tahtoisi... (Hymyillen.) Hän on niin hupsu!

OLAVI: Todella?--Kenties on hän jo kosinut sinua?

ELINA: On. Isäni on puhunut minulle siitä. Mutta ei siitä mitään tule. --(Veitikkamaisesti.) Rankonen saa rukkaset.

OLAVI: Niinkö? Mitä sinulla on oikeastaan häntä vastaan, Elina? Eikö hän ole kelpo mies?'

ELINA: On, on tietysti. Ja isäni suosii kovasti häntä.--Mutta hän ei ymmärrä minua ollenkaan.

OLAVI: Eikö?

ELINA: Ei.--(Surumielisesti.) Eikä kukaan ymmärrä minua.--Siksi minä olen päättänytkin mennä luostariin.

OLAVI: Luostariin? Sinä, Elina?

ELINA: Niin.--Herra piispa rakennuttaa juuri naisluostaria Raisioon. Heti kun se on tullut valmiiksi, olen minä aikonut sinne tarjoutua.

OLAVI: Ja peittää huntuun kultaiset suortuvasi?--Oletko tarkoin miettinyt, mitä aiot tehdä, Elina? Kenties vielä kerran kadut päätöstäsi?

ELINA: En.--Minulla ei ole mitään iloa elämästä. Eikä kukaan kaipaa minua.--Minä olen niin tarpeeton kaikkialla.

OLAVI: Isäsi tarvitsee sinua kuitenkin, Elina?

ELINA: Hän tulee kyllä toimeen ilman minua, koska hän jo nyt tahtoisi työntää minut Rankoselle.--(Tuskin voiden kyyneleitään pidättää.) Minä olen niin yksin. Ja minä olen niin onneton, niin onneton!

OLAVI: Elina!--(Hellästi.) Enkö minä siis ole sinulle mitään?-- (Iloisesti.) Nyt sinun täytyy luvata minulle, Elina, ettet koskaan minun täällä ollessani itke enää. Me lupaamme pitää oikein hauskaa tämän kesän.

ELINA: Kesät aina keikkuen menevät. Mutta talvet ovat niin pitkät, niin pitkät.--Ja syksy tulee niin pian.--Jo tänään löysin minä keltaisen lehden tarhastani.

OLAVI: Kuinka? Vaikka ruusut eivät ole auenneet?

ELINA: Niin. Se oli pudonnut puusta viime yönä. Minä tulin heti silloin niin surulliseksi. Ja minä ajattelin: kohta on taas kaikki pimeätä ja toivotonta.

OLAVI (uneksien): Niin, se on Suomen kesä: tuskin ovat puut kaikki juhlaan pukeutuneet, kun jo toiset alkavat riisua itseään alastomiksi. --Tällaisessa yössä lyövät myös kevät ja syksy kättä toisilleen. (Vaitiolo.)

ELINA (naivisti): Mekin istumme käsi kädessä.

OLAVI: Mutta meillä on kevät, eikö totta, Elina? (Innokkaasti.) Me emme anna vielä talven vangita vapaata tahtoamme! Ja me voitamme talven ja me pyrimme aurinkoon ja me riennämme päivän keralla kohti suven suloisen maita...! (Elina painaa päänsä alas.) Anteeksi!... Minä en muistanut ... eihän sinulla ole siipiä, Elina.--(Synkistyen.) Eikä kohta enää minullakaan.

ELINA: Nyt tekin tulitte äkkiä surulliseksi. Tekään ette ole yhtä iloinen kuin ennen.--(Hellästi.) Miksi, herra Olavi?

OLAVI: Ei se ole mitään, minä tulin vain ajatelleeksi... (Pyyhkäisten pois raskaat ajatukset otsaltaan.) Siis on meillä vain tuokio, Elina. Nyt on meillä kuitenkin kesä, eikö totta? Ja me tahdomme pitää oikein hauskaa tänä kesänä.--Sanopas, mitä sinä nyt ajattelet.

ELINA (arasti): Minä ajattelen: herra Olavi lähtee pian pois.

OLAVI: Hm. (Kuin itsekseen.) Niin aivan pian ei se ehkä sentään tapahtune.--Toivoisitko sinä minun jäävän tänne, Elina?

ELINA: Minun toivoni ei taida siihen asiaan paljoa vaikuttaa.

OLAVI: Ehkä. Ehkä kuitenkin.--Katso: nyt ovat sinun poskesi kokonaan punertuneet.

ELINA (peittäen silmänsä käsivarrellaan): Niin, kun rusko on kohonnut korkeammalle...

OLAVI: Mikä kaunis suu sinulla on, Elina!--Oletko syönyt mansikoita? Luuletko, että löytäisimme niitä, jos lähtisimme auringon nousua kukkulalta katsomaan?

ELINA: Minä en tiedä.

OLAVI: Ja jos minä jäisin tänne? Olisiko se sinulle mieleen, Elina? Jäisin koko syksyksi, koko talveksi, kenties koko toiseksi kesäksikin. Mitä siitä sanoisit? Olisitko sinä iloinen siitä?

ELINA: Olisin. (Hiljaa.) Olisin siihen saakka kuin toinen syksy tulee.

OLAVI: Mutta--jos minä jäisin tänne--ijäksi?

ELINA (tuskin kuuluvasti): Silloin olisin minä ijäti onnellinen.-- (Vaitiolo.) Nyt päivä nousee.

OLAVI: Ja nyt minä suutelen sinua, Elina.

ELINA (kaulaten häntä äkillisesti): Olavi! (Rientää pois.)

OLAVI (huumautuneena): Elina! Minä rakastan sinua.--(Yrittää rientää hänen jälkeensä, pysähtyy, tarttuu päähänsä kauhistuneena.) Mitä olen minä tehnyt! (Vaipuu kokoon.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Sama näyttämö. _Olavi_ nyyhkyttää ikkunakulmassa, kasvot käsiin kätkettyinä. _Maunu Tavast_ tulee oikealta. Huoneessa heleä aamurusko.

MAUNU TAVAST: Poikani! Oletko yksin?

OLAVI: Setä! Setä!

MAUNU TAVAST: Poikani!--Sinä itket? Sinä olet onneton? Mitä on tapahtunut?

OLAVI: Minä olen rikkonut valani! Minä olen suudellut neittä kuolevaista! Minä en ole mahdollinen enää sieluni ijäistä ihannetta palvelemaan!

MAUNU TAVAST: Sinä, Olavi?--(Pitkä vaitiolo.) Ilta on aamua viisaampi, sanotaan. Monet ovat sinun laillasi elämänsä aamussa erehtyneet.

OLAVI: Mutta minulla ei ollut lupa erehtyä niinkuin muilla! Minä olin kuitenkin asettanut pyhän päämääräni niin korkealle!--Muut voivat erehtyä heikkoudesta ja tietämättömyydestä, en minä, en minä, Olavi Tavast!...

MAUNU TAVAST: Ihminen on aina heikko, Olavi. Hän on väkevä vain silloin, kun Jumalan henki vyöttää hänet omalla väkevyydellään.--Maan lapsia me olemme, Olavi. Meidän ainoa voimamme on, että me edes joskus voimme kohottaa silmämme korkeuteen.

OLAVI: Minä olin väkevä! Minun katseeni eli korkeudessa. Minä tiesin, mikä on korkein, ja tunsin sen jokahetkisen läsnäolon hengessäni.--Nyt olen minä maata matalampi. Nyt olen minä syöksynyt niin syvälle, etten minä enää koskaan voi katsoa silmiin Herran aurinkoa.

MAUNU TAVAST: Sinä nouset kyllä. Sinä katsot kyllä taas suoraan päivänterään. Mutta jos kuolevainen silmäsi silloin huikeneisikin, niin ettet näkisi kättäsi pitemmälle pimeydessä, muista kuitenkin, Olavi: aurinko paistaa aina, vaikka pilvet voivat sen valon usein meiltä piirittää.

OLAVI: Minulle ei se enää paista milloinkaan.--Enkä minä enää koskaan voi ajatella _häntä_ häpeästä punastumatta.

MAUNU TAVAST: Ketä?

OLAVI: Neittä Orleansin, valon taivaallisen valtiatarta minun poloisen povessani.--(Epätoivoisesti.) Setä! Kuinka voi tehdä sellaisen rikoksen? Kuinka saattaa ihminen olla niin kurja, että unohtaa iankaikkisen kauneuden, silloin kun armas ajallinen häntä houkuttelee?

