Part 44

Kalojen siirtyminen voinee joskus tapahtua satunnaisin levenemiskeinoin. Ei esim. ole aivan harvinaista, että tuulispäät lennättävät kaloja pitkien matkojen päähän ja että nämä alas pudotessaan vielä ovat hengissä, ja tunnettua on niinikään, että mätimunat pysyvät elossa vielä kauan sen jälkeen kuin ne ovat joutuneet kuivalle maalle. Etupäässä on kumminkin leveneminen aiheutunut myöhäisellä ajalla tapahtuneista muutoksista maanpinnan kaltevuudessa, joiden vaikutuksesta joet ovat yhtyneet toisiinsa. On myöskin olemassa esimerkkejä siitä, että joet ovat tulva-aikoina yhtyneet, vaikkei maanpinnan kaltevuudessa olekaan tapahtunut mitään muutoksia. Saman johtopäätöksen voimme tehdä siitä, että kalalajit, jotka elävät useimpien yhdenjaksoisten vuoristojonojen vastakkaisilla puolilla, suuresti eroavat toisistaan, koska vuoristojonojen on täytynyt varhaisista ajoista kokonaan estää kummallakin puolella virtaavien jokivesistöjen yhtyminen. Eräät suolattoman veden kalat kuuluvat hyvin vanhoihin muotoihin, joten siis niihin nähden on ollut runsaasti aikaa suuriin maantieteellisiin muutoksiin, mikä taas on tehnyt laajan levenemisen mahdolliseksi. Sitäpaitsi on toht. Günther äskettäin useiden asianhaarojen nojalla tullut siihen johtopäätökseen, että kalojen luokassa samat muodot ovat olleet pitkäikäisiä. Suolaisen veden kaloja voidaan vähitellen ja varovasti totuttamalla saada elämään suolattomassa vedessä. Valenciennes'in mukaan on tuskin olemassa ainoatakaan kalaryhmää, jonka kaikki jäsenet ovat suolattoman veden kaloja, jotenka siis jokin suolattoman veden kalojen ryhmään kuuluva merikalalaji voi uiskennella pitkiä matkoja pitkin meren rannikkoja ja mahdollisesti suuremmatta vaikeudetta mukautua elämään jonkin etäisen maan suolattomissa vesistöissä.

Muutamat suolattoman veden kotilot ovat hyvin laajalle levinneitä ja sukulaislajit, jotka teoriamme mukaan polveutuvat yhteisestä alkumuodosta ja joiden on täytynyt lähteä yhteisestä alkukodista, ovat voitolla kautta maailman. Niiden leveneminen kummastutti minua ensinnä suuresti, koska ei mielestäni ollut luultavaa, että linnut kuljettaisivat niiden munia, ja koska munat, samoinkuin täysinkehittyneetkin eliöt, heti kuolevat merivedessä. En voinut käsittää sitäkään, kuinka jotkut naturalistuneet lajit ovat nopeasti levinneet kautta koko alueen. Mutta kaksi sittemmin havaitsemaani seikkaa -- ja monia muita samanlaisia tullaan epäilemättä vastaisuudessa keksimään -- luovat jonkin verran valoa tähän hämärään asiaan. Olen pari kertaa havainnut, että sorsien äkkiä sukeltaessa pinnalle lammessa, jossa kasvaa limaskaa, niiden selkään on tarttunut näitä pieniä kasveja; ja siirtäessäni limaskaa akvariumista toiseen on minulle sattunut, että samalla olen tahtomattani siirtänyt suolattoman veden nilviäisiä toiseen akvariumiin. Mutta eräs toinen levenemiskeino on kenties vielä tehokkaampi: pistin sorsanjalan akvariumiin, jossa paljon suolattoman veden kotiloita oli juuri tulemassa munista ja havaitsin kuinka pienen pieniä, äsken munasta päässeitä nilviäisiä joukottain ryömi pitkin sorsanjalkaa, takertuen siihen niin lujasti, että otettuani jalan vedestä en saanut niitä pois ravistamalla; vasta vähän vanhempina ne vapaaehtoisesti irtautuivat siitä. Nämä äsken munasta päässeet nilviäiset elivät sorsan jalalla kosteassa ilmassa 12-20 tuntia; tässä ajassa voi sorsa tai haikara lentää vähintäin kuusi tai seitsemänsataa engl. penikulmaa, ja jos tuuli on kuljettanut sen meren yli jollekin valtamerensaarelle tai muuhun etäiseen paikkaan, niin se varmasti laskeutuu johonkin lammikkoon tai puroon. Sir Charles Lyell on kertonut minulle, että on tavattu eräs Dytiscus, johon eräs Ancylus -- muuan suolattoman veden nilviäinen -- oli lujasti takertunut. Eräs samaan heimoon kuuluva vesikuoriainen, muuan Colymbetes-laji, lensi kerran "Beagle" laivan kannelle, laivan ollessa 45 engl. penikulman päässä lähimmästä mantereesta; kuinka paljon kauemmaksi suotuisa myrskytuuli olisi voinut sen kuljettaa, on mahdotonta sanoa.

