Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä
Part 2
Kirjurin ja pitsinnyplääjättären oli sangen vaikea tulla toimeen. Marguerite ansaitsi joskus sattumalta hiukan, sillä hän ei enää ollut kaunis eikä pitänyt nypläämisestä. He auttoivat toisiaan. Heitä moitittiin siitä, olisi ollut parempi lukea se heille kunniaksi. Florent Guillaume oli oppinut. Koska hän yksityiskohtasesti tunsi Puyn mustan Pyhän Neitseen kertomuksen ja kaikki anekaupan seremoniat, oli hän ajatellut, että hän voisi olla oppaana pyhiinvaeltajille. Hän toivoi tapaavansa sellasen, joka oli kyllin antelias antamaan hänelle aterian hänen kauniiden kertomustensa korvaukseksi. Mutta ensimäiset, joille hän tarjosi palvelustaan, käskivät hänet pois, sillä hänen rääsynen pukunsa ei ilmaissut oppineisuutta eikä hyvää ymmärrystä. Hän palasi murheellisena ja masentuneena piispan talon muurin luo, jossa hän löysi hieman auringonpaistetta ja ystävättärensä Marguerite'in.
— He luulevat, sanoi hän, etten ole kyllin oppinut laskemaan heille pyhäinjäännöksiä ja puhumaan Pyhän Neitseen ihmetöistä. Luulevatko he, etkä minun ymmärrykseni on lentänyt takkini reijistä tiehensä?
— Ei ymmärrys, sanoi Marguerite, vaan hyvä ruumiinlämpö menee tiehensä risasista vaatteista. Minua palelee kauheasti. Mutta ei ole vähemmän totta sekään että meitä molempia tuomitaan vaatteidemme mukaan. Keikarit pitäisivät tosiaankin minua vielä hyvin kauniina, jos olisin puettu kuten Clermontin kreivitär.
Pitkin katua näkivät he toivioretkeilijäin kovasti tungeskelevan päästäkseen pyhäkköön, jossa heidän piti saada synteinsä anteeksiantamus.
— Pian he varmasti pusertavat toisensa kuoliaaksi, sanoi Marguerite, pitkänäperjantaina kaksikymmentäkaksi vuotta sitte tallattiin kaksisataa ihmistä kuoliaaksi Ilmestyskirkon pääkäytävällä. Ottakoon Jumala heidän sielunsa. Se oli ihana aika, minä olin silloin nuori.
— Aivan kuten sanoit, kaksisataa toivioretkeilijää likisti silloin toisensa kuoliaaksi ja he muuttivat parempaan maailmaan. Ja seuraavana päivänä ei heistä näkynyt jälkeäkään.
Nämä sanat oli kohdistettu erääseen toivioretkeilijään, jolla ei ollut niin kiire kuin muilla saamaan syntejänsä anteeksi. Hän katseli joka suunnalle suurilla pelästyneillä silmillään ja näytti olevan sekaannuksissa. Florent Guillaume lähestyi ja tervehti nöyrästi.
— Hyvä herra, sanoi hän, näkee heti että te olette viisas ja kokenut ja ettette te mene kirkkoon niinkuin lammas teurastettavaksi, sillä ne menevät niin lähekkäin että toisen turpa on toisen hännän alla. Te menettelette paremmin. Sallikaa minun tulla teille oppaaksi, teidän ei tarvitse sitä katua.
Toivioretkeilijä, joka näkyi olevan limoges'lainen [lue limooshelainen] aatelismies, vastasi kotiseutunsa murteella, ettei hän voi mihinkään käyttää sellasta köyhää pirua ja että hän varsin hyvin osaa yksinkin mennä Ilmestyskirkkoon saamaan syntejänsä anteeksi. Senjälkeen jatkoi hän päättäväisenä matkaansa. Mutta Florent Guillaume heittäytyi hänen jalkoihinsa ja repi tukkaansa:
— Pysähtykää, herra, pysähtykää Jumalan ja kaikkien pyhäin nimessä, elkää menkö etemmäksi, sillä sillon olette te kuoleman oma ja te olette sellanen ihminen, jonka ei ilman huolta ja surua voi nähdä menevän perikatoaan kohti. Vielä muutamia askelia tätä mäkeä ylöspäin ja te olette kuoleman oma. Ne tukehtuvat tuolla ylhäällä. Jo on kuusisataa pyhiinvaeltajaa, heittänyt henkensä. Ja se on vasta alkua. Ettekö sitte tiedä että kaksikymmentäkaksi vuotta sitte eli armon vuonna 1409 samana päivänä ja samalla kellonlyömällä tuhoutui kirkon ovella yhdeksäntuhatta kuusisataa kolmekymmentäkahdeksan ihmistä paitsi vaimoja ja lapsia. Jos te, hyvä herra, joutuisitte saman kohtalon uhriksi, niin en minä saisi lohtua koskaan. Sillä samalla hetkellä kun teidät näkee, rakastaa jokainen teitä ja tuntee voimakasta halua saada uhrautua teidän edestänne.
