Part 29

Samalla kertaa panin samalle paikalle muutamia erään toisen lajin, F. flavan koteloita sekä muutaman näitä pieniä keltaisia muurahaisia, jotka vielä riippuivat kiinni pesänsä kappaleissa. Tätäkin lajia pidetään joskus, vaikka harvoin, orjana, mikäli Smith kertoo. Vaikka se on pieni laji, on se hyvin rohkea ja minä olen nähnyt sen raivokkaasti käyvän muiden muurahaisten kimppuun. Kerran löysin hämmästyksekseni riippumattoman F. flava muurahaisten yhteiskunnan orjia pitävien F. sanguinea muurahaisten keon alla olevan kiven alta; ja kun sattumalta tulin pöyhineeksi kumpaakin pesää, kävivät pikkumuurahaiset hämmästyttävällä rohkeudella suurten naapuriensa kimppuun. Nyt olin utelias näkemään, osaisiko F. sanguinea erottaa F. fuscan kotelot, joista se tavallisesti kasvattaa orjia, pienen ja raivoisan F. flavan koteloista, joita se harvoin ryöstää. Selvästi saattoi nähdä, että muurahaiset osasivat tehdä eron niiden välillä, sillä näin niiden heti innokkaasti tarttuvan F. fuscan koteloihin, kun ne sitävastoin olivat kovin säikähdyksissään kohdatessaan F. flavan koteloita taikkapa vaan maatakin niiden pesästä ja juoksivat kiireesti tiehensä; mutta neljännestunnin kuluttua, pian senjälkeen kuin kaikki keltaiset muurahaiset olivat menneet tiehensä, ne rohkaisivat mielensä ja kuljettivat pois kotelot.

Eräänä iltana kävin eräällä toisella F. sanguinean pesällä ja näin joukon muurahaisia palaavan kotiin ja menevän kekoonsa kuljettaen mukanaan F. fuscan kuolleita ruumiita (mikä osotti, ettei kysymyksessä ollut mikään muutto) ja lukuisia koteloita. Seurasin saalista kuljettavien muurahaisten pitkää jonoa taaksepäin noin neljäkymmentä yardia ja tulin hyvin tiheään kanervikkoon, josta näin viimeisen F. sanguinean tulevan ulos kuljettaen koteloa, mutta en voinut löytää hävitettyä pesää tiheästä kanervikosta. Pesän täytyi kuitenkin olla aivan lähellä, sillä pari kolme F. fusca lajiin kuuluvaa muurahaista juoksenteli sinne tänne kovin kiihdyksissään ja yksi seisoi liikkumattomana, oma kotelonsa suussaan, erään kanervanvarvun latvassa, nähtävästi aivan epätoivoissaan pesänsä hävityksestä.

Tällaisia ovat ihmeellistä orjainotto-vaistoa koskevat tosiasiat, jotka olen tahtonut tässä mainita, vaikkeivät ne kaipaakaan minun vahvistustani. Huomattakoon, mikä vastakohtaisuus ilmenee F. sanguinean ja Europan manterella tavattavan F. rufescens lajin vaistomaisissa tavoissa. Jälkimäinen ei rakenna omaa pesää, ei määrää itse pesänmuuttoa, ei kerää ruokaa itselleen eikä toukilleen, eipä edes voi itse elättää itseään: se on täydellisesti riippuvainen lukuisista orjistaan. Formica sanguinea lajilla sitävastoin on paljon vähemmän orjia, ja alkukesällä niitä on tuiki vähän. Isännät päättävät, koska ja mihin uusi pesä on rakennettava ja koska muutto on tapahtuva, ja isännät kuljettavat muutossa orjiaan. Sekä Sveitsissä että Englannissa näyttää toukkien hoitaminen olevan yksinomaan orjien tehtävänä ja isännät yksin käyvät orjainryöstöretkillä. Sveitsissä orjat ja isännät tekevät työtä yhdessä, rakentavat ja kantavat rakennustarpeita pesään; molemmat, mutta etupäässä orjat, paimentavat ja lypsävät kirvoja, ja siten molemmat keräävät ravintoa yhteiskunnalle. Englannissa tavallisesti ainoastaan isännät poistuvat pesästä keräämään rakennustarpeita ja ruokaa itselleen, orjilleen ja toukilleen. Isännillä on siis tässä maassa paljon vähemmän apua orjistaan kuin Sveitsissä.