On kauan ollut tunnettua, kuinka äärettömän laajalle useat suolattoman veden kasvit, vieläpä suokasvitkin ovat levinneet, sekä yli mantereiden että kaukaisimmillekin valtamerten saarille. Sattuvan esimerkin tästä tarjoovat Alph. de Candollen mukaan ne maakasviryhmät, joihin kuuluu hyvin harvoja vesikasveja; jälkimäiset näyttävät alun pitäin ikäänkuin itsestään saavuttavan laajan levenemisen. Suotuisat levenemiskeinot selittänevät tämän seikan. Olen aikaisemmin huomauttanut, kuinka lintujen jalkoihin ja nokkaan on toisinaan tarttunut hiukan multaa. Jos kahlaajat, jotka tavallisesti oleskelevat lampien lietteisillä rannoilla, äkkiä säikähtyneinä kohoavat lentoon, ovat niiden jalat miltei varmasti liejun ryvettämät. Tähän lahkoon kuuluvat linnut viettävät kuljeskelevampaa elämää kuin mitkään muut ja niitä tavataan sattumoisin kaikkein etäisimmillä ja autioimmilla avoimen valtameren saarilla; ei ole todennäköistä, että ne lentoretkillään laskeutuisivat meren pinnalle, joten lika ei huuhtoudu pois niiden jaloista, ja maalle saavuttuaan ne varmasti lentävät tavanmukaisille oleskelupaikoilleen, suolattomien vesien partaille. Luullakseni kasvientutkijat eivät ole tulleet huomanneeksi, kuinka paljon siemeniä lampien muta sisältää. Olen tehnyt useita pieniä kokeita, mutta mainitsen tässä ainoastaan merkillisimmän tapauksen. Otin helmikuussa kolme ruokalusikallista mutaa kolmesta eri paikasta veden alta erään pienen lammikon reunalta. Tämä muta painoi kuivattuna ainoastaan 6 3/4 unssia. Säilytin sitä peitettynä työhuoneessani kuusi kuukautta, poimien ja laskien jokaisen kasvin, joka siitä kasvoi; kasveja oli useanlajisia ja lukumäärältään 537, vaikka tuo liejuinen muta mahtui pieneen kupposeen, Katsoen näihin tosiasioihin, olisi mielestäni käsittämätöntä, elleivät vesilinnut kuljettaisi suolattoman veden kasveja hyvinkin etäällä oleviin lampiin ja virtoihin, missä ei niitä ennestään kasva. Samalla tavalla lienevät joidenkin pienempien suolattoman veden eläinten munat levinneet.

