# Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast ## Part 2 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/lalli-tuomas-piispa-maunu-tavast-14439/index.md LALLI (uhmaten): Tulkoot he minun luokseni! Yhtä pitkä on heiltä meille matka. TUURA: Entäpä tulevatkin kerran? LALLI: Ketkä?--(Naurahtaen.) Jumalatko! TUURA: Tulevat talvi-iltana tupaasi, kolkuttavat kovasti ovellesi. LALLI (ilmeisesti kauhistuneena): Tulevat--? Kolkuttavat--? TUURA: Sellaista on tapahtunut. Ihmismuodossa kuuluu kulkevan Ristin Kiesus. LALLI: Sepä olisi--! (Vaipuu syviin ajatuksiin. Vaitiolo. _Tuura_ nousee ja lähestyy häntä.) TUURA (painavasti): Johonkin täytyy näet ihmisen uskoa, Lalli. LALLI: Näkyypä tuota aika mies tulevan toimeen omin neuvoinensakin. TUURA: Nyt sinä pilkkaat jo jumalia! LALLI: Tottapa sinä heitä kiität minunkin puolestani. TUURA: Julkiset ovat minulla jumalat. LALLI (ivallisesti): Uudet ja vanhat! TUURA: Entä sitten?--Ei vara venettä kaada. LALLI (kuten edellä): Molempi parempi, sanoo Pihkovan mies! TUURA: Mutta sinulla ei ole mitään. Maa ja taivas ovat tuiki tyhjät sinulle, meri synkkä kuin oma sydämesi. LALLI: Mutta meren keskellä _mies_. TUURA: Kolkko mies olet, Lalli, kova kuin kivi ja kylmä kuin rauta pakkasessa.--Mekin olimme ystävät ennen. LALLI (kylmästi): Kävithän silloin tällöin talossani. TUURA: Nyt tuskin tunnet enää minua. LALLI: Ajat muuttuvat, sanoit sinäkin äsken. Nyt olen tyytyväinen, jos itseni tunnen. TUURA (ikäänkuin itsekseen): Mikä lienet miehiäsi. LALLI (ylpeästi): _Minä_ olen _minä_. TUURA (välinpitämättömästi): En ymmärrä minä niitä viisauksia. LALLI: Ne ovatkin lauluja Lapinkorvesta. TUURA: Niitä lienevät.--(Vaitiolo.) Suuri on tietäjä Kaikkivalta. LALLI (hymyillen salaperäisesti): Olen itsekin velho omiksi tarpeikseni. TUURA: Mitä sanot?--(Mielenkiinnolla.) Oletko oppinut sanat salaiset, varaväkevät? LALLI: Tiedän, mikä on elämä. TUURA (uteliaasti): Siis tiedät syvimmän synnyn? LALLI: Tiedän, mikä ihmispoven raudasta rakentaa. TUURA: Etteivät pysty väkivasamat? LALLI (harvakseen): Että kestää hän kuormat kohtalonsa. TUURA: Älähän!--(Anelevasti.) Etkö sanoisi minulle sitä? LALLI: Sanoisin, et ymmärtäisi.--Ne loitsut neuvoo vain Lapinkorpi. TUURA: Sen äärellä asut.--(Huokaisten.) Mutta ei ole minusta tietäjiin. (Vaitiolo. _Lalli_ on edellisen aikana siirtynyt vasemmalle etualalle. _Tuura_ taempana oikealla.) LALLI (kuin itsekseen): Puut puhuvat siellä. Vaarat kaikki vastaan kumahtelevat. TUURA: Kunko kulkee Kaikkivalta? LALLI: Koska ihminen yksin vaeltaa. TUURA (epäröiden): Ja hän ymmärtää--mitä puut puhuvat? LALLI: Hän oppii omansa muiden omasta erottamaan. TUURA: Niinkö?