Chapter 4

KERTTU. Oi rientäkää Taas täältä pois! Jos Lalli kohtaa teidät, Niin kuolemanne varma on!

PISPA HENRIK. En lähde. Vaan Kristin oppia myös hänelle Mä pelkäämättä tahdon saarnata Ja sanan tutkaimella avata Tien hänen rauhattomaan sydämeensä.

KERTTU. Hän murhaa teidät!

PISPA HENRIK. Herran kädessä On henkeni, ei heikkoin ihmisten.

KERTTU. Oi menkää kuitenkin! Ma tunnen Lallin. Hän yhtä ankara on vihollinen Kuin on hän uskollinen ystävä Ja hellä. Metsän pedot ennemmin Te voitte kesyttää kuin kiivaan Lallin! Hän vihoissaan on ihan säälimätön.

PISPA HENRIK. Mä kuinka heidän rääkättäväksensä Sun voisin jättää? Sitees avaan ensin Ja sitten koen sanan voimalla Sun kohtalolles saada lievitystä.

KERTTU. Jo ehkä verityöstään palajavat Vihollisenne!

PISPA HENRIK. Älä pelkää. Kerttu! Mun mielelleni juohtuu tapaus. Jok' kerran pyhää Augustinoa Englannin maalla kohtais. Samaten Kuin minä nyt hän yksin, aseetonna Vihollistensa joukkoon antautui. Nähdessään pyhän miehen tulevan Nää julman ilo-huudon koroittivat Ja karkasivat vihaamaansa vastaan, Kuin kokko karkaa päälle kyyhkyisen. -- Jo puuhun sidottu ol' Augustinus Ja pakanoitten miekat viuhkuivat Ylitse hänen päänsä, samassa Kuin tuli taivahasta leimahti Ja jyräys niin kova tärisytti Mannerta, että maahan vaipuivat Säikähtyneinä kaikki murhaajat, Krist' uskovaisten luku sillä kertaa Lisääntyi tuhannella hengellä.

LALLI (Ulkoa, kiivaasti). Sa sanoit hänen tänne tulleen?

SORKI (Ulkona). Tänne!

KERTTU. Oi, armollinen Jumalani!

PISPA HENRIK. Hän On kilpemme ja vahva turvamme!

(Kitka, Lalli, Sorri ja Taimo tulevat seuraajinensa.)

Kahdestoista Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET.

KITKA. Haa! verikoira! Koston kourista Et pääse tällä kertaa!

PISPA HENRIK. Minkätähden Minua kutsut verikoiraksi?

KITKA. Hoh! minkätähden? Sitä kysyt, vaikka Lastemme sydän-veret tippuvat Sun käsistäs ja ystäväimme hurme On huulillesi, julma, hyytynyt!

PISPA HENRIK. Kosk' olet nähnyt kädessäni miekkaa? Ma olen rauhan mies ja rauhan sanaa Ma saarnaan nimessä sen Jumalan, Jok' ompi rakkauden Jumala Ja rauhan. Taikka miksi tulisin Näin aseetonna aseellisten joukkoon, Jos julma olisin, jos haluni Ja hankkeeni ois verta vuodattaa?

KITKA. Sa olet tullut meitä väijymään Ja kumppalis, ne jossain piilevät.

PISPA HENRIK. Siin' erhetyt. Vaan kaksi kumppalia Mua seuraa matkallani. Toinen heistä On hyvä omatuntoni ja toinen, Jok' on niin väkevä ja voimallinen, Ett'ei sen vertaist' ole maailmassa, Niin vahva, että teidän voimanne On hänen voimans' suhteen mitätön, Niin mahdikas, ett' teidät ruhtoa Hän voipi silmän-räpäyksessä -- On Jumalani!

KITKA. Sinun väitöstäs En malta kuulla! Vältä miekkani!

(Vetää miekkansa.)

PISPA HENRIK. Ken tarttuu miekkaan, vihdoin miekalla Myös itse saapi surmansa. Näin sanoi Se Herra, jonka pyhää oppia Ma olen tullut teille julistamaan. Siis laske miekkas jälleen tuppehen!