Limoges'lainen aatelismies pysähtyi hämmästyneenä ja kalpeana kun hän kuuli tämän puheen ja antoi miehen repiä kourallisittain tukkaa päästään. Kauhistuksissaan aikoi hän kääntyä ympäri, mutta Florent Guillaume, yhä polvillaan, piti häntä takinliepeestä.
— Elkää menkö sinne, hyvä herra, elkää tehkö sitä! Te voisitte tavata Jacquet Coquedouillen, ja silloin teidät heti muutettaisiin kiveksi. Parempi on tavata paholainen kuin Jacquet Coquedouille. Tiedättekö mitä teidän on tehtävä, jos te olette niin viisas kuin näytätte olevan ja jos tahdotte elää kauan ja saavuttaa ijäisen autuuden? Kuulkaa mitä minä sanon. Minä olen oppinut mies. Tänään kuletetaan pyhäinjäännöksiä ympäri katuja ja toria. Te tunnette suurta lohdutusta jos kosketatte karneoolipikarien lippaita, joista pikareista Jesuslapsi on juonut ja erästä Kaanaan häiden saviastiaa ja pyhän herranehtoollisen pöytäliinaa. Jos seuraatte minun neuvoani, niin vietämme juhlakulkueen ajan levossa ja rauhassa jossain majatalossa, jonka minä tunnen ja jonka ohi kulkueen pitää kulkea.
Vakuuttavalla äänellä ja laskematta irti takinliepeestä sanoi hän osottaen pitsinnyplääjätärtä:
— Jos herra antaa tälle kunnon naiselle kuusi souS'ta, niin menee hän ostamaan viiniä. Hän tietää mistä saa hyvää.
Aatelismies, joka oli viaton luonteeltaan, antoi houkutella itsensä ja Florent Guillaume juhli sinä iltana hanhenneljänneksellä. Luut hän säästi rouva Asabeaulle [lue Asaboo], joka asui hänen kanssaan kirkontornissa. Se oli kellonsoittaja Jean Magnes'n [lue Shal Mangnee] harakka.
Hän tapasi sen kotiin mennessään hirren päältä, jossa sen tapa oli nukkua, lähellä sitä muurinaukkoa, jota se piti säilöpaikkanaan. Sinne se kokosi pähkinöitä, saksanpähkinöitä, mantelia ja tammenterhoja.
Kun se heräsi hänen askeleistaan ja alkoi räpytellä siipiään, tervehti hän kohteliaasti ja piti sille seuraavan rakastettavan puheen:
— Hurskas harakka, häveliäs nainen, luostarin vieras, sisar Margot [lue Margoo] harakkojen abbedissa, kirkkolintu, klarissanunnan puvussa, terve!
Ja antaessaan sille kaalinlehdellä sievästi yhteensidotut luut, sanoi hän:
— Hyvä rouva, tässä on jäännökset hyvästä ateriasta, jonka eräs limoges'lainen aatelismies tarjosi minulle. Niillä seuduin syövät ihmiset enimmäkseen nauriita, mutta minä opetin hänet enemmän pitämään Mont Anis'n hanhesta.
Seuraavana päivänä, viikon viimesenä, ei Florent Guillaume tavannut aatelismiestään eikä ketään muutakaan rikasta kunnon matkustajaa ja hänen täytyi nähdä nälkää, pitsinnyplääjätär sai tehdä samoin. Se olikin soveliasta, koska oli paaston aika.