--(Miettii.) Mitä hyötyä hänellä siitä voi olla? LALLI (kääntyy ja luo häneen läpitunkevan silmäyksen): Se, että hän tulee toimeen omillaan. TUURA: Niinkö? (Miettii.) En tule tuosta hullua hurskaammaksi. LALLI (hymyillen hiljaa): Hullut ne juuri ovatkin hurskaat. TUURA (naurahtaen): Niitä ei kynnetä, ei kylvetä... LALLI (kaksimielisesti): Ei. _Ne_ kasvavat omasta itsestään. (Vaitiolo.) TUURA: Nuoko neuvoi sinulle Kotavuoren ukko? LALLI: Elämä takoi, Kotavuori karkaisi teräksen. TUURA: En ole käynyt Kotavuorella. Sanotaan, että sen alla on kuilu mittaamaton. LALLI: Sen partaalla seisonut olen. TUURA: Eikö huimaissut päätäni? Etkö syöksynyt syvyyteen? LALLI (hymyillen kaksimielisesti): Se on kaikkien meidän osamme kerran. (Vaitiolo.) TUURA (huokaisten): Jumalat ja ihmiset sinä olet vihoittanut. Nyt on elämä iloton sinun edessäsi. LALLI (ylpeästi): Itse kannan oman elämäni. TUURA: Kannat, siksi kuin katkeat. LALLI: Kuka ei kestä, se katketkoon! TUURA: Raskaana painaa sinua taakka taivahisten. LALLI: Maallisista lie minulla enempi huoli. TUURA: Siksipä maata kohti selkäsi köyristyykin. LALLI: Vielä en alakärsänä kävele. Vielä seison suorana oman orren alla. TUURA: Seisot,--kuinka kauan? Tuli voi polttaa tupasi... LALLI (vavahtavalla äänellä): »Enkä sinne suohon sorru, kunne kannan kahta kättä, viittä sormea viritän, kynttä kymmentä ylennän.» (Jää katsomaan kohti korkeutta. Vaitiolo.) TUURA: Tuo on taika, jonka opit taatoltasi. LALLI (lujasti): Se on sukuni tieto. TUURA: Tokko auttanee? LALLI: Auttoi silloin, kun vihamies päälle ryntäsi tai karhu karjan repi. Eikö auttane ajan nykyisenkin vastuksista? TUURA: Ajalliset sovittaa saatat. Millä ijäiset miellyttänet? LALLI: Olen varannut omat tietoni heitä varten. TUURA: Et uhreilla lepyttää aio? LALLI (harvakseen): Jotka suoloitta suuttuvat, ne jauhoitta leppyvät. Pane se mieleesi, Tuura! (Vaitiolo.) TUURA: Paras olisi kuitenkin, ettet puhuisi niin pilkaten heistä. LALLI: Kenestä?--(Naurahtaen.) Jumalista? He eivät näe, eivät kuule. He eivät istu eivätkä astu. TUURA: Oletko niin aivan varma siitä? LALLI: Kuinka voi tyhjä kulkea? Kuinka voi varjo kävellä?--Ja sinä sanot... (_Lalli_ seisoo keskilattialla. _Tuura_ on siirtynyt vasemmalle etualalle.--Kolkutus ovelle; kuuluu kolme lyöntiä selvään ja harvakseen.) TUURA: Kuuletko? LALLI: Häh? Mitäh? (Väistyy oikealle etualalle. Vaitiolo.) TUURA: Etkö kuule? Kolkutetaan. LALLI: Kuka se voi olla? TUURA: Se on _hän_. LALLI: Kuka? TUURA: Ristin Kiesus.--(Uusi kolkutus.) Miksi et avaa? LALLI (vavahtavalla äänellä): Ovi--on--auki. TUURA: Siispä sano se hänelle!--(Uusi kolkutus.) Hän _tahtoo_ tupaan. KERTTU (tulee): Outo mies on täällä eteisessä. Tahtoo tavata isäntää. LALLI: Kuka hän on? KERTTU: Mikä lienee mieronkierto. LALLI: Mitä hän tahtoo minusta? KERTTU: Sanoo olevansa vaivainen syntinen ihminen ja lähestyvänsä sinua almua anelevaisena. LALLI: Häh? (Naurahtaa.) Kerjäläinen!--Käske toiseen tupaan. KERTTU menee. LALLI: Taisin hiukan hämmästyä äsken. TUURA: Kah, hämmästyyhän sitä ihminen vähemmästäkin.