En tahdo lähteä arvailemaan, millä tavoin F. sanguinean vaisto on syntynyt. Mutta koska sellaisetkin muurahaiset, jotka eivät pidä orjia, kuljettavat pois toisen lajin koteloita, jos näitä on sirotettuina keon läheisyyteen, on mahdollista, että jotkut tällaiset kotelot, joita alkuaan on kerätty ravinnoksi, ovat päässeet kehittymään; ja täten tahtomatta kasvatetut vieraat muurahaiset seuraavat vaistojaan ja tekevät sitä työtä mitä osaavat. Jos ne ovat osottautuneet hyödyllisiksi sille lajille, joka on ne ryöstänyt -- s.o. jos lajilla on ollut suurempaa etua työntekijäin ryöstämisestä kuin niiden siittämisestä -- on luonnollinen valinta voinut kehittää kotelonkokoamistapaa, joka alkuaan tarkotti koteloiden ravinnoksi-käyttämistä, ja vakiinnuttaa tämän tavan, antaen sille aivan toisen tarkotuksen, orjien kasvattamisen. Kun tapa kerran oli syntynyt -- vaikkakaan se ei olisi ollut edes siihen määrään kehittynyt kuin brittiläisen F. sanguinean, jolla, kuten olemme nähneet, on vähemmän apua orjistaan kuin samalla lajilla Sveitsissä -- on luonnollinen valinta voinut vahvistaa ja muuntaa vaistoa -- edellyttäen että jokainen muuntelu on ollut lajille hyödyllinen -- kunnes vihdoin on kehittynyt muurahainen, joka on orjistaan niin surkean riippuvainen kuin Formica rufescens.

_Mehiläisen solunrakennusvaisto_. -- En aio tässä puuttua vähäpätöisiin yksityiskohtiin, vaan ainoastaan yleispiirtein esittää ne johtopäätökset, joihin olen tullut. Tympeä on se ihminen, joka ei tarkastaessaan mehiläiskennon ihmeellistä rakennetta, joka niin oivallisesti soveltuu tarkotukseensa, tunne innokasta ihailua. Matematikot kertovat meille, että mehiläiset ovat käytännössä ratkaisseet vaikean probleman, rakentaessaan solunsa sen muotoisiksi, että niihin mahtuu mahdollisimman suuri määrä hunajaa, samalla kuin mehiläiset niiden rakentamiseen käyttävät mahdollisimman vähän kallista vahaa. On huomautettu, kuinka taitavallekin työmiehelle kävisi hyvin vaikeaksi, sopivia työaseita ja mittoja käyttäenkin, muodostaa vahasta säännöllisiä kammioita, mutta mehiläisparvi suorittaa tämän työn pimeässä pesässä. Vaikka olettaisimme niillä olevan minkälaisia vaistoja tahansa, tuntuu ensimältä aivan käsittämättömältä, kuinka ne osaavat tehdä kaikki tarpeelliset kulmat ja tasot tai kuinka ne edes voivat huomata, ovatko nämä oikein tehdyt. Mutta vaikeus ei ole läheskään niin suuri, kuin miltä se ensinnä näyttää: koko tämä ihmeellinen työ on luullakseni selitettävissä muutamien yksinkertaisten vaistojen avulla.

