Part 46

Elleivät voittamattomat vaikeudet estä meitä olettamasta, että kaikki saman lajin yksilöt sekä samaan sukuun kuuluvien lajien yksilöt ovat pitkien aikojen kuluessa kehittyneet yhteisestä alkulähteestä, silloin kaikki maantieteellistä levenemistä koskevat suuret pääasiat ovat selitettävissä siirtymisen ynnä sittemmin tapahtuneen muuntumisen ja uusien muotojen monistumisen avulla. Näin voimme käsittää sekä maa- että vesiesteiden suuren merkityksen, esteiden, jotka eivät ainoastaan erota, vaan ilmeisesti muodostavatkin eri eläin- ja kasvitieteelliset alueet. Voimme käsittää sukulaislajien keskittymisen samoille alueille ja miksi eri leveysasteilla, esim. Etelä-Amerikassa, tasankojen ja vuoristojen, metsien, soiden ja erämaiden asukkaat niin salaperäisellä tavalla liittyvät toisiinsa sekä niihin sukupuuttoon hävinneisiin olentoihin, jotka muinoin elivät samalla mantereella. Muistaen, että eliöiden keskinäisillä suhteilla on mitä suurin merkitys, voimme käsittää miksi kahdella seudulla, joilla vallitsevat miltei samat fysilliset elinehdot, usein asustaa hyvin erilaisia elämänmuotoja. Sillä riippuen sen ajan pituudesta, joka on kulunut siirtolaisten saapumisesta toiselle näistä seuduista tai molemmille; riippuen niiden kulkuneuvojen laadusta, jotka sallivat eräiden muotojen joko suuremmin tai pienemmin joukoin siirtyä alueelta toiselle, vaan eivät myöntäneet tätä toisille muodoille; riippuen siitä, joutuivatko toiselle alueelle siirtyneet muodot enemmän tai vähemmän suoranaiseen taisteluun toistensa ja alueen alkuasukasten kanssa; ja vihdoin riippuen siitä, kykenivätkö siirtolaiset muuntumaan enemmän tai vähemmän nopeasti, täytyi noilla kahdella tai useammilla seuduilla, katsomatta fysillisiin elinehtoihin, syntyä äärettömän erilaiset elinehdot. Organisen vaikutuksen ja vastavaikutuksen määrän täytyi olla miltei rajaton. Meidän täytyy havaita eräiden olentoryhmien muuntuneen suuresti ja toisten ainoastaan lievästi, eräiden kehittyneen erittäin voimakkaasti, toisten lukumäärän jäädessä vähäiseksi. Ja tällaista todella havaitsemmekin maailman suurilla maantieteellisillä alueilla.

Samojen lakien perusteella voimme käsittää, kuten olen koettanut osottaa, miksi valtamerensaaret ovat köyhiä asukkaista, mutta miksi näistä suhteellisesti suuri määrä on endemisiä eli saarille erikoisia; ja miksi, riippuen levenemistavoista, toisen olentoryhmän kaikki lajit ovat erikoisia, kun taas toisen, vaikkapa samaan luokkaan kuuluvan ryhmän kaikki lajit ovat samoja kuin naapuriseudun. Käsitämme, miksi valtamerensaarilta puuttuu kokonaisia eliöryhmiä, kuten sammakkoeläimiä ja maaimettäväisiä, vaikka kaikkein eristetyimmilläkin saarilla on omat erikoiset lentävät imettäväislajinsa, lepakkonsa. Käsitämme, miksi on olemassa jokin suhde saaria mantereesta erottavan meren syvyyden ja sen seikan välillä, onko saarilla enemmän tai vähemmän muuntuneita imettäväisiä. Oivallamme selvästi, miksi jonkun saariston kaikki asukkaat ovat läheistä sukua toisilleen, vaikka esiintyisivätkin eri lajeina eri saarilla, ja miksi ne samalla ovat sukua, joskin etäisempää, lähimmän mantereen tai jonkin muun seudun asukkaille, josta siirtolaiset voivat olla lähtöisin. Ja vihdoin käsitämme senkin, miksi kahdella alueella, joilla elää hyvin lähisukuisia tai toisiaan vastaavia lajeja, miltei aina tapaa joitakin yhteisiä lajeja, vaikka alueet olisivat toisistaan kuinka etäällä tahansa.

Kuten Edward Forbes-vainaja usein huomautti, on olemassa silmäänpistävä rinnakkaisuus ajallisesti ja paikallisesti vallitsevissa elämän laeissa; ne lait, jotka ovat määränneet muotojen toisiansa-seuraamisen menneinä aikoina, ovat miltei samat kuin ne, jotka nykyään määräävät muotojen erilaisuudet eri alueilla. Havaitsemme tämän useista seikoista. Kunkin lajin ja lajiryhmän elinaika on ajallisesti yhdenjaksoinen; näennäiset poikkeukset tästä säännöstä ovat niin harvat, että täydellä syyllä voimme selittää ne siten, ettemme ole vielä löytäneet välillä olevasta kerrostumasta joitakin siitä puuttuvia muotoja, jotka tavataan sekä sen ylä- että alapuolella olevissa kerrostumissa. Samoin paikallisestikin on varmaankin yleisenä sääntönä, että yksityisen lajin tai lajiryhmän asuma-alue on yhdenjaksoinen, ja poikkeukset, jotka eivät ole harvinaisia, voidaan kuten olen koettanut osottaa, selittää johtuvan aikaisemmin erilaisissa olosuhteissa tapahtuneista siirtymisistä, tilapäisistä levenemistavoista tai siitä, että lajit ovat välivyöhykkeiltä sammuneet sukupuuttoon. Sekä ajallisesti että paikallisesti saavuttivat lajit ja lajiryhmät jolloinkin ja jossakin korkeimman kehityksensä huipun. Lajiryhmille, jotka elävät samalla aikakaudella tai samalla alueella, ovat usein kuvaavia vähäpätöiset yhteiset piirteet, esim. niiden muodossa ja värissä esiintyvät. Tarkastaessamme menneiden aikakausien pitkää jaksoa, samoinkuin toisistaan etäällä olevia alueita kautta maailman, havaitsemme että lajit muutamissa luokissa eroavat toisistaan vain vähän, kun ne taas toisissa luokissa tai saman lahkon eri alalahkoissakin eroavat suuresti. Sekä ajallisesti että paikallisesti katsoen muuttuvat kunkin luokan alhaiselimistöiset jäsenet vähemmän kuin korkeaelimistöiset; mutta kummassakin tapauksessa on olemassa huomattavia poikkeuksia. Nämä ajalliset ja paikalliset suhteet ovat teoriamme kannalta käsitettäviä. Sillä joko sitten tarkastamme toisilleen sukua olevia elämänmuotoja, jotka ovat muuttuneet toisiaan seuraavina ajanjaksoina, tai niitä elämänmuotoja, jotka ovat muuttuneet siirryttyään etäisiin seutuihin, kummassakin tapauksessa niitä liittää toisiinsa sama polveutumisketju. Ja kummassakin tapauksessa ovat muuntelun lait olleet samat ja sama luonnollinen valinta on kartuttanut muunteluita.

XIV LUKU.

ELOLLISTEN OLENTOJEN KESKINÄISET SUKULAISUUSSUHTEET. MORFOLOGIA. EMBRYOLOGIA. SURKASTUNEET ELIMET.

_Jaotus_, alaryhmiä ryhmistä. -- Luonnollinen järjestelmä. -- Jaotuksen lait ja sen tuottamat vaikeudet polveutumis- ja toisintumisteorian valossa -- Muunnosten jaotus. -- Jaotuksessa aina huomioon otettu polveutuminen. -- Analogiset tai adaptiviset ominaisuudet. -- Yleiset, monimutkaiset ja kaikkiin suuntiin haarautuvat sukulaisuussuhteet. Sukupuuttoon kuoleminen erottaa ja selventää ryhmiä. -- _Morfologia_; saman luokan eri jäsenissä ja saman yksilön eri elimissä havaittavat muodonyhtäläisyydet -- _Embryologian_ lait saavat selityksensä siten, että muuntelut eivät ilmene varhaisella ikäasteella ja periytyvät vastaavassa iässä. -- _Surkastuneet elimet_ ja miten ne ovat syntyneet. -- Jälkikatsaus.

JAOTUS.

Maapallon historian varhaisimmista ajoista saakka ovat elolliset olennot muistuttaneet toisiaan asteittaisesti alenevassa määrässä, joten ne voidaan jakaa ryhmiin ja alaryhmiin. Tämä jaotus ei ole ensinkään mielivaltainen, kuten esim. tähtien ryhmitys eri tähdistöihin. Ryhmien merkitys olisi vähäinen, jos jokin ryhmä olisi esim. yksinomaan mukautunut maaelämään, toinen yksinomaan vesielämään, jos toinen eläisi liharavinnolla, toinen kasviravinnolla j.n.e. Asian laita on kumminkin todellisuudessa aivan toinen, sillä tiedämmehän, kuinka yleistä on, että saman alaryhmänkin jäsenillä on erilaiset elintavat. Toisessa ja neljännessä luvussa, käsitellessäni muuntelua ja luonnollista valintaa, olen koettanut osottaa, kuinka jokaisella alueella laajat, runsaasti levinneet ja yksilörikkaat, s.o. vallitsevat lajit, jotka kuuluvat luokkansa laajempiin sukuihin, muuntelevat eniten. Muunnokset eli lajinalut kehittyvät lopulta uusiksi erikoisiksi lajeiksi ja nämä pyrkivät perinnöllisyyslain mukaisesti synnyttämään uusia vallitsevia lajeja. Näin ollen ne ryhmät, jotka nykyään ovat lukuisia ja jotka yleensä käsittävät useita vallitsevia lajeja, pyrkivät yhä kasvamaan. Olen edelleen koettanut osottaa, että kunkin lajin muuntelevat jälkeläiset, jotka pyrkivät valtaamaan niin monia ja niin erilaatuisia sijoja kuin suinkin luonnon taloudessa, ovat taipuvaiset alinomaa erilaistumaan luonteeltaan. Viimemainittua johtopäätöstä tukee havaintomme niiden muotojen suuresta erilaisuudesta, jotka jokaisella pienelläkin alueella ankarimmin joutuvat kilpailemaan keskenään, ynnä eräät lajien naturalisoitumisessa havaittavat seikat.

Olen koettanut osottaa, että niissä muodoissa, joiden lukumäärä on kasvamassa ja joissa on havaittavissa jatkuvaa erilaistumista, on olemassa alituinen pyrkimys syrjäyttämään ja sukupuuttoon hävittämään entisiä, vähemmän erilaistuneita ja kehittyneitä muotoja. Pyydän lukijaa vielä kerran silmäilemään aikaisemmin selittämäämme kuviota, jonka tarkotus oli valaista näiden eri lakien vaikutusta. Hän on silloin huomaava, että yhdestä ainoasta kantamuodosta lähteneiden muuntuneiden jälkeläisten välttämättä täytyy jakautumistaan jakautua ryhmiin; ja alaryhmiin. Kuviossa jokainen ylimmällä viivalla oleva kirjain esittää sukua, johon kuuluu useita lajeja, ja kaikki tällä viivalla olevat suvut muodostavat yhdessä luokan, sillä polveutuvathan kaikki samasta muinaisesta kantamuodosta ja ovat siis perineet tältä jotakin yhteistä. Mutta niillä kolmella suvulla, jotka näemme vasemmalla kädellä, on tämän saman lain nojalla paljon yhteistä, ja ne muodostavat alaheimon, joka eroaa lähinnä oikealla olevien kahden suvun muodostamasta alaheimosta, sukujen, jotka ovat haarautuneet yhteisestä kantamuodosta viidennellä polveutumisasteella. Näillä viidellä suvulla on myöskin paljon yhteistä, vaikka vähemmän kuin alaheimojen jäsenillä keskenään, ja ne muodostavat heimon, joka eroaa kolmen vielä enemmän oikealla olevan suvun muodostamasta, varhaisemmalla aikakaudella erkautuneesta heimosta. Kaikki nämä A:sta polveutuvat suvut muodostavat lahkon, joka eroaa I:sta polveutuvien sukujen muodostamasta lahkosta. Meillä on siis useita samasta kantamuodosta polveutuvia lajeja, jotka ryhmittyvät suvuiksi ja suvut taas ryhmittyvät alaheimoiksi, heimoiksi ja lahkoiksi, jotka kaikki muodostavat saman suuren luokan. Tuo merkillinen tosiasia, elollisten olentojen luonnollinen ryhmittyminen toistensa alaisiksi ryhmiksi, -- seikka, johon olemme niin tottuneet, ettei se aina kylliksi herätä huomiotamme -- saa ymmärtääkseni täten selityksensä. Epäilemättä elollisia olentoja, kuten kaikkia muitakin esineitä, voidaan luokitella monin tavoin, joko teennäisesti yksityisten ominaisuuksien perusteella tai luonnollisemmin useampien ominaisuuksien nojalla. Tiedämmehän, että esim. kivennäisiä ja alkuaineita saattaa luokitella tällaisten eri jaotusperusteiden nojalla, mutta tässä tapauksessa ei tietysti ole kysymys mistään synty-sukulaisuudesta, emmekä ainakaan nykyään voi esittää mitään syytä siihen, miksi ne jakautuvat ryhmiksi. Aivan toinen on elollisten olentojen laita, ja ylempänä esitetty käsitys on täysin sopusoinnussa niiden luonnollisen ryhmittymisen kanssa toistensa alaisiksi ryhmiksi. Mitään muuta selitystä ei milloinkaan ole edes yritettykään antaa.

Luonnontutkijat koettavat, kuten olemme nähneet, järjestää jokaisen luokan lajit, suvut ja heimot n.k. luonnolliseksi järjestelmäksi. Mutta mitä tarkottaa tämä järjestelmä? Useiden mielestä se on ainoastaan kaava enin toistensa kaltaisten eliöiden yhdistämiseksi ja vähimmän yhtäläisten toisistaan erottamiseksi. Se on heistä ainoastaan keksitty tapa mahdollisimman lyhyesti esittää yleisiä arvosteluja. Näin voidaan yhdellä ainoalla lauseella mainita esim. kaikille imettäväisille yhteiset ominaisuudet, toisella kaikille petoeläimille, kolmannella kaikki koiran suvulle yhteiset ominaisuudet ja sitten lisäämällä yksi ainoa lause, on jokaisesta koiralajista annettu täydellinen kuvaus. Tämän järjestelmän nerokkaisuus ja hyöty on eittämätön. Mutta useat luonnontutkijat arvelevat luonnollisen järjestelmän tarkottavan jotakin enempääkin. He arvelevat sen paljastavan Luojan luomissuunnitelman. Mutta ellei lähemmin selitetä, mitä tämä Luojan suunnitelma tarkottaa, tarkottaako se ajallista vai paikallista järjestystä vaiko kumpaakin tai mahdollisesti jotakin muuta, ei tämä lause mielestäni anna meille mitään uutta. Sellaiset lauseet kuin tuo Linnén kuuluisa lause, jonka usein tapaamme enemmän tai vähemmän selvästi julkilausuttuna, etteivät ominaisuudet muodosta sukua, vaan että suku määrää ominaisuudet, näyttävät osottavan että luokitteluihimme sisällytetään jokin syvempi yhdysside kuin pelkkä yhdennäköisyys. Uskon, että tämä käsitys on oikea ja että alkuperän yhteisyys -- ainoa tietty seikka, joka selittää elollisten olentojen yhtäläisyyden -- on tuo yhdysside, jonka jaotuksemme osaksi paljastavat, joskin suurempi tai vähempi toisintuminen on omansa sen salaamaan.

Tarkastakaamme nyt jaotuksessa noudatettuja sääntöjä ja niitä vaikeuksia, jotka meitä kohtaavat asettuessamme sille kannalle, että jaotus joko ilmaisee ainoastaan jonkin tuntemattoman luomissuunnitelman tai on pelkästään kaava yleisten arvostelujen lausumiseksi ja enimmin toistensa kaltaisten muotojen yhteen-ryhmittämiseksi. Saattaisi arvella (ja ennen niin arveltiinkin) että ne rakenteenosat, jotka määräävät olion elintavat ja sen sijan luonnon taloudessa, olisivat jaotuksessa hyvin tärkeät. Mutta tämä arvelu olisi peräti väärä. Ei kukaan anna mitään merkitystä luokituksessa hiiren ja päästäisen, dugongin ja valaan, tai valaan ja kalan ulkonaiselle yhtäläisyydelle. Vaikka nämä yhtäläisyydet ovatkin niin läheisessä yhteydessä olennon koko elämän kanssa, pidetään niitä pelkästään "adaptivisina tai analogisina ominaisuuksina" -- seikka, johon myöhemmin palaamme. Voimmepa katsoa yleisen säännön olevan sen, että kuta vähemmän jollakin rakenteenosalla on tekemistä erikoisten elintapojen kanssa, sitä tärkeämpi se on jaotuksessa. Niinpä Owen lausuu puhuessaan dugongista: "Siitoselinten olen aina katsonut hyvin selvästi osottavan eläimen todellisia sukulaisuussuhteita, koska ne ovat kaikkein etäisimmässä suhteessa sen elintapoihin ja ravintoon. Näihin elimiin nähden on vähimmin tarjona vaara, että erehdyksessä pidämme pelkästään adaptivisia tunnusmerkkejä olennaisina." Kuinka selvästi havaitsemmekaan kasveista, että kasvuelimet, joista kasvien ravinnonsaanti ja elämä riippuu, merkitsevät vähän jaotuksessa, jotavastoin siitoselimillä sekä niiden tuotteilla, siemenellä ja alkiolla, on verrattomasti suurin merkitys! Samoin olemme jo aikaisemmin nähneet käsitellessämme erinäisiä morfologisia ominaisuuksia, jotka eivät ole funktiollisesti tärkeitä, kuinka niiden merkitys jaotuksessa on mitä suurin. Tämä riippuu niiden konstantisuudesta monissa sukulaisryhmissä, mikä taas johtuu siitä, ettei luonnollinen valinta, joka vaikuttaa ainoastaan hyödyllisiin ominaisuuksiin, ole säilyttänyt ja kartuttanut esiintyneitä vähäisiä poikkeavaisuuksia.

