Part 19

Koska sukulaislajit tai toisiaan korvaavat lajit ovat yhtenäisellä alueella asuessaan yleensä levinneinä siten, että kullakin on laaja alueensa ja näiden välissä on verrattain kapea neutralinen alue, jossa laji jotenkin äkkiä tulee yhä harvinaisemmaksi, on otaksuttavaa, että myöskin muunnokset ovat saman säännön alaisia, koska ne eivät oleellisesti eroa lajeista. Ja jos oletamme, että jollakin hyvin laajalla alueella asustaa jokin muunteleva laji, täytyy meidän olettaa, että kahdella tämän lajin muunnoksella on kummallakin oma laaja alueensa ja että kolmas muunnos asustaa näiden välillä olevalla kapealla vyöhykkeellä. Välivyöhykkeellä elävän muunnoksen täytyy siis, koska sen asuma-alue on kapeampi ja pienempi, olla lukumäärältään vähäisempi. Ja tämä sääntö, mikäli olen havainnut, todella pitääkin paikkansa luonnontilassa eläviin muunnoksiin nähden. Olen tavannut sattuvia esimerkkejä tästä säännöstä niissä välittävissä muunnoksissa, jotka liittävät toisiinsa Balanus-suvun selväpiirteisiä muunnoksia. Myöskin Watson'ilta, tohtori Asa Graylta ja Wollaston'ilta saamistani tiedonannoista päättäen näyttää siltä, että kun on olemassa kahden muodon välillä olevia muunnoksia, näiden yksilö-lukumäärä yleensä on paljon pienempi kuin niiden muotojen, joita mainitut muunnokset liittävät toisiinsa. Jos siis saatamme luottaa näihin tosiseikkoihin ja päätelmiin ja niiden nojalla tehdä sen johtopäätöksen, että muunnokset, jotka liittävät toisiinsa kaksi muuta muunnosta, yleensä ovat olleet lukumäärältään heikompia kuin niiden yhdistämät muodot, silloin voimme käsittää, miksi välittävät muunnokset eivät ole pitkäikäisiä ja miksi ne yleensä pikemmin häviävät sukupuuttoon ja katoavat kuin ne muodot, joita ne alkuansa liittivät toisiinsa. Sillä kuten jo ennen on huomautettu, jokaista harvalukuisempaa muotoa uhkaa suurempi sukupuuttoon-häviämisen vaara kuin lukuisampana esiintyvää muotoa; ja edellämainitussa tapauksessa on välimuoto sitäpaitsi erittäin alttiina hyökkäyksille sen kummallakin puolella asustavien lähisukuisten muotojen taholta. Mutta vielä paljon tärkeämpi seikka on, että nuo kaksi laajemmilla alueilla elävää ja sen vuoksi runsaslukuisempaa muunnosta ovat sen toisintumisprosessin jatkuessa, jonka kautta oletamme näiden muunnosten muodostuvan ja kehittyvän kahdeksi eri lajiksi, paljon edullisemmassa asemassa kuin välimuunnos, joka elää harvalukuisempana kapealla välivyöhykkeellä. Yleisillä muodoilla on näet suurempi mahdollisuus tietyn ajan kuluessa tarjota uusia suotuisia muunnoksia luonnolliselle valinnalle, kuin harvinaisilla muodoilla, joiden lukumäärä on pienempi. Runsaslukuisemmat muodot pyrkivät siis elämän taistelussa kukistamaan ja syrjäyttämään harvalukuisemmat muodot, koska nämä toisintuvat ja kehittyvät hitaammin. Uskon, että tässä on vaikuttamassa sama laki kuin se, joka selittää miksi yleisistä lajeista jokaisella alueella esiintyy keskimäärin suurempi joukko selväpiirteisiä muunnoksia kuin harvinaisemmista lajeista, kuten tämän teoksen toisessa luvussa osotimme. Tahdon valaista esimerkillä, mitä tällä tarkotan. Olettakaamme, että jossakin maassa pidetään kolmea eri lammas-muunnosta, joista yksi on soveltautunut elämään laajassa vuoristoseudussa, toinen verrattain kapeassa kukkulaseudussa ja kolmas vuoriston juurella olevilla laajoilla tasangoilla, sekä että näiden eri alueiden asukkaat koettavat kaikki yhtä suurella tarmolla ja taidolla kehittää rotuansa valintaa harjottamalla. Tällöin on vuoriston ja tasankojen suurten laumojen omistajilla paljon suuremmat menestymisen toiveet kuin välissä sijaitsevan kapean kukkulaseudun pienten laumojen omistajilla, koska edelliset voivat nopeammin kehittää rotuansa. Täten parantunut vuoristo- tai tasankorotu pian anastaa vähemmän kehittyneen kukkularodun paikan, ja nuo kaksi rotua, jotka alun pitäen olivat lukuisammat, joutuvat läheiseen kosketukseen toistensa kanssa, välillä olleen kukkularodun niitä enää toisistaan erottamatta.