Johduin tutkimaan tätä asiaa sen johdosta, että Waterhouse on osottanut solun muodon olevan läheisessä suhteessa jo olemassa-oleviin viereisiin soluihin. Seuraavassa esittämääni mielipidettä voidaan kenties pitää ainoastaan Waterhousen teorian toisintona. Tarkastakaamme yleistä asteittaisuuslakia ja katsokaamme, eikö luonto meille siinä paljasta työskentelytapaansa. Lyhyen astesarjan toisessa päässä tapaamme kimalaiset, jotka käyttävät vanhoja koteloitaan hunajasäiliöinä, toisinaan jatkaen niitä lyhyillä vahaputkilla, ja jotka toisinaan myöskin rakentavat erityisiä, hyvin epäsäännöllisiä pyöreitä kammioita vahasta. Sarjan toisessa päässä taas tapaamme mehiläisen kammiot, jotka ovat kahdessa kerrassa päällekkäin. Kukin solu on, kuten tunnettua, kuusisivuinen särmiö, jonka sivut taittuvat alhaalla siten, että ne liittyvät ylösalaisin käännetyksi, kolmen vinoneliön muodostamaksi pyramidiksi. Näissä vinoneliöissä on eräitä kulmia, ja nuo kolme vinoneliötä, jotka kennon toisella puolella muodostavat yksityisen solun pyramidipohjan, ottavat kennon toisella puolella osaa kolmen toisiinsa rajottuvan solun pohjan muodostamiseen. Mehiläisen äärimäisen täydellisten ja kimalaisen yksinkertaisten solujen välimuotona ovat mexikolaisen Melipona domestican solut, jotka Pierre Huber on tarkasti selittänyt ja kuvannut. Melipona on itsekin rakenteeltaan mehiläisen ja kimalaisen välimuoto, mutta lähempää sukua jälkimäiselle. Se rakentaa miltei säännöllisen kennon sylinterinmuotoisista soluista, joissa toukat kehittyvät, ja sen lisäksi vielä muutamia suuria hunajasäiliösoluja. Jälkimäiset ovat miltei pallonmuotoisia, jotenkin samankokoisia ja liittyvät toisiinsa epäsäännölliseksi joukkioksi. Mutta ennen kaikkea on huomattava, että nämä solut ovat aina rakennetut niin lähelle toisiaan, että niiden täytyisi leikata toisiaan, jos pallo olisi laadittu täydelliseksi. Näin ei kumminkaan milloinkaan tapahdu, sillä mehiläiset rakentavat niille kohdin, missä pallojen täytyisi leikata toisiaan, pallojen väliin aivan tasaisen vahaseinän. Jokaisen solun seininä ovat siis ulkopuolinen, pyöreä osa ja kaksi, kolme tai useampia tasoja, aina sen mukaan kuinka moneen viereiseen soluun se rajottuu. Solun levätessä kolmen muun solun päällä, mikä on hyvin tavallista ja välttämätöntäkin, koska pallonmuotoiset solut ovat miltei yhtä suuria, yhtyvät nuo kolme tasapintaa pyramidiksi; ja tämä pyramidi on, kuten Huber on huomauttanut, ilmeisesti kotimehiläisen solun kolmisivuisen pyramidipohjan karkea luonnos. Samoinkuin kotimehiläisen soluissa, samoin Meliponan soluissakin kolme tasapintaa aina on samalla kolmen naapurisolun seininä. On selvää että Melipona-mehiläinen tällä rakennustavallaan säästää vahaa ja, mikä tärkeämpää, työtä, sillä naapurisolujen väliset tasaiset seinät eivät ole kaksinkertaiset, vaan samanvahvuiset kuin pallonpinnan muotoiset ulkoseinät, ja kummankin jokainen tasainen seinä on samalla kahden eri solun seinänä.

Miettiessäni tätä johtui mieleeni, että jos Melipona rakentaisi pallonmuotoiset solunsa tietyn matkan päähän toisistaan, samansuuruisiksi ja järjestäisi ne kahteen säännölliseen kerrokseen, niin täten syntynyt rakennelma olisi yhtä täydellinen kuin kotimehiläisen kenno. Kirjotin tämän johdosta professori Miller'ille Cambridge'een, ja tämä geometrikko on hyväntahtoisesti lukenut läpi seuraavan, hänen tiedonantojensa mukaan laaditun esityksen, ja ilmottanut minulle, että se on täysin oikea:

Jos ajatellaan joukko yhtäsuuria palloja asetetuiksi kahteen yhdensuuntaiseen kerrokseen siten, että kunkin pallon keskipiste on säde X V2 eli säde X 1,41421 pituisen (tai hieman lyhemmän) välimatkan päässä saman kerroksen kuuden ympäröivän pallon keskipisteistä ja saman välimatkan päässä toisessa yhdensuuntaisessa kerroksessa olevien viereisten pallojen keskipisteistä, ja jos kummassakin kerroksessa olevien pallojen väliin piirretään leikkaustasoja, syntyy kaksi kerrosta kuusisivuisia särmiöitä, joita yhdistävät kolmen vinoneliön muodostamat pyramidinjalustat; ja vinoneliöiden ja kuusisärmiöiden sivujen kaikki kulmat ovat aivan samat kuin tarkimmissa mittauksissa, joita on tehty mehiläisen soluista. Olen kumminkin kuullut prof. Wyman'ilta, joka on tehnyt lukuisia huolellisia mittauksia, että mehiläisen rakennustaidon tarkkuutta on paljon liioteltu, niin että, mikä solun tyypillinen muoto lieneekin, sen harvoin jos koskaan tapaa käytännössä toteutettuna.