KITKA. Niin teen kun verestäs se tupruaa!

(Hän nostaa miekkansa sillä iskeäksensä, muita samassa leimahtaa salama ja ankara ukkosen jyske tärisyttää huonetta. Kaikki Suomalaiset, pait Lalli, pelästyvät suuresti.)

PISPA HENRIK. Miks' säikähdytte, hyvät ystävät? Tuo oli matkakumppalini ääni! Puhuinko totta äsken? Eikö ole Hän voimallinen? Eikö suojata Hän jaksa mua? Rakkaat Suomen miehet! Ymmärtäkätte vihdoin hyötynne Ja sanojani tarkkaan miettikää! Ett' on tääll' usein verta vuotanut, Ei ole minun siihen syy, vaan teidän, Te kylmäkiskoiset! kuin vainootte Ja hätyytätte meitä kristityitä, Niin tehden sodan karttamattomaksi!

SORKI. Me hätyytämme teitä? Olipa Myös sekin sana! -- Eikö tämä maa, Joss' isiemme isät asuivat Ja meille perinnöksi jättivät -- Se eikö ole meidän! Emmekö Saa sitä puolustaa ja varjella, Kun outo ryntää sitä hävittämään? Meill' eikö oisi siihen oikeutta? Ja vapautemme -- senpä pitäisi Kai meidän heittää niinkuin olisi Se vanha vaate-repale ja ryysy! Ja antaa teidän vastustelematta Orjuuden paulat panna jalkoihimme: Sen vuoksi tänne tulleet olette!

PISPA HENRIK. Niin totta kuin nyt talvi on ja jyske, Tuo erinomainen, jon äsken kuulitte, Ol' ääni taivaallisen Jumalani Ja Hänen voimastansa todistus! Niin totta parastanne tarkoitan, Te Suomen miehet! Teidän hyödyksenne Ja teitä taivaan tielle saattaakseni Ma jätin kotini ja omaiseni Ja kaikki mailmalliset etuni. Voi, kuulkaa rakkaat ystäväni! Verta En himoo; julmuus mua ilettää. En teille pahaa suo enk' orjuuteen Ma tahdo teitä saattaa. Armoa Ma teille tarjon, sulaa armoa! Autuutta ijankaikkista! Niin kuulkaa Mun ääntäni ja kuulkaa taivaan ääntä, Jok' äsken ankarana kaikui teille! Se huusi: notkistakaa polvenne Te Suomen miehet! Epä-jumalat, Nuo halvat, mitättömät heittäkää Ja antakatte minun kastaa teitä Vapahtajamme pyhään nimehen!

LALLI (Joka, yhtä-mittaa on katsonut pispa Henrikkiin). Haa! Valhekielet! Viekkaat kristityt! Te sattumuksetkin kaikk' ymmärrätte Hyödyksi itsellenne selittää! Teill' ovat aina rauhan sanat suussa, Mut julmuus ynnä vilppi sydämessä! Vai julistatte rauhan sanomaa Ja armon sanaa! Ha! ha! ha! Miss' ompi Se tölli, jost' ei rauha luopunut Kun veri-jumalanne astui sisään? Ja armonne, te kehnot lasten-varkaat! Ei siedä kerskaamista! -- Sallimus Ja onnen puuska teitä auttanut On tähän asti. Mutta vartokaa Kun koston kuuma päivä koittaa! -- Sulle Se koittanut on tänään, pispa Henrik! -- Sa olet kristittyjen päämies, siksi Suon arvollesi nyt sen kunnian, Ett' tuomiosi kansan käräjissä Es-isäin tapain mukaan julistetaan. -- Hoi miehet! Kutsukatte väki kokoon! Me käräjiä kohta pidämme Tuoll' luona vanhan tammen! Joutukaa! (Muutamat miehet menevät.) Me kaiken suoritamme, minkä kohtuus Ja vanhat tavat meiltä vaativat!

PISPA HENRIK. Sun järkes, Lalli, ompi pimitetty Ja vihan henki raivoo sydämessäs -- Vaan varo mitäs teet ja mitäs sanot! Kauanko ai'ot Herraa kiusata Ja hänen kärsivällisyyttänsä? Ma sanon sulle Lalli! Kavahda! Sun Jumala on kovin kostava Ja rankaiseva!