Tehdäkseni siis yhteenvedon edellä sanotusta, uskon että lajit ovat jotenkin tarkkapiirteisiä, eivätkä minään elämänsä kautena tarjoa nähtäväksi muuntelevien välimuotojen selvittämätöntä kaosta. Tämän uskon seuraavista syistä:

Ensinnäkin uusia muunnoksia muodostuu hyvin hitaasti, sillä muuntelun prosessi on hyvin hidas, eikä luonnollinen valinta voi aikaansaada mitään, ennenkuin suotuisia yksilöllisiä eroavaisuuksia eli toisintoja esiintyy ja ennenkuin jonkin sijan maan luonnontaloudessa paremmin täyttää jostakin sen asukkaasta syntynyt muunnos. Tällaisia uusia sijoja syntyy hitaiden ilmastonmuutosten ja uusien asukkaiden satunnaisten maahanmuuttojen vaikutuksesta sekä kenties vielä useammin sen johdosta, että entiset asukkaat hitaasti toisintuvat ja täten syntyneet uudet muodot ja vanhat muodot molemminpuolisesti vaikuttavat toisiinsa. Tästä seuraa, että meidän kaikkialla ja kaikkina aikoina pitäisi tavata ainoastaan harvoja lajeja, jotka osottavat johonkin määrin pysyväisiä rakenteen-toisintoja. Ja näin varmasti onkin asian laita.

Toiseksi: Alueiden, jotka nykyään ovat eheitä, on täytynyt usein vielä myöhäisinäkin aikoina olla pirstautuneina eristettyihin osiin, joissa useat muodot, varsinkin sellaisiin luokkiin kuuluvat, joissa siitos aina tapahtuu siten, että eri sukupuolet pariutuvat keskenään, ja jotka viettävät kuljeskelevaa elämää, ovat voineet eriksensä kehittyä niin selvästi eroaviksi, että niitä voidaan pitää toisiaan korvaavina lajeina. Tällaisessa tapauksessa on kullakin eristetyllä maakappaleella aikaisemmin täytynyt olla olemassa välittäviä muunnoksia, jotka yhdistivät nuo toisiaan korvaavat lajit niiden yhteiseen kantamuotoon; mutta nämä välinivelet ovat sittemmin luonnollisen valinnan vaikutuksesta syrjäytyneet ja hävinneet sukupuuttoon, joten niitä ei enää tavata elossa-olevina.

Kolmanneksi: Kun aivan eheän alueen kahdessa osassa on muodostunut kaksi tai useampia muunnoksia, on alueidenvälisellä vyöhykkeellä todennäköisesti muodostunut välittäviä muunnoksia, mutta yleensä nämä ovat olleet lyhytikäisiä. Sillä ennenmainituista syistä (nim. siitä, mitä tiedämme lähisukuisten tai toisiaan korvaavien lajien sekä tunnustettujen muunnosten nykyisestä levenemisestä) ovat välivyöhykkeillä elävät välittävät muunnokset lukumäärältään heikompia kuin niiden toisiinsaliittämät muunnokset. Pelkästään tämänkin vuoksi välittävät muunnokset ovat vaarassa satunnaisista syistä hävitä sukupuuttoon; ja luonnollisen valinnan toisintamistyön jatkuessa ne miltei varmasti joutuvat tappiolle ja väistyvät niiden muotojen tieltä, joita ne liittävät toisiinsa, koska nämä muodot lukuisampina ollen yleensä tarjoavat useampia muunnoksia ja siten luonnollisen valinnan vaikutuksesta yhä kehittyvät, saavuttaen yhä uusia edullisia ominaisuuksia.