Tästä voimme varmuudella päättää, että Meliponan vaistojen, jotka eivät itsessään ole kovin merkillisiä, tarvitsisi vain vähän muuttua, niin tämä mehiläinen rakentaisi yhtä ihmeellisen taidokkaita soluja kuin kotimehiläinen. Olettakaamme, että Meliponalla olisi kyky rakentaa solunsa todella pallonmuotoiseksi ja samankokoisiksi; tämä ei olisi ensinkään merkillistä, siihen nähden, että se jo osaksi tekee tämän ja että monet hyönteiset kaivavat aivan sylinterinmuotoisia reikiä puuhun, nähtävästi kiertäen määrättyä pistettä. Olettakaamme edelleen, että Melipona laatisi solunsa tasaisiin kerroksiin, kuten se todella rakentaakin sylinterinmuotoiset solunsa. Ja olettakaamme lopuksi -- mikä on kaikkein vaikeinta -- että se jollakin tavoin voisi tarkasti arvostella, kuinka pitkän matkan päässä sen olisi seisottava työtovereistaan, kun useita mehiläisiä on pallosoluja laatimassa; nytkin se kumminkin jo sikäli kykenee arvostelemaan etäisyyttä, että se aina laatii pallosolunsa niin, että ne määrätyillä kohdilla leikkaavat toisiaan, yhdistäen sitten leikkauskohdat aivan tasaisilla pinnoilla. Nämä oletetut vaistonmuuntelut eivät itsessään ole niinkään ihmeellisiä -- tuskin sen ihmeellisempiä kuin ne vaistot, jotka ohjaavat lintua pesän laadinnassa -- ja niiden kautta uskon kotimehiläisen luonnollisen valinnan avulla saavuttaneen verrattoman rakennustaitonsa.

Tämän teorian voimme sitäpaitsi todistaa kokeella. Seuraten Tegetmeier'in esimerkkiä erotin kaksi kennoa ja panin niiden väliin pitkän, paksun, suunnikkaanmuotoisen vahalevyn. Mehiläiset alkoivat heti kovertaa siihen pienen pieniä pyöreitä kuoppia. Ja samalla kun ne syvensivät näitä pieniä kuoppia, laajensivat ne niitä yhä, kunnes niistä oli tullut matalia kulhoja, jotka näyttivät silmälle todellisen pallon tai pallonosan muotoisilta ja joiden lävistäjä oli jotenkin samanpituinen kuin tavallisen mehiläissolun. Oli erittäin mielenkiintoista panna merkille kuinka kaikkialla, missä useita mehiläisiä oli alkanut kovertaa näitä kulhoja lähellä toisiaan, ne olivat alkaneet työnsä sellaisten välimatkojen päässä toisistaan, että silloin kun kulhot olivat saavuttaneet mainitun laajuuden (s.o. jotenkin saman laajuuden kuin mikä on tavallisella solulla) ja kun niiden syvyys oli noin kuudesosa sen pallon lävistäjästä, josta ne muodostivat osan, pallojen reunat leikkasivat toisiaan. Heti kun tämä oli tapahtunut, olivat mehiläiset lakanneet kaivertamasta ja alkaneet rakentaa tasaisia vahaseiniä kulhojen välisille leikkaustasoille, niin että jokainen kuusisärmiö oli rakennettu pyöristetyn kulhon suoraviivaisille reunoille, sen sijaan kuin ne tavallisissa soluissa ovat rakennetut ylösalaisin käännetyn kolmisivuisen pyramidin suoraviivaisille asemasivuille.