Pyhänä pääsiäispäivänä seisoi mestari Jacquet Cocquedouille, kaupungin arvossa pidetty porvari huoneessaan ja katseli akkunaluukun reijästä kuinka lukematon pyhiinvaeltajain joukko kulki eteenpäin mäkistä katua hänen talonsa ohi. He olivat tyytyväisiä kun olivat hankkineet synteinsä anteeksiantamuksen. Tämä näky lisäsi huomattavasti mestarin kunnioitusta Pyhään Neitseeseen. Sillä hän oli sitä mieltä, että nainen, jonka luona niin moni kävi, piti olla sangen mahtava. Hän oli vanha, eikä asettanut toivoansa muuhun kuin Jumalaan! Siitä huolimatta epäili hän ikuista autuuttaan, sillä hän tiesi usein säälimättä ryöstäneensä leskiä ja orpoja. Lisäksi oli hän juuri äskettäin ottanut Florent Guillaumellta puodin, jonka nimikilvessä oli Pyhän Neitseen kuva. Hän lainaili rahoja korkeata korkoa ja vanhoja pantteja vastaan. Silti ei häntä juuri koronkiskuriksikaan voitu sanoa, sillä hän oli kristitty ja ainoastaan juutalaiset ja ehkä myös lombardit harjottivat koronkiskomista. Jacquet Coquedouille menetteli aivan toisin kuin juutalaiset. Ei hän sanonut Jakobin, Efraimin ja Manassen tavoin: "Minä lainaan teille rahaa", vaan: "Minä panen rahani teidän liikkeeseenne" ja se on aivan eri juttu, sillä nylkemisen ja koronkiskomisen kirkko kieltää, mutta kauppa on laillista ja sallittua. Kun Jacquet Coquedouille ajatteli niitä monia kristityitä, jotka hän oli saattanut puutteeseen ja epätoivoon, tunsi hän sittekin omantunnon tuskia ja muisteli ikuista oikeutta. Sentähden päätti hän tänä pääsiäispäivänä päästä vakuutetuksi Jumalan Äidin suojeluksesta viimeisellä tuomiolla. Jumalan Äiti ehkä puhuisi puolestani poikansa tuomioistuimen edessä, ajatteli hän, jos antaisin hänelle lahjoja. Hän meni siis suuren arkkunsa luo, jossa hän säilytti kultiaan, ja avasi sen, päästyään ensin kuitenkin varmuuteen että huoneen ovi oli huolellisesti lukittu. Arkku oli täynnä angeloteja, florineja, Englannin puntia, rosenobleja ja kaikenlaisia kristittyjä ja itämaisia rahoja. Huoaten otti hän kaksitoista kultadenaaria ja pani ne kultavaaoilla, viiloilla, metallisaksilla ja kirjanpitokirjoilla täytetylle pöydälle. Kun hän oli lukinnut arkun kolmella kaksinkertasella lukolla, luki hän denaarit yhä uudelleen ja uudelleen, tarkasteli niitä kauan hellästi ja saneli niille niin sulosia, kohteliaita, nöyriä, rakastettavia ja säädyllisiä sanoja, että ne enemmän muistuttivat taivaallista musiikkia kuin ihmiskieltä.
— Ah, pienet lampaani, kuiskasi ukko, pikku vuonani, kauniit kauriit, tiheävillaset kultaharkkoni.
Senjälkeen otti hän rahan käteensä niin varovasti ja juhlallisesti kuin olisi se ollut Vapahtajamme ruumis ja asetti sen maalle päästäkseen varmuuteen, että ne painoivat suunnilleen tarpeeksi, vaikka ne lombardit ja juutalaiset joiden käsien kautta ne olivat kulkeneet, olivatkin niistä hiukan viilanneet.
Sitte puhui hän niille vielä lempeämmin kuin ennen:
— Ah, suloiset lampaani, omat vuonani, sallikaa minun keritä teitä! Se ei tee ollenkaan kipeää!
Ja suurilla saksillaan leikkeli hän sieltä täältä pieniä kultasiruja, kuten hänen tapanaan oli tehdä kaikille rahoille ennenkun laski ne kädestään. Leikellyn kullan kokosi hän huolellisesti puumaljaan, joka oli jo puolillaan kultasiruja. Hän tahtoi mielellään antaa Pyhälle Neitseelle kaksitoista denaaria, vaan hän ei pitänyt tarpeellisena poiketa tavastaan. Kun tämä oli tehty, etsi hän kopista, jossa pantteja säilytettiin, pienen, silkkisen, hopealla kirjaillun kukkaron, jonka eräs nainen oli rahapulassaan hänelle jättänyt. Hän tiesi, että sininen ja valkonen olivat Pyhän Neitseen värit.
