Part 35

Koska näin on laita, täytyy meidän olettaa äyräiden syntyneen etupäässä siten, että kalliot, jotka ne muodostavat, ovat kestäneet ilman kulutuksen paremmin kuin niitä ympäröivä maanpinta, joka on vähitellen laskeutunut, kovemman vuorilajin muodostamien kallioäyrästen jäädessä paikoilleen. Mikään ei ole omansa paremmin vakuuttamaan meitä kuluneen ajan äärettömästä pituudesta -- sen käsityksen mukaan mikä meillä on ajan pituudesta -- kuin se havainto, että ilman ja sadeveden vaikutus, jonka voima näyttää niin vähäiseltä ja joka näyttää vaikuttavan niin hitaasti, on aikaansaanut niin suuria tuloksia.

Kun näin olemme saaneet käsityksen siitä hitaudesta, millä ilma, sadevesi ja meren aallot kuluttavat maakerroksia, on meidän, päästäksemme selville kuluneen ajan pituudesta, hyvä tarkastella toisaalta niitä kalliojoukkioita, jotka ovat mainittujen voimien vaikutuksesta murenneet ja levinneet laajoille alueille, toisaalta sedimentaristen muodostumien paksuutta. Muistan kuinka hämmästynyt olin tarkastellessani tuliperäisiä saaria, joiden rantakalliot meren aallot olivat uurtaneet tuhannen tai parintuhannen jalan korkuisiksi pystysuoriksi kivipylväiksi; sillä laavarinteet, jotka viettävät loivasti mereen, syystä että laava muinoin oli sulassa tilassa, osottivat jo ensi silmäyksellä, kuinka kauas avoimeen mereen kovat kalliokerrokset olivat ennen ulottuneet.

Samaa kertovat vieläkin selvemmin ne suuret halkeamat, joita myöten kerrostumat ovat toisella puolella kohonneet tahi toisella puolella vajonneet tuhansia jalkoja; sillä senjälkeen kun maan kuori murtui -- eikä ole mitään erotusta tapahtuiko kohoaminen nopeasti tahi kuten useimmat geologit nyt otaksuvat hyvin hitaasti ja nytkähdyksittäin -- on pinta niin kokonaan tasottunut, että ei näy mitään ulkonaista jälkeä tästä laajalle ulottuvasta siirroksesta. Cravenhalkeama esimerkiksi ulottuu kolmenkymmenen englannin peninkulman pituudelta ja pitkin tätä viivaa ovat kerrokset toisella puolella halkeamaa kohonneet 600:sta 3000:teen jalkaan korkeammalle. Professori Ramsay on julkaissut kertomuksen tällaisesta murtumasta Anglesean saarella, jossa siirros oli 2300 jalkaa, ja hän on ilmottanut minulle että Merionethshiressä on 1200 jalan siirros, ja kuitenkaan ei näissä tapauksissa löydy mitään maan pinnalla, joka osottaisi tällaisia äärettömiä siirroksia tapahtuneen; kalliot murtuman molemmin puolin ovat silinneet tasaisiksi.

Toiselta puolen ovat myöskin sedimentariset kerrokset kaikkialla maapallolla tavattoman paksuja. Kordiljeeri-vuorilla arvioin erään konglomeraattikerroksen noin kymmenentuhannen jalan vahvuiseksi; ja vaikka konglomeraatit ovat todennäköisesti kerrostuneet paljon nopeammin kuin hienommat sedimentit, ovat ne kumminkin, ollen muodostuneet kuluneista ja pyöristyneistä vierinkivistä, joista jokaisessa näkyy ajan hampaan jälki, omansa selvästi osottamaan, kuinka hitaasti ainejoukkioiden on täytynyt kasautua. Professori Ramsay on antanut minulle seuraavat, useimmiten todellisiin mittauksiin perustuvat tiedot toisiaan seuraavien muodostumien suurimmasta paksuudesta _eri_ osissa Britanniaa:

Palaiozoinen sarja (lukuunottamatta tuliperäisiä kerroksia) ............ 57,154 jalkaa Sekundarinen sarja .... 13,190 " Tertiarinen sarja ..... 2,140 "

