Part 43

Pohjois-Amerikassa on mantereen itäosissa tavattu jäiden kuljettamia kallionlohkareita aina 36°-37° tienoille ja Tyynen meren rannikoilla, jossa ilmasto nykyään on niin erilainen, aina 46° tienoille saakka. Siirtolohkareita on myöskin tavattu Kalliovuorilla. Etelä-Amerikan Kordiljereilla ulottuivat jäätiköt muinoin hieman päiväntasaajan alapuolella paljon matalammalle kuin nykyään. Keskisessä Chilessä olen tutkinut laajoja moreriimuodostuinia, jotka suurine siirtolohkareineen kulkevat poikki Portillo-laakson. Ja D. Forbes on kertonut minulle tavanneensa Kordiljerien eri seuduilla 13° ja 30° välillä 12,000 jalan korkeudessa syväuurteisia kallioita, jotka muistuttivat hänen Norjassa näkemiänsä, sekä suuria murtokivisoraröykkiöitä naarmuisine piikivineen.

Koko tällä alueella ei Kordiljereilla tapaa todellisia jäätiköitä paljon korkeammillakaan seuduilla. Etelämpänä mantereen kummallakin puolella 41:ltä leveysasteelta alkaen aina mantereen eteläisimpään kärkeen saakka ovat lukuisat suunnattoman suuret siirtolohkareet, jotka jäiden mukana ovat kulkeutuneet kauaksi alkuperäisiltä asemiltaan, mitä selvin todistus aikaisemmasta jääkaudesta.

Kaikki edellämainitut seikat -- ensinnäkin, että jääkausi on käsittänyt koko pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon, että tämä kausi on vallinnut geologisesti katsoen myöhäisellä ajalla kummallakin pallonpuoliskolla, että se on kummallakin puoliskolla kestänyt pitkän ajan, kuten sen vaikutukset osottavat, ja että jäätiköitä on vielä hiljakkoin sijainnut alhaisilla korkeuksilla pitkin koko Kordiljerien vuorijonoa -- nämä seikat näyttivät mielestäni aikaisemmin välttämättä vievän siihen johtopäätökseen, että lämpötila oli jääkaudella laskeutunut kaikkialla koko maapallolla. Nyt on kumminkin Croll eräässä etevässä kirjotelmasarjassa koettanut todistaa, että ilmaston jäähtyminen jääkaudella on ollut tuloksena erilaisista fysikalisista syistä, jotka vuorostaan ovat aiheutuneet maan radan lisääntyneestä epäkeskisyydestä. Kaikki nämä syyt johtavat samaan tulokseen; mutta vaikuttavimpana syynä näyttää olleen maan radan lisääntyneen epäkeskisyyden epäsuora vaikutus merivirtoihin. Croll'in mukaan palaavat kylmät aikakaudet säännöllisesti kymmenen tai viidentoista tuhannen vuoden väliaikojen jäljestä, ja nämä ovat aika ajoin, pitkien väliaikojen jäljestä, tavattoman ankaria, riippuen eräistä asianhaaroista, joista tärkein Sir C. Lyell'in mukaan on maan ja veden suhteellinen asema. Croll arvelee viimeisen ankaran jääkauden vallinneen noin 240,000 vuotta sitten ja kestäneen lievin ilmastonmuutoksin noin 160,000 vuotta. Mitä vanhempiin jääkausiin tulee, ovat eräät geologit suoranaisten todisteiden nojalla tulleet siihen vakaumukseen, että tällaisia jääkausia on ollut mioceni- ja eoceni-ajalla, mainitsematta vielä vanhempia muodostumia. Mutta meille tärkein johtopäätös, johon Croll on tullut, on se, että kylmän kauden vallitessa pohjoisella pallonpuoliskolla on samalla aina eteläisellä pallonpuoliskolla lämpötila korkeampi ja talvet paljon lauhkeammat, mikä etupäässä johtuu merivirtojen suunnanmuutoksista. Sama on laita pohjoisella pallonpuoliskolla jääkauden vallitessa eteläisellä puoliskolla. Tämä päätelmä on omansa luomaan siksi paljon valoa lajien maantieteelliseen levenemiseen, että se minusta tuntuu sangen uskottavalta. Ensin tahdon kumminkin mainita tosiasiat, jotka kaipaavat selitystä.