--(Vaitiolo.) Niin, taitaa olla tästä aika kotimatkaa ajatella. LALLI: Sitä ennen tahtonet kuitenkin asiasi toimittaa? (Viittaa vieraan istumaan. Istuu itse pöydän päähän. _Tuura_ rahille pöydän toiselle puolen. Vaitiolo.) TUURA: Se olisi asia sellainen, että kun sinä et totellut sitä arpakapulaa... LALLI (kiivaasti): Minä en ollut sitä lähettänyt. TUURA: Et. Mutta näetkös, se oli nyt sittenkin yhteinen asia... LALLI: Häh? Enkö minä ole oma mieheni? Enkö istu oman orren alla? TUURA: Istut, istut.--Mutta kyllähän se kylän ja kihlakunnan käräjissä niin päätettiin. LALLI: Käräjöikööt! TUURA: Tietysti, tietysti.--Mutta täytyyhän sinun sentään myöntää, että... LALLI: Minä annan rauhan muille, kun vaan muut minulle antavat. Ymmärrätkö? TUURA: Ka, ka, tietysti. Kuinka en ymmärtäisi?--Mutta kun koko heimo, näetkös... LALLI (jonka sappi jo alkaa kuohua): En ole tarvinnut minä vielä heimon apua! Siksi en myöskään heimon käskystä ota murha-asetta. TUURA: Etpä et. Mutta... LALLI: Miksi minun ei anneta olla rauhassa? (Vavahtavalla äänellä.) Minä _en_ tee pahaa kenellekään. TUURA: Sitä ei kukaan voi sanoa.--Mutta ne muut-- LALLI (laskee pöytään kämmenensä): _Minä_ olen tämän korven ensimmäinen asukas. _Minä_ otin nämä maat omikseni ensimmäisen tulijan oikeudella. Nyt niitä täällä joka nurkassa vilisee! Jos milloin metsälle menet, heti on siinä outo suksenlatu edessäsi. TUURA: Niin on asia kuin sanot. Mutta... LALLI (nousten): Mutta minä en siedä sitä, ymmärrätkö? Minun taloni ei saa olla mikään markkinapaikka. Minä en tahdo kuluttaa kyynärpäitäni vieraiden ihmisten tungoksessa. TUURA (nousten): Et, et. LALLI (jyrähtävällä äänellä): Minä en tahdo olla kylän jaloissa! Minä en tahdo olla heimon orja! Miksi eivät ihmiset anna minun olla rauhassa?--Mitä ne hakevat täältä nuokin Ristin miehet! TUURA: Kah, sitä mitä muualtakin! Veron vaativat ja omat jumalansa ylimmäisiksi julistavat. LALLI: Minä en ole mennyt heidän maahansa. Minä en ole heitä verottanut enkä heille omia jumaliani tyrkyttänyt. Kuka käskee heidän tulla tänne? Millä oikeudella he tulevat tänne? TUURA: Tulevat miekan oikeudella. LALLI (kolkosti): Niin. SINIKKA (tulee): Isä! LALLI (jyrkästi): Mikä on? SINIKKA: Se outo mies... LALLI: No niin, mitä hänestä? SINIKKA: Hänen on nälkä ja jano. Päiväkauden saloa käynyt on. Hänen jalkansa ovat väsyneet ja hänen jäsenensä jäykät pakkasesta. LALLI (kovasti): Mitäs tuli! Miksi ei pysynyt kotonaan? SINIKKA (arasti): Hän sanoo, että hänellä ei ole kotia. LALLI: Joku asuinsija on jokaisella. Linnulla on pesänsä, pedoilla luolansa. SINIKKA: Hän sanoo, että hänellä ei ole paikkaa, kuhun päänsä kallistaa. LALLI: Menköön vaan mistä on tullutkin. Ei suvaita outoja tässä talossa. SINIKKA (rukoilevasti): Et sentään yön selkään ajane? LALLI: Kah, onhan siinä liesi lämmitelläkseen. SINIKKA menee. (Vaitiolo.) TUURA: Niin, se nyt on sillä tavalla, että kun et sinä totellut sitä sotakutsua... LALLI: Niin mitä? TUURA: ... niin ne kylän miehet ovat--(Naurahtaa väkinäisesti.) päättäneet vähän niinkuin potuutella sinua siitä asiasta. LALLI: Vai ovat. TUURA: Ja siksi ne ovat lähettäneet minut näetkös ikäänkuin--(Naurahtaa väkinäisesti.) haastamaan sinua Kokemäen Ylistaroon, missä saat kuulla tuomiosi. LALLI (katsoo häneen): Niinkö?--(Vaipuu mietteisiinsä. Vaitiolo.) TUURA (lähestyy häntä): Ei sinun silti tarvitse sitä niin raskaasti ottaa. Se nyt on tietysti noin vaan muodon vuoksi. LALLI: Hyvä on. TUURA: Aivan varmaan, vain muodon vuoksi.--Ja ainahan voi ilmestyä lieventäviä asianhaaroja. LALLI (katsoen häneen): Mutta ellei ilmesty? TUURA (hämmentyen): Niin noh; tiedät itse, mikä on tapa... LALLI kääntyy pois ja vaipuu syviin ajatuksiin. TUURA: Saatathan sakoillakin päästä.--(Vaitiolo.) Kaikissa tapauksissa tiedät, että tapahtui mitä tapahtuikin, minä olen aina sinun vanha ystäväsi. LALLI ei vastaa. TUURA: Aina ystäväsi. Ja minkä voin tuomiotilaisuudessakin, sen teen sinun puolestasi. LALLI: Tuossa on ovi! TUURA (hämmästyen): Mennään, kyllä mennään. LALLI (kovemmin): Siinä on viisi hirttä poikki! TUURA: Niin noh, ei sitten muuta kuin hyvästi!--(Itsekseen.) Mies parka! (Menee.) LALLI (katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä): Nyt Lapinkorpeen!-- (Menee mietteissään yli näyttämön.) Verkko kiertyy, kiertyy, apaja vedetään yhä lujempaan minun ympärilleni. (Tarttuu molemmin käsin päähänsä, on kuin vasta tajuaisi koko onnettomuutensa ja syöksähtää ovelle.) Vaimo! Tulehan tänne, vaimo! KERTTU (tulee): Huusitko minua? Mitä tahdot? LALLI (katsoo häneen): En mitään.--(Vaitiolo. Etsii jotakin ovipielestä.) Mihin lienen kintaani pannut? KERTTU: Sinnehän nuo ovensuu-lautsan alle viskasit. Etkö muista? LALLI (jupisten): Kun on se yksi pää kesänsä talvensa... Missä? KERTTU: Siellä, siellä. LALLI: ... tervata tuo pitänee.--Kaitse kotia sillä aikaa! KERTTU: Lähdetkö mihin? LALLI: Lapinkorpeen lähden. KERTTU: Nyt? Yötä vasten? LALLI: Ei minua metsä pelota. KERTTU: Luuletko, että on kotona Kaikkivalta? LALLI: Lie liha kotona, jos onkin henki liikkumassa.--Hyvästi! KERTTU: Milloin takaisin tullet? LALLI: Tulen, jahka joudun. Kuitenkin ennen aamun koittamista. (Menee.) Esirippu. KOLMAS NÄYTÖS. _Henrik Pyhä_, pitkässä munkkiviitassa ja sauva kädessä, lämmittelee lieden ääressä _Kerttu_ karsinanpuolella, _Inko_ ja _Sinikka_ oikealla taka-alalla. HENRIK PYHÄ: Onko tämän talon nimi Lallola? KERTTU: Taidatpa tuon tietää kysymättäsikin. HENRIK PYHÄ: Vastaa, kun sinulta kysytään, vaimo: tämä on Lallin talo? KERTTU: Kun tiesit, mitäs kysyit. HENRIK PYHÄ (ristien kätensä): Jumalan kiitos, siis olen tullut oikeaan.--(Vaitiolo.) Eikö isäntä itse ole kotona? KERTTU: Ei. HENRIK PYHÄ: Missä hän on? KERTTU: Mitäpä sinä sillä tiedolla tekisit? HENRIK PYHÄ (lujasti): Minä tarvitsen sitä.