Panin sitten pesään paksun, suunnikkaanmuotoisen levyn asemasta ohuen ja kapean, ainoastaan veitsenterän vahvuisen ja sinooperipunaisella värjätyn vahasuikaleen. Mehiläiset alkoivat heti kummaltakin puolelta kaivaa pieniä kulhoja lähelle toisiaan, samoinkuin ennenkin. Mutta vahasuikale oli niin ohut, että mehiläiset olisivat puhkaisseet sen, jos ne olisivat kaivaneet kulhonsa yhtä syviksi kuin edellisessä kokeessa. Mehiläiset eivät kumminkaan tehneet tätä, vaan lopettivat kaivertamisensa oikealla ajalla, joten kulhot jäivät tasapohjaisiksi ja mataliksi; ja nämä tasaiset, kovertamatta jätetyn, ohuen vahalevyn muodostamat pohjat sijaitsivat, mikäli silmällä saattoi erottaa, tarkalleen vahasuikaleen vastakkaisilla puolilla olevien kulhojen välisellä oletetulla leikkaustasolla. Muutamin paikoin oli vastakkaisten kulhojen väliin jäänyt ainoastaan pieniä, toisin paikoin taas suuria vinoneliönmuotoisen levyn osia; mutta työ, ollen suoritettu luonnottomissa olosuhteissa, ei ollutkaan tarkasti tehty. Mehiläisten oli täytynyt työskennellä jotenkin samalla tavalla kummallakin puolella vahasuikaletta, kaivaessaan siihen pyöreitä reikiä ja syventäessään näitä, koska ne lopettaessaan työnsä voivat jättää tasaiset levyt kulhojen väliin näiden leikkauspintojen kohdalle.

Katsoen siihen että ohut vaha on hyvin taipuisaa, ei mielestäni ole kovinkaan ihmeellistä, että mehiläiset työskennellessään kummallakin puolella vahasuikaletta huomasivat, koska ne olivat jyrsineet vahan sopivan ohueksi ja silloin lakkasivat työstänsä. Tavallisista kennoista olen luullut huomanneeni, ettei mehiläisten aina onnistu työskennellä yhtä nopeasti vastakkaisilla puolilla; olen nimittäin huomannut äskenalotetun solun pohjana puolivalmiita vinoneliöitä, jotka toiselta puolelta, jolla mehiläiset nähtävästi olivat työskennelleet liian nopeasti, olivat hiukan koveria sekä vastakkaiselta puolelta, jolla mehiläiset olivat työskennelleet hitaammin, kuperia. Kerran, kun tämä oli hyvin selvään huomattavissa, panin kennon takaisin pesään ja annoin mehiläisten jatkaa työtänsä kotvan aikaa; tarkastaessani sitten uudelleen solua havaitsin, että vinoneliölevy oli laadittu valmiiksi ja oli nyt _aivan tasainen_. Koska tuo pieni levy oli äärettömän ohut, oli aivan mahdotonta, että mehiläiset olisivat aikaansaaneet tämän jyrsimällä kuperaa puolta. Arvelen että mehiläiset sellaisessa tapauksessa työntävät ja taivuttavat notkeata ja lämmintä vahaa kummaltakin puolelta (olen koettanut itse tehdä tätä ja havainnut sen helposti käyvän päinsä), kunnes se on oikeassa asemassa solujen välissä.

Koe, jonka tein punaiseksi värjätyllä vahalla, osottaa että jos mehiläiset rakentaisivat itselleen ohuen vahaseinän, niin ne kykenisivät laatimaan solunsa oikean muotoisiksi työskentelemällä oikean matkan päässä toisistaan, kovertamalla vahaa samalla nopeudella ja yrittämällä kaivaa yhtäsuuria pallonmuotoisia syvennyksiä, sallimatta milloinkaan pallonkehien leikata toisiaan. Ja tarkastaessamme rakenteilla olevan kennon reunaa voimmekin selvästi havaita, kuinka mehiläiset laativat kennon ympärille karkean vahaseinän, jota ne kovertavat kummaltakin puolelta, aina liikkuen ympyrässä syventäessään kutakin solua. Ne eivät laadi milloinkaan solun kolmisivuista pyramiidinmuotoista pohjaa kerrassaan valmiiksi, vaan ainoastaan sen yhden tai kuten voi sattua, ne kaksi suunnikkaanmuotoista levyä, jotka ovat rakenteilla olevan kennon äärimäisellä reunalla. Ne eivät myöskään milloinkaan laadi valmiiksi suunnikkaanmuotoisten levyjen yläsyrjiä, ennenkuin kuusisärmiön sivut ovat alotetut. Nämä havaintoni eroavat osaksi niistä, joita syystä arvossapidetty luonnontutkija Huber vanhempi on tehnyt, mutta olen vakuutettu niiden oikeudesta. Jos tila sallisi, voisin osottaa niiden myöskin pitävän yhtä teoriani kanssa.

Huberin väite, että kaikkein ensimäinen solu koverretaan pienestä tasasivuisesta vahalevystä, ei, mikäli olen havainnut, ole täysin oikea. Tahtomatta puuttua yksityisseikkoihin mainitsen vaan, että ensimäinen solu aina alotetaan pienestä vahakupposesta. Me havaitsemme, kuinka tärkeä osa kovertamisella on solujen laadinnassa; mutta olisi suuri erehdys luulla, etteivät mehiläiset osaa rakentaa karkeata vahaseinää, joka on oikeassa asemassa, s.o. pitkin leikkaustasoa, toisiinsa liittyvien pallojen välissä. Minulla on useita kennokappaleita, jotka selvästi osottavat niiden siihen kykenevän. Voipa kennoa ympäröivässä karkeassa vahaseinässä havaita taitteita, jotka asemaltaan vastaavat tulevien solujen vinoneliönmuotoisia pohjalevyjä. Mutta karkea vahaseinä on kumminkin lopuksi kovertamalla ohennettava kummaltakin puolelta. Mehiläisten rakennustapa on omituinen. Ne laativat ensin karkean vahaseinän, joka on kymmenen tai kaksikymmentä kertaa paksumpi kuin se äärettömän ohut seinä, joka lopulta jää jäljelle. Voimme käsittää niiden työskentelytavan, jos oletamme että muurarit ensin laativat leveän sementtivallin ja sitten alkavat kummaltakin puolelta lohkoa sitä läheltä maata, kunnes jäljelle on jäänyt hyvin ohut seinä, muurarien alinomaa kasatessa poislohottua sementtiä ja lisäksi uutta sementtiä vallin harjalle. Täten syntyisi ohut, yhä ylöspäin kohoava seinä, jonka harjalla aina olisi suunnattoman leveä muurilista. Koska kaikkien solujen, sekä äskenalotettujen että valmiiksirakennettujen, yläpuolella aina on vahva muurilista, voivat mehiläiset kiipeillä ja tungeskella kennon harjalla vahingoittamatta kuusisärmiöiden ohuita seinämiä. Professori Miller on vakuuttanut minulle näiden seinien vaihtelevan suuresti paksuudeltaan. Kaksitoista mittausta, jotka tehtiin läheltä kennon reunaa, osotti niiden olevan keskimäärin 1/352 engl. tuuman paksuisia; vinoneliönmuotoiset pohjalevyt olivat sitävastoin noin kolmasosaa paksumpia, kuten osotti kahdenkymmenenyhden mittauksen keskimäärä, 1/229 engl. tuumaa. Yllämainitulla omituisella rakennustavalla mehiläiset voivat laatia kennonsa lujaksi, samalla noudattaen äärimäistä säästäväisyyttä vahan käyttämisessä.

Se tapa, millä mehiläiset rakentavat solunsa, näyttää ensi katsannolla sitäkin vaikeammalta käsittää, kun tiedämme suuren joukon mehiläisiä olevan laatimassa kutakin solua. Mehiläinen rakentaa ensin lyhyen ajan yhtä solua, siirtyen sitten toiseen, jopa niinkin -- kuten Hubert mainitsee -- että parikymmentä mehiläistä on rakentamassa ensimäisen solun alkuakin. Olin tilaisuudessa havaitsemaan tämän siten, että sivelin yhden kuusisärmiön syrjiin tai rakenteilla olevan kennon reunoihin äärettömän ohuelti sulatettua sinooperilla värjättyä vahaa. Huomasin näet tällöin aina, että mehiläiset olivat irrottaneet punaisen vahan ja kiinnittäneet värihiukkaset ympärillä olevien solujen reunoihin, ohentaen värin yhtä kevyesti kuin maalari olisi tehnyt sen siveltimellään. Kennon rakentaminen näyttää olevan jonkinmoista tasapainotyötä monien mehiläisten välillä, jotka kaikki vaistomaisesti työskentelevät saman suhteellisen välimatkan päässä toisistaan, kaikki koettavat muovailla yhtäläisiä palloja, sitten rakentaen tai jättäen kovertamatta pallojen välille väliseinät. Oli todella omituista havaita, kuinka mehiläiset vaikeissa tapauksissa, esim. kahden kennonkappaleen kulmittaisesti yhtyessä, hajottivat ja rakensivat uudelleen eri tavalla saman solun, usein palaten muotoon, jonka ne ensin olivat hyljänneet.