Tohtori Hooker on osottanut, että Tulimaan niemellä Etelä-Amerikassa tavattavista kasveista, paitsi useita lähisukuisia lajeja, noin 40-50 kukkivaa kasvilajia, jotka muodostavat huomattavan osan sen köyhässä kasvistossa, esiintyy myöskin Pohjois-Amerikassa ja Europassa, niin äärettömän etäällä kuin nämä eri pallonpuoliskoilla sijaitsevat alueet ovatkin toisistaan. Päiväntasaajan seuduilla Amerikassa tavataan korkeissa vuoristoissa joukko erikoisia lajeja, jotka kuuluvat europalaisiin sukuihin. Brasilian Organ-vuorilta löysi Gardner muutamia Europan lauhkean vyöhykkeen sukuja sekä joitakuita antarktisia ja eräitä Andes-vuorilla kasvavia sukuja, joita ei ole olemassa välillä sijaitsevan kuuman vyöhykkeen alankoseuduilla. Ja Caracas-vuorilta löysi kuuluisa Humboldt jo kauan sitten lajeja, jotka kuuluvat Kordiljerien luonteenomaisiin sukuihin.

Afrikassa tavataan useita Europalle luonteenomaisia muotoja ja Abessinian vuoristossa muutamia Hyväntoivonniemen kasvistoa edustavia muotoja. Hyväntoivonniemellä on vain hyvin harvoja europalaisia lajeja, joita ei arvella ihmisen maahantuomiksi, ja vuoristoissa kasvaa eräitä edustavia europalaisia lajeja, joita ei ole havaittu Afrikan tropillisissa osissa. Tohtori Hooker on myöskin äskettäin osottanut, että eräät korkean Fernando Po-saaren ylävämmillä seuduilla ja läheisillä Kamerunvuorilla Guinean lahden rannalla kasvavat kasvit ovat läheistä sukua Abessinian ja samalla Europan lauhkean vyöhykkeen kasveille. Mikäli tohtori Hookerilta olen kuullut, näyttää Rev. R.T. Lowe löytäneen joitakuita näitä samoja lauhkean vyöhykkeen kasveja myöskin Kap Verde-saarten vuoristoista. Tämä samojen lauhkean vyöhykkeen muotojen leveneminen miltei päiväntasaajalta saakka yli koko Afrikan mantereen ja Kap Verden saariston vuoristoihin on hämmästyttävimpiä seikkoja, mitä milloinkaan on havaittu kasvien levenemisessä.

Himalajalla ja Intian eristetyillä vuoristoseuduilla, Ceylonin kukkuloilla ja Javan tuliperäisillä vuorenhuipuilla tavataan monia joko aivan samoja tai toisiaan vastaavia kasveja, jotka samalla edustavat Europan kasvilajeja ja joita ei tavata välillä olevilla kuumilla alankoseuduilla. Luettelo niistä suvuista, joita on kerätty Javan korkeammilta vuorenhuipuilta, antaa samalla kuvan joltakin Europan vuorenkukkulalta kerätyistä kasveista!

Vielä hämmästyttävämpää on, että eräitä erikoisia australialaisia kasvilajeja vastaavat eräät Borneon vuorenhuipuilla kasvavat lajit. Jotkut näistä australialaisista muodoista ovat, mikäli tohtori Hooker'ilta olen kuullut, levinneet Malakkan niemen vuorenhuipuille, ja niitä tavataan harvakseen siellä täällä Intiassa ja toisaalla niin kaukana pohjoisessa kuin Japanissa.

Eteläisen Australian vuoristoista on tohtori F. Müller löytänyt useita europalaisia lajeja; toisia europalaisia lajeja, jotka eivät ole ihmisen maahantuottamia, tavataan alankoseuduilla; ja mikäli tohtori Hooker'ilta olen kuullut, voidaan laatia pitkä luettelo Australiassa tavattavista europalaisista lajeista, joita ei löydy välillä sijaitsevasta kuumasta vyöhykkeestä. Tohtori Hooker'in oivallisessa esityksessä "Introduction to the Flora of New Zealand" mainitaan samanlaisia hämmästyttäviä tosiasioita tämän suuren saaren kasvistosta. Tästä näemme, että eräät kasvit, jotka kasvavat tropillisten seutujen korkeissa vuoristoissa kaikkialla maapallolla ja eräät pohjoisen ja eteläisen lauhkean vyöhykkeen alankoseuduilla kasvavat kasvit ovat joko samoja lajeja tai saman lajin muunnoksia. On kumminkin huomattava, etteivät nämä kasvit ole aito-arktisia muotoja; sillä, kuten H.C. Watson on huomauttanut, "sitä mukaa kuin siirrytään napaseudulta päiväntasaajaa kohti, tulevat alppi- eli vuoristokasvistot yhä vähemmän arktisiksi". Näiden samojen tai lähisukuisten muotojen ohella kuuluvat monet näillä toisistaan erotetuilla ja etäällä olevilla alueilla kasvavat lajit sukuihin, joita ei nykyään tavata alueiden välisillä tropillisilla alankoseuduilla.

Nämä lyhyet huomautukset koskevat ainoastaan kasveja; mutta joitakuita samantapaisia tosiasioita voisi mainita maaeläimistäkin. Myöskin meri-eliöiden joukossa on olemassa samanlaisia tapauksia; niinpä eräs etevä asiantuntija, prof. Dana, huomauttaa, että "on tosiaankin ihmeellistä, että Uuden Seelannin äyriäiset muistuttavat lähemmin sen antipodi-maan, Ison-Britannian, äyriäisiä kuin minkään muun maapallon seudun". Myöskin Sir J. Richardson puhuu pohjoisten kalamuotojen esiintymisestä Uuden Seelannin, Tasmanian y.m. rannikoilla. Tohtori Hooker on minulle ilmottanut, että kaksikymmentäviisi levälajia on yhteisiä Uudelle Seelannille ja Europalle, mutta että näitä ei ole tavattu välillä sijaitsevissa tropillisissa merissä.

Edellämainittujen tosiasiain perusteella -- että lauhkean vyöhykkeen muotoja tavataan ylängöillä kautta koko ekvatorialisen Afrikan ja pitkin Intian niemimaata Ceyloniin ja Itä-Intian saaristoon saakka sekä vähemmän huomattavassa määrässä kautta Etelä-Amerikan lavean troopillisen vyöhykkeen -- näyttää miltei varmalta, että näiden suurten mannerten alankoseudut ovat jollakin aikaisemmalla aikakaudella, epäilemättä ankarimmalla jääkaudella, olleet kaikkialla päiväntasaajan tienoilla monilukuisten lauhkean vyöhykkeen muotojen vallassa. Tällä aikakaudella vallitsi nähtävästi päiväntasaajan seuduilla jotenkin samanlainen ilmasto merenpinnan tasalla kuin nykyään viiden tai kuuden tuhannen jalan korkeudessa, vastaavalla leveysasteella kenties viileämpikin. Tällä kylmimmällä aikakaudella on päiväntasaajan alapuolella olevien alankoseutujen täytynyt olla sekalaisen tropillisen ja lauhkean vyöhykkeen kasviston peitossa, samanlaisen kuin se, joka tohtori Hooker'in kuvauksen mukaan rehevänä peittää Himalajan rinteitä neljän tuhannen jalan korkeudesta viiden tuhannen jalan korkeuteen, mutta lauhkean vyöhykkeen muotojen ylivalta on ollut kenties vielä suurempi. Samoin löysi Mann Guinean lahden rannalla sijaitsevalta vuoriselta Fernando Pon saarelta europalaisia muotoja, noin viiden tuhannen jalan korkeudesta ylöspäin. Ja Panaman vuorilla tapasi tohtori Seemann jo kahden tuhannen jalan korkeudella Mexicon kasvistoa muistuttavan kasviston, jossa "kuuman vyöhykkeen muodot olivat sopusointuisesti yhtyneinä lauhkean vyöhykkeen muotoihin".

