Part 27

Ne syyt, joiden vuoksi epäilen luonnonlajien muuttuneen yhtä jyrkästi kuin toisinaan kotirodut, ja joiden vuoksi en ensinkään usko niiden muuttuneen Mivartin otaksumalla ihmeellisellä tavalla, ovat seuraavat: Kokemuksemme mukaan kotiroduissamme esiintyy jyrkkiä ja selväpiirteisiä muutoksia vain yksitellen ja jotenkin pitkien väliaikojen päästä. Jos sellaisia esiintyisi luonnossa, häviävät ne helposti satunnaisten, tuhoavien voimien tai myöhemmän ristisiitoksen vaikutuksesta; ja samoin tiedämme käyvän kesytystilassakin, ellei ihminen omista erikoista huolenpitoa tällaisille muunteluille ja eristä niitä muiden joukosta. Jos siis oletamme jonkin uuden lajin äkkiä syntyvän Mivartin otaksumalla tavalla, täytyy meidän myöskin vastoin kaikkea analogiaa olettaa, että samalle alueelle yht'äkkiä ilmestyy useita omituisesti muuttuneita yksilöitä. Tämän pulman vältämme -- samoinkuin kysymyksen ollessa ihmisen toimittamasta itsetiedottomasta valinnasta -- omaksumalla opin asteittaisesta kehityksestä, joka perustuu siihen, että suuri joukko suotuisaan suuntaan enemmän tai vähemmän muuntelevia yksilöitä säilyy ja että suuri joukko päinvastaiseen suuntaan muuntelevia tuhoutuu.

Voi tuskin olla epäilystä siitä, että monet lajit ovat kehittyneet peräti asteittaisella tavalla. Monien luonnontilassa elävien laajojen heimojen lajit jopa suvutkin liittyvät niin läheisesti toisiinsa, että niitä useinkin on vaikea erottaa toisistaan. Jokaisella mantereella tapaamme, kulkiessamme pohjoisesta etelään, alankoseuduilta ylänköseuduille j.n.e., runsaasti läheissukuisia eli toisiaan vastaavia lajeja, samoin tapaamme niitä eräillä toisistaan erotetuilla mantereilla, joiden on täytynyt olettaa aikaisemmin olleen yhteydessä keskenään. Tehdessäni nämä ynnä alempana seuraavat huomautukset, minun on pakko viitata seikkoihin, jotka tulevat vasta myöhemmin käsiteltäviksi. Jos luomme katseemme jotakin mannermaata ympäröiviin monilukuisiin saariin, havaitsemme että hyvin monet niiden asujamista voidaan lukea ainoastaan epävarmojen lajien joukkoon. Samoin on laita, jos luomme katseemme menneisiin aikoihin ja vertaamme äskettäin elävien ilmoilta poistuneita lajeja nykyisiin; tai jos vertaamme saman geologisen muodostuman eri kerroksiin hautautuneita kivettyneitä lajeja. On aivan ilmeistä, että monen monituiset lajit ovat mitä läheisimmässä sukulaisuussuhteessa muihin vielä eläviin tai vielä hiljan elossa olleisiin lajeihin; ja sellaisten lajien voitanee tuskin väittää kehittyneen jyrkällä ja äkillisellä tavalla. Meidän ei myöskään pidä unohtaa, että tarkastaessamme eri lajien sijasta samansukuisten lajien erikoisia osia voimme havaita lukuisien ja ihmeen hienovivahteisten välimuotojen liittävän toisiinsa hyvin erilaisia rakennelmia.

Monet laajat tosiseikkaryhmät ovat käsitettävissä ainoastaan siltä näkökannalta, että lajit ovat kehittyneet hyvin hitain askelin. Niinpä se seikka, että laajempiin sukuihin kuuluvat lajit ovat toisilleen läheisempää sukua ja osottavat suuremman joukon muunnoksia kuin pienempiin sukuihin kuuluvat lajit. Edelliset ryhmittyvät sitäpaitsi pieniin sikermiin, samoinkuin muunnokset lajien ympärille, ja ovat muissakin suhteissa verrattavissa muunnoksiin, kuten teoksemme toisessa luvussa on osotettu. Samalta näkökannalta voimme käsittää, mistä syystä lajiominaisuudet ja sellaiset elimistön osat, jotka ovat poikkeavalla tavalla tai tavattoman voimakkaasti kehittyneet, ovat muuntelevaisempia kuin muut osat. Voisin mainita edellisten lisäksi useita muitakin samankaltaisia tosiseikkoja, jotka kaikki viittaavat samaan suuntaan.