LALLI. Rangaistustansa En pelkää! -- Pispa siteisin! (Muutamat talonpojat sitovat pispa Henrikin.) Sa Taimo Sill' aikaa tähän vartiaksi jäät!

(Kaikki menevät, pait Pispa Henrik, Kerttu ja Taimo.)

Kolmastoista Kohtaus.

PISPA HENRIK, KERTTU ja TAIMO.

TAIMO. On tääkin virka!

KERTTU (joka on askaroinnut päästäksensä irti siteistänsä, saa toisen kätensä vapaaksi. Itsekseen). Ah! (Taimolle.) Voi kuule Taimo! Asian erään sangen tärkeän Unohdin isännälles sanoa, Nyt joudu! Kutsu Lalli luokseni.

TAIMO. Tää ompi kaikki hyvin katkeraa!

KERTTU. Et hennone mun pyyntöäni kieltää? Sä etkö enää muista hyvyyttäni? Jos oli juhla mikä, sinulle Ma enkö suonut parhaat palaset Ja mettä, simaa osan runsaamman Kuin kumppaneilles?

TAIMO. La'atkaa puhumasta Jo kallis emäntäni!

KERTTU. Kiittämätöin! Nyt kiellät pyynnön mitä pienimmän, Kun itse siteiss' olen onneton Ja apuasi kerran tarvitsen!

TAIMO. Ma menen -- käyköön miten tahansa!

(Menee.)

Neljästoista Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KERTTU.

KERTTU. Ah! Kiitos kaikkein pyhäin!

(Hän repii siteet käsistänsä, rientää pispa Henrikin luo ja avaa hänen siteensä.)

Nyt sama on kuin kiire! Rientäkää!

PISPA HENRIK. Mun kanssan lähde. Sinun Ruotsin maalle Lähetän. Jossakussa luostarissa Voit olla kunnes elämäsi taivas, Nyt myrskyinen, taas kerran selkenee!

KERTTU. Teill' olis minusta vaan estettä Ja viivytystä. -- Mutta sananen. -- Miss' Ilmari on?

PISPA HENRIK. Munkkien ja pappein Hoidettavana.

KERTTU. Hänen kauttansa Ma voisin Lallin mieltä kesyttää.

PISPA HENRIK. Niin luulen minäkin ja kotia Taas pojan lähetän.

KERTTU. Oi tehkää niin! Se työnne Lallin raivon karkoittaa. Hän innokkaasti lempii lastansa, -- Nyt siunauksenne vaan!

(Hän polvistuu pispa Henrikin eteen.)

PISPA HENRIK (Laskee kätensä Kertun kiireelle). Jumala Sen lohdutuksen suokoon sinulle, Jot' en ma saanut aikaan!

KERTTU (Nousee ylös). Vahvaksi Nyt tunnen itseni ja uskoni! -- Ei ovesta. -- He teidän näkevät. Vaan akkunasta -- älkää epäilkö! Ei löydy muuta tietä pelastukseen!

(Hän laskee pispa Henrikin akkunasta, sulkee sen ja panee taas siteet käsiinsä asettuen entiseen asemaansa. Lalli, Kitka, Sorri ja Taimo tulevat seuraajinensa.)

Viidestoista Kohtaus.

KERTTU ja TULLEET.

LALLI Haa! (Kertulle.) Miss' on pispa Henrik?

KERTTU. Sit' en tiedä.

LALLI. Et tiedä vaimo, häpeemätön konna!

(Tarttuu Kertun kurkkuun ja kuristaa häntä.)

KERTTU. Ah! Lalli! Lalli!

(Purskahtaa itkemään.)

LALLI (Kääntyy pois. Itsekseen). Kurja onneani!

(Nyyri tulee suurella kiiruulla.)

Kuudestoista Kohtaus.

EDELLISET ja NYYRI.