Katsokaamme nyt, luoko Croll'in johtopäätös, että pohjoisen pallonpuoliskon ollessa jääkaudella äärimäisen kylmyyden vallassa eteläinen puolisko oli nykyistä lämpöisempi, mitään valoa eri eliöiden nykyisin näennäisesti selittämättömään leviämiseen kummankin pallonpuoliskon lauhkeisiin osiin ja kuuman vyöhykkeen vuoristoihin. Jääkauden on täytynyt olla vuosissa laskien hyvin pitkä; ja kun muistamme, kuinka avaroille aloille eräät vieraisiin maihin kotiutuneet kasvit ja eläimet ovat muutamissa vuosisadoissa levinneet, on tämä aikakausi ollut aivan riittävä tehdäkseen mahdolliseksi kuinka runsaan siirtymisen tahansa. Kylmyyden yhä lisääntyessä siirtyivät arktiset muodot, kuten tiettyä, lukuisin joukoin lauhkeisiin seutuihin; ja äsken mainittujen tosiasiain nojalla voinemme pitää jotenkin varmana, että jotkut elinvoimaisimmat, vallitsevimmat ja laajimmalle levinneet lauhkean vyöhykkeen muodot siirtyivät päiväntasaajan seutujen tasangoille. Näiden kuumien tasankojen asukkaat siirtyivät samaan aikaan eteläisen pallonpuoliskon tropillisiin tai subtropillisiin seutuihin, koska eteläinen pallonpuolisko tuohon aikaan oli lämpimämpi. Jääkauden lopulla, kun entinen lämpötila vähitellen palasi molemmille pallonpuoliskoille, tulivat päiväntasaajan alankoseuduilla elävät pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muodot karkotetuiksi entisille asuinpaikoilleen tai hävisivät sukupuuttoon, samalla kuin etelästä takaisin siirtyvät päiväntasaajaseutujen muodot valtasivat niiden sijan. Muutamien pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muotojen on kumminkin miltei välttämättä täytynyt kiivetä jollekin läheiselle ylänköseudulle, jossa, jos ylänkö on ollut kylliksi korkea, ne ovat kauan säilyneet elossa samoinkuin arktiset muodot Europan vuoristoissa. Ne ovat saattaneet säilyä, vaikka ei ilmasto olisikaan ollut niille täysin sopiva, sillä ilmaston on täytynyt muuttua hyvin hitaasti ja kasveilla on epäilemättä jonkinmoinen kyky mukautua ilmastoon, mikä käy ilmi niiden jälkeläisilleen jättämästä erilaisesta kyvystä kestää kuumuutta ja kylmyyttä.

Eteläinen pallonpuolisko joutui nyt vuorostaan, tapausten mennessä säännöllistä menoaan, ankaran jääkauden valtaan, samalla kuin lämpö kohosi pohjoisella pallonpuoliskolla. Tällöin eteläisen lauhkean vyöhykkeen muodot siirtyivät joukottain päiväntasaajan alankoseuduille. Pohjoiset muodot, jotka olivat jääneet vuoristoihin, siirtyivät nyt alangoille ja sekaantuivat eteläisten muotojen joukkoon. Nämä jälkimäiset palasivat lämmön uudelleen kohotessa entisille asuinpaikoilleen, jättäen joitakuita harvoja lajeja vuoristoihin ja vieden mukanaan etelään joitakuita aikaisemmista pohjoisen lauhkean vyöhykkeen muodoista, jotka olivat vuoristo-tyyssijoiltaan laskeutuneet alangoille. Tämän johdosta meidän pitäisi tavata joitakuita samoja muotoja pohjoisessa ja eteläisessä lauhkeassa vyöhykkeessä ja niiden välillä olevien tropillisten vyöhykkeiden vuoristoissa. Mutta lajien, jotka ovat kauan aikaa eläneet näissä vuoristoissa ja vastakkaisilla pallonpuoliskoilla, on ollut taisteltava monien uusien muotojen kanssa ja ne ovat olleet jonkunverran erilaisten ulkonaisten olosuhteiden alaisina; tämän vuoksi täytyy olettaa niiden olleen hyvin taipuvaisia muuntelemaan, jotenka saattaa odottaa niiden nykyään esiintyvän muunnoksina tai edustavina lajeina; ja näin onkin asian laita. Meidän on muistettava, että muinaiset jääkaudet ovat vallinneet molemmilla pallonpuoliskoilla; sillä nämä selittävät, miksi kaukana toisistaan olevilla lauhkean vyöhykkeen alueilla asustaa monia aivan selväpiirteisiä lajeja, kuuluen sukuihin, joita ei nykyään tavata välissä olevissa kuumissa vyöhykkeissä.