Vaikka on miltei varmaa, että hyvin monet lajit ovat kehittyneet askelin, jotka eivät ole olleet suurempia kuin ne, jotka erottavat toisistaan lieviä muunnoksia, voidaan tietysti kumminkin väittää, että jotkut lajit ovat kehittyneet muista eroavalla, äkillisellä tavalla. Mutta tällaisen otaksuman tueksi olisi esitettävä painavia todistuksia. Tuskin mitään huomiota ansaitsevat ne epämääräiset ja eräissä suhteissa väärät verrantotapaukset, joita on esitetty tämän mielipiteen tueksi ja joiden paikkansa-pitämättömyyden Chauncey Wright on osottanut, kuten esim. vertailut epäorganisten aineiden äkilliseen kiteytymiseen tai soikkopallon (steroidin) keikahtamiseen asennosta toiseen. Ensi katsannolla näyttää kyllä eräs seikka, nimittäin geologisissa kerrostumissa huomattava uusien ja selvästi eroavien lajien äkillinen ilmestyminen, antavan tukea sille arvelulle, että lajit ovat kehittyneet äkkiä. Mutta tämän todistuksen arvo riippuu kokonaan siitä, kuinka täydellinen se kertomus on, jonka geologia antaa meille noista maapallon historian etäisistä ajoista. Jos tuo kertomus todellakin on niin katkonainen kuin monet geologit väittävät, ei ole ensinkään kumma, jos näyttää siltä kuin uudet elämänmuodot olisivat äkkiä kehittyneet.

Ellemme myönnä mahdollisiksi sellaisia suunnattomia muutoksia, joita Mivart väittää tapahtuneen, kuten esim. lintujen tai lepakkojen siipien äkillistä kehittymistä tai Hipparionin äkillistä muuttumista hevoseksi, voi äkillisten muutosten usko tuskin millään tavoin valaista yhdistävien nivelten puuttumista geologisissa kerrostumissa. Sen sijaan embryologia (sikiö-oppi) vastustaa jyrkästi tällaisten äkillisten muutosten mahdollisuutta. On tunnettua, ettei lintujen ja lepakkojen siivissä ja hevosen jaloissa voi huomata mitään erotusta varhaisella sikiö-asteella ja että eroavaisuudet ilmaantuvat vasta myöhemmin pienen pienin astein. Kaikenlaiset sikiössä huomattavat yhtäläisyydet saavat, kuten myöhemmin tulemme näkemään, selityksensä siitä, että nykyisten lajiemme esipolvet ovat muuntuneet yksilöiden aikaisimman nuoruuskauden jälkeisenä aikana ja jättäneet saavuttamansa uudet ominaisuudet jälkeläisilleen perinnöksi vastaavassa iässä. Muutoksella ei tämän vuoksi ole ollut juuri mitään vaikutusta sikiöön, ja tämä on jäänyt lajin muinaisen tilan todistuskappaleeksi. Siitä johtuu, että nykyään elävät lajit aikaisemmilla kehitysasteillaan niin yleisesti ovat samankaltaisia kuin vanhat sukupuuttoon kuolleet samaan luokkaan kuuluvat muodot. Jos omaksumme tämän kannan sikiöyhtäläisyyksien merkityksestä, on uskomatonta, että mikään eläin olisi ollut sellaisten äkillisten ja jyrkkien muutosten alaisena, kuin mistä äsken on ollut puhe, osottamatta jälkeäkään mistään äkillisestä muuntelusta sikiö-asteella, jolla sen rakenteen jokainen osa on kehittynyt huomaamattoman pienin askelin.