Ja lopuksi: Jos teoriani pitää paikkansa, ei ainoastaan johonkin erityiseen, vaan kaikkiin aikoihin nähden, on varmasti täytynyt olla olemassa lukemattomia välittäviä muunnoksia, jotka ovat läheisesti liittäneet toisiinsa kaikki samaan ryhmään kuuluvat lajit. Mutta, kuten jo monasti on huomautettu, luonnollinen valinta pyrkii alinomaa hävittämään kantamuodot ja välinivelet. Tämän, vuoksi löydämme todistuksia niiden aikaisemmasta olemassa-olosta ainoastaan kivettyneinä jäännöksinä, joiden muodostama todistusaineisto, kuten eräässä myöhemmässä luvussa saamme nähdä, on äärettömän vajavainen ja katkonainen.

ERIKOISEN RAKENTEEN JA ERIKOISET ELINTAVAT OMAAVIEN ELOLLISTEN OLENTOJEN SYNNYSTÄ JA ASTEITTAISESTA MUUTTUMISESTA.

Mielipiteitteni vastustajien taholta on kysytty, kuinka esim. maalla elävä petoeläin on voinut muuttua vesieläimeksi ja kuinka tällainen eläin on siirtymä-asteella ollessaan voinut pysyä elossa. Olisi helppo osottaa, että nykyäänkin on olemassa petoeläimiä, jotka edustavat täydellisestä maa-eläimestä täydelliseksi vesieläimeksi kehittymisen eri siirtymä-asteita; ja koska jokaisen niistä on taisteltava elämästänsä, on selvää, että kukin on hyvin soveltautunut paikkaansa luonnossa. Katsokaamme Pohjois-Amerikan Mustela vison'ia, jolla on räpyläjalat ja joka karvaltaan, lyhyiltä jaloiltaan ja häntänsä muodolta muistuttaa saukkoa. Kesällä tämä eläin sukellellen pyydystelee kaloja, mutta koko pitkän talvikauden se, jättäen jäätyneet vesistöt, pyydystelee, kuten muutkin näädänsukuiset, hiiriä ja muita maaeläimiä. Jos olisi vedottu toisellaiseen tapaukseen ja kysytty, kuinka nelijalkainen hyönteissyöjä on voinut muuttua lentäväksi lepakoksi, olisi kysymykseen paljon vaikeampi vastata. Kumminkaan eivät tällaiset vaikeudet mielestäni merkitse paljoa.

Ikävä kyllä en voi tässäkään monista keräämistäni oivallisista esimerkeistä mainita kuin pari tapausta, jotka valaisevat sukulaislajeissa huomattavaa elintapojen ja rakenteen asteittaista muuttumista ja samassa lajissa huomattavaa joko pysyväistä tai tilapäistä elintapojen erilaistumista. Ja minusta näyttää siltä, että ainoastaan pitkä luettelo tällaisia tapauksia riittäisi vähentämään jonkin erikoisen tapauksen, kuten äskeisen lepakkoa koskevan, tuottamaa vaikeutta.

Katsokaamme oravan heimoa! Siinä tarjoutuu nähtäväksemme mitä hienoin siirtymä-asteikko, alkaen sellaisista eläimistä, joiden hännät ovat vain hieman litistyneet ja toisista, joilla, kuten Sir. J. Richardson on huomauttanut, on leveähkö takaruumis ja hieman laajentunut kuvepoimu, ja päättyen n.k. siipioraviin; näiden raajoja, vieläpä hännänjuurtakin liittää toisiinsa leveä nahanlaajentuma, joka toimittaa liitimen virkaa ja sallii niiden liidellä hämmästyttävän pitkiä matkoja puusta puuhun. Aivan varmaan kunkin oravamuunnoksen rakenne on sille edullinen sen omalla alueella, auttaen sitä pelastumaan petoeläinten ja petolintujen saaliiksi joutumasta, keräämään ravintonsa nopeammin ja, kuten on syytä uskoa, vähentäen satunnaisen putoamisen vaaraa. Mutta tästä ei suinkaan seuraa, että jokaisen oravan rakenne on kaikissa olosuhteissa paras, mitä saattaa ajatella. Kuvitelkaamme, että ilmasto ja kasvullisuus muuttuu, että muita kilpailevia jyrsijöitä tai uusia petoeläimiä siirtyy alueelle tai että entiset toisintuvat; silloin meidän kaiken analogian nojalla täytyy uskoa, että ainakin joidenkin orava-muunnosten lukumäärä vähenee tai että jotkut häviävät sukupuuttoon, jollei niidenkin rakenteessa tapahdu vastaavaa toisintumista ja kehitystä. En voi siis nähdä mitään vaikeutta siinä, että varsinkin elinehtojen muuttuessa yhä leveämmällä kuvepoimulla varustetut yksilöt ovat polvi polvelta säilyneet, koska jokainen toisinto on ollut hyödyllinen ja jatkanut sukuaan, kunnes vihdoin luonnollisen valinnan kartuttavasta vaikutuksesta on syntynyt täydellinen n.k. siipiorava.