Eräs merkillepantava seikka, josta Hooker on painokkaasti huomauttanut Amerikaan nähden ja Alph. de Candolle Australiaan nähden, on se, että paljon useampia identisiä tai lievästi muuntuneita lajeja on muuttanut pohjoisesta etelään kuin päinvastaiseen suuntaan. Kumminkin tapaamme Borneon ja Abessinian vuoristoissa muutamia etelämpää muuttaneita muotoja. Syynä siihen, että siirtyminen pohjoisesta etelään on ollut yleisempi, on luullakseni se, että pohjoisella pallonpuoliskolla on enemmän maata kuin eteläisellä, joten pohjoiset muodot ovat kotiseudussaan olleet lukuisampia ja ovat sen vuoksi luonnollisen valinnan ja kilpailun vaikutuksesta kehittyneet korkeammalle asteelle kuin eteläiset muodot. Kun pohjoiset ja eteläiset muodot jääkausien vaihdellessa kohtasivat toisensa päiväntasaajan seuduilla, olivat edelliset jälkimäisiä voimakkaammat ja kykenivät säilyttämään paikkansa vuoristoissa, myöhemmin siirtyäkseen etelämmäksi eteläisten muotojen mukana; eteläiset muodot sitävastoin eivät kyenneet samaan tapaan siirtymään päinvastaiseen suuntaan. Nykyäänkin näemme monien europalaisten muotojen peittävän maan La Platan tasangoilla, Uudessa Seelannissa ja vähemmässä määrässä Australiassa, sekä saattaneen tappiolle näiden seutujen kotoiset muodot; sitävastoin aniharvat eteläiset muodot ovat kotiutuneet mihinkään pohjoisen pallonpuoliskon seutuun, vaikka Europaan on viimeisten parin kolmensadan vuoden kuluessa tuotu La Platasta ja viimeisten neljän tai viidenkymmenen vuoden kuluessa Australiasta suuret määrät vuotia, villoja y.m. tuotteita, joiden mukana otaksuttavasti on tullut kasvien siemeniä. Neilgherrie-vuoret Intiassa tekevät kumminkin osittaisen poikkeuksen säännöstä, sillä, kuten tohtori Hooker on minulle kertonut, leviävät australialaiset muodot siellä nopeasti ja kotiutuvat seutuun. Ennen viimeistä suurta jääkautta vallitsi tropillisten seutujen vuoristoissa epäilemättä endeminen alppikasvisto; mutta tämä on miltei kaikkialla väistynyt vallitsevampien muotojen tieltä, jotka ovat kehittyneet pohjoisen pallonpuoliskon laajemmilla manneralueilla, missä olosuhteet ovat olleet suotuisammat. Monilla saarilla ovat naturalistuneet muodot miltei yhtä lukuisat kuin kotoiset, vieläpä toisinaan voitollakin; ja tämä suhde on ensi askel kotoisten muotojen sukupuuttoon-sammumiseen. Vuoristot ovat ikäänkuin saaria mantereella ja niiden asujamet ovat väistyneet laajemmilla pohjoisilla maa-alueilla syntyneiden muotojen tieltä, aivan samoinkuin varsinaisten saarten asujamet ovat kaikkialla väistyneet ja nykyään ovat väistymässä mannermaan muotojen tieltä, jotka ovat ihmisen toimesta kotiutuneet saarille.

Sama koskee maa- ja merieläinten levenemistä pohjoisessa ja eteläisessä lauhkeassa vyöhykkeessä ja tropillisten vyöhykkeiden vuoristoissa. Jääkauden ollessa ankarimmallaan ja merivirtojen kulkiessa aivan toisia suuntia kuin nykyään saattoivat jotkut lauhkeiden merten asujamet saavuttaa päiväntasaajan tienoot, ja näistä kenties muutamat, pysytellen viileämmissä merivirroissa, kykenivät heti muuttamaan etelämmäksi, toisten jäädessä päiväntasaajan tienoille kylmempiin syvyyksiin ja eläessä siellä elämäänsä, kunnes eteläinen pallonpuolisko vuorostaan joutui jääkauden valtaan ja niille kävi mahdolliseksi siirtyä etelämmäksi. Aivan samoin asustaa nykyäänkin Forbes'in mukaan arktisia muotoja eristetyillä alueilla pohjoisen lauhkean vyöhykkeen merten syvemmissä seuduissa.