NYYRI. Mitkä olette miehet? Teidän rauhallisna huoletoinna ollessanne juoksevat kaikki saaliit pauloistanne juuri silmäinne edestä! Ellen minä -- poikani kostamattomat eivät suo minulle rauhaa -- yöt ja päivät lepäämättä, lakkaamatta, myrskyssä ja tyvenellä liikkuisi ylt'ympäri, nuuskien ja lukkien kuin harras koira, niin olisitte tätä nykyä kaikki Tuonen tuvissa! Nytkin -- minkä saaliin päästitte kouristanne, hirven oivallisen, Tapiolan emännän kalliinta kalliimman!... Mutta kaikeksi onneksi olin nytkin valppeilla... Näin hän hiipi ... hiljaan ... hiljaan ... niinkuin kettu talvipaistillensa. Mikä lienetkään? -- ma ajattelin ja varovasti ... näin ... juuri näin mä mennä kiikuttelin tiedustelemaan... Pian tunsin miehen hiipastansa...

SORRI. Se oli pispa!

KERTTU (Itsekseen). Jumal' armahtakoon! Nyt pakonsa on ilmi-annettu!

NYYRI. Hänen perässänsä läksin pötkimään ... varpaillani ... näin ... näin ... niinkuin ilves-susi... "Haluan nähdä minkä tien otat" -- niin ajattelin ja perässä! ... perässä! -- Sillan-niemen tien hän otti.

SORRI. Ei yhtään huolta! hänen saavutamme.

KERTTU (Itsekseen). En kuunnella voi häntä kauemmin, Mun pitää rientää pispaa varoittamaan!

(Toisten kuunnellessa Nyyrin seuraavaa juttua hiipii Kerttu heidän huomaamattansa pirtistä ulos.)

NYYRI. Tää keksintö on kaikki minun ansioni! Teidän rauhallisna, huoletoinna ollessanne ma kurja keksein sen... Enkä ymmärrä mikä teidän tarkkuutenne perinyt on miehet! Kuinka voittekaan niin huolettomat olla? Sitä oikein sydämeni pohjasta ihmettelen'

KITKA. Älä tuhlaa kallista aikaa sanoillasi turhamaisilla, vaan kerro suoraan kerrottavasi!

NYYRI. Niin sanot sinäkin, mutta olitko asioistasi vaaria ottamassa? Mitä vielä! Tiesi missä kuhnailitkaan ja päästit...

LALLI. No akka, ole ällistelemättä!

NYYRI. Niin ... niin. Sillanniemen tien hän otti, niinkuin äsken sanoin. "Nyt menen miehille tämän julistamaan" -- näin tuumailin ja tänne riensin. -- Se nyt oli toimittamani. -- Mutta taas lähden! Teidän tässä levollisna, rauhallisna kuhnaillessanne seuraan häntä!

(Menee.)

Seitsemästoista Kohtaus.

EDELLISET pait KERTTU ja NYYRI.

SORRI. Kah. miss' on Kerttu?

KITKA. Hänkin paennut!

SORRI. Ja meidän kaikkein näkemättä!

KAIKKI. Kummaa!

LALLI. Haa! Vaimo! vaimo! Lemmon helmalapsi! Täss' on taas suuri petos tapahtunut, Mut moisen pilkan kostan kovasti! -- (Taimolle.) Sa Taimo koira! alas polvilles!

(Taimo polvistuu ja Lalli vetää miekkansa.)

TAIMO. Ei kuolo tunnu karvaaks' minulle, Kun en mä enää tiedä mikä olen!

LALLI. Et toki, Lalli, miekkaas halvenna, Et pilaa sitä orjan veressä, Vaan säästät toimitukseen jalompaan! (Pudistaa miekkaansa.) Se halaa verta kunnottoman pispan! Ell'ei se sitä juoda saa, niin kuolee Se janohon!

SOKKI. Se jääköön elohon!

NELJÄS NÄYTÖS.

(Näyttämö kuvaa: tien, joka käy näyttelö-lattian poikki. Vasemmalla puolella tietä seisoo tölli. Vähän etäämmällä samalla puolella näkyy kylä monilukuisineen huoneineen. -- Kuunvalo.)

Ensimäinen Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KAARLO (tulevat vasemmalta). Myöhemmin TÖLLIN ISÄNTÄ.