Tarkastakaamme nyt Galeopithacus-eläintä eli n.k. lentävää lemuria, joka ennen luettiin lepakkoihin, mutta jota nykyään pidetään hyönteissyöjiin kuuluvana. Tavattoman leveä sivukalvo ulottuu leukapielistä häntään ja liittyy raajoihin ynnä näiden pitentyneihin sormiin. Tämä sivukalvo on varustettu pingotusjänteellä. Vaikkeivät mitkään asteittaiset välimuodot, jotka olisivat soveltautuneet ilmassa liitämiseen, nykyään yhdistäkään Galeopithacus'ta muihin hyönteissyöjiin, ei kuitenkaan ole ensinkään vaikeata olettaa, että aikaisemmin on ollut olemassa tällaisia välimuotoja ja että jokainen niistä oli kehittynyt samalla tavalla kuin äsken mainitut, ei täysin liitelykykyiset oravat, s.o. siten että jokainen rakenteen-aste on ollut omistajalleen hyödyllinen. Minkään voittamattoman vaikeuden en saata huomata vastustavan sitäkään otaksumaa, että kalvon yhdistämät sormet ja kyynärvarret ovat voineet suuresti pitentyä luonnollisen valinnan vaikutuksesta; ja juuri tämä seikka on muuttanut eläimen lepakoksi, mikäli pidämme silmällä lentoelimiä. Muutamilla lepakoilla, joiden siipikalvo ulottuu olkapäästä häntään ja liittyy takaraajoihin, näemme kenties jälkiä liitelyneuvoista, jotka alkuaan pikemmin soveltuivat ilmassa liukumiseen kuin lentämiseen.

Lintujemme joukossa on toistakymmentä lentoon kykenemätöntä sukua. Jos nämä olisivat hävinneet sukupuuttoon, niin kukapa rohkenisi olettaa, että joskus olisi ollut olemassa lintuja, jotka käyttivät siipiänsä ainoastaan räpistelemiseen, kuten paksupää sorsa (Micropterus Eytonis), evien tavoin vedessä ja eturaajoina maalla, kuten pingvini, purjeina kuten strutsi, tai jotka eivät käyttäneet niitä mihinkään tarkotukseen, kuten Apteryx? Ja kumminkin kaikkien näiden lintujen rakenne on niille hyödyllinen niissä olosuhteissa, joissa ne elävät, koska jokaisen niistä on taisteltava elämästänsä; mutta silti ei sen tarvitse olla mahdollisimman paras kaikissa mahdollisissa olosuhteissa. Älköön tästä kumminkaan tehtäkö sitä johtopäätöstä, että mainittujen lintujen siipienrakenne -- joka kenties on tuloksena käytön puutteesta -- osottaisi niitä kehitysasteita, joiden kautta linnut ovat saavuttaneet täydellisen lentotaidon; ne osottavat vaan, kuinka monenlaiset siirtymä-asteet ovat ainakin mahdollisia.

Katsoen siihen, että eräiden vedessä-hengittävien luokkien, kuten äyriäisten ja nilviäisten, jotkut jäsenet ovat soveltautuneet maa-elämään, että on olemassa mitä monimuotoisimpia lentäviä lintuja, imettäväisiä ja hyönteisiä, ja että muinoin on ollut lentäviä matelijoita, voi ajatella sellaista mahdollisuutta, että lentokalat, jotka nykyään liitävät pitkiä matkoja ilmassa, hitaasti kohoten ylöspäin ja tehden kaarroksia räpyttelevien eviensä avulla, olisivat voineet kehittyä täydellisillä siivillä varustetuiksi eläimiksi. Jos näin olisi tapahtunut, niin kukapa voisi kuvitella, että ne muinoin aikaisimmalla siirtymä-asteellaan olivat avoimen valtameren asukkaita, jotka käyttivät alulla olevia lentoelimiänsä yksinomaan pelastuakseen muiden kalojen saaliiksi joutumasta?