Hän jätti asian kokonaan siksi ja seuraavaksi päiväksi. Mutta maanantain ja tiistain välisenä yönä vaivasi häntä painajainen, ja hän näki unta, että pahathenget vetivät häntä jalasta. Hän piti tätä unta Jumalan ja Neitsyt Maarian lähettämänä varotuksena, istui kotona koko päivän mietiskellen asiaa, sekä meni illalla jättämään lahjansa mustalle Pyhälle Neitseelle.
III.
Samana päivänä ajatteli Florent Guillaume pimeän tullen mennä korkeaan kellaritorniinsa nukkumaan. Hän oli paastonnut koko päivän, enemmän vasten tahtoaan sillä hän oli sitä mieltä, että kunnon kristitty ei saa paastota pyhän viikon aikana. Ennenkun hän paneutui makuulle tornissaan, meni hän sangen hartaana rukoilemaan Puyn Pyhää Neitsettä. Neitsyt oli vielä keskellä kirkkoa samassa paikassa missä pitkänäperjantaina oli vastaanottanut uskovaisten kunnianosotukset. Pienenä ja mustana, päässään jalokivikruunu ja päällään kultaa, helmiä ja juveeleja kimalteleva vaippa, piti hän polvellaan Jeesus-lasta, yhtä mustaa kuin itsekin, joka pisti esille päätään vaipan aukosta. Tämän ihmeitä tekevän kuvan oli Ludvig Pyhä saanut lahjaksi Egyptin sulttaanilta ja omakätisesti antanut sen Ilmestyskirkkoon. Kaikki toivioretkeilijät olivat poissa.
Kirkko oli autio ja pimeä. Uskovaisten viimeset lahjat olivat vielä levällään pöydällä mustan madonnan jalkojen juuressa. Muutamat vahakynttilät valasivat pöytää. Siinä näkyi pää, sydän, kädet, jalat, rinta, kaikki hopeasta, pieni kultavene, munia, leipää, Aurillacin juustoa ja pienessä maljassa pieni sininen hopealla kirjaeltu pussi, täynnä denareja ja pientä rahaa.
Pappi jonka piti vahtia lahjoja, uinaili keinutuolissa pöydän vieressä.
Florent Guillaume laskeutui polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili hiljaa ja hartaasti tämän rukouksen:
Hyvä Rouva, jos on totta, että profeetta Jeremias näki teidät sielunsa silmillä ennenkuin olitte syntynyt ja omin käsin veisteli seetripuusta tämän teidän pyhän kuvanne, jonka edessä minä nyt polvistun; jos on totta, että kauan sitte kuningas Ptolemeus, joka oli kuullut tämän kuvan tekemistä ihmeistä, ryösti sen juutalaisten papeilta, vei sen Egyptiin ja asetti sen jalokivillä koristettuna epäjumalan temppeliin; jos on totta että Nebukadnesar, egyptiläisten voittaja vuorostaan otti sen haltuunsa ja piillotti sen aarrekammioonsa, josta saraseenit sen löysivät vallotettuaan Babyloonin; jos on totta, että sulttaani rakasti sitä enemmän kuin mitään muuta ja rukoili sitä vähintään kerran päivässä; jos on totta, että sanottu sulttaani ei koskaan olisi sitä antanut pyhälle Ludvig-kuninkaalle, ellei hänen vaimonsa, joka, vaikka saraseni syntyään, kuitenkin piti suuressa arvossa ritarillisuutta ja urhoollisuutta, olisi saanut häntä taivutetuksi lahjottamaan sitä koko kristikunnan etevimmälle ritarille ja viisaimmalle miehelle, ja lopuksi, jos tämä kuva, johon minä täydelleen ja vahvasti uskon, voi tehdä ihmeitä, niin antakaa sen sitte tehdä yksi ihme köyhän kirjurin hyväksi, joka niin monasti on kirjottanut ylistyslauluja messukirjan pergamentille teidän kunniaksenne. Hän on pyhittänyt syntiset kätensä kirjottamalla murheellisille lohdutukseksi _Pyhän Neitseen viisitoista iloa_, runoa ja suorasanasta ja alkanut joka lauseen suurella punasella alkukirjaimella.