En suinkaan tahdo väittää, että edellä esitetty käsitys poistaisi kaikki vaikeudet, jotka koskevat samojen tai lähisukuisten lajien levenemistä, lajien, jotka nykyään elävät kaukana toisistaan pohjoisessa ja etelässä sekä toisinaan kuumien vyöhykkeiden vuoristoseuduissa. Mitään varmoja muuttoreittejä emme voi mainita. Emme voi sanoa, miksi toiset lajit ovat muuttaneet ja toiset pysyneet aloillaan, miksi toiset ovat muuntuneet ja synnyttäneet uusia muotoja, kun taas toiset ovat jääneet muuntumatta. Emme voi toivoa kykenevämme selittämään tällaisia tosiasioita, ennenkuin voimme selittää, miksi juuri tämä laji, vaan ei tuo, kotiutuu ihmisen toimesta vieraaseen maahan tai miksi toinen laji on levinnyt kaksi tai kolme kertaa laajemmalle alueelle ja on kotiseudussaan kaksi tai kolme kertaa yleisempi kuin jokin toinen.

Useat pulmalliset erikoiskysymykset jäävät myöskin ratkaisematta, esim. se, että samoja kasveja, kuten toht. Hooker on osottanut, kasvaa toisistaan niin äärettömän etäisillä seuduilla kuin Kerguelen-maassa, Uudessa Seelannissa ja Tulimaassa; mutta mahdollista on, kuten Lyell on arvellut, että jäävuoret ovat niitä levittäneet. Huomattavampi seikka on, että näillä sekä muilla toisistaan etäisillä eteläisen pallonpuoliskon seuduilla tavataan lajeja, jotka, joskin erikoisia, kuuluvat eteläiselle pallonpuoliskolle rajottuviin sukuihin. Jotkut näistä lajeista ovat niin selväpiirteisiä, ettemme voi otaksua niiden vasta viime jääkauden alusta lähtien ehtineen siirtyä nykyisille asuinpaikoilleen ja toisintua tarpeellisessa määrässä. Tosiasiat näyttävät viittaavan siihen, että samoihin sukuihin kuuluvat erikoiset lajit ovat siirtyneet yhteisestä keskuksesta säteittäisesti; ja olen taipuvainen otaksumaan, että ennen viimeisen jääkauden alkua vallitsi eteläisellä pallonpuoliskolla lämpimämpi aikakausi, jolloin etelänavan seuduilla, jotka nyt ovat jäiden peitossa, kukoisti varsin omituinen ja eristetty kasvisto. Otaksuttavasti oli, ennenkuin tämä kasvisto viime jääkaudella hävisi, muutamia muotoja jo levinnyt laajalle eteläisen pallonpuoliskon eri seutuihin tilapäisin levenemiskeinoin ja käyttäen levähdyspaikkoinaan sittemmin mereen vaipuneita saaria. Näin on selitettävissä, että Amerikan, Australian, ja Uuden Seelannin etelärannikoilla tavataan muutamia yhteisiä elämänmuotoja, joita ei ole olemassa muualla.