Ken uskoo jonkun vanhan muodon sisäisestä pakosta tai taipumuksesta äkkiä kehittyneen esim. siivelliseksi, hänen on myöskin miltei välttämättä vastoin kaikkea analogiaa oletettava useiden yksilöiden muunnelleen samalla haavaa. Mutta tällaiset jyrkät ja suuret rakenteenmuutokset ovat kieltämättä jotakin aivan toista kuin ne muuntelut, joiden alaisina useimmat lajit ilmeisesti ovat olleet. Hänen on edelleen pakko uskoa että äkkiä on syntynyt useita olennon muiden elimistönosien ja ympäröivien elinehtojen mukaan oivallisesti mukautuneita rakennelmia; eikä hänellä ole esitettävänään selityksen varjoakaan, joka tekisi tällaisen monimutkaisen ja ihmeellisen keskinäisen mukautumisen käsitettäväksi. Hänen on pakko myöntää, etteivät nuo suuret äkilliset muutokset ole jättäneet mitään jälkiä sikiöön. Kaiken tällaisen olettaminen merkitsee mielestäni poistumista tieteen pohjalta ja astumista ihmeiden valtakuntaan.

VIII LUKU.

VAISTO.

Vaistot ovat verrattavissa tottumuksiin, mutta eri alkuperää. -- Vaistojen asteittainen kehitys. -- Lehtitäit ja muurahaiset. -- Vaistot ovat muuntuvaisia. -- Kotieläinten vaistot ja niiden alkuperä. -- Käen, molothrus-linnun, strutsin ja loismehiläisten vaistot. -- Orjia-pitävät muurahaiset -- Mehiläinen ja sen solunrakennusvaisto. -- Vaiston- ja rakenteenmuutosten ei ehdottomasti tarvitse olla samanaikuisia. -- Vaikeuksia, joita oppi vaistojen luontaisesta valinnasta tuottaa. -- Suvuttomat eli hedelmättömät hyönteiset. -- Yleiskatsaus.

Monet vaistot ovat niin ihmeellisiä, että niiden kehittyminen voinee lukijasta tuntua vaikeudelta, joka riittää kumoamaan koko teoriani. Tahdon jo ennakolta huomauttaa, ettei tehtäväni ensinkään ole sielullisten kykyjen synnyn, enempää kuin itse elämänkään synnyn selvittäminen. Kysymyksessä ovat ainoastaan vaiston ja eläinten muiden, samaan luokkaan luettavien sielunkykyjen erilaisuudet.

En yritä antaa mitään määritelmää vaistosta. Olisi helppo osottaa, että tämä nimitys käsittää useita erilaisia sieluntoimintoja. Mutta jokainenhan ymmärtää, mitä tarkotetaan, kun sanotaan vaiston ohjaavan käkeä muuttamaan ja munimaan munansa toisten lintujen pesiin. Kun eläin, varsinkin nuori eläin, aivan ilman mitään kokemusta suorittaa jonkin teon, jonka suorittamiseen me ihmiset tarvitsisimme kokemusta, ja kun monet yksilöt suorittavat tuon teon samalla tavalla, tietämättään miksi niin tekevät, sanotaan tämän tapahtuvan vaistosta. Voisin kumminkin osottaa, ettei kumpikaan näistä tunnusmerkeistä ole yleispätevä. Mainittuihin tekoihin sisältyy näet usein, kuten Pierre Huber lausuu, jokin pieni annos järkeä ja arvostelukykyä, silloinkin kun on kysymys varsin alhaisella asteella olevista eläimistä.