-- siis yhteensä 72,484 jalkaa, s.o. lähes 13 3/4 engl. penikulmaa. Jotkut muodostumista, joita Englannissa edustavat ohuet kerrokset, ovat Europan mannermaalla tuhansien jalkojen paksuisia. Sitäpaitsi useimmat geologit ovat sitä mieltä, että kunkin toistaan seuraavan muodostuman välillä on ollut äärettömän pitkiä "tyhjiä" ajanjaksoja. Britannian sedimentaristen vuorilajien korkea röykkiö antaa siis ainoastaan vaillinaisen käsityksen siitä ajasta, joka on kulunut niiden kerrostumiseen. Kun otamme huomioon nämä eri asianhaarat, herää meissä sama voimattomuuden tunne kuin turhaan yrittäessämme selvittää itsellemme ikuisuuden käsitettä.

Tämä vaikutelma on kumminkin osaksi väärä. Croll huomauttaa eräässä mielenkiintoisessa kirjotuksessa, että me emme erehdy siinä, että muodostaisimme liian suuren käsityksen geologisten aikakausien pituudesta, vaan arvioidessamme niitä vuosissa. Kun geologit tarkastelevat laajoja ja monimutkaisia ilmiöitä ja sitten niitä lukuja, jotka edustavat useita miljoonia vuosia, herättävät kummatkin mielessä aivan eri vaikutelman ja ollaan heti valmiita väittämään lukuja liian alhaisiksi. Mitä ilman ja sadeveden kulutukseen tulee, osottaa Croll laskemalla sen tunnetun lietemäärän, jonka eräät joet vuosittain kuljettavat mukanaan, suhteessaan jokialueiden suuruuteen, että 1000 jalan paksuinen kiinteä kallio vähitellen kuluisi pois tasaisesti koko alueen laajuudelta kuudessa miljoonassa vuodessa. Tulos näyttää hämmästyttävältä ja eräät seikat saavat meidät epäilemään sitä liian suureksi, mutta vaikkapa ottaisimme vain puolet tai neljännen osan, on se sittenkin hämmästyttävä. Harvat meistä kumminkaan tietävät, mitä miljoona oikeastaan merkitsee. Croll antaa seuraavan esimerkin: Ota kapea paperinliuskare, joka on 88 jalkaa 4 tuumaa pitkä, kiinnitä se suuren salin seinälle ja erota sitten merkillä liuskareen toisesta päästä kymmenesosa tuumaa. Tämä kymmenesosa tuumaa esittää sataa vuotta ja koko liuskare miljoonaa vuotta. Mutta muistakaamme, mitä jo satakin vuotta merkitsee, kun on kysymys elollisista olioista. Monet taitavat kasvattajat ovat ihmisiän kuluessa niin suuresti muuntaneet eräitä korkeammista eläimistämme, jotka lisääntyvät paljon hitaammin kuin useimmat alhaiset eläimet, että heidän jalostamiaan eläimiä voidaan syystä pitää uutena alarotuna. Harvat kasvattajat ovat tarpeellisella huolella kehittäneet rotuansa enemmän kuin puolen vuosisadan ajan, joten sata vuotta vastaa kahden kasvattajan perättäistä työtä. Ei ole otaksuttavaa, että lajit luonnontilassa milloinkaan muuttuvat niin nopeasti kuin kotieläimet määräperäisen valinnan alaisina. Joka suhteessa paremman vertauskohdan tarjoisivat ne tulokset, jotka ovat seurauksena itsetiedottomasta valinnasta, s.o. hyödyllisimpien tai kauneimpien eläinten säilyttämisestä, joka ei tarkota rodun muuntamista. Mutta tämän itsetiedottomankin valinnan vaikutuksesta ovat monet rodut huomattavasti muuttuneet parissa kolmessa vuosisadassa.

Lajit muuttuvat otaksuttavasti paljon hitaammin ja samalla alueella tapahtuu samanaikuisia muutoksia vain muutamissa lajeissa. Tämä hitaus johtuu siitä, että kaikki saman alueen asukkaat ovat jo niin hyvin mukautuneet toistensa mukaan, ettei luonnon taloudessa ilmaannu uusia sijoja ennenkuin pitkien väliaikojen jäljestä joidenkin fysillisten muutosten tai uusien muotojen maahanmuuton aiheuttamina. Sitäpaitsi ei aina heti esiinny oikeanlaatuisia muunteluja tai yksilöllisiä eroavaisuuksia, jotka voisivat paremmin sovelluttaa jotkut asukkaista uusiin sijoihin muuttuneissa olosuhteissa. Ikävä kyllä meillä ei ole mitään keinoa, millä voisimme vuosissa määrätä, kuinka pitkän ajan jonkin lajin toisintuminen vaatii; mutta tähän aikakysymykseen on meidän vielä uudelleen palattava.