PISPA HENRIK. Ain' yhä ponnistuupi pakkanen; Tään pako-matkan soisin päättyvän.

KAARLO. Jo voimme päättää sen. -- Kas tuoss' on mökki. Jos tahdotte, niin siinä lepäämme.

PISPA HENRIK. Lepoa minun tosin tarvis on, Sill' olen kovin väsynyt. Jos tässä Tai missä hyvänsä me olemme, Niin Herran suojass' olemme. Siis tähän Nyt jäämme.

KAARLO. Kolkutanko ovelle?

PISPA HENRIK. Tee niin mun poikaseni.

KAARLO (Kolkuttaa mökin ovea).

PISPA HENRIK (Itsekseen). Mieleni On eriskummallisen synkistynyt Ja elämäni oudon raskaaksi Ja tukalaksi tuntuu, ikäänkuin Ois sydämestän' elon enkeli Jo luopumaisillaan! Tää yks' on niistä Hetkistä, joina kaikki puuhamme Ja pyrintömme täällä maailmassa Mitättömiksi meille näyttävät Ja turhamaisiksi. Ei tahtois enää Sielumme kuolematoin asunnossa Asua synti-riettaassa. Se tuntuu Hänelle ahtaaksi. Hän ikävöitsee Jo päästä pian siihen kotihin, Miss' ilo suur' on, suru tuntematon.

KAARLO. Ei kuulu vastausta. Syvästi Tuon töllin asujamet makaavat, Mut rynnäkön teen uuden voimakkaamman.

(Hän kolkuttaa.)

TÖLLIN ISÄNTÄ (sisältä). Kuka siellä jyskyttää?

KAARLO. Rauhalliset matkustajat, jotka pyytävät yösiaa.

TÖLLIN ISÄNTÄ. Mitkä matkustajat? Rauhalliset eivät sellaista meteliä pidä!

KAARLO (Pispa Henrikille). Hän kysyy meiltä, kutka olemme? En tiedä vastanenko?

PISPA HENRIK. Vastaa suoraan!

KAARLO. Mut jos on vihollinen hänkin?

PISPA HENRIK. Missä Se seutu, joss' ei niitä löytyisi?

KAARLO. Vaan hukka voipi meidät periä!

PISPA HENRIK. Se kaikkialla meidät periä Voi, ellei taivas meitä varjele!

TÖLLIN ISÄNTÄ. En laske yösydämellä tuntemattomia sisään!

KAARLO. Tuo mies on yhtä varova kuin minä!

PISPA HENRIK. En ihmettele sitä: levotoin On aika kovin, täynnä vaaroja. (Katselee ympärillensä.) Mut näkyy minusta kuin olisin Mä täällä käynyt ennenkin.

KAARLO (Katselee myös ympärillensä). Niin luulen.

PISPA HENRIK. Enk' ole tässä kyläss' saarnannut? Tuon lähteen luona monta pakanaa Ma kastin?

KAARLO. Siten teitte. Minäkin Jo hyvin tunnen seudun.

PISPA HENRIK. Armossaan Soi Herra saarnalleni menestystä Ja runsaan elon niitin. -- Luultavasti On tuonkin huonon töllin isäntä Kristitty.

KAARLO (Kolkuttaen). Laske, hyvä ystävä, Jo pispa Henrik sisään! Suotuisampi On olla pirtissäs kuin ulkona.

TÖLLIN ISÄNTÄ. Oi! Pispa Henrik! -- Rauha Jumalan! (Aukaisee oven.) Siunattu Herran tervetultuas Mun köyhään, alhaisehen majaani!

PISPA HENRIK (Itsekseen). Mun henkeni ma suljen huomahas O Herra! Koska kuolemani hetki Ja tilin hetki lähestyy, en tiedä -- Mut sangen suruinen on mieleni!

(Menee tölliin.)

Toinen Kohtaus.