Frederick Cuvier ja muutamat vanhemmat metafysikot ovat verranneet vaistoa tottumukseen. Tämä vertaus antaa kyllä kenties selvän käsityksen siitä sieluntilasta, jonka vallitessa teko suoritetaan, mutta ei välttämättä teon alkuperästä. Kuinka itsetiedottomasti suoritammekaan monet tavanmukaiset teot, vieläpä monesti aivan vastoin itsetietoista tahtoamme! Mutta kumminkin voimme hallita niitä tahtomme ja järkemme avulla. Tottumukset liittyvät helposti toisiin tottumuksiin, tiettyihin ajankohtiin ja ruumiintiloihin. Kerran synnyttyään ne usein säilyvät muuttumattomina kautta elämän. Voisin viitata moniaihin muihinkin vaistoissa ja tottumuksissa ilmeneviin yhtäläisyyksiin. Samoinkuin jotain tuttua laulua laulaessa sävel liittyy säveleen, samoin vaistoissakin eri toiminnot liittyvät toisiinsa jonkunmoisessa rytmissä. Jos jokin henkilö keskeytetään hänen laulaessaan tai lukiessaan jotakin ulkoa opittua, täytyy hänen tavallisesti palata taaksepäin saadakseen jälleen kiinni ajatustensa langasta. P. Huber havaitsi samaa eräästä toukkalajista, joka kutoo hyvin monimutkaisen verkon. Jos hän otti verkosta jonkin tällaisen toukan, joka oli suorittanut kudonta-työnsä, sanokaamme esim. kuudenteen asteeseen saakka, ja pani sen toiseen verkkoon, jossa työ oli suoritettu ainoastaan kolmanteen asteeseen saakka, niin toukka yksinkertaisesti suoritti uudelleen työn neljännen, viidennen ja kuudennen asteen. Jos toukka sitävastoin otettiin verkosta, jossa kudonta oli suoritettu esim. kolmanteen asteeseen saakka, ja pantiin toiseen, jossa työ on päätetty kuudenteen asteeseen, joten jo suuri osa työtä oli sen puolesta suoritettu, niin se ei suinkaan käyttänyt hyväkseen valmiiksi suoritettua työtä, vaan oli hyvin hämmentynyt ja sen näytti olevan pakko, lopettaakseen verkkonsa, alkaa kolmannesta asteesta, yrittäen siten uudelleen suorittaa jo valmiiksi tehdyn työn.

Jos oletamme jonkin tavanmukaisen toiminnon muuttuvan perinnölliseksi -- kuten todistettavasti joskus tapahtuu -- silloin on tuo toiminto, joka alkuaan oli ainoastaan tottumusta, niin lähellä vaistoa, ettei sitä saata tästä erottaa. Jos Mozart, joka kolmivuotiaana soitti pianoa hyvin vähän harjotusta saatuaan, olisi soittanut sävelen ilman vähintäkään harjotusta, voisi todellakin sanoa hänen tehneen sen vaistosta. Mutta olisi suuri erehdys luulla useimpien vaistojen saaneen alkunsa siten, että eräässä sukupolvessa syntynyt tottumus on polvesta polveen siirtynyt perinnöksi jälkeläisille. Selvästi voidaan osottaa, että kaikkein ihmeellisimmät vaistot, mitä tunnemme, nimittäin mehiläisen ja useiden muurahaislajien vaistot, eivät ole mitenkään saattaneet syntyä tottumuksesta.

Kaikki myöntänevät, että vaistot ovat jokaisen lajin menestykselle vallitsevissa elinehdoissa yhtä tärkeitä kuin ruumiilliset rakennelmat. Elinehtojen muuttuessa on ainakin mahdollista, että lievät vaistojen muuntelut saattavat olla lajille hyödyksi; ja jos voidaan osottaa, että vaistot hiukkasenkaan muuntelevat, ei minusta ole ensinkään vaikeata olettaa, että luonnollinen valinta säilyttää ja kehittämistään kehittää vaiston muunteluita, mikäli ne ovat lajille hyödyllisiä. Näin ovat luullakseni monimutkaisimmat ja ihmeellisimmät vaistot saaneet alkunsa. Samoinkuin ruumiillisten rakennelmien muunnelmat syntyvät ja kasvavat käytön eli tavan vaikutuksesta sekä kuihtuvat tai häviävät käytön puutteessa, samoin on epäilemättä ollut vaistojenkin laita. Käytön vaikutuksilla uskon kumminkin olevan vain toisarvoisen merkityksen verrattuna siihen vaikutukseen, mikä luonnollisella valinnalla on vaiston n.s. spontanisiin muunteluihin, s.o. muunteluihin, jotka ovat syntyneet samoista tuntemattomista syistä kuin ruumiinrakenteessa esiintyvät vähäiset poikkeavaisuudet.