PALEONTOLOGISTEN KOKOELMIEN KÖYHYYS.

Luokaamme nyt silmäys rikkaimpiin geologisiin kokoelmiimme. Kuinka mitättömän vähän nähtävyyksiä ne meille tarjoovatkaan! Että kokoelmamme ovat vaillinaiset, sen myöntää jokainen. Meidän ei koskaan tulisi unohtaa sitä, mitä etevä paleontologi Edward Forbes on lausunut: että hyvin monet kivettyneet lajit ovat meille tunnettuja ainoastaan yksityisten särkyneiden kappaleiden tai muutamien harvojen samalta paikalta kerättyjen kappaleiden perustalla. Ainoastaan pieni osa maan pintaa on geologisesti tutkittu eikä ainoatakaan osaa siitä tarpeellisella huolellisuudella, kuten jokavuotiset Europassa tehdyt tärkeät löydöt todistavat. Ei mikään kokonaan pehmeä elimistö voi säilyä. Kotilot ja luut mätänevät maatessaan merenpohjalla, jolle ei laskeudu mitään lietettä. Olemme arvattavasti aivan väärässä, jos oletamme että lietettä laskeutuu koko merenpohjalle kylliksi nopeasti, jotta se voisi haudata ja säilyttää fossiliset jäännökset. Suunnattoman laajoilla aloilla valtamerta osottaa veden sininen väri sen puhtauden. Monet tunnetut tapaukset, joissa jotakin muodostumaa tasaisesti peittää myöhempi, äärettömän pitkän väliajan kuluttua muodostunut kerros, alemman muodostuman osottamatta mitään kulutuksen merkkejä, näyttävät olevan selitettävissä ainoastaan siten, että merenpohja usein pitkät aikakaudet pysyy aivan muuttumattomana. Ne jäännökset, jotka hautautuvat hiekkaan tai soraan, liukenevat kerrosten kohottua pinnalle läpivaluvan hiilihappopitoisen sadeveden vaikutuksesta. Jotkut niistä monenlaatuisista eläimistä, jotka elävät rannikoilla nousu- ja pakoveden välimailla, näyttävät harvoin säilyvän. Niinpä eri Chthamalinoe-lajit (eräs kiinni-istuvien siimajalkaisten alaheimo) peittävät kallioita kaikkialla maailmassa lukemattomin joukoin; ne ovat kaikki rannikko-eliöitä, lukuunottamatta erästä Välimeren-lajia, joka asustaa syvässä vedessä, ja tämä on löydetty kivettyneenä Sisiliasta, jotavastoin ei mitään muuta lajia ole löydetty mistään tertiarimuodostumasta, vaikka tiedetään Chthamalus-suvun eläneen liitukaudella. Vihdoin ovat monet suuret kerrostumat, jotka ovat vaatineet äärettömän pitkän ajan kasautuakseen, aivan tyhjät kivettymistä meidän voimatta havaita syytä tähän. Omituisimpia esimerkkejä tästä on Flysch-muodostuma, joka saviliuskeesta ja hiekkakivestä kokoonpantuna ulottuu usein kuudenkin tuhannen jalan syvyisenä ja ainakin 300 engl. penikulman pituisena Wienistä Sveitsiin. Vaikka tämä laaja muodostuma on erittäin tarkoin tutkittu, ei siitä ole löydetty mitään kivettymiä, lukuunottamatta harvoja kasvijäännöksiä.