KAARLO (Yksin). Pispani ja herrani oli sangen vaalea ja vallan tuskaantuneeksi näytti. Oi, minkätähden läksi hän tähän kirottuun maahan, jossa ihmiset ja pedot ovat serkuksia! Upsalassa oli toinen elämä! Vereni vilusta hyytynyt taas lähtee virtaamaan, kun sitä ajattelen. Ah, mitkä temppelit, mitkä juhlat, mitkä kestit! -- En olisi pispan sijassa tätä hyvyyttä jättänyt, sen suorastaan tunnustan, vaikka todellakin olen yhtä kiivas kristitty kuin moni muu. -- Mutta levolle en mene tänä yönä, sillä merkillinen kavaluuden ja onnettomuuden haju pistää nenääni, vaikka on näin kova pakkanen. -- (Pakkanen paukkuu, Kaarlo hypähtää säikähdyksestä.) -- Pyhä neitsyt! pyhä Pietari, pyhä Ansgarius ja kaikki muut pyhät minua suojelkoot! Mikä räjähdys oli tuo?... Hm... Pakkanen vaan nurkissa paukahteli -- ei mitään muuta. Niin vähästä me syntis-raukat säikähdymme.

(Kerttu tulee vasemmalta.)

Kuudes Kohtaus.

KAARLO ja KERTTU.

KERTTU (Itsekseen). Mun täytyy tuota miestä puhutella -- Mut rohkenenko?

KAARLO (Itsekseen). Tuosta vaimosta En hyvää aavista! Mut varoillani Ma tahdon olla!

KERTTU (Ääneen, kokein tehdä itsensä tuntemattomaksi). Hyvää iltaa!

KAARLO (Teeskennellyllä äänellä). Iltaa! Sull' ilta onko nyt, kuin toisilla Jo pian sydänyö on lopussa.

KERTTU. Äl' ole suutuksissa, mutta sano, Mik' on se usko, jota tunnustat?

KAARLO. Se koskisiko sinuun? Paras usko, Mi löytyy alla kirkkaan auringon, On minun uskoni.

KERTTU. Siis kristitty?

KAARLO (Itselleen). Kah heittiötä! Kuinka juonikkaasti Hän kysyy! Varmaan on hän vakoja. (Ääneen.) Hoh! Pidätkö sä Kristin uskoa Niin oivallisna uskona, ett' uskot Sen parhaaks' uskoks'? Hukka sinulle, Jos olet kristityksi ruvennut! (Itsekseen.) Tuo vast' ol' oikein uskon puhetta!

KERTTU. Ken sanonut on mua kristityksi? En itse kuitenkaan. Nyt suorasti Ja vääristelemättä vastaa mulle. Oletko nähnyt jonkun miehen käyvän Täst' ohitse?

KAARLO. Miks' en ma olisi -- Vaikk' kuinka monta!

KERTTU. Älä koukuittele!

KAARLO (Viitaten oikealle). Hän äsken tuonne juosta harppasi Ja kiire näytti olevanki hällä!

KERTTU. Voisitko olla vaiti, hinnalla Vait'olemisesi jos lunastan?

KAARLO. Mun isän' oli mykkä. Minäkin Voin olla puhumatta niinkuin kala. Ma tulen isääni.

KERTTU (Viskaa vähäsen kukkaron, joka kilisten putoo Kaarlon eteen). Kas tuoss' on hinta! Nyt ystäväni, muista lupauksesi Ken hyvänsä jos kysyy sinulta Jotakin minusta tai miehestä. Jon tästä ohitse näit menevän -- Et meistä virkata saa sanaakaan! (Itsekseen.) O, kallis, pyhä neitsyt! Vahvista Mun heikot, väsynehet voimani!

(Menee oikealle.)

Neljäs Kohtaus.

KAARLO (yksin). Kummallinen ilmaus! Mikä oli hänellä oikein aikomuksena ja mitä miestä hän tarkoitti? -- Hm... Sen vaan tiedän, ett'en sitä miestä ole nähnyt! -- (Ottaa Kertun antaman kukkaron ja tarkastaa sen sisältöä.) -- Yks ... kaks ... kolme ... neljä ... viis... Hoo! Anteliaisuudesta, jolla lahjojaan jakelee, voisi päättää niitä liiankin helposti ansaituiksi! Jo ymmärrän! Eikö hän pelännyt, että joku nenäkäs kysellä olisi häntä takaa-ajamassa?