Mikään monimutkainen vaisto ei voi syntyä luonnollisen valinnan kautta muutoin kuin monien vähäisten, mutta hyödyllisten muuntelujen hitaan, asteittaisen karttumisen kautta. Emme siis voi luonnossa tavata, yhtä vähän kuin kysymyksen ollessa ruumiinrakennelmista, niitä todellisia siirtymä-asteita, joiden kautta jokainen monimutkainen vaisto on kehittynyt -- sillä nämä olisivat tavattavissa ainoastaan kunkin lajin suoraan ylenevissä esipolvissa --, mutta meidän pitäisi voida tavata joitakin todistuksia tällaisista siirtymä-asteista rinnakkaispolvissa. Ainakin meidän pitäisi voida osottaa, että jonkinlaiset astevivahtelut ovat mahdollisia; ja tämän me epäilemättä voimmekin. Olen hämmästyksellä huomannut, kuinka usein voimme tavata siirtymä-asteita, jotka johtavat mitä monimutkaisimpiin vaistoihin, huolimatta siitä että hyvin vähän huomiota on kiinnitetty muissa maanosissa kuin Europassa ja Pohjois-Amerikassa elävien eläinten vaistoihin ja ettei sukupuuttoon kuolleiden lajien vaistoja ensinkään tunneta. Vaistojen muuttumista voi toisinaan helpottaa se, että sama laji noudattaa eri vaistoja eri ikäkausinaan, eri vuodenaikoina, eri olosuhteissa j.n.e. Tässä tapauksessa luonnollinen valinta saattaa säilyttää jonkun näistä eri vaistoista. Ja tällaisia esimerkkejä samassa lajissa havaittavasta vaistojen erilaisuudesta voidaan kyllä osottaa luonnossa esiintyvän.

Samoinkuin ruumiinrakennelmat, ovat kunkin lajin vaistot -- teoriani kanssa yhtäpitävästi -- hyödyksi sille itselleen, eivätkä ole milloinkaan syntyneet hyödyttämään yksinomaan jotakin muuta olentoa, mikäli voimme asiata arvostella. Yksi selvimpiä tuntemiani esimerkkejä siitä, että eläin ilmeisesti suorittaa jonkin toiminnon yksinomaan toisen olennon hyväksi, on se Huberin ensinnä tekemä huomio, että lehtitäit vapaaehtoisesti antavat makeata eritettään muurahaisille. Että ne tekevät tämän vapaaehtoisesti, sen osottavat seuraavat tosiasiat: Poistin eräästä suolaruohosta, jossa oli toistakymmentä lehtitäitä yhdessä kasassa, kaikki muurahaiset ja estin ne pääsemästä siihen useiden tuntien aikana. Nyt olin varma siitä, että lehtitäillä olisi tarve ulostaa. Tarkastin niitä jonkun aikaa suurennuslasilla, mutta ei ainoakaan ulostanut; sitten kutkutin ja sivelin niitä karvalla, koettaen mikäli mahdollista tehdä tämän samalla tavalla kuin muurahaiset koskettavat niitä tuntosarvillaan, mutta tällöinkään ei ainoakaan ulostanut. Tämän jälkeen päästin erään muurahaisen niiden luokse, ja se näytti päättäen siitä innosta, millä se liikkui, heti oivallisesti käsittävän, minkä runsaan maitovaraston se oli tavannut. Se alkoi kosketella tuntosarvillaan lehtitäiden takaruumista, toisen toisensa perästä, ja jokainen näistä tunnettuaan kosketuksen heti nosti takaruumiinsa ja ulosti kirkkaan pisaran makeata nestettä, jonka muurahainen ahneesti söi. Aivan nuoretkin lehtitäit menettelivät täten, osottaen sillä, että teko oli vaistomainen, eikä mikään kokemuksen tulos. Huberin tekemät huomiot osottavat selvästi, etteivät lehtitäit tunne mitään vastenmielisyyttä muurahaisia kohtaan. Jollei jälkimäisiä ole saapuvilla, niiden täytyy lopulta heittää ulostuksensa. Mutta koska niiden ulostukset ovat tavattoman tahmeat, on lehtitäille epäilemättä mukavaa, että ulostukset tulevat poistetuiksi; ne eivät siis todennäköisesti ulosta yksinomaan muurahaisten hyväksi. Vaikkakaan ei voida todistaa, että mikään eläin suorittaisi jonkun toiminnon yksinomaan toisen lajin hyväksi, koettaa kumminkin jokainen hyötyä muiden vaistoista, samoinkuin jokainen koettaa hyötyä toisen lajin heikommasta ruumiinrakenteesta. Kaikkia vaistojakaan ei siis voi pitää ehdottomasti täydellisinä. Koska kumminkaan ei ole välttämätöntä esiintuoda yksityisseikkoja tämän ja muiden samantapaisten seikkojen valaisemiseksi, jätän ne tässä mainitsematta.