Mitä sekundari- ja palaiozoisen ajan maa-eliöihin tulee, on tarpeetonta huomauttaa todisteiden olevan äärettömän katkonaisia. Viime aikoihin saakka ei esim. ole tunnettu ainoatakaan kumpaankaan näistä äärettömän pitkistä aikakausista kuuluvaa maakotiloa, lukuunottamatta erästä lajia, jonka Sir Lyell ja toht. Dawson löysivät Pohjois-Amerikan kivihiilikerroksista; nyttemmin on kuitenkin maakotiloita löydetty lias-muodostumasta. Mitä imettäväisten jäännöksiin tulee, osottaa silmäys Lyellin käsikirjassa julkaistuun tauluun paljon paremmin kuin sivumäärät yksityiskohtaisia tietoja, kuinka satunnaista ja harvinaista niiden säilyminen on. Niiden harvinaisuus ei olekaan hämmästyttävää katsoen siihen, kuinka suuri suhteellinen määrä tertiari-ajan imettäväisten luita on löydetty joko luolista tai suolattoman veden kerrostumista ja ettei tunneta ainoatakaan sekundari- tai palaiozoisten muodostumien aikaista luolaa tai suolattoman veden kerrostumaa.

Mutta geologian kertomuksen epätäydellisyyteen on sitäpaitsi olemassa eräs paljon tärkeämpi syy kuin mikään edellisistä, nimittäin se, että eri kerrostumia erottavat toisistaan äärettömän pitkät väliajat. Tätä mielipidettä ovat pontevasti kannattaneet monet geologit ja paleontologit, jotka kuten E. Forbes eivät ensinkään usko lajien muuttumista. Kun näemme muodostumat kuvattuina tauluissa tai kun tarkastamme niitä luonnossa, on meidän vaikeata olla uskomatta, että ne välittömästi seuraavat toisiaan. Mutta me tiedämme esim. Sir R. Murchison'in suuresta Venäjää koskevasta teoksesta, mitä ammottavia aukkoja tuossa maassa on toistensa päälle kasautuneiden kerrosten välillä; sama on laita Pohjois-Amerikassa ja monissa muissa osissa maailmaa. Etevinkään geologi, jonka huomio olisi rajottunut yksinomaan jompaankumpaan näistä laajoista alueista, ei voisi ensinkään aavistaa, että aikakausina, jolloin hänen omassa maassaan ei ole muodostunut mitään kerrostumia, on muualla maailmassa kasautunut suuret määrät sedimenttiä, joka kätkee poveensa uusia ja erikoisia elämänmuotoja. Ja jos kullakin eri alueella tuskin voidaan muodostaa mitään käsitystä sen ajan pituudesta, joka on kulunut toisiaan seuraavien muodostumien kasautumisen välillä, voimme otaksua ettei aikaa missään voida varmuudella määrätä. Lukuisat ja suuret muutokset toisiaan seuraavien muodostumien mineralogisessa kokoonpanossa, jotka tavallisesti edellyttävät suuria muutoksia niitä ympäröivien seutujen maantieteellisessä muodossa, joista sedimentti on peräisin, pitävät yhtä sen otaksuman kanssa, että eri muodostumien välit edustavat suunnattoman pitkiä ajanjaksoja.

On luullakseni selitettävissä, miksi geologiset muodostumat ovat jokaisessa seudussa miltei aina katkonaisia, s.o. eivät seuraa toisiaan tarkassa järjestyksessä. Tutkiessani useiden satojen engl. penikulmien pituudelta Etelä-Amerikan rannikkoja, jotka verraten myöhäisinä aikoina ovat kohonneet satoja jalkoja, pisti ennen muuta silmääni se seikka, etten tavannut mitään myöhäisiä maatumia, jotka olisivat olleet kylliksi laajalle ulottuvia säilyäkseen edes lyhyen geologisen aikakauden. Pitkin länsirannikkoa, jolla asustaa omituinen merieläimistö, ovat tertiarimaatumat niin heikosti kehittyneitä, etteivät ne luultavasti tule kaukaiseen tulevaisuuteen säilyttämään mitään kertomusta toisiaan seuraavista erikoisista merieläimistöistä. Jos hiukan mietimme asiaa, selvenee meille, miksei Etelä-Amerikan kohoavalla länsirannikolla missään tapaa laajalle ulottuvia muodostumia, jotka kätkisivät poveensa myöhäisen tertiari-ajan jäännöksiä, vaikka sinne aikojen kuluessa on täytynyt laskeutua runsaasti lietettä, päättäen siitä, että rantakalliot ovat tavattomasti kuluneet ja mereen laskee mutaisia virtoja. Selitys on epäilemättä se, että littoraliset ja sublittoraliset kerrostumat myötäänsä kuluvat pois, niin pian kuin ne maan hitaan, vähitellen tapahtuvan nousun johdosta ovat joutuneet aallokon vaikutuksen alaisiksi.