(Pispa Henrik tulee.)

Viides Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KAARLO.

KAARLO. Valveilla pispa vielä!

PISPA HENRIK (Hengittää syvään). Kuinka kirkas On taivas! Kuutamo kuink' ihana; Niin ikään kipinöiden välkkyvät Ja säteilevät armaat tähtilöt Laella taivaan!

KAARLO. Teidän armonne! Ken untanne on häirinnyt?

PISPA HENRIK. Ei kukaan. Kun vuoteen mulle saivat tehdyksi Tuon köyhän töllin hurskaat asujamet, Mä menin levolle ja nukuin pian. Mut maatessani kummallisen unen Näin. -- Vapaasti taas täällä hengitän... Niin raitis ilma on...

KAARLO. Mut surman kylmä!

PISPA HENRIK. Se uneni ol' erinomainen. Minusta näkyi ikäänkuin ois taivas Minulle auennut ja kirkkaus, Jot' ei voi kuolevaisten silmät kestää, Mun vastallani loisti majassa, Jok' oli autuaitten asuma. Siell' istui itse pyhä Jumala Valt'istuimellaan, siitä katsellen Valittujansa, jotka lauloivat Ylistys-virttä ylen ihanaa. Oi mikä valta-istuin! Helmistä Ja kiilto-kivistä se tehty oli! Oi mikä laulu -- laulu autuaitten Ja enkelien! Mikä hymyily Tuo hymy taivaan Herran huulilla! Ei löydy mitään täällä maailmassa Niin ylevätä, että saattaisin Tään näkemäni siihen verrata! -- Pelästyneenä maahan lankesin Ja peitin käsilläni silmäni, Kun valo tuo niin heihin heijasti, Ett' olin sokeaksi muuttua, Mut samass' ihmeekseni huomasin, Ett' otsan' oli täynnä haavoja Ja että veri juosta tulvaili Mun kasvojani myöten virtana. Tuo kaunis näkemäni katosi Nyt silmistäni, virren ihana Ja soma sävel herkes kuulumasta, Ja edessäni seisoi mies, jon kalpa Viel' lasketusta verestäni suitsi. -- Nyt säikähdyksestä mä heräsin.

KAARLO. Ne kovat kärsimykset, joita täällä Te aina saatte kestää, mieltänne Ne synkistyttävät ja öilläkin Jo rauha karttaa teitä. -- Ehk' ei sovi Mun viisastella, luulen kuitenkin, Ett' oisi paras täältä lähteä Ja jättää, jättää ijäks' päiväksi Tää maa, sen asujamet ja sen pedot!

PISPA HENRIK. Mik' ihmisten on mielen mukaan, usein Se kaikkivaltiaan on mieltä vastaan. Mun vaikutukseni on tässä maassa; Siit' en saa luopua. Ah Luojani! Vast' olen aivan pienen alueen Mä tätä uudismaata raivannut Ja talven kylmät voivat pilata Mun kylvämäni uskon siemenet. Mut toisen miehen, oivallisemman Ja onnellisemman Sä lähetät, Kun Henrik pispa syrjääntynyt on Poluille kuolleiden.

KAARLO. Its' Steffan'kaan, Tuo jalo pyhimys, ei hartaampi Ois voinut olla toimituksissansa Kuin Teidän arvoisuutenne on ollut.

PISPA HENRIK. Sen tiedän itse ja sen Jumala Myös tietää, ettei hyvää tahtoa Minulta puuttunut.

KAARLO (Itsekseen). Näin suruisna En pispan mieltä koskaan ole nähnyt. (Ääneen.) Te ette tänään ole atrioinnut... Mun matka-laukussani...

PISPA HENRIK (Keskeyttäen).

Minulle Ei ruoka maistu... (Itsekseen.) Aivan selvänä On näkemäni silmissäni. Herra! Jos suot sa mulle kruunun marttyyrein Niin tapahtukoon tahtos!

(Menee tölliin.)

KAARLO. Kummiako Tuo hurskas pispa miettii? Äänensä Mun korvissani äsken kajahti Kuin hautakellot!

(Pispa Henrik tulee takaisin.)

PISPA HENRIK. Kaarlo poikani Sun pitää priorille sanoa, Andraeaselle, että Lallin pojan Hän mitä pikemmin sen parempi Lähettää kotiin. Kerro hänelle, Ett' on tää minun vakaa tahtoni!

KAARLO. Sen voitte itse hälle kertoa; Te hänen ennen kohtaatte kuin minä.

PISPA HENRIK. Niin ... niinkin ... mutta pidä kuitenkin Se muistossas... Niin myös ne käskyni, Jotk' annoin sulle hautajaisistani Muistatko niitä?

KAARLO. Muistan, mutta toivon Ne vanhall' ijälläni unhottavan!

PISPA HENRIK. Nuo kaksi seikkaa, uskollinen Kaarlo, Sun tulee muistaa: käsky priorille Ja määräämäni hautajaisistani!

(Katsottuansa hartaasti taivasta kohti menee hän tölliin.)

Kuudes Kohtaus.

KAARLO, myöhemmin NYYRI.

KAARLO. Mieleni mustenemistaan mustenee! Herra varjelkoon! mitä lieneekään tulemassa! -- Kuoleman-hetkeänsä tosin ei kenkään ennakolta tunne, mutta toivoni on, että rakkaan pispani niinkuin omakin kuolemani vielä on pitkän matkan päässä! Se on kristillinen toivotus, jolla en yhtään ihmistä loukkaa. -- (Katselee ympärillensä.) -- Huh, kuinka koko mailina minusta on kolkko ja kamala! -- Mut valveilla tahdon olla, sillä onnettomuus on niinkuin painajainen; maatessamme se hiipii meidän päällemme meitä kuristamaan. Istun nyt tähän seinän nojalle. Ehkä on tässä vähän lämpöisempi. -- (Istuu.) -- Kuinka silmä-lautani painavat! Mikä paino niissä lieneekään? Mutta en nuku, en! --

(Kuorsaa hiljaan.)

NYYRI (Tulee vasemmalta tarkasti tiedustellen ympäristöä). Kuinka kauas on minun kulkeminen, ennenkuin löydän luolan, johon ilves on itsensä kätkenyt? Ei yhtään lepoa siksi kunnes sen löydän! -- (Huomaa Kaarlon.) -- Mies unehen uupunut! -- (Katsoo Kaarloa.) -- Haa! Tunnenpa tuon hylkiön! Olen hänen nähnyt pispan seurassa! Hän on pispan palveluksessa. -- Voittoni lähestyy, kostoni lähestyy! -- (Tarttuu Kaarloon.) -- Nouse ylös mies! Kuolemasi on varma, jos tässä ponnettomassa pakkasessa kauemmin makaat.

KAARLO (Hyökkää seisomaan). En nuku, en! -- Ken olet sinä? Muodostasi päättäen luulen sinun käyneesi naapurisi emännän navetassa!

NYYRI (Hiljaisuudella). Kristillinen vaimo olen ja sydämeni säälii vaaranalaista tilaasi. Etkö tiedä, mies raukka, kuinka vahingollista on nukkua ulkona silloin kuin pakkanen ponnistelee?

KAARLO. Tiedän kyllä... Mutta tiedätkö sinä sanoa minulle mikä silmissäni pistelee? Oletko nopsa näkemään raiskaa lähimmäises silmässä?

NYYRI. Sinä käyt unen houreissa, mies! Mene lepäämään johonkuhun huoneesen!

KAARLO. Ei auta levolle mennä kun mun valvoa pitää ja vartioita isäntääni. -- Istun kuitenkin taas seinän nojalle, mutta en nuku, en! -- (Istuu ja kuorsaa. Huuhkaja huutaa, Kaarlo hypähtää ylös.) -- Huh! Sinäkö akka niin julman ulinan päästit huuliltasi? Miss' on luuta, jonka selässä lennät? Sano akka, miss' on noita-luutas?

NYYRI. Älä puhu tavattomia!

KAARLO. Kuitenkin puhun, koska huusit niin pahasti.