Sir C. Lyell on eräässä huomiota herättävässä kohdassa lausunut ajatuksensa, miltei samoin sanoin kuin minäkin, suurten, kautta maailman tapahtuneitten ilmastonmuutosten vaikutuksesta lajien maantieteelliseen levenemiseen. Olemme jo nähneet, kuinka Croll'in johtopäätös, että toisiaan seuraavat jääkaudet toisella pallonpuoliskolla sattuvat yksiin vastakkaisella puoliskolla vallitsevien lämpimämpien aikakausien kanssa, yhdessä sen olettamuksen kanssa, että lajit hitaasti muuntuvat, selittää monia seikkoja samojen ja sukulais-elämänmuotojen levenemisessä kaikkiin maapallon seutuihin. Elämän virta on toisin aikakausin virrannut pohjoisesta etelään ja toisin aikakausin etelästä pohjoiseen, saapuen kummassakin tapauksessa päiväntasaajalle saakka; mutta virtaus on ollut voimakkaampi pohjoisesta etelään kuin päinvastaiseen suuntaan ja on sen vuoksi runsaammalla tulvalla peittänyt eteläiset maat. Samoinkuin vuoksi jättää rannoille vaakasuoran rajaviivansa, joka kohoaa korkeammalle siellä, missä vuoksi on ollut korkeampi, samoin on elämän virta jättänyt rajaviivansa vuoristojen rinteille juovana, joka vähitellen kohoaa napavyöhykkeen alankoseuduista ja saavuttaa suuren korkeuden päiväntasaajan tienoilla. Niitä eri olentoja, jotka tulva näin on heittänyt rannoille, voipi verrata villeihin ihmisrotuihin, jotka ovat olleet pakotetut väistymään ylös vuoristoihin ja elävät siellä edelleen, ollen meille mielenkiintoisena todistuksena ympäröivien alankoseutujen aikaisemmista asukkaista.

XIII LUKU.

MAANTIETEELLINEN LEVENEMINEN

(Jatkoa).

Suolattoman veden eliöiden leveneminen. -- Valtamerensaarten asukkaista -- Sammakkoeläinten ja maaimettäväisten puuttuminen valtamerensaarilta. -- Saarten ja lähimmän mantereen asukasten sukulaisuus. -- Jälkikatsaus XII ja XIII lukuun.

SUOLATTOMIEN VESIEN ASUKKAAT.

Koska järviä ja jokivesistöjä erottavat toisistaan maaesteet, saattaisi luulla suolattomien vesien asukkailla olevan seudullaan rajotetun levenemisen, ja koska meri nähtävästi muodostaa vielä ylipääsemättömämmän esteen, ei luulisi näiden eliöiden milloinkaan voivan levitä etäisiin seutuihin. Mutta asianlaita on aivan päinvastainen. Ei siinä kyllä, että monilla aivan eri luokkiin kuuluvilla suolattoman veden lajeilla on äärettömän laaja levenemisalue, vaan ovat sukulaislajit huomattavasti voitolla kautta maailman. Kun aloin keräillä Brasilian suolattomien vesistöjen eliöitä, muistan kuinka minua hämmästytti näiden ja Ison-Britannian vesistöjen hyönteisten, kotiloiden y.m. yhtäläisyys, katsoen maaeliöiden erilaisuuteen.

Suolattoman veden eliöiden laajan levenemisen voinemme kumminkin useimmissa tapauksissa selittää johtuvan näiden eliöiden niille itselleen varsin edullisesta mukautumisesta, joka on tehnyt mahdollisiksi lyhyet, taajaan tapahtuvat siirtymiset lammesta lampeen tai joesta jokeen; ja miltei välttämättömänä seurauksena tästä niiden kyvystä on taipuvaisuus laajaan levenemiseen. Voimme tässä tarkastaa ainoastaan muutamia tapauksia. Vaikeimmin selitettäviä on kalojen leveneminen. Ennen luultiin, ettei kahden toisistaan etäällä olevan mantereen vesistöissä milloinkaan elä samoja suolattoman veden lajeja. Äskettäin on kumminkin toht. Günther osottanut, että Galaxias attenuatus elää Tasmaniassa, Uudessa Seelannissa, Falkland-saarilla ja Etelä-Amerikan mantereella. Tämä ihmeellinen tapaus osottaa kenties levenemistä antarktisesta keskuksesta jollakin aikaisemmalla lämpimämmällä aikakaudella. Tapauksen tekee kumminkin vähemmän hämmästyttäväksi se seikka, että tämän suvun lajit kykenevät jollakin tuntemattomalla tavalla kulkemaan melkoisia matkoja poikki aavojen valtameren ulappain: niinpä on olemassa eräs Uudelle Seelannille ja Auckland-saarille yhteinen laji, vaikka näiden saarten välimatka on noin 230 engl. penikulmaa. Samalla mantereella on suolattomien vesistöjen kaloilla usein laaja ja ikäänkuin oikullinen leveneminen, sillä kahdessa lähekkäin olevassa vesistössä saattavat toiset lajit olla samoja ja toiset aivan erilaisia.