Nähdessämme rakennelman, joka on kehittynyt sellaiseksi, että se erittäin täydellisesti täyttää jonkin erikoisen tarkotuksen, kuten linnun siipi, meidän tulee muistaa että eläimet, jotka ovat edustaneet varhaisinta siirtymä-astetta, harvoin ovat voineet säilyä nykypäiviin asti, koska niiden on täytynyt väistyä seuraajiensa tieltä, jotka ovat luonnollisen valinnan vaikutuksesta asteittaisesti kehittyneet. Lisäksi voimme päättää, että siirtymä-asteet, jotka yhdistävät toisiinsa hyvin erilaisiin elintapoihin sovellettuja rakennelmia, varhaisimmalla kehityskaudella harvoin ovat olleet runsaslukuisia ja esiintyneet monina alamuotoina. Niinpä ei ole todennäköistä -- palataksemme äskeiseen lentokala-esimerkkiimme -- että todella lentokykyisistä kaloista olisi kehittynyt useita alamuotoja, jotka olisivat soveltautuneet pyydystämään monenlaista eri saalista monin eri tavoin sekä maalla että vedessä, ennenkuin niiden lentoelimet olisivat saavuttaneet erittäin korkean täydellisyyden asteen, suoden niille elämän taistelussa ratkaisevan etevämmyyden muiden eläinten rinnalla. Koska siis siirtymä-asteella olevien lajien lukumäärä on ollut vähäisempi kuin sellaisten lajien, joilla on ollut täysin kehittynyt rakenne, on vähemmän toiveita niiden löytämisestä kivettyminä.

Tahdon tässä antaa pari esimerkkiä saman lajin yksilöiden moninaistuneista ja muuttuneista elintavoista. Kummassakin tapauksessa luonnollinen valinta helposti muodostaa eläimen rakenteen sen muuttuneiden elintapojen mukaiseksi tai sovelluttaa eläimen pelkästään yhteen ainoaan sen eri elintavoista. On kyllä vaikeata ratkaista -- ja meille se onkin tässä yhdentekevää --, muuttuvatko yleensä elintavat ensin ja rakenne niiden mukaan, vai johtavatko lievät rakenteenmuutokset muuttuneisiin elintapoihin; todennäköisesti kumpikin muutos usein tapahtuu miltei samanaikaisesti. Mitä muuttuneisiin elintapoihin tulee, tarvitsee ainoastaan viitata moniin Ison-Britannian hyönteisiin, jotka nykyään elävät ulkomaisista kasveista tai yksinomaan keinotekoisesta ravinnosta. Moninaistuneista elintavoista voisi antaa lukemattomia esimerkkejä. Etelä-Amerikassa olen usein tarkastanut erästä paarmalintua (Saurophagus sulphuratus), joka milloin tornihaukan tavoin pysytteleikse yhdessä kohti ilmassa ja sitten siirtyy leijailemaan toisaalle, milloin taas seisoo hievahtamatta veden partaalla äkkiä syöksyäkseen veteen niinkuin kuningaskalastajalintu kalan niskaan. Englannissa näemme pakastiaisen (Parus major) kiipeilevän oksilla miltei puukiipijän tavalla; toisinaan se tappaa pikkulintuja niinkuin lepinkäinen, nokkimalla niitä päähän ja monta kertaa olen nähnyt sen nokallaan takovan marjakuusen siemeniä oksalla, särkien niitä kuten pähkinähakkeli. Pohjois-Amerikassa näki Hearne mustan karhun melkein valaan tavalla tuntikausia uiskentelevan vedessä suu auki ja sieppaavan hyönteisiä vedestä.