MAUNU TAVAST: Heleä huntu on ajallinen, heitetty ihanan ijäisen salaperäisten kasvojen ylle. Miljoonat ovat sen vuoksi myös sielunsa siveän autuuden unohtaneet.

OLAVI. Mutta ei kukaan niinkuin minä! Sillä minä tiesin, mitä maallisen takana on. Siellä oli ikuisen ilon lähde minun sielulleni. Ja kuitenkin saatoin minä sen samentaa, kuitenkin taisin minä tehdä kuvan maan tomusta ja sitä kumartaen kunnioittaa!

MAUNU TAVAST (hiljaa): Myös minä olen sen kerran tehnyt, Olavi.

OLAVI: Kuinka?--Sinä lausut sen vain lohduttaaksesi minua.--Mutta minua ei voi lohduttaa mikään. Enkä minä enää milloinkaan ole kelvollinen kirkon palvelukseen astumaan.

MAUNU TAVAST: Tahdothan sinä sen tehdä, Olavi?

OLAVI: Vielä äsken olisin minä katsonut kardinaalinkin viittaa liian vähäiseksi vapaan sieluni ikisäteilevälle valkeudelle. Nyt olen minä mielestäni niin mustaksi muuttunut, että pienin papinpaikka Suomen synkimmässä sydänmaassa on liian hyvä minulle.--Sano: onko elänyt koskaan niin suurta rikollista?

MAUNU TAVAST. Minä.--Minä olin sinua paljon rikollisempi. Ja sano: näytänkö minä mielestäsi nyt rikoksentekijältä?

OLAVI: Ikuinen kauneus säteilee sinun kasvoiltasi.--Mutta mitä tarkoitat...?

MAUNU TAVAST: Minä olin nuori kuin sinä. Minä en ollut yhtä oppinut kuin sinä, mutta myöskin minun tieni oli viitottu kauas siitä, mikä sittemmin on sen suunnaksi muodostunut. Niin rakastin minä neittä kuolevaista...

OLAVI: Sinä, setä--?

MAUNU TAVAST: Sallitko, että ripitän itseni sinulle niinkuin Herran Jumalan palvelijalle?

OLAVI (hämmästyneenä): Minulle?--Minä en ole mahdollinen sinun rippiäsi vastaan ottamaan.

MAUNU TAVAST: Kuitenkin teen minä sen, sillä juuri sinulta tahdon minä elämäni ehtoolla kuulla päästön suuresta synnistäni.--Hetki on tullut. Nyt on se tapahtuva.

OLAVI: Setä!--Sinä aiot...?

MAUNU TAVAST: Minä painan alas valkean pääni ja polvistun sinun eteesi, Olavi Tavast, ja tunnustan, mikä kauan on ollut sydämeni ainiaan sytevä salaisuus: sinä et ole sen poika, jota sanot isäksesi, vaan minun, piispa Maunu Tavastin, jonka pyhyyden maine on suuri maailman silmien edessä, mutta pieni Hänen edessään, joka kaikki näkee.

OLAVI (tuijottaa häneen hämmästyneenä): Sinun poikasi--?

MAUNU TAVAST: Niin. Sinä säikähdät?--Äitisi ei ole halpasukuinen, vaan Suomen aatelia. Kuitenkin olet sinä syntynyt kaikkien aviollisten siteiden ulkopuolella, vain kahden raukan sydämen rakkaudesta.--Olavi! Voitko antaa sitä anteeksi minulle? Voitko antaa anteeksi isällesi, että hän on sinulle sellaisen elämän lahjoittanut?

OLAVI: Isäni!--(Kohottaa ylös hänet.) Minun isäni! Nyt vasta saa tuo sana arvon minulle. Minun suuri, korkea isäni, jonka kengännauhoja minä en ole kelvollinen päästämään! Sinäkö pyydät minulta synnin-anetta?-- Minun on sinulta anteeksi anottava. Sinä et tiedä, mitä sanoja minun herjainen suuni lausui äsken tuon nunnan kuullen...

MAUNU TAVAST: Nunnan?

OLAVI: Niin. Hän näytti siitä suuresti pahastuvan.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Hän on äitisi.

(Vaitiolo. _Olavi_ kääntyy pois liikutettuna. _Anna_ tulee perältä; hänen takanaan _Elina_.)

ANNA: Tämän pienen siipirikon linnun löysin minä itkemästä tarhan puiden takana. Hän sanoo haluavansa mennä luostariin.

MAUNU TAVAST: Elina Karpalainen?

ANNA: Niin. Hän sanoi sitä jo kauan toivoneensa. Ja kun hän kuuli, että minusta tulisi tuon uuden luostarin abbedissa...

MAUNU TAVAST: Anna! Sinä suostut siis?

ANNA: Minä en voinut vastustaa enää kiusausta, kun kuljin tässä kesäisessä yössä ja ajattelin, että minun pitäisi ijäksi jättää maa, missä synnyin, ja taivas, joka on nähnyt kevääni kukkaan puhkeavan. Minä suostun.

MAUNU TAVAST: Kiitos. (Puristaen hänen kättään.) Myöskin minulla on sinulle samasta asiasta jotakin sanottavaa.--Ja sinä aiot luostariin, Elina? Onko se sinun oma vapaa tahtosi todellakin?

ELINA: On, isä.

MAUNU TAVAST: Kukaan ei ole sinua siihen käskenyt eikä kehoittanut?

ELINA: Ei. Mutta minun sydämeni sanoo niin.

MAUNU TAVAST: Kuuletko, Anna? Hänelle ei nunnan huntu ole raskas oleva.--(Osoittaen Olavia.) Eikä hänelle piispanlakki.

ANNA (surumielisesti): Ehkä ei.--Itse paavinpaita lie liian vähäinen hänelle.

MAUNU TAVAST: Ei, Anna Lepaa, ei!--Hän tietää nyt, kuka hän on. Ja hän tahtoo jäädä tänne elinpäiväkseen.

ANNA: Kuinka?

MAUNU TAVAST: Niin. Herra on tehnyt ihmeen tänä heleänä aamuhetkenä. Isä ja poika ovat toisensa ihmisinä tavanneet.--Olavi, syleile äitiäsi!

OLAVI (lähestyen): Äiti! Voitko unohtaa, mitä hurja sinulle huusin äsken?

ANNA: Poikani!--(Sulkee syliinsä hänet.) Sinä olet tullut! Sinä olet palannut siis kotiin todellakin.

OLAVI: Minä en luullut tuhlaajapoikana tulevani. Tämä yö on muuttanut minut sellaiseksi.

ANNA: Mitä olet sinä tuhlannut tänä yönä?

OLAVI: Erään pyhän pilvilinnan. Mutta minä olen ostanut sillä suuren kokemuksen.

ANNA: Minkä?

OLAVI: Minä olen tullut tuntemaan kesä-yön kerkeän unelman sydämessäni. Ja minä tiedän, että kaikki, mitä elämä vielä voisi tarjota minulle, olisi vain sen hetken himmeätä heijastusta.

ANNA: Siis et sinä ole sitä liian kalliista ostanut. Sillä muista, Olavi: ruusut puhkeavat vain kerran kesässä ja kerran elämässä kukkii ihmis-onni ihanimmillaan.

OLAVI: Äiti! Minä olen nyt niin murheellinen.

ANNA: Murheesta tulevat toiset, mustat kukat sinulle silmunsa aukaisemaan. Tiedätkö, mitä kukkia ne ovat, Olavi?

OLAVI: Orvonkukkia, äiti. Näen, että olet niillä itsesi tarhassa kaunistanut.

ANNA: Ne ovat Elinan taimilavasta. Tahdotko? Sinä saat kaksi niistä. Toisen voit sinä hänelle ojentaa.

OLAVI: Äiti! Sinun ääneni helkähtää kuin hopeakello. Sen tieltä karkkoavat kaikki mustat ajatukset.

ANNA (Maunu Tavastille): Kuinka helppoa on toista lohduttaa! Kuinka vaikeata tulla lohdutetuksi omassa murheessaan! (Haastelevat hiljaa keskenään.)

OLAVI (lähestyen Elinaa): Keltainen lehti putosi sittenkin puusta, Elina. Eikö sinulla ole enää mitään minulle sanottavaa?

ELINA: Ettepä tekään katsele minua enää samoilla silmillä, herra Olavi.

OLAVI: Enkö?--(Hymyillen surumielisesti.) Sitten lie vika minun silmissäni. Sillä olethan sinä sama, Elina?

ELINA: Minä olin vain hetken hurma teille. Huomenna te ette minua enää ajattele.

OLAVI: Kyllä, Elina. Sinä olet antanut minulle oudon opetuksen.

ELINA (hymyillen surumielisesti): Herra Olavi tahtoo oppia aina. Minä pysyn mieluummin yksinkertaisena.

OLAVI: Pyhänä ja yksinkertaisena, Elina. (Ojentaa kukan hänelle.)

ELINA: Herra Olavi on liian hyvä minulle. (Kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.)

MARTTI (tulee): Minä olen nyt laatinut kirjelmän teidän korkea-arvoisuutenne käskyjen mukaisesti Satakunnan talonpojille. Tuo mies on valmis heti lähtemään...

MAUNU TAVAST: Hyvä.--(Silmää läpi kirjeen.) Me huojennamme siis vielä kerran veroja.--Olavi! Kentiespä tahdot tarkastaa kirjeen?

OLAVI (hymyillen): Ei, isä. Minä tiedän kyllä sinun ymmärtävän parhaiten nuo asiat.

MAUNU TAVAST: Myöskin sinun on niitä kerran ymmärrettävä, Olavi. Siksi tahtoisin mielelläni jo nyt tietää, miten aiot sinä kohdata niitä vaikeuksia, joita kansan villitykset ja ajan harhaopit kenties kerran sinunkin tieliesi valmistavat.

OLAVI: Isä! Monet uudet ajatukset tekevät terää minun sydämessäni. Mutta älä vaadi minulta vielä sen tarkempaa selitystä! Ainoa, minkä jo saatan sanoa sinulle, on että pelkään pian näkeväni vain harhaoppisia kaikkialla.

MAUNU TAVAST: Oikein, Olavi.--Ja nyt voin minäkin sanoa sinulle oman harhaoppisen uskontunnustukseni: suuret ajatussuunnat ovat vain teitä, joita myöten me ihmiset eri tahoilta lähestymme Jumalaa. Ja siksi minä en näe mitään muuta harhaoppia maailmassa kuin sen, joka tahtoo sulkea yhdenkään näistä toisiaan risteilevistä metsäpoluista. Sillä kuka tietää, eikö joku juuri sitä seuraten olisi päässyt päämääräänsä lähemmäksi?

ANNA: Sanotko sinä niin, Maunu Tavast? (Hiljaa nuhdellen.) Ja kuitenkin pakotit sinä minun menemään luostariin? Ja kuitenkin tahdoit sinä vielä äsken puoliväkisin tehdä minusta abbedissan?

MAUNU TAVAST: Minä en tahdo sitä enää. Myöskin minä olen tänä yönä oppinut jotakin. Myöskin minulle ovat tämän kerkeän kesä-yön ruskot monta uutta totuutta neuvoneet. Ja ensimmäinen, kaikkein käytännöllisin niistä, kuuluu: minä en rakennuta mitään uutta naisluostaria Raisioon.

ANNA: Kuinka? Sinä luovut tuumastasi?

MARTTI: Onko työ jätettävä kesken siis?

MAUNU TAVAST: On.--Keskustellessani äsken esihuoneessa tuon talonpojan kanssa ja kuunnellessani hänen valituksiaan tulin minä totisesti ajatelleeksi: hän on oikeassa. Minun työni voidaan lykätä tuonnemmaksi. Mutta kansa ei voi lykätä tuonnemmaksi omia leipähuoliaan. Minun on väistyttävä.

ANNA: Se oli kuitenkin sinun rakkain ajatuksesi, Maunu Tavast.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Oli.--(Korkealla äänellä.) Mutta mikään ajatus ei saa olla niin rakas, että se estää meidät näkemästä sen takaa eläviä ihmisiä, eikä mikään ihanne niin ylevä, että se sulkee meidän sydämemme muiden kärsimyksiltä. Se oli minun toinen, tietoperäinen, totuuteni.

ELINA: Isä! Enkö minä siis pääsekään luostariin?

MAUNU TAVAST: Pääset, tyttäreni, pääset. Mutta sinä olet nuori ja voit odottaa. Tällä kertaa me emme voi kansaa enemmän kymmenyksillä rasittaa, ellei meidän mieli nähdä sen kaikkialla kiroavan työtä, joka kuitenkin on aiottu sen siunaukseksi. Mutta koska me emme voi myöskään jättää käyttämättä niitä varoja, joita hurskaat ihmiset ovat tähän tarkoitukseen uhranneet, on Raision naisluostarin omaisuus talletettava uutta _birgittalais_luostaria varten, jonka paikka vasta on lähemmin määrättävä.

ANNA: Kuinka? Birgittalais--? Sinä et enää katso sellaista mahdottomaksi? Sinä suostut ajatukseen, minkä Wadstenan abbedissa on esittänyt?

MAUNU TAVAST: Minä suostun.--Ja nyt tahdon minä ilmoittaa kolmannen ja kenties kantavimman totuuteni, mikä tänä yönä on puhjennut kukkaan minun vanhan mielessäni. Nähtyäni jälleen, miten heikko ja hauras esine lujinkin ihmissydän on, silloin kun maan elämä siinä syvästi sylkähtää, minä olen ajatellut: Pyhä Birgitta oli oikeassa. Näin ei saa aina olla. Miksi tapaisivat mies ja nainen siis aina vain tomussa toisiaan? Miksi ei kerran myös hengessä ja totuudessa?

ANNA: Maunu Tavast: noin et sinä koskaan ennen puhunut. Ensi kerran elämässäsi tunnustat sinä minutkin tarpeelliseksi.

MAUNU TAVAST: Tukea me tarvitsemme, Anna Lepaa, tukea juuri siinä, mikä meissä on jumalallista. Ja minä uskon ja tunnustan sinulle nyt tuon nousevan auringon kautta, joka juuri valahtaa voitollisena yli kukkivan luomakunnan, että sinä olet ollut tuki minulle, vaikka tietämättäni, näinä monena pitkänä vuonna, joina minä olen taistellut rauhaa ja selvyyttä sielulleni. Ja jos minä tahdon oikein rehellinen olla, tunnustan minä sinulle nyt, Anna Lepaa, kaikkien niiden linnunlaulu-lehtojen kautta, jotka juuri heräävät Luojaansa ylistämään, että minä olen todella saanut rauhan vasta nyt, kun sinä olet tuonut minulle takaisin muinaisen olentoni muiston, mutta oman kauniin sielusi kirkastamana. Nyt ei minun ole tarvis enää tappaa mitään inhimillistä povessani: ilomielin ja alttiisti on se alistuva jumalalliseen. Kiitos siitä, Anna Lepaa, että tulit, ja kiitos, että tulit minun poikaani, meidän poikaamme, suurta ja oppinutta Olavi Tavastia vastaan ottamaan.

MARTTI (kauhistuen): Hänen poikansa! Teidän korkea-arvoisuutenne...

OLAVI: Isä!

ANNA: Maunu Tavast: muista asemaasi, muista hänen tulevaa asemaansa kirkon palveluksessa! Sinä voit vahingoittaa niitä molempia liialla suoruudellasi.--(Kuiskien ja osoittaen Marttia.) Minä pelkään ja epäilen tuota miestä. Hänen silmäteränsä välähtelevät välistä niin vihamielisesti. Etkö luule, että hän voi kieliä maailmalle, mitä sinä nyt sanot täällä hiljaisessa kammiossasi?

MAUNU TAVAST: Minä tiedän.--Martti _canonicus_! Tahdon sanoa teille kaksi sanaa viran puolesta. Teille on tapahtunut kerran vääryys...

MARTTI (teeskennellen): Minulle, teidän korkea-arvoisuutenne?

MAUNU TAVAST: Niin, ja minä tiedän, että te ette ole sitä unohtanut. Teistä olisi pitänyt tulla arkkiteini, teidän ansionne ja kokemuksenne olisivat teidät siihen asemaan oikeuttaneet, ellei isänrakkauteni Olavia kohtaan olisi minua harhauttanut häntä teidän edellenne asettamaan.

MARTTI: Häntä? Minun edelleni? Mutta olihan se aivan luonnollista. Päähäni ei ole koskaan voinut pälkähtää...