"Tämä on hurskas pyyntö, ajatelkaa sitä, elkääkä katsoko hänen syntejään. Antakaa hänelle jotain syötävää. Se olisi minulle sangen edullista ja teille sangen kunniakasta, sillä ei varmaankaan kukaan, joka tuntee maailmaa, voisi pitää sitä vähäpätösenä. Te olette tänään saaneet kultaa, munia, juustoa ja pienen, sinisen, hopealla kirjaellun rahakukkaron. Minä en katehdi mitään näistä lahjoista. Te olette ansainneet ne ja vielä paljo sen lisäksi. Minä en edes pyydä teiltä takasin mitä eräs varas nimeltä Jacquet Coquedouille, eräs Puyn kaupungin armossa pidetyin porvari on minulta ryöstänyt. En, minä pyydän teiltä vain ettette anna minun kuolla nälkään. Ja jos te täytätte minun rukoukseni, niin kirjotan minä seikkaperäsen ja kauniin kertomuksen pyhästä kuvastanne, joka on tässä edessäni."
Näin rukoili Florent Guillaume. Vastaukseksi hänen hiljaseen rukoukseensa kuului vain nukkuvan papin rauhallinen tasanen hengitys. Kirjuriparka nousi ylös, meni äänettömästi ulos sivukäytävästä, niin keveäksi hän oli käynyt ja kiipesi syömättä ylös torninportaita, joita oli yhtä monta kuin päiviä vuodessa.
Rouva Asabeau oli sillaikaa ryöminyt ristikkoveräjän alitse ja päässyt kirkkoon, josta toivioretkeilijäin läsnäolo oli sen karkottanut, sillä se rakasti rauhaa ja yksinäisyyttä. Se hiipi varovasti eteenpäin, hitaasti asettaen toisen jalan toisen eteen, pysähtyi, ojenteli kaulaansa ja tarkasteli epäluulosesti ympärilleen. Sitte heilautti se pyrstöään, hypähti sievästi mustan madonnan kuvan eteen, oli hetken liikkumatta ja kuunteli, samalla tarkkaan pitäen silmällä nukkuvaa vartijaa ja räpytteli viimein vaivaloisesti uhrilahjapöydälle.
IV.
Florent Guillaume oli etsinyt yösijan kirkontornissa. Häntä paleli. Tuuli äänteli luukuissa kissojen ja pöllöjen iloksi kuten huilu tai urkupilli. Tämä ei ollut asunnon ainoa ikävyys. Sen jälkeen kun maanjäristys v. 1427 tärisytti kirkkoa, lohkeili torninhuippu pala palalta rikki ja uhkasi kokonaan luhistua ensimäisessä rajuilmassa. Pyhä Neitsyt salli tämän tapahtua ihmisten syntein tähden.
Tästä huolimatta Florent Guillaume nukkui, mikä todisti että hänen omatuntonsa oli puhdas. Hänen unistaan tiedetään vain, että hän oli näkevinään kauniin naisen, joka painot suudelman hänen huulilleen. Mutta kun hän aikoi vastata suudelmaan, sai hän käsiinsä pari hämähäkkiä, jotka hänen kasvojensa yli mennessään olivat loihtineet esille tämän unikuvan. Hän heräsi, kuuli siipien räpytystä yläpuolellaan ja luuli, luonnollista kyllä, että se oli perkele, sillä niitä on lukemattomia ihmisiä kiusaamassa varsinkin öisin. Mutta kiitos kuulle, joka samassa pilkisti pilvien lomasta, tunsi hän rouva Asabeaun. Hän näki sen nokallaan työntävän sinistä, hopealla kirjailtua rahakukkaroa muurinaukkoon, jota se piti säilytyspaikkanaan. Hän antoi sen olla rauhassa, mutta kun se oli lähtenyt kätköpaikastaan, kiipesi hän hirrelle, otti kukkaron, avasi sen ja huomasi että se sisälsi kaksitoista kultarahaa, jotka hän pisti vyöhönsä kiittäen Puyn mustaa Pyhää Neitsyttä. Hän tunsi näes hyvin raamatun ja muisti että Herra oli lähettänyt kaarneen tuomaan ruokaa profeetta Eliaalle. Tästä veti hän sen johtopäätöksen että Jumalan pyhä äiti oli lähettänyt harakan tuomaan kirjurilleen Florent Guillaumelle kaksitoista denaaria.
Seuraavana päivänä juhlivat Florent ja pitsinnyplääjätär syöden erästä sisälmyssylttyä, jota he useita vuosia olivat toivoneet.
Sillä tavoin loppui harakan ihmetyö. Eläköön rauhassa ja levossa tämän kertomuksen kertoja toivonsa jälkeen ja koitukoon sen lukijoille kaikkea hyvää.