Jotkut muut tuntemattomat levenemistavat lienevät myöskin osaltaan vaikuttaneet. Olen maininnut suolattoman veden kalojen syövän eräänlaisia siemeniä, kun taas kalat toisia siemeniä nieltyään oksentavat ne; pienetkin kalat nielevät melkoisen suuria siemeniä, kuten keltaisen ulpukan ja Potamogeton kasvin siemeniä. Haikarat ja monet muut linnut ovat vuosisatojen kuluessa joka päivä syöneet kaloja; syötyään ne nousevat lentoon ja lentävät toisille vesille tai tuulen kuljettamina meren yli; ja me olemme nähneet, kuinka siemenet, jotka linnut ovat monien tuntien kuluttua oksentaneet pieninä pallosina tai ulostaneet, ovat säilyttäneet itäväisyytensä. Nähdessäni Nelumbiumin, tuon kauniin ulpukan, siementen suuren ko'on ja muistaessani, mitä Alph. de Candolle lausuu tämän kasvin levenemisestä, arvelin sen levenemistä olevan mahdoton selittää; mutta Audubon mainitsee löytäneensä suuren etelämaisen ulpukan (tohtori Hooker'in arvelun mukaan Nelumbium luteum'in) siemeniä haikaran vatsasta. Nyt on hyvin luultavaa, että tämä lintu on usein lentänyt vatsa täynnä näitä siemeniä jollekin etäiselle lammelle ja on varsin todennäköistä, että se nautittuaan siellä vankan kala-aterian on oksentanut itäväisyytensä säilyttäneet siemenet pallosina.

Tarkastaessamme näitä eri levenemiskeinoja on muistettava, että kun jokin lampi tai joki on muodostunut esim. vedestä kohoavalle saarelle, se aluksi on asukkaita vailla ja silloin on yhdellä ainoalla siemenellä tai munalla hyvä menestymisen mahdollisuus. Vaikka aina täytyykin olla taistelua olemassaolosta saman lammen asukkaiden kesken, kuinka harvalukuisia lajit lienevätkin, niin koska kumminkin taajaan asutussakin lammessa lajien lukumäärä on pieni verrattuna samankokoisen maa-alueen asukkaihin, lienee niiden keskinäinen kilpailu vähemmän ankara kuin kilpailu maaeliö-lajien välillä; tämän vuoksi on vieraan seudun vesistöistä saapuneella tulokkaalla parempi mahdollisuus saada itselleen vallatuksi uusi sija, kuin kysymyksen ollessa maaeliö-siirtolaisista. Meidän on muistettava, että useat suolattoman veden asujamet ovat alhaisella kehitysasteella, ja on syytä otaksua, että sellaiset olennot muuntuvat hitaammin kuin korkeammat, joten on ollut runsaasti aikaa vesieliöiden siirtymiseen. Emme myös saa unohtaa sitä todennäköisyyttä, että monet suolattoman veden muodot ovat muinoin olleet levinneinä yhtenäisille äärettömän laajoille alueille ja sitten paikoitellen hävinneet sukupuuttoon, joten on muodostunut eristettyjä levenemisalueita. Mutta suolattoman veden kasvien ja alhaisempien eläinten laaja leveneminen, joko nämä sitten ovat pysyneet kaikkialla samanlaisina tai jonkun verran muuntuneet, riippuu nähtävästi ensi sijassa siitä, että niiden siemeniä ja munia levittävät laajalle eläimet, etenkin suolattomien vesistöjen linnut, joilla on hyvä lentokyky ja joiden on tapana siirtyä toisilta vesipaikoilta toisille.

VALTAMERENSAARTEN ASUKKAISTA.

Tulemme nyt viimeiseen niistä kolmesta tosiasiaryhmästä, jotka olen valinnut käsitelläkseni, koska ne tarjoovat suurimmat vaikeudet selittäessämme lajien levenemistä siltä näkökannalta, etteivät ainoastaan kaikki saman lajin yksilöt ole lähtöisin samalta alueelta, vaan että sukulaislajitkin, olkoonpa että niiden nykyiset asuma-alueet ovat mahdollisimman etäällä toisistaan, ovat siirtyneet nykyisille asuinpaikoilleen samalta alueelta -- niiden aikaisinten esivanhempien synnyinseudulta. Olen jo ennen esittänyt ne syyt, joiden vuoksi en usko mannerten nykyisten lajien eläessä ulottuneen niin äärettömän laajoille aloille, että kaikki eri valtamerissä sijaitsevat monilukuiset saaret ovat siten saaneet nykyiset maa-asujamensa. Tämä käsitys poistaisi monta vaikeutta, mutta se ei mitenkään selittäisi kaikkia saarten asujamistoa koskevia seikkoja. Seuraavassa en aio rajottua pelkkään levenemiskysymykseen, vaan aion käsitellä muutamia muitakin tapauksia, jotka osottavat, kumpiko noista kahdesta teoriasta, toisistaan riippumattomien luomistöiden vaiko polveutuinis- ja muuntumisteoria, on paikkansa pitävä.