On luultavaa, että pohjalle laskeutuvan lietteen täytyy muodostaa hyvin paksuja, kiinteitä ja laajalle ulottuvia maatumia, jotta nämä voisivat kestää aaltojen lakkaamatonta hivutusta heti maan kohottua ja myöhempinä maanpinnan laskeutumis- ja kohoamiskausina, samoinkuin myös myöhempää ilmastollista kulutusta. Sellaisia paksuja ja laajoja sedimenttikerrostumia voi syntyä kahdella tavalla. Niitä voi muodostua joko meren syvimmissä syvyyksissä, missä elämänmuodot eivät ole niin lukuisia kuin matalammassa vedessä, joten ne kohottuaan antavat ainoastaan vaillinaisen kuvan ympäristön elimistöistä kerrostumiskaudella, tai voi sedimenttiä laskeutua matalalle pohjalle kuinka paksuja ja laajoja kerrostumia tahansa, jos pohja alinomaa hitaasti laskeutuu. Jälkimäisessä tapauksessa, niinkauan kuin pohja laskeutuu jotenkin samassa suhteessa kuin sedimenttiä kasautuu, pysyy meri matalana ja siis suotuisana olinpaikkana monille ja vaihteleville muodoille, joten voi syntyä kivettymistä rikas muodostuma, joka pinnalle kohottuaan on kylliksi paksu kestääkseen suurta kulutusta.

Olen vakuutettu siitä, että miltei kaikki vanhat ja suurimmalta osaltaan kivettymistä rikkaat muodostumat ovat muodostuneet laskeutumiskausina. Sen jälkeen kuin vuonna 1845 esitin mielipiteeni tästä asiasta, olen seurannut geologian alalla tapahtunutta edistystä ja hämmästyksellä havainnut, kuinka tiedemiehet tutkiessaan jotakin erikoista muodostumaa, ovat toinen toisensa jälkeen, tulleet siihen johtopäätökseen, että kyseessä-oleva muodostuma on syntynyt laskeutumiskaudella. Lisäksi tahdon mainita, että yksi ainoa vanha tertiarimuodostuma Etelä-Amerikan länsirannikolla, joka on ollut kylliksi vahva kestääkseen tähänastisen kulutuksen, mutta joka tuskin on säilyvä kaukaiseen geologiseen tulevaisuuteen saakka, on kerrostunut merenpohjan aletessa, siten saavuttaen huomattavan paksuuden. Kaikki geologiset tosiasiat kertovat meille selvästi, että jokaisella alueella on tapahtunut lukuisia maankohoamisia ja laskeutumisia ja nämä pinnanhuojumiset ovat nähtävästi kohdanneet laajoja alueita. Kivettymistä rikkaita muodostumia, jotka ovat olleet kyllin vahvoja ja laajoja kestääkseen vastaisen kulutuksen, on siis kerrostunut laajoille aloille laskeutumiskausina, mutta ainoastaan siellä, missä sedimenttiä laskeutui siksi runsaasti, että meri pysyi matalana ja että jäännökset hautautuivat, ennenkuin ne olivat ehtineet mädätä. Jos sitävastoin meren pohja pysyi kohdallaan, ei matalille paikoille, jotka ovat eliöille suotuisimpia, voinut laskeutua _paksuja_, kerrostumia. Vielä vähemmin saattoi näin tapahtua maan vuorottaisen laskeutumisen ja kohoomisen aikoina; eli tarkemmin sanoen, ne kerrostumat, jotka laskeutumisen aikana kasautuivat, hävisivät tavallisesti kohottuaan pinnalle ja jouduttuaan alttiiksi rannikkoa huuhtelevien aaltojen kulutukselle.