Kun toisinaan näemme yksilöiden noudattavan elintapoja, jotka eroavat lajille ja muille sukulaislajeille ominaisista elintavoista, saattaisimme odottaa tällaisista yksilöistä joskus voivan syntyä uusia lajeja, joilla olisi poikkeavat elintavat ja joiden rakenne joko lievästi tai huomattavasti eroaisi yhteisestä tyypistä. Tällaisia tapauksia todella näemmekin luonnossa. Voiko olla mitään sattuvampaa esimerkkiä mukautumisesta kuin tikka, joka kiipeilee puissa ja sieppaa hyönteisiä puunkuoren halkeamista? Ja kumminkin on Pohjois-Amerikassa tikkoja, jotka suureksi osaksi elävät hedelmistä, ja toisia, pitkäsiipisiä tikkoja, jotka sieppaavat hyönteisiä ilmasta. La Platan tasangoilla, jossa tuskin kasvaa ainoatakaan puuta, on tikkalaji (Colaptes campestris), jolla on kaksi varvasta edessä ja kaksi takana, pitkä teräväkärkinen kieli, suippopäiset pyrstösulat, jotka ovat tarpeeksi jäykät kannattamaan lintua pystysuorassa asennossa puun kyljessä, mutta eivät niin jäykät kuin tyypillisillä tikoilla, sekä suora, vahva nokka. Nokkakaan ei tosin ole yhtä suora ja vahva kuin tyypillisten tikkojen, mutta kumminkin kylliksi vahva tunkeutuakseen puuhun. Tämä Colaptes on siis kaikilta oleellisilta rakenteenosiltaan tikka. Sellaiset vähäpätöisetkin ominaisuudet kuin väritys, äänen käheä sointu ja aaltomainen lento ilmaisevat selvästi sen heimolaisuuden tavallisen tikkamme kanssa. Ja kumminkin voin sekä omien huomioitteni että huolellisen Azaran tekemien havaintojen nojalla vakuuttaa, ettei tämä lintu monilla laajoilla alueilla ollenkaan kiipeile puissa ja että se laatii pesänsä rantatörmien koloihin. Muutamilla muilla alueilla tämä sama tikka sitävastoin, mikäli Hudson kertoo, asustaa puissa ja hakkaa pesäkolonsa puunrunkoon. Toisena esimerkkinä tikan suvun muuttuneista elintavoista mainittakoon, että De Saussure kertoo erään mexikolaisen Colaptes-lajin hakkaavan reikiä terveeseen puuhun, säilyttääkseen niissä terhovarastojansa.

Myrskylinnut oleskelevat enemmän ilmassa ja ovat enemmän valtameren lintuja kuin mitkään muut linnut; kuitenkin saattaisi kuka tahansa erehdyksessä luulla erästä Tulimaan suojaisilla salmilla elävää lajia (Puffinuria berardi) joksikin ruokki- tai uikkulajiksi sen yleisten elintapojen, hämmästyttävän sukellustaidon ja uima- ja lentotavan vuoksi, kun se säikäytettäessä turvautuu siipiinsä. Tästä huolimatta se on oleellisesti myrskylintu, mutta monet sen elimistön osat ovat perinpohjin muuttuneet uusien elintapojen mukaisiksi, jota vastoin La Platan tikkalajin rakenne on vain lievästi muuttunut. Koskikaran kuollutta ruumista tarkastaessa ei tarkkasilmäisinkään havaintojen tekijä voisi sen rakenteesta aavistaa sen vedenalaisia elintapoja, ja kuitenkin tämä rastaiden heimoon kuuluva lintu hankkii ruokansa sukeltamalla, käyttäen siipiänsä veden alla ja tarttuen varpaillaan kiinni kiviin. Laajan Hymenoptera (ampiais-) lahkon kaikki jäsenet elävät maalla paitsi Proctotrupes-suku, jossa Sir John Lubbock on huomannut vesieläimen tapoja; se oleskelee usein vedessä sukellellen ja käyttäen sukeltaessaan siipiään eikä jalkojaan ja viipyy jopa neljäkin tuntia veden alla. Kuitenkaan ei sen rakenteessa esiinny mitään sen epäsäännöllisten elintapojen mukaista muutosta.

Ken uskoo, että jokainen olento on luotu semmoiseksi, millaisena sen nyt näemme, sen on täytynyt tuntea hämmästystä toisinaan kohdatessaan eläimen, jonka rakenne ja elintavat eivät ole sopusoinnussa. Mikäpä olisi sen ilmeisempää, kuin että sorsien ja hanhien räpyläjalat ovat muodostuneet uimista varten? Ja kumminkin on olemassa räpyläjalkaisia ylämaan-hanhia, jotka harvoin laskeutuvat veteen. Eikä kukaan muu kuin Audubon ole nähnyt fregattilinnun, -- jonka kaikki neljä varvasta ovat räpylälliset -- laskeutuvan valtameren pinnalle. Toisaalta ovat uikut ja nokikanat täydellisiä vesilintuja, vaikka niillä räpyläin asemasta on ainoastaan nahkaliuskat varvasten reunoissa. Mikä näyttää selvemmältä, kuin että kahlaajien pitkät, räpylättömät varpaat ovat muodostuneet kävelemistä varten soilla ja veden pinnalla kelluvilla lehdillä? Mutta tähän lahkoon kuuluvat myöskin liejukana ja ruisrääