# Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast ## Part 10 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/lalli-tuomas-piispa-maunu-tavast-14439/index.md MAUNU TAVAST: Kyllä, se on pälkähtänyt usein teidän päähänne, vaikka te olette nyt liian ylpeä sitä tunnustamaan. Minä tiedän, ettei mikään ole niin omiaan ihmisen sydäntä kaventamaan ja kutistamaan kuin kärsitty vääryys enkä minä tahdo, että te sen takia alentaisitte itsenne johonkin tekoon, mikä ei olisi teidän sisällisen olemuksenne arvollinen.--Siis kuulkaa! Minä tahdon korjata erehdykseni. Martti kaniikki: te olette tuntenut itsenne täällä sorretuksi ja syrjäytetyksi hänen häikäisevän kuvansa rinnalla, jota te minun nyt ensi kertaa kuulette pojakseni nimittävän. Teidän ei ole tarvis tuntea enää niin. Virka on teidän. Te hoidatte edelleenkin arkkiteinin tehtäviä, mutta tästä lähtien vakinaisena. MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en tiedä, kuinka voin kylläksi kiittää teitä... (Kuiskien.) Ja mitä noihin äskeisiin sanoihin tulee ... teidän korkea-arvoisuutenne voi olla aivan tyyni: ne eivät tule menemään minua pitemmälle. MAUNU TAVAST (korkealla äänellä): Minä olen tyyni, sillä minä aion itse ne kauas kaiuttaa.--Olavi Tavast! Minä olen ollut heikko siinä, etten jo ennemmin ole sinua pojakseni tunnustanut. Minä en ole tahtonut vahingoittaa sinun suurta tulevaisuuttasi, kenties en myöskään himmentää sitä pyhyyden sädekehää, joka tähän päivään saakka on päätäni ympäröinyt. Nyt en minä tahdo enää omistaa mitään, mitä minä en totuudella ja yksinomaan totuudella voi saavuttaa, ja siksi salli minun sanoa sinulle: me olemme tästä päivästä saakka isä ja poika myös kaiken maailman silmäin edessä. OLAVI: Sinä tiedät, isä: minä en voi toivoa mitään sen korkeampaa. Sillä myöskään minä en tahdo mitään valheella varastaa. MAUNU TAVAST: Siis totuuden puolesta isä ja poika! (Ojentaa kätensä hänelle.) Ja nyt lyömme me yhteen kaksi Tavastien teräksistä kättä ja toivomme, että se vaakunakilpi, joka tähän saakka on säilynyt kirkkaana ja tahraamattomana, ei ole myöskään meidän kädenlyönnistämme samentuva. OLAVI: Kuitenkin tahtoisin minä omasta puolestani tehdä pienen muutoksen siihen. MAUNU TAVAST: Minkä? OLAVI (näyttäen kukkaa, jonka hän aikaisemmin oli saanut Elinalta): Teräksinen käsi on oleva myös minun merkkini elämän taistelussa. Mutta käsi, joka kukkaa kannattaa. MAUNU TAVAST: Ja se kukka on oleva kukka ihmisyyden.--Minä näen toisten aikojen tulevan, jotka tuomitsevat toisin myöskin meitä ja meidän ajatuksiamme. Mutta minä tiedän jotakin, joka kulkee kautta aikojen, ja se on maan parhaiden miesten unelma kansansa ja kaiken ihmiskunnan pyhien pyrkimysten yhteenkuuluvaisuudesta. Sinä tahdot sitä kukkaa kannattaa? OLAVI: Saakka kuolemaan, isä. MAUNU TAVAST: Niin ei sinun elämäsi ole hukkaan liupeneva. ANNA (hymyillen): Meille ei piispa Maunu Tavastilla ole mitään kautta aikojen kannatettavaa. MAUNU TAVAST: Kyllä. Paljon.--Kaksi henkistä suurvaltaa olen minä elämässä kohdannut, kaksi niitä, jotka maailmoita muodostavat. Toinen niistä oli miehen unelma. Sinä arvaat, mikä toinen oli: naisen rakkaus. ANNA: Liian vähän jättää meille Maunu Tavast, kun hän sulkee meidät itsemme luostariin ja epää meidät maan parhaita miehiä rakastamasta. MAUNU TAVAST (hymyillen): Sinäpä sen sanoit, Anna Lepaa: vain vähän jätän minä teille maallisesta. Liian usein on mies tullut naisen luo rakastajana, liian harvoin nainen miehen luo uneksijana. Mutta maan parhaiksi naisiksi nimitän minä niitä, jotka meille kauniita ja korkeita unelmia ihmiskunnan kunniasta lahjoittavat. ANNA: Ja mitä uneksit sinä siitä itse, Maunu Tavast? MAUNU TAVAST (hiljaa): Tuskin tohdin sanoa sitä sinulle, Anna Lepaa, sillä aina kun katson siihen, huikenevat silmäni siitä, niinkuin tuohon koittavaan aurinkoon katsoessa... Minäkin kuulen ilmassa ihmishengen vapauden vaatimuksen, niinkuin Olavi on sen kuullut ja niinkuin sen on kuullut jokainen, jonka korvia eivät ajan pintakohinat ole kokonaan pimittäneet. Mutta minä en ole kuullut sitä uhkana enkä onnettomana enteenä, jonka täyttymistä vastaan meidän olisi tulella ja miekalla taisteltava, vaan