Nämä huomautukset koskevat etupäässä littoralisia ja sublittoralisia kerrostumia. Kun on kysymyksessä avara ja matala merialue, kuten suuri osa Itä-Intian saaristoa, jossa veden syvyys vaihtelee 30:stä 40:een tai 60:een syleen, on pohjankohoamisen aikana saattanut kerrostua laaja muodostuma, joka hitaasti kohotessaan ei kumminkaan ole kärsinyt suurta kulutusta. Mutta muodostuman paksuus ei voi olla suuri, sillä pohjan kohoamisen vuoksi sen täytyy olla pienempi kuin se syvyys, missä se syntyi. Kerrostuma ei myöskään voi olla taajaan pakkautunut eikä päällä olevien kerrosten peittämä, joten ilmastollinen kulutus ja meren aaltojen hivutus vastaisten pinnanhuojumisten aikana voi sen helposti hävittää. Hopkins on kumminkin arvellut, että jos joku alueen osa kohoamisen jälkeen uudelleen laskeutuisi, ennenkuin kulutus on sen hävittänyt, voisi kohoamisen aikana muodostunut ohutkin kerrostuma peityttyään uusien suojelevien kerrostumien alle säilyä pitkät ajat.

Hopkins lausuu myös sen arvelun, että sedimenttikerrokset, joiden ulottuvaisuus vaakasuoraan suuntaan on ollut melkoinen, ovat harvoin kokonaan hävinneet. Mutta kaikki geologit, lukuunottamatta niitä harvoja, jotka uskovat että nykyiset liuskeemme ja plutoniset kalliomme muinoin muodostivat maapallon alkuperäisen ytimen, myöntävät että jälkimäisiä kallioita peittävät kerrokset ovat äärettömän laajoilta aloilta kuluneet pois. Sillä on tuskin mahdollista, että sellaiset kalliot olisivat tiivistyneet ja kiteytyneet, jos ne olisivat olleet peittämättömiä. Mutta jos metamorfinen vaikutus tapahtui valtamerien syvyyksissä, ei se kerros, joka muinoin suojeli kalliota, saattanut olla paksu. Jos myönnämme, että gneissin, graniitin, dioriitin y.m. muinoin täytyi olla niitä peittävän kerroksen alla, kuinka voimme selittää, että monilla kohdin maapalloa näemme laajoilla alueilla näitä vuorilajeja paljaina, jollemme oleta, että ne ovat sittemmin täydelleen paljastuneet kaikista päällä olevista kerroksista? Että on olemassa laajoja tällaisia alueita, on epäilemätöntä. Humboldtin kuvauksen mukaan on Parimen graniittialue vähintäin yhdeksäntoista kertaa Sveitsin kokoinen. Boue värittää kartassaan erään tällaisten vuorilajien muodostaman alueen Amazonvirran eteläpuolella yhtä suureksi kuin Espanjan, Ranskan, Italian, osan Saksaa ja Brittein saarten muodostama alue on yhteensä. Tätä aluetta ei ole tarkoin tutkittu, mutta matkailijain yhtäpitävistä kertomuksista päättäen graniittialue on hyvin laaja. Niinpä von Eschwege esittää näistä kallioista yksityiskohtaisen läpileikkauksen, joka ulottuu Rio Janeirosta 260 maantieteellistä penikulmaa sisämaahan suorana viivana. Minä matkustin 150 penikulmaa toiseen suuntaan enkä nähnyt mitään muuta kuin graniittimaisia vuorilajeja. Olen tarkastellut lukuisia kivinäytteitä, joita oli kerätty pitkin koko rannikkoa Rio Janeiron läheisyydestä La Platan suuhun saakka -- 1,100 maantieteellisen penikulman matkalta -- ja ne kuuluivat kaikki tähän ryhmään. Sisämaassa pitkin Plata-virran koko pohjoisrantaa näin myöhäisten tertiarikerrosten ohella ainoastaan pienen kappaleen lievästi metamorfista kalliota, joka olisi saattanut muodostaa osan graniittimaisia vuorilajeja peittävistä kerroksista. Kääntäkäämme katseemme meille hyvin tunnettuun seutuun, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, sellaisena kuin tuo seutu on esitetty professori H.D. Roger'in oivallisessa kartassa. Olen arvioinut eri vuorilajialueiden suuruuden leikkaamalla ne irti kartasta ja punnitsemalla paperin ja olen havainnut, että metamorfiset (lukuunottamatta "puoli-metamorfisia") ja graniittimaiset vuorilajit ovat suhteessa 19:12,5 kaikkiin uudempiin palaiozoisiin muodostumiin yhteensä. Monilla seuduilla huomattaisiin metamorfisten ja graniittimaisten vuorilajien ulottuvan paljon laajemmalle kuin miltä näyttää, jos poistettaisiin kaikki sedimentariset kerrokset, jotka epätasaisesti lepäävät niiden päällä ja jotka eivät ole voineet muodostaa osaa siitä alkuperäisestä verhosta, jonka alla ne kiteytyivät. On siis todennäköistä että muutamissa maapallon osissa kokonaiset muodostumat ovat täydelleen kuluneet pois, niin ettei niistä ole jäänyt tähteitäkään jälelle.