Ettei elimen pelkkä fysiologinen tärkeys määrää sen merkitystä jaotukseen nähden, osottautuu selvästi siinä, että sukulaisryhmissä, joissa -- kuten meillä on täysi syy uskoa -- samalla elimellä on miltei sama fysiologinen merkitys, yleinen merkitys jaotukseen nähden on hyvin erilainen. Jokaisen luonnontutkijan, joka on jonkun aikaa tutkinut erikoista ryhmää, on täytynyt panna merkille tämä seikka, ja miltei jokainen kirjailija, joka on tätä asiaa käsitellyt, on sen täydelleen myöntänyt. Riittänee, jos mainitsen, mitä Robert Brown, eräs etevimpiä asiantuntijoita, lausuu asian johdosta. Puhuessaan eräistä Proteaceae-heimon elimistä hän sanoo, että niiden sukumerkitys "on hyvin eriarvoinen ja näyttää joskus hävinneen olemattomiin samoinkuin muidenkin elimistönosien, ei yksin tässä, vaan mikäli olen havainnut, jokaisessa muussakin heimossa". Eräässä toisessa teoksessaan hän sanoo Connaraceae-heimon sukujen eroavan siinä, että "niillä on yksi tai useampia sikiäimiä, että munanvalkuaisainetta on olemassa tai puuttuu ja kukkalehtien erilaatuisessa silmikkoasennossa. Kullakin näistä tunnusmerkeistä erikseen on usein yleisempikin, eikä vain suvunomainen merkitys, vaikka ne tässä heimossa näyttävät kaikki yhdessäkin olevan riittämättömät erottamaan Gnestis-suvun Connarus-suvusta." Antaakseni vielä esimerkin hyönteisistä tahdon mainita, että eräässä laajassa Ampiaisten alalahkossa tuntosarvet ovat, kuten Westwood on huomauttanut, rakenteeltaan miltei konstantiset; eräässä toisessa ala-lahkossa ne eroavat suuresti, vaikka eroavaisuuksien merkitys jaotukseen nähden onkin aivan vähäpätöinen; kumminkaan ei kukaan tahtone väittää, että tuntosarvien fysiologinen merkitys olisi noissa kahdessa alalahkossa eriarvoinen. Voisin mainita kuinka paljon esimerkkejä tahansa siitä, kuinka saman tärkeän elimen merkitys jaotuksessa saattaa samassa olioryhmässä olla vaihteleva.

Kukaan ei tahtone väittää surkastuneilla elimillä olevan suurta fysiologista tai olion elämälle tärkeätä merkitystä, mutta kumminkin tällaisille elimille annetaan usein jaotuksessa suuri arvo. Kukapa tahtoisi kieltää, että nuorten märehtijöiden yläleuassa olevat surkastuneet hampaat sekä eräät surkastuneet sääriluut ovat erittäin tärkeitä todisteita märehtijöiden ja paksunahkaisten läheisestä sukulaisuudesta. Ja Robert Brown on painokkaasti huomauttanut, kuinka heinäkasvien jaotuksessa surkastuneiden kukanaiheiden asettelulla on mitä tärkein merkitys.

Voisimme osottaa lukuisilla esimerkeillä, kuinka on saatu jaotustunnusmerkkejä sellaisista elimistönosista, joiden fysiologista arvoa täytyy pitää hyvin vähäisenä, mutta jotka yleisesti ovat tunnustetut erittäin tärkeiksi kokonaisia ryhmiä määriteltäessä. Niinpä ainoa tunnusmerkki, joka täydelleen erottaa kalat matelijoista, on Owen'in mukaan se seikka, onko sierainten ja suun välissä olemassa avoin väylä; samantapaisia tunnusmerkkejä ovat pussieläinten ryhmässä alaleuan kulman taivutus, hyönteisten luokassa se tapa, millä siivet ovat poimutetut, eräissä leväkasveissa pelkkä väri, heinäkasvien ryhmässä kukanosien karvaisuus tai kaljuus, sekä luurankoisten luokassa ihopeitteen laatu -- karvat tai höyhenet. Jos Ornithorhyncus-eläimellä olisi ollut höyhenpeite karvapeitteen asemasta, olisi tämä ulkonainen ja vähäpätöinen tunnusmerkki luonnontutkijain mielestä ollut suureksi avuksi määriteltäessä tämän kummallisen olennon sukulaisuutta lintujen kanssa.

Vähäpätöisten ominaisuuksien tärkeys jaotuksessa riippuu etupäässä siitä, että ne ovat vuorosuhteessa muihin, enemmän tai vähemmän tärkeisiin ominaisuuksiin. On todellakin aivan ilmeistä, että ominaisuuksien yhteissummalle on luonnontieteessä myönnettävä suuri arvo. On usein huomautettu, kuinka laji saattaa erota sukulaisistaan useilta ominaisuuksiltaan, sekä fysiologisesti tärkeiltä että sellaisilta, jotka ovat ryhmässä miltei yleisesti vallitsevia, sen silti tarvitsematta jättää mitään sijaa epäilykselle, mihin ryhmään se on luettava. Samasta syystä on havaittu jokainen jaotus, joka perustuu yhteen ainoaan tunnusmerkkiin, vaikkapa kuinka tärkeään, epäonnistuneeksi; sillä mikään elimistön osa ei ole ehdottoman konstantinen. Ainoastaan tunnusmerkkien yhteissumman tärkeys, vaikkei yksikään tunnusmerkeistä sinänsä olisi tärkeä, tekee ymmärrettäväksi Linnén lausuman aforismin, että tunnusmerkit eivät määrää sukua, vaan että suku määrää tunnusmerkit, sillä "suku" näyttää perustuvan useihin havaittuihin vähäpätöisin yhtäläisyyksiin, jotka ovat liiaksi vähän silmäänpistäviä, jotta niitä voisi määritellä. Eräillä Malpighiaceae heimon kasveilla on sekä täydellisiä että vaillinaisesti kehittyneitä kukkia; jälkimäisiltä on, kuten A. de Jussieu on huomauttanut, "suurin osa lajille, suvulle, heimolle ja luokalle ominaisista tunnusmerkeistä kadonnut, siten ivaillen meidän jaotustamme". Huolimatta siitä, että Aspicarpa tuotti Ranskassa kasvatettuna useina vuosina perättäin ainoastaan näitä vaillinaisia kukkia, jotka niin ihmeellisesti poikkesivat monilta kaikkein tärkeimmiltä rakenteenkohdiltaan lahkolle ominaisesta tyypistä, oli Richard Brown -- huomauttaa Jussieu -- kumminkin kylliksi tarkkanäköinen havaitakseen, että tämä suku oli edelleenkin luettava Malpighiaceae heimoon kuuluvaksi. Tämä tapaus on kuvaava esimerkki meidän jaotustemme arvosta.

Käytännössä eivät luonnontutkijat paljoakaan välitä näiden ominaisuuksien fysiologisesta arvosta, joiden mukaan ne määrittelevät jonkin ryhmän tai sijottavat jonkin erikoisen lajin. Jos he havaitsevat, että jokin tunnusmerkki miltei yhdenmukaisena on yhteinen suurelle joukolle muotoja, vaan ei toisille, antavat he sille suuren arvon; jos se on yhteinen harvemmille muodoille, antavat he sille toisarvoisen merkityksen. Monet luonnontutkijat ovat avomielisesti tunnustaneet pitävänsä tätä periaatetta ainoana oikeana, eikä kukaan ole lausunut sitä selvemmin kuin kuuluisa kasvientutkija Aug. St. Hilaire. Jos havaitaan useiden vähäpätöisten tunnusmerkkien aina esiintyvän toistensa seurassa, vaikkei niiden välillä voitaisikaan havaita mitään näkyvää yhdyssidettä, annetaan niille erikoinen arvo. Koska useimmissa eläinryhmissä tärkeät elimet, kuten verenkiertoelimet, hengityselimet, sukupuolielimet, ovat miltei yhdenmukaiset, pidetään niitä jaotukseen nähden erittäin arvokkaina; toisissa ryhmissä nämä elintoiminnalle kaikkein tärkeimmät elimet sen sijaan tarjoovat ainoastaan aivan toisarvoisia tunnusmerkkejä. Niinpä on Fritz Müller äskettäin huomauttanut, kuinka samassa äyriäisryhmässä Cypridina on varustettu sydämellä, kun sitävastoin kahdelta läheiseltä sukulaiselta, Cypris ja Cytherea suvuilta, tämä elin puuttuu; eräällä Cypridina lajilla on hyvin kehittyneet kidukset, mutta eräs toinen laji on niitä vailla.

On ymmärrettävää, että alkiosta saadut tunnusmerkit ovat yhtä tärkeät kuin täysinkehittyneestä eliöstä saadut, sillä luonnollinen jaotus käsittää tietysti kaikki ikäkaudet. Vallitsevalta käsityskannalta ei sitävastoin suinkaan ole selvää, että alkion rakenne on tässä suhteessa vielä tärkeämpikin kuin täysinkehittyneen eliön, koska ainoastaan täysinkehittynyt eliö ottaa osaa luonnon talouteen. Kumminkin ovat suuret luonnontutkijat Milne Edwards ja Agassiz väittäneet embryologisia tunnusmerkkejä ehdottomasti kaikkein tärkeimmiksi, ja tämä mielipide on yleisesti tunnustettu oikeaksi. Näiden tunnusmerkkien tärkeyttä on tosin joskus liioteltu, kun ei niistä ole erotettu toukkien adaptivisia (sopeutumis-) ominaisuuksia; osottaakseen tämän jakoi Fritz Müller äyriäisluokan ainoastaan näiden tunnusmerkkien perusteella ja järjestely osottautui luonnottomaksi. Mutta ei saata olla mitään epäilystä siitä, että embryoniset ominaisuudet, lukuunottamatta toukka-asteen tarjoamia tunnusmerkkejä, ovat sekä eläinten että kasvien jaotuksessa kaikkein tärkeimmät. Niinpä kukkivien kasvien pääjaotus perustuu alkiossa havaittaviin eroavaisuuksiin -- sirkkalehtien lukumäärään ja asemaan sekä alkiosilmun ja juurukan kehitystapaan. Tulemme kohta näkemään, kuinka näiden tunnusmerkkien suuri arvo perustuu siihen, että luonnollinen järjestelmä on pohjaltaan genealoginen.

Meidän jaotuksiimme ovat usein selvästi vaikuttaneet sukulaisuussuhteet. Ei mikään ole helpompaa kuin luetella joukko kaikille linnuille yhteisiä tuntomerkkejä, mutta jokainen yritys määritellä äyriäisiä yhteisten tuntomerkkien nojalla on tähän saakka havaittu mahdottomaksi. Äyriäisluokan jäsenten muodostaman sarjan äärimäisiin päihin kuuluvilla äyriäisillä on tuskin ainoatakaan yhteistä tuntomerkkiä; mutta kumminkin voidaan havaita äärimäisissä päissä olevien lajien, koska ovat selvästi sukua toisille, nämä jälleen toisille j.n.e., epäilyksettömästi kuuluvan tähän eikä mihinkään muuhun Articulata-luokkaan.

Maantieteellistä levenemistä on usein, joskaan ei aivan johdonmukaisesti, käytetty jaotusperusteena, etenkin kysymyksen ollessa hyvin laajoista ryhmistä, jotka käsittävät lähisukuisia muotoja. Temminck väittää menetelmän olevan hyödyllisen, vieläpä välttämättömänkin eräisiin linturyhmiin nähden, ja sitä ovat noudattaneet useat hyönteisten ja kasvien tutkijat.