siunauksena, aamutuulena, keväisenä kuiskeena mailta, joita me emme näe vielä, vesiltä, jotka meille vasta kaukaa kullan-välkkyvinä kangastavat... (Kuin itsekseen.) Kenties me emme kauan tarvitse luostareita enää... Kenties me emme kauan tarvitse edes kirkkoja, piispoja ja kardinaaleja enää... OLAVI: Isä! Sinä sanot...? MAUNU TAVAST: ... Kenties voivat Jumalan lapset kerran käydä käsitysten totuudessa niinkuin maailman lapset nyt valheessa ja viettelyksessä... Kenties on korkein totuus kerran oleva totuus itseään kohtaan, silloin kun kaikki muut ovat ihmisen sydämessä voimansa kadottaneet... Kenties tulevat ihmiset kerran seuraamaan sitä yhtä jyrkästi ja ehdottomasti kuin he nyt näkymättömän sallimuksen salaisia lankoja noudattavat, mutta vapaasti ja sisällisellä hartaudella, tietäen olevansa tuntemattoman jumalan temppeleitä... ANNA (polvistuen): Minun Mestarini ja minun rakas opettajani! Oman uskontoni himmeät aavistukset kuulen nyt aurinkoisina sinun huuliltasi humahtelevan. (_Olavi_ ja _Elina_ seuraavat hänen esimerkkiään. _Maunu Tavast_ seisoo nyt kokonaan auringon valaisemana keskinäyttämöllä, käsi koholla kohti valkeutta, kuin tietäjä tuleviin aikoihin tuijottaen. _Martti_ kaniikki epäröi oikealla; polvistuu vihdoin oman ristiinnaulitunkuvansa eteen.) MAUNU TAVAST: Kenties... Mutta siihen täytyy paljon muuttua, paljon murtua, särkyä monta utuista unelmaa ja mennä raunioiksi monta uljasta pilvilinnaa, joiden tornit nyt taivaanrannalta muka jumalallisina totuuksina kimmeltävät... Kenties on kerran kaikkisovittava kauneus heittävä huntunsa niiden yli, jotka ovat tohtineet häntä totuudessa lähestyä, ja kantava heidät maan tomusta sinne, missä päättyy hyvä ja paha, rikos ja rangaistus... (Äkkiä säikähtäen omia unelmiaan.) Ei, ei, mitä minä sanoin! Älkää kuunnelko minua, älkää kuunnelko! Minun silmäni hämärtyvät, minun ajatukseni ovat jo hämmenneet. Minä olen katsonut liian kauan koittavaan aurinkoon. (Hoippuu. _Martti_ ja _Olavi_ rientävät häntä tukemaan. Kaikki nousevat hätääntyneinä.) OLAVI: Isäni, sinä voit pahoin...? MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne... MAUNU TAVAST (saatetaan nojatuoliin): Ei se ole mitään.--Pian ohimenevä pyörtymyskohtaus. Minun päätäni huimasi todellakin.--Kiitos.--Te näette, että minä olen jo vanha.--Olavi, sinä näet, että Suomen kirkko kaipaa jo toista kättä, joka on minua teräksisempi.--Mistä me puhuimmekaan? Niin, se on totta, tuosta naisluostarista: me emme sitä rakenna siis. Me rakennamme tuon toisen, toisen, joka on oleva birgittalainen.--Siellä tahdon minäkin pian väsyneen pääni lepoon kallistaa. ANNA: Sinä, Maunu Tavast? Vielä seisot sinä suurena ja voimakkaana. MAUNU TAVAST: Minun aikani on oleva pian ohitse.--Mutta sitä ennen pitää Olavista tulla tuomiorovasti, niin, tuomiorovasti... Sinun oppisi ja tietosi tulevat polkusi piispan-istuimelle tasoittamaan. OLAVI: Etkö luule, että se on oleva ijäksi suljettu minulle, jos pyhä kirkko saa tietää oikean syntyperäni? MAUNU TAVAST: Tuskin. Minulla on suosijoita, mahtavia suosijoita paavin läheisyydessä.--Niin, Martti: te kirjoititte kirjeen Satakunnan talonpojille. Hyvä, hyvä. Toimittakaa se tuon miehen käteen... OLAVI: Isä, enkö minä saa lähteä hänen kerallaan sitä perille saattamaan? MAUNU TAVAST: Tee se, poikani. Minä ymmärrän: sinä kaipaat nyt Suomen siintävien erämaiden yksinäisyyttä.--Mutta älä viivy kauan poissa, älä kauan! Minä tahdon sinun kanssasi vielä paljon puhua ja neuvotella. OLAVI: Tulen takaisin pian. MAUNU TAVAST: Ota kirje siis!--Anna Lepaa, tarjoa toinen kätesi minulle. Ja Martti arkkiteini on tarjoava minulle toisen.--Kas niin, nyt minä voin jo nousta. Saattakaa minut näin lepokammiooni. (Pois perältä. _Anna_ ja _Martti_ taluttavat häntä. Vaitiolo.) OLAVI (hiljaa): Elina! ELINA (säpsähtäen): Päivä on jo kohonnut korkealle. Monet arkitoimet odottavat minua. (Menee. _Olavi_ jää seisomaan surumielisenä etualalle, siirtyy siitä vähitellen pöydän ääreen ja ottaa koneellisesti kirjan käteensä. Lukee hetkisen, painaa sitten pään käsiinsä.) Esirippu. End of Project Gutenberg's Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast, by Eino Leino