Eräästä seikasta on ohimennen huomautettava. Kohoamiskausina laajenee usein maan ja sen lähellä olevien vedenalaisten matalikkojen pinta-ala ja siten muodostuu usein uusia olinpaikkoja, jotka kuten aikaisemmin on selitetty, ovat suotuisia uusien muunnosten ja lajien syntymiselle; mutta sellaisina aikakausina tavallisesti syntyy aukkoja geologian kertomukseen. Laskeutumiskausina asutun alueen pinta-ala ja asukasten luku sen sijaan vähenee (paitsi mannermaan rannoilla, kun se äskettäin on pirstoutunut saaristoksi) ja sen johdosta syntyy vain harvoja uusia muunnoksia tai lajeja, vaikka sukupuuttoon kuoleminen onkin suuri. Ja juuri tällaisina laskeutumiskausina ovat kivettymistä rikkaimmat muodostumat kerrostuneet.

MIKSI EI MISSÄÄN YKSITYISESSÄ MUODOSTUMASSA TAVATA LUKUISIA SIIRTYMÄMUOTOJA.

Ottaen huomioon edellisessä esitetyt eri asianhaarat ei voi epäillä, että geologian kertomus on kokonaisuudessaan äärettömän epätäydellinen. Mutta jos rajotamme huomiomme yhteen ainoaan erikoiseen muodostumaan, käy paljon vaikeammaksi käsittää, miksi emme siitä löydä läheisesti toisiinsa liittyviä muunnoksia, jotka liittäisivät toisiinsa aikakauden alussa ja lopussa eläneet lajit. Tunnemme eräitä sellaisia tapauksia, joissa samasta lajista esiintyy muunnoksia muodostuman ala- ja yläosassa. Niinpä Trautschold mainitsee joukon esimerkkejä ammoniiteistä ja Hilgendorf on esittänyt erään sangen merkillisen tapauksen, kymmenen toisiinsa asteittaisesti liittyvän Planorbis multiformis lajin muunnoksen löydön Sveitsissä erään suolattoman veden muodostuman toisiaan seuraavista kerroksista. Vaikka jokaisen muodostuman kerrostuminen kieltämättä on vaatinut äärettömän monia vuosia, voimme mainita eräitä syitä siihen, miksi ei kukin muodostuma tavallisesti sisällä asteittaista sarjaa välimuotoja, jotka liittäisivät toisiinsa aikakauden alussa ja lopussa eläneet lajit. Kuitenkaan en voi panna kovin suurta painoa seuraavassa esitettäviin asianhaaroihin.

Vaikka jokainen muodostuma voi käsittää hyvin pitkän jonon vuosia, on jokaisen muodostuman kerrostumisaika todennäköisesti lyhyt siihen aikaan verraten, jonka lajin muuttuminen toiseksi vaatii. Tiedän, että kaksi paleontologia, joiden mielipiteille on annettava suuri arvo, Bronn ja Woodward, arvelevat kunkin muodostuman keski-iän olevan kaksi tai kolme kertaa niin pitkä kuin lajinomaisten muotojen keski-ikä. Mutta minusta tuntuu siltä, että on olemassa voittamattomia vaikeuksia, jotka tekevät mahdottomaksi päättää mitään varmaa tästä asiasta. Kun näemme jonkun lajin ensi kerran esiintyvän jonkin muodostuman keskellä, emme suinkaan saa vielä tästä päättää, ettei sitä ole ennen muualla ollut olemassa. Samoin, jos havaitsemme lajin katoavan ennenkuin viimeiset kerrokset ovat kasautuneet, emme saa olettaa sen silloin kuolleen sukupuuttoon. Me unohdamme, kuinka pieni Europan pinta-ala on verrattuna muuhun maailmaan, eivätkä saman muodostuman eri kerrokset kaikkialla Europassakaan aivan tarkalleen vastaa toisiaan.