Koska vaistojen välttämättä täytyy luonnontilassa jonkun verran muunnella ja muuntelujen täytyy olla perinnöllisiä, jotta luonnollinen valinta voisi vaistoihin vaikuttaa, pitäisi minun oikeastaan mainita mahdollisimman paljon esimerkkejä tällaisista vaistojen muunteluista. Tilan puute kumminkin estää minua sitä tekemästä. Voin ainoastaan vakuuttaa, että vaistot varmasti muuntelevat -- esim. vaellusvaisto, mitä vaellusten laajuuteen ja suuntaan tulee, vieläpä sitenkin, että se kokonaan häviää. Sama on pesänrakennusvaraston laita, sillä lintujen pesät vaihtelevat usein, riippuen pesän paikasta, seudun luonnosta ja lämpösuhteista, mutta usein myöskin meille aivan tuntemattomista syistä. Audubon on maininnut useita merkillisiä esimerkkejä siitä, että saman lintulajin pesät eroavat toisistaan Yhdysvaltojen pohjois- ja eteläosissa. On kysytty, miksi ei mehiläisille ole "suotu kykyä käyttää mitään muita aineksia kuin vahaa, kun tätä ei ole saatavissa", jos kerran vaistot ovat muuntelevaisia. Mutta mitäpä muita aineksia mehiläiset voisivat käyttää? Olen itse nähnyt niiden käyttävän valmista vahaa, jota oli kovennettu sinooperivärillä tai jota oli pehmennetty silavalla. Andrew Knight on havainnut mehiläistensä käyttävän vaivalloisesti kerättävän iskosvahan asemasta vahasta ja tärpätistä sekotettua tahdasta, jolla hän oli peittänyt puitten kuoressa olevia vikaantumia. Äskettäin on osotettu mehiläisten, sen sijaan että etsisivät siitepölyä, halukkaasti käyttävän aivan erilaista ainetta, nimittäin kaurajauhoja. Jonkun erikoisen vihollisen pelko on varmasti vaistomainen ominaisuus, kuten voi havaita pesivistä linnusta, joskin sitä kartuttaa kokemus ja saman vihollisen pelon näkeminen muissa eläimissä. Ihmisen pelko kehittyy hitaasti, kuten olen toisessa paikassa osottanut, eri eläimissä, jotka asustavat autioilla saarilla. Esimerkin samasta seikasta näemme Englannissakin, sillä ovathan suuremmat lintumme arempia kuin pikkulinnut, syystä että ihminen on niitä enemmän ahdistanut. Voimme täydellä varmuudella katsoa suurten lintujemme arkuuden johtuvan tästä syystä, sillä asumattomilla saarilla eivät suuret linnut ole sen arempia kuin pienetkään; ja harakka, joka Englannissa on niin arka, on Norjassa kesy lintu, samoinkuin varis Egyptissä.

Monia tosiseikkoja voisin mainita osotukseksi siitä, että samansukuisten, luonnontilassa syntyneidenkin, eläinten henkiset ominaisuudet ovat muuntelevaisia. Voisin myöskin mainita useita esimerkkejä kesyttömissä eläimissä ilmenneistä satunnaisista ja omituisista tavoista, jotka siinä tapauksessa, että olisivat lajille hyödyllisiä, voisivat luonnollisen valinnan kautta kehittyä uusiksi vaistoiksi. Oivallan varsin hyvin, etteivät tällaiset yleiset väitteet kykene lukijaa suurestikaan vakuuttamaan, jollei niitten tueksi mainita yksityiskohtaisia tapauksia. Kumminkin voin ainoastaan toistaa vakuutukseni, etten puhu ilman sitovia todistuksia.

TAVAN TAI VAISTON PERINNÖLLISIÄ MUUTOKSIA KOTIELÄIMISSÄ.

Jos tarkastelemme eräitä kesytetyissä eläimissä ilmeneviä tapauksia, varmistuu uskomme, että perinnölliset vaistonmuuntelut ovat luonnontilassakin mahdollisia, jopa todennäköisiäkin. Voimme niitä tarkastellessamme havaita, kuinka tottumukset ja n.s. spontanisten muuntelujen valinta ovat muuntaneet kotieläintemme henkisiä ominaisuuksia. On tunnettua, kuinka suuresti kotieläinten henkiset ominaisuudet vaihtelevat. Niinpä esim. toinen kissa on luonnostaan halukas pyytämään rottia, toinen taas hiiriä, ja tällaisten ominaisuuksien tiedetään olevan perinnöllisiä. St. John kertoo, kuinka eräs kissa kantoi kotiin metsälintuja, toinen jäniksiä ja kaniineja ja kolmas pyydysteli vesiperäisillä mailla, saaden miltei joka yö kiinni lehtokurppia tai vikloja. Voisin mainita suuren joukon omituisia, varmoista lähteistä peräisin olevia esimerkkejä siitä, että erilaiset luonteenlaadun ja maun vivahdukset ja myöskin mitä eriskummallisimmat temput, jotka liittyvät eräisiin sieluntiloihin tai ajankohtiin, menevät perinnöksi. Katsokaamme koiraroduissa esiintyviä tunnettuja tapauksia. On aivan varmaa, että nuoret pointerit (olen itse nähnyt oivallisen esimerkin siitä) toisinaan "seisovat", jopa saavat toverinsakin seisomaan heti ensi kertaa metsällä ollessaan; ammutun riistan noutaminen on varmasti johonkin määrin perinnöllinen ominaisuus riistannoutajakoirilla (retrievers) ja samoin paimenkoirat noudattavat perittyä taipumustaan kaartaessaan lauman, sen sijaan että hyökkäisivät sitä kohti. Tällaiset toiminnot, joita nuoret eläimet suorittavat ilman edelläkäypää kokemusta, kaikki yksilöt miltei samalla tavalla, ja joita kukin rotu suorittaa kiihkeällä halulla, tietämättä niiden tarkotusta -- sillä esim. nuori pointeri tietää yhtävähän "seisovansa" auttaakseen isäntäänsä, kuin valkoinen kaaliperhonen tietää, miksi se laskee munansa kaalinlehtiin -- tällaiset toiminnot eivät käsittääkseni oleellisesti eroa todellisista vaistoista. Jos näkisimme jonkin susilajin penikkain ilman minkäänlaista opetusta pysähtyvän liikkumattomaksi kuin kuvapatsas heti saaliin vainuttuaan ja sitten hitaasti ryömivän eteenpäin omituisin liikkein, tai jos näkisimme toisen susilajin saartavan hirvilauman, sen sijaan että hyökkäisi sen kimppuun, ja ajavan sen johonkin etäiseen paikkaan, niin varmaankin nimittäisimme näitä tekoja vaistomaisiksi. Kotieläinten vaistot eivät tosin ole läheskään niin syvään syöpyneitä kuin kesyttömien eläinten vaistot, mutta niihin ei olekaan vaikuttanut läheskään yhtä ankara valinta kuin jälkimäisiin ja ne ovat periytyneet jälkeläisiin verrattoman paljon lyhyemmän ajan kuluessa ja epävakaisemmissa olosuhteissa.

Kuinka voimakkaina kotieläinten vaistot, tavat ja luonteenlaatu periytyvät ja kuinka omituisesti ne sekottuvat toisiinsa, huomataan selvästi eri koirarotuja keskenään paritettaessa. Niinpä tiedetään, että vinttikoirien risteyttäminen härkäkoiran eli bulldoggin kanssa on antanut vinttikoirille rohkeutta ja itsepäisyyttä, ja nämä ominaisuudet ovat periytyneet moniin sukupolviin; samoin on risteytys vinttikoiran kanssa antanut kokonaiselle paimenkoirasuvulle taipumuksen jäniksen ajamiseen. Ristisiitoksen seurauksina ilmetessään kotieläinten vaistot muistuttavat kesyttömien eläinten vaistoja, jotka nekin omituisesti sekottuvat ja pitkiksi ajoiksi osottavat jälkiä jommankumman vanhemman vaistoista. Niinpä Le Roy kertoo erään koiran, jonka iso-isän isä oli susi, ilmaisseen villin sukuperänsä yhdellä ainoalla tavalla, nimittäin siten, ettei se kutsuttaessa tullut suoraa suuntaa isäntänsä luokse.