Kaikenlaatuisten valtamerensaarilla asustavien lajien lukumäärä on pieni verrattuna niiden lajien lukumäärään, jotka elävät samankokoisilla manner-alueilla; Alph. de Candolle on myöntänyt tämän kasveihin ja Wollaston hyönteisiin nähden. Uudessa Seelannissa, jonka ulottuvaisuus pohjoisesta etelään on 780 maant. penikulmaa ja jossa on korkeita vuoristoja ja vaihtelevia kasvupaikkoja, sekä läheisillä Auckland-, Campbell- ja Chatham-saarilla on yhteensä ainoastaan 960 kukkivaa kasvilajia. Verratessamme tätä vaatimatonta lukumäärää niiden lajien lukumäärään, jotka rehottavat samankokoisilla alueilla lounais-Australiassa tai Hyväntoivonniemellä, emme voi olla tulematta siihen johtopäätökseen, että jokin erilaisista fysillisistä elinehdoista riippumaton seikka on aiheuttanut tämän suuren erotuksen lajien lukumäärässä. Luontonsa puolesta yksitoikkoisessa Cambridgen kreivikunnassakin on 847 ja pienellä Anglesean saarella 764 kasvilajia; näihin lukuihin tosin sisältyy muutamia saniaisia ja eräitä maahantuotuja kasveja, eikä vertaus muutamissa muissakaan suhteissa ole aivan tasapuolinen. On olemassa todistuksia siitä, ettei hedelmättömällä Ascensionsaarella alkuaan ollut puolta tusinaa kukkivaa kasvilajia, mutta nykyään ovat monet lajit kotiutuneet saarelle samoinkuin Uuteen Seelantiin ja jokaiselle muullekin valtamerensaarelle. St. Helenalla ovat naturalistuneet kasvit ja eläimet otaksuttavasti suureksi osaksi tai kokonaan hävittäneet sukupuuttoon monta kotoista lajia. Ken arvelee jokaisen lajin olevan erikseen luodun, hänen täytyy otaksua, ettei valtamerten saarille ole luotu riittävää määrää niille parhaiten soveltuvia kasvi- ja eläinlajeja, koska ihminen on tahtomattaan kansottanut ne paljon runsaammalla ja täydellisemmällä asujamistolla kuin luonto.