(Ikäänkuin Ingon puoleen kääntyen.) Luulin Lallin lujaksi mieheksi. Nytpä huomaan, että hän ei jaksa suistaa edes vaimoaan. INKO: Luja onkin mies Lalli, vaikka hidas vihaan. KERTTU: Suistaisi sinutkin, mustakaapu.--Ja saatanpa tuon juuri sanoakin: Lalli on Lapinkorvessa, tietäjän Kaikkivallan pateille siunaaman hetki sitten lähti. HENRIK PYHÄ (ankarasti): Ei ole muuta Kaikkivaltaa kuin Jumala. KERTTU: Onpa toinen täällä Lapinkorvessa. HENRIK PYHÄ: Hänen valtansa on loppunut. KERTTU: Varo, ettei hän ammu noidannuolta sydämeesi! HENRIK PYHÄ: Herra on minun kilpeni ja miekkani. Mutta sinä olet epäuskoinen ja heikko. KERTTU: Mistäpä ne minulle loitsuvoimat! (Vaitiolo.) HENRIK PYHÄ (astuen askeleen eteenpäin): Kuulin Lallin vaimon kristityksi. KERTTU (vilkkaasti): Ka, kastoihan minut pyhä mies Kupittaalla. Mutta mistä sinä sen tiedät? HENRIK PYHÄ: Niin kerrottiin minulle Teljän kaupungissa. KERTTU: No, kaikkia se kylä hotisee... HENRIK PYHÄ: Mutta nyt näen, että sinun sielusi on vielä pimeä ja sinun sydämesi monen pahan aivoituksen pauloittama. Noituus ja kaikkinaiset pakanalliset menot... KERTTU (kielevästi): Enkä minä taas aivan pakana ole! Sen saattaa kuka tahansa täällä todistaa. (Lyhyt vaitiolo.) HENRIK PYHÄ (jyrkästi): Milloin miehesi palajaa? KERTTU: Tulee, jahka joutuu. HENRIK PYHÄ (kiivastuneena): Vaimo, vastaa minulle! KERTTU: Ohoh, kylläpä nyt äänesi korotat, kun kuulet isännän poissa olevan! HENRIK PYHÄ: Vastaa! (Lähestyy Kerttua.) KERTTU (hämmästyy vieraan ryhtiä): Millä oikeudella sinä käsket täällä? HENRIK PYHÄ: Minäkö? KERTTU: Niin, kuka olet? Lienet palvelija jonkun valtaherran? HENRIK PYHÄ (heittää viittansa, joka tähän saakka on verhonnut häntä kiireestä kantapäähän, esiintyy nyt loistavassa piispanpuvussa, hiippa päässä ja kultaristi rinnallaan): Olen Jumalan palvelija. Käsken Pyhän isän Roomassa minulle antamalla oikeudella. KERTTU (lyykistyen): Ristin Kiesus! HENRIK PYHÄ: Outona ja tuntemattomana minä olen tullut, köyhänä ja alhaisena kolkuttanut sinun ovellesi. Minä olen jättänyt papillisen saattoni ja sotajoukkoni Turkuun, sillä minä en tahtonut enää väkivallalla pakottaa ketään. Yksin tulin minä Teljän kaupunkiin, autioiden erämaiden halki, yksin tahdoin minä myös Lallin taloa lähestyä, vaikka tiesin hänet pääpakanaksi. Miksi minä sen tein? Siksi ettei saisi kukaan sanoa Suomen apostolista hänen säikkyneen henkeään taikka peljänneen käydä yksin pakanoitten maassa. Kuulin Lallin vaimon myös kristityksi ja uskoin hänen avullaan tuon miehen kivikovan sydämen taivuttavani. Ja mitä kohtaan minä sen sijaan täällä? Röyhkeyttä ja kovakorvaisuutta.... KERTTU: Armahda meitä, pyhä mies! Älä loihdi päällemme turmaa ja onnettomuutta! HENRIK PYHÄ (kasvavalla suuttumuksella): Minä olen tullut nyt rauhan miehenä, mutta minä voin tulla myöskin miehenä sodan. Niinkuin suloinen suvi-ilma minä olen teitä nyt lempeänä lähestynyt, mutta minä voin tulla myös myrskyssä; ukkosen ja rautaisten rakeitten kera. Sillä siksi on Jumala kaikkivaltias esivallalle miekan antanut ja pyhän katoolisen kirkon kansojen pääksi asettanut, että se vankalla käsivarrellaan pilkkaajansa kostaisi ja musertaisi! (Ristien kätensä.) Totisesti toivoin minä, Jesus Kristus, ettei minun enää tarvitsisi sinun suloista sanomaasi verellä saastuttaa. Mutta minä huomaan--ja olen huomannut jo monta kertaa matkallani--että tätä kansaa ei rakkaudella käännytetä eikä hyvällä saada hylkäämään pakanallisia jumaliaan. Siksi on se pakotettava siihen pahalla, tulella ja miekalla se on Ristin juureen polvistettava, sillä tämä kansa on öykkäri ja uppiniskainen kansa, jonka pää on poljettava niinkuin, käärmeen pää! INKO: Pyhä mies on haltioitunut! SINIKKA (hätäisesti): Nyt taikoo hän taudit koko maakuntaan! MOLEMMAT (polvillaan): Armahda meitä, pyhä mies! HENRIK PYHÄ (jyrkästi): Oletteko kastetut? KERTTU (nousten): Ei, mitäs ne nyt tuommoiset olisi... HENRIK PYHÄ: Kaniikkini on kastava teidät yhdessä tämän seudun kansan kera.--(Leppeämmin.) Te olette mies ja vaimo? INKO: Hän on minun morsiameni. KERTTU: Ei, ei se niin ole. INKO: Kah, tuossa ovat lunnaat vielä pöydällä. Ja Sinikka voi kyllä todistaa, että hänen isänsä on hänet luvannut minulle. KERTTU: Ei, ei.-- HENRIK PYHÄ: Neitsyt, onko totta, mitä tämä nuori mies sanoo? SINIKKA (arasti): O-on. HENRIK PYHÄ: Siispä olet kihlattu hänelle maan tavan mukaan ja kristillinen kirkko on teidän liittonne vahvistava. (Kohottaa kätensä siunaukseen.) INKO: Kasta meidät pian, pyhä mies! HENRIK PYHÄ (lempeästi): Te halajatte siis niin hartaasti Herran pyhän seurakunnan yhteyteen? Te tahdotte siis heti tulla kasteen siunauksesta osallisiksi? SINIKKA: Me tahdomme. KERTTU: Mitäs tahtoa hänellä nyt olisi!--(Päättävästi.) Eikä siitä nyt kuitenkaan mitään tule. HENRIK PYHÄ: Kuinka? KERTTU: Ei tässä nyt ketään kasteta isännän poissaollessa. Kovin suuttuisi Lalli siitä. HENRIK PYHÄ: Vaimo! Tulee enemmän peljätä Jumalaa kuin ihmisiä. KERTTU: Kyllä, kyllähän pelkäänkin sinua, aivan sydämeni seisahtui äsken, kun niin kovat kirot luit.--(Nykii nuorikot ylös ja asettuu heidän eteensä.) Mutta tämä liitto on turha. Siitä ei tule mitään. Siinä on vielä puussa pohjat, petäjässä liisteet.--(Ingolle.) Menetkö siitä! (Tarttuu Sinikan käsipuoleen ja irrottaa hänet Ingosta.) HENRIK PYHÄ: Erotatko minkä minä olen yhdistänyt? KERTTU: Ka, älähän suutu taas, pyhä mies! Ja pysy sinä niissä pyhissä asioissa äläkä sekaannu näihin meidän keskeisiin! Se on näetkös sillä tavalla, että Inko on köyhä mies... HENRIK PYHÄ: Vaimo! Sinä koettelet kärsivällisyyttäni-- KERTTU (selittäen vilkkaasti): Näät jos sinä nyt vielä yhteiset luvut heille luet ja ne uudet jumalat heitä liittämään loihdit, niin silloin heistä väkisinkin tulee mies ja vaimo... HENRIK PYHÄ: Vaiti!--Kovimman kostoni uhalla käsken sinut Nousiaisiin, missä sinun on kärsittävä sopiva kirkkorangaistus julkeasta käytöksestäsi. KERTTU (nakaten niskojaan): Entäpä minä en tule? HENRIK PYHÄ: Silloin on esivallan käsi sinut saavuttava.--Ja mitä mieheesi Lalliin tulee, joka noitia palvelee, kiviä ja pyhiä puita kumartaa... KERTTU (lyöden kätensä yhteen): Lalli?--Joka ei kumarra kuutakaan! HENRIK PYHÄ: Tuon todistakoon hän kasteen ottamalla.--Ja nyt on minun toimeni täällä päättynyt. Nyt pyydän minä vain talosta hevosen sekä itselleni kohtuullisen kestityksen. KERTTU (ynseästi): Kovasti on Lalli kieltänyt minun oudoille mitään antamasta. HENRIK PYHÄ: Siispä otan omin luvin ja maksan maan rahan mukaan.-- (Ingolle.) Taidatko kyyditä minut toiseen taloon? INKO: Tottahan toki. HENRIK PYHÄ: Ota sitten hevonen tallista ja heiniä hevoselle.--Minä itse tyydyn leipäpalaseen. INKO (epäröiden): Taitaa isäntä suuttua... HENRIK PYHÄ: Tee, kuten käskin. Näethän, että kaikista korvaus suoritetaan. (Laskee rahan pöydän nurkalle.) KERTTU (pyyhkäisten rahat lattialle): Minäpä en huoli teidän rahoistanne! HENRIK PYHÄ: Vaimo, vaimo! Herra yhdessä ankaran kirkkokurin kanssa on sinun kovan sydämesi pehmittävä.--(Ingolle.) Kuten käskin, tehtäköön. INKO (jupisten): Menköön sitten sinun vastuullasi. (Ottaa leivän tangosta.) KERTTU: Väkivaltaa! HENRIK PYHÄ: Ei, vaimo. Oman käden oikeutta vaan. (Ingolle.) Tule! INKO: Etkö illasta siis? HENRIK PYHÄ: Ennen aterioin taivas-alla kuin kieron naisen huonehessa. --Menemme. (Heittää viitan hartioilleen ja poistuu.) INKO: Hyvästi, Sinikka, soreahius! KERTTU: Kuuma tina kurkkuhusi! SINIKKA: Milloin takaisin tulet? KERTTU: Etkö lähde siitä, sudenruoka? INKO: Aamulla tulen. Silloin on minullakin uusi jumala! (Menee. _Sinikka_ seuraa häntä eteiseen. Palajaa hetken perästä takaisin ja yrittää lähestyä äitiään. _Kerttu_ istuu rahilla pöydän ääressä, kädet hervottomina sylissään ja huojutellen ruumistaan edes takaisin ikäänkuin topertuneena siitä, mitä on tapahtunut.) SINIKKA (arasti): Äiti! KERTTU ei vastaa. SINIKKA (menee hitaasti karsinanpuolelle, vilkaisee vielä äitiinsä ja ryhtyy koneellisesti värttinää vääntämään; pysähtyy työstään ja painaa sydäntään): Äiti! Minulla on niin paha aavistus sydänalassa. KERTTU ei vastaa. (Vaitiolo. Kulkuset helähtävät pihalla.) SINIKKA (rientäen ikkunaan): Äiti! Nyt ne menevät! KERTTU ei vastaa. SINIKKA (aukaisee ikkunaluukun ja katsoo lähtijöiden jälkeen niin kauan kuin kuuluu kulkusten kilinää, joka heikkenee vähitellen; kuun valo lankeaa hänen kasvoilleen): Äiti! Minä pelkään. KERTTU (soinnuttomasti): Mitä, lapseni? SINIKKA: Että Inko ei palaja. KERTTU tuijottaa tylsästi eteensä. SINIKKA (sulkee hitaasti ikkunaluukun, palajaa takaisin värttinänsä ääreen, kehrää hetkisen ja hyräilee): _Sinikan laulu_. Kantoi tuuli purtta kahta tuolle puolen Lemmenlahta; pilvi kuun yli kulkee. Tuonen pursi tuima pursi korkeana kuohut mursi; pilvi kuun yli kulkee. Unten haaksi hauras haaksi horjuu, vaappuu, jää jo taaksi; pilvi kuun yli kulkee. Iloinnenko taikka surren nään ma Tuonen tuiman purren; pilvi kuun yli kulkee. Milloin heikon haavehahden? Istuessa illoin kahden; pilvi kuun yli kulkee. (Painaa pään käsiinsä ja puhkeaa hiljaiseen nyyhkytykseen. Päre pihdissä sammuu. Pitkä vaitiolo.) LALLI (tulee mykkänä, synkkänä ja otsa rypyssä, istuu raskaasti rahille lieden ääreen): Pimeässäkö täällä istutaankin? KERTTU (nousee väsyneesti ja sytyttää päreen): Pianpa palasit. LALLI: Palasin.--Mitä Sinikka itkee? KERTTU: Mitä itkenee. Taitaa olla omat huolensa hänelläkin.-- (Vaitiolo.) Tapasitko tietäjän? LALLI: Kotavuorella kohtasin hänet. KERTTU: Tekikö taikojaan? LALLI: Teki. KERTTU: Mitä arvat osoittivat? LALLI: Ei mitään hyvää hänen mielestään. (Vaitiolo. Koko edellinen keskustelu on tapahtunut vitkaan ja väsyneesti.) KERTTU: Lienee tästä aika maata mennä. (Puuhaa rankisten luona oikealla oviseinällä. _Lalli_ tuijottaa synkkänä tuleen. _Sinikka_ pyyhkii karsinanpuolella.) LALLI: Mitä Sinikka itkee?--(Katsoo ympärilleen.) Täällä on jotakin tapahtunut. (Kukaan ei vastaa.) Joku on käynyt täällä? SINIKKA: Pyhä mies meillä kävi. KERTTU: Olihan tässä ruotsi ruoalla. LALLI: Vai oli. (Vaitiolo.) KERTTU: Se ei ollutkaan näet mikään tavallinen kerjäläinen. LALLI: Vai ei ollut kerjäläinen. SINIKKA: Piispa se oli. Inko sanoi sen minulle. KERTTU: Sama se oli, joka minutkin Kupittaalla kastoi. Se Henrikki. LALLI (katkerasti): Lie sitten mieluvieras ollut! KERTTU: Mikä lie ollut.--En toivoisi toisti tulevansa. (Vaitiolo.) Minua kirkkokurilla uhkasi. Pitäisi muka sen vuoksi tehdä matka Nousiaisiin. LALLI: Vai pitäisi. (Vaitiolo.) KERTTU: Kovat oli vieraalla sanat sinullekin. Kasteelle käski ja kielsi noitien kanssa seuraa pitämästä. LALLI: Vai kielsi. (Vaitiolo.) KERTTU: Tyttäresikin väkisin kastaa tahtoi... LALLI (säpsähtäen): Sinikan?--(Valittavalla äänellä.) Miksi he eivät anna minun olla rauhassa? Kuin metsänpetoa minua ajetaan ja ärsytetään.--(Vaitiolo.) Missä oli Inko? KERTTU: Ingon se vasta kastanut olisikin ja nuoret yhteen liittänyt.-- (Vaitiolo.) Sitten kiroten lähti ja omin luvin tangosta leivän otti... LALLI: Häh? SINIKKA: Eihän pyhä mies ilmaiseksi mitään ottanut. Kaikesta maksun jätti. KERTTU: Mitä lie jättänyt!--Tallista hevosen vei... LALLI (nousten): Hevosen!--(Vavahtavalla äänellä.) Karhuja on ennenkin kaadettu... KERTTU: Ja Ingon kyytimieheksi käski.--(Synkkä vaitiolo.) Tekee kait se mitä tahansa, kun kuuluu sillä Ristin miekkamiehet takanaan olevan. LALLI seisoo käsi nyrkissä ja vihasta vapisevana. KERTTU: Ne lupasi tännekin lähettää.