Kun nyt luonnollinen valinta vaikuttaa yksinomaan siten, että se vahvistaa lieviä rakenteen- ja vaistonmuunteluita, joista jokainen on yksilölle hyödyllinen vallitsevissa elinehdoissa, voidaan täydellä syyllä kysyä, millä tavoin nuo rakennusvaistojen muuntelut, jotka muodostavat pitkän, aste asteelta kehittyvän sarjan ja jotka kaikki tähtäävät nykyistä rakennustavan täydellisyyttä kohti, ovat voineet tuottaa etua mehiläisen esivanhemmille. Luullakseni ei vastaus ole vaikea antaa: solut, jotka ovat rakennetut siten kuin mehiläisen ja ampiaisen, tulevat lujempia ja säästävät paljon työtä ja tilaa sekä rakennusaineita. Vahanvalmistukseen nähden on huomattava, että mehiläisillä usein on kova puute medestä. Tegetmeier on ilmottanut minulle kokeilla todistetun, että mehiläispesäkunta kuluttaa noin kaksi- tai viisitoista naulaa kuivaa sokeria erittääkseen naulan vahaa. Suunnattomat määrät nestemäistä mettä on siis mehiläispesäkunnan kerättävä ja kulutettava, voidakseen erittää riittävän määrän kennojen valmistamiseen tarvittavaa vahaa. Sitäpaitsi on monien mehiläisten oltava toimettomina päiväkausia vahaa erittäessään. Suuri hunajamäärä on ehdottoman tarpeellinen, jotta suuri pesäkunta voisi elää talven yli, ja suuri mehiläismäärä on, kuten tunnettu, pesän säilymisen parhaana takeena. Sen vuoksi täytyy vahansäästöllä, joka puolestaan edellyttää hunajan ja sen keräämiseen menevän ajan säästöä, olla tärkeä merkitys jokaisen mehiläisperheen menestymiselle. Tietysti lajin menestys voi riippua myöskin vihollisten tai loisten lukumäärästä tai aivan erityisistä syistä ja siten olla aivan riippumaton siitä hunajamäärästä, minkä mehiläiset voivat kerätä. Mutta olettakaamme, että jälkimäinen asianhaara ratkaisisi, niinkuin usein lienee tapahtunutkin, saattaako jokin kimalaisillemme sukua oleva laji runsaslukuisena elää jollakin seudulla; ja olettakaamme edelleen että pesäkunta eläisi talven yli ja tarvitsi siis hunajavaraston. Silloin ei voi olla vähintäkään epäilystä siitä, että kuvitellulle kimalaisellemme olisi suureksi eduksi, jos sen vaistot lievästi muuttuisivat, ohjaten sitä rakentamaan solunsa niin lähekkäin, että ne hieman leikkaisivat toisiaan, sillä jo yksikin seinä, joka olisi yhteinen kahdelle solulle, säästäisi hiukan työtä ja vahaa. Kimalaisillemme olisi siis edullisempaa laatia kennonsa yhä säännöllisemmiksi, yhä lähemmäksi toisiaan ja yhdistää ne tiheäksi ryhmäksi kuten Meliponan kennot; sillä tässä tapauksessa suuri osa kutakin solua rajottavasta pinnasta rajottaisi samalla viereisiä soluja ja näin säästyisi paljon työtä ja vahaa. Meliponan olisi taas samasta syystä edullista rakentaa solunsa lähemmäksi toisiaan ja kaikin tavoin säännöllisemmiksi kuin nykyään, sillä silloin pallonmuotoiset pinnat kokonaan katoisivat ja jättäisivät tilaa tasaisille pinnoille; Meliponan laatima kenno olisi siinä tapauksessa yhtä täydellinen kuin kotimehiläisen. Tätä edemmäksi rakennustavan täydellisyydessä luonnollinen valinta ei voisi johtaa, sillä, mikäli ymmärrämme, kotimehiläisen kenno on ehdottoman täydellinen, mitä työn ja vahan säästöön tulee.