Vaikka lajien lukumäärä on valtamerensaarilla vähäinen, on endemisten lajien (s.o. lajien, joita ei tavata missään muualla maailmassa) suhteellinen lukumäärä usein tavattoman suuri. Tämän havaitsemme verratessamme esim. Madeiran endemisten maakotiloiden tai Galapagos-saariston endemisten lintujen lukumäärää millä tahansa samankokoisella manneralueella tavattavien endemisten lajien lukumäärään. Tämä olikin teoretisesti odotettavissa. Sillä kuten jo aikaisemmin on selitetty, ovat lajit, jotka silloin tällöin sattumalta ovat joutuneet uudelle eristetylle alueelle ja joiden on siellä taisteltava uusien kilpailijoiden kanssa, erittäin taipuvaisia muuntelemaan ja synnyttävät usein ryhmän toisintuneita jälkeläisiä. Mutta me emme mitenkään saa tehdä sitä johtopäätöstä, että koska jollakin saarella jonkin luokan kaikki jäsenet ovat saarelle erikoisia, jonkin toisen luokan tai saman luokan toisen lahkon jäsenet myöskin olisivat endemisiä. Muuntumatta jääneet kasvit ovat nähtävästi olleet sellaisia, jotka ovat siirtyneet saarelle joukottain, joten niiden keskinäiset suhteet eivät ole paljoa häiriintyneet, ja toiseksi on lajien emämaasta nähtävästi usein myöhemmän saapunut muuntumattomia siirtolaisia, joiden kanssa saarelle kotiutuneet muodot ovat risteytyneet. Huomattava on, että sellaisesta risteytymisestä syntyneiden jälkeläisten täytyy olla hyvin voimakkaita, niin että tilapäisenkin risteytymisen vaikutus tulee tehokkaammaksi kuin mitä voisi ennakolta arvata. Tahdon valaista asiaa muutamilla esimerkeillä. Galapagos-saarilla on 26 maalintua, näistä on 21 (tai kenties 23) näille saarille erikoisia, jotavastoin 11:n merilinnun joukossa on ainoastaan 2 endemistä lajia. Selvää on, että merilintuja voi saapua näille saarille paljon helpommin ja useammin kuin maalintuja. Bermudas-saarilla sitävastoin, jotka ovat jotenkin saman matkan päässä Pohjois-Amerikasta kuin Galapagos-saaret Etelä-Amerikasta ja jossa maaperä on sangen erikoinen, ei ole ainoatakaan endemistä maalintua; ja me tiedämme J.M. Jones'in oivallisesta Bermudas-saarten kuvauksesta, että hyvin monet pohjois-amerikalaiset linnut toisinaan, jotkut useinkin, tulevat noille saarille. Miltei joka vuosi -- kertoo E.V. Harcourt -- kuljettaa tuuli monia europalaisia ja afrikalaisia lintuja Madeiralle; tällä saarella asustaa 99 lintulajia, joista yksi ainoa on sille erikoinen, joskin hyvin läheistä sukua eräälle europalaiselle muodolle; kolme tai neljä muuta lajia tavataan ainoastaan tällä ja Kanarian saarilla. Bermudas-saarten ja Madeiran linnusto on siis peräisin läheisiltä manterilta, jossa nämä linnut ovat pitkien aikakausien kuluessa taistelleet keskenään olemassa-olosta ja soveltautuneet toistensa mukaan. Kun siis jokin laji on täällä asettunut uusille asuinsijoilleen, ovat muut lajit määränneet sille oman varman paikkansa ja omat elintapansa, minkä vuoksi laji ei myöhemmin ole ollut kovinkaan altis muuntelemaan. Sitäpaitsi on risteytyminen muuntumattomien, emämaasta usein saapuvien siirtolaisten kanssa ollut omansa tukahuttamaan jokaisen muuntelutaipumuksen. Madeiralla on myöskin tavattoman suuri joukko sille erikoisia maakotiloita, jotavastoin sen rannoilla ei tavata ainoatakaan saarelle erikoista merikotilolajia. Vaikka emme tiedäkään, miten merikotilot leviävät, voimme kumminkin käsittää, että niiden munat tai toukat voivat kenties merilevien tai ajelehtivien puiden mukana kulkeutua kolmen tai neljänsadan penikulman levyisen ulapan yli paljon helpommin kuin maakotilot. Madeiran eri hyönteislahkot osottavat miltei samansuuntaisia tapauksia.

Valtamerensaarilla ovat usein kokonaiset eläinluokat vailla edustajia ja näiden paikat ovat muiden luokkien hallussa; niinpä Galapagos-saarilla matelijat ja Uudessa Seelannissa jättiläismäiset siivettömät linnut täyttävät tai vielä hiljattain täyttivät imettäväisten paikan. Vaikka puhummekin tässä Uudesta Seelannista valtamerensaarena, on hieman epäiltävää, voidaanko se lukea näiden joukkoon, koska se on alaltaan suuri, eikä salmi, joka erottaa sen Australiasta, ole erittäin syvä. Saaren geologisen luonteen ja sen vuorenselänteiden suunnan johdosta Rev. W.B. Clarke on hiljattain väittänyt, että sitä, samoinkuin Uutta Kaledoniaa, on pidettävä Australian jatkona. Mitä kasveihin tulee, on toht. Hooker osottanut, että eri lahkoihin kuuluvien kasvien keskinäiset lukuisuussuhteet ovat Galapagos-saarilla aivan toiset kuin muualla. Kaikki tällaiset lukusuhteiden eroavaisuudet ja eräiden kokonaisten eläin- ja kasviryhmien puuttuminen selitetään tavallisesti johtuviksi saarten fysillisten elinehtojen oletetusta erilaisuudesta; mutta tämä selitys tuntuu jotenkin epäilyttävältä. Siirtymisen suurempi tai pienempi helppous näyttää olleen ainakin yhtä tärkeä seikka kuin elinehtojen laatu. Voisimme kertoa monia merkillisiä pieniä tosiasioita valtameren-saarten asukkaista. Niinpä eräillä saarilla, joilla ei asusta ainoatakaan imettäväistä, muutamien endemisten kasvien siemenet ovat varustetut siroilla väkäsillä; ja kumminkin ovat harvat mukautumissuhteet selvemmin havaittavia kuin se, että väkästen tarkotuksena on siementen kulkeutuminen nelijalkaisten villoissa tai turkissa. Mutta väkäsellä varustettu siemen on voinut joutua saarelle jollakin muulla tavalla; ja kasvi on, myöhemmin muuntuessaan endemiseksi lajiksi, säilyttänyt väkäsensä, joista on tullut samanlaiset hyödyttömät elimet kuin useiden saarilla elävien kovakuoriaisten peitinsiipien alla olevista kokoonkurtistuneista siivistä.

Saarilla tavataan usein sellaisiin lahkoihin kuuluvia puita tai pensaita, jotka muualla käsittävät ainoastaan ruohokasveja. Puilla on usein, kuten Alph. de Candolle on osottanut, rajotettu levenemisalue, mikä sitten syy lieneekin, joten niillä on pienet mahdollisuudet levitä kaukaisille valtamerensaarille; ja ruohokasvi, jolla ei ollut mitään mahdollisuutta menestykselliseen kilpailuun monien mannermaalla kasvavien täysinkehittyneiden puiden kanssa, on saarelle jouduttuaan voinut päästä voitolle muista ruohokasveista kasvaessaan yhä korkeammaksi ja kohottaessaan latvansa niiden yläpuolelle. Tässä tapauksessa on luonnollinen valinta kenties pyrkinyt kartuttamaan kasvin kokoa, mihin lahkoon se kuuluneekin, muuttaen sen ensin pensaaksi ja sitten puuksi.

SAMMAKKOELÄINTEN JA MAAIMETTÄVÄISTEN PUUTTUMINEN VALTAMERENSAARILTA.

Mitä siihen tulee, että kokonaisia eläinlahkoja puuttuu valtamerensaarilta, huomautti Bory St. Vincent jo kauan sitten, ettei yhdelläkään niistä monista saarista, jotka ovat siroteltuina suuriin valtameriin, milloinkaan ole tavattu sammakkoeläimiä. Olen koettanut ottaa selkoa asiasta ja olen havainnut väitteen pitävän paikkansa lukuunottamatta Uutta Seelantia, Uutta Kaledoniaa, Andaman-saaria ja mahdollisesti Salomon-, ja Seychell-saaria. Mutta olen jo huomauttanut, että on epäiltävää, voidaanko Uutta Seelantia ja Uutta Kaledoniaa lukea valtamerensaariksi, ja tämä on vielä epäiltävämpää Andaman-, Salomon- ja Seychell-saariin nähden. Sammakoiden, konnien ja vesiliskojen puuttumista niin monilta varsinaisilta valtamerensaarilta ei voida selittää fysillisistä elinehdoista johtuvaksi. Päinvastoin näyttää siltä, että saaret olisivat näille eläimille erikoisen sopivia paikkoja; sillä Madeiralle, Azoreille ja Mauritius-saarille tuodut sammakot ovat siellä niin lisääntyneet, että niistä on tullut oikea maanvaiva. Mutta koska nämä eläimet, paitsi tietääkseni eräs intialainen laji, ja niiden mäti heti kuolevat merivedessä, on ymmärrettävissä, että niiden on hyvin vaikeata siirtyä meren yli ja ettei niitä siis voi olla varsinaisilla valtamerensaarilla. Sitävastoin olisi luomisteorian kannalta varsin vaikeata selättää, miksi niitä ei ole luotu myöskin näille saarille.

Imettäväiset osottavat meille toisen samanlaisen tapauksen. Olen huolellisesti tutkinut vanhimpia matkakuvauksia, mutta en ole tavannut niissä ainoatakaan luotettavaa tiedonantoa, että jokin maaimettäväinen (paitsi alkuasukasten pitämiä kotieläimiä) asustaisi jollakin saarella, joka sijaitsee enemmän kuin 300 engl. penikulman päässä mantereesta tai suuresta mannersaaresta; ja monet saaret, jotka sijaitsevat paljon lähempänä mannerta, ovat myöskin niitä vailla. Falkland-saaria, joilla asustaa eräs sudentapainen kettu, ei voi pitää varsinaisina valtamerensaarina, koska tämä saariryhmä lepää mantereen yhteydessä olevalla särkällä noin 280 engl. penikulman päässä mantereesta. Sitäpaitsi jäävuoret ovat muinoin tuoneet kallionmöhkäleitä saarten länsirannikoille, joten on mahdollista, että jäävuoret ovat voineet kuljettaa saarille kettuja, kuten nykyäänkin usein tapahtuu napaseuduissa. Ei voida väittää, etteivät pienet saaret voisi elättää ainakin pieniä imettäväisiä, sillä näitä tavataan monissa osissa maailmaa aivan pienillä saarilla, jos saaret sijaitsevat mantereen läheisyydessä; ja on tuskin olemassa ainoatakaan saarta, jolle eivät pienemmät nelijalkaisemme olisi kotiutuneet ja suuresti lisääntyneet. Yleisen luomisopin kannattajat eivät voi väittää, ettei imettäväisten luomiseen ole ollut riittävästi aikaa; monet tuliperäiset saaret ovat kyllin vanhoja, kuten käy ilmi siitä hämmästyttävästä kulutuksesta, jonka alaisina ne ovat olleet, ja niiden tertiärikerroksista. Onhan ollut riittävästi aikaa muihin luokkiin kuuluvien endemisten lajien syntymiseen, ja manterilla tiedetään uusien imettäväislajien ilmestyvän ja häviävän nopeammin kuin alhaisempien eläinten. Vaikkei valtamerensaarilla tavata maaimettäväisiä, asustaa miltei joka saarella lentäviä imettäväisiä. Uudessa Seelannissa elää kaksi lepakkolajia, joita ei tavata missään muualla maailmassa. Norfolk-saarella, Fidshi-saarilla, Bonin-saarilla, Karolineilla, Marianeilla ja Mauritius-saarella on kaikilla erikoiset lepakkolajinsa. Miksi -- voidaan kysyä -- olisi luova voima synnyttänyt näille kaukaisille saarille ainoastaan lepakoita, eikä muita imettäväisiä? Minun edustamaltani käsityskannalta on helppoa antaa vastaus tähän kysymykseen. Mikään maaimettäväinen ei voi päästä aavan merenulapan yli, mutta lepakot kyllä kykenevät siihen. Lepakkojen on nähty päiväsaikaan lentävän kauas Atlantille ja kaksi amerikalaista lajia vierailee joko satunnaisesti tai säännöllisesti Bermudas-saarilla, jotka ovat 600 engl. penikulman päässä mantereesta. Mr. Tomes, joka on erikoisesti tutkinut tätä heimoa, on minulle ilmottanut, että monet lajit ovat levinneet äärettömän laajalle, jotenka niitä tavataan sekä manterilla että kaukaisilla saarilla. Meidän on siis ainoastaan oletettava, että tuollaiset vaeltavat lajit ovat uudessa kotiseudussaan toisintuneet, mikäli niiden uusi asema on sitä vaatinut, niin käsitämme hyvin, miksi valtamerensaarilla tavataan endemisiä lepakkoja, samalla kuin saarilta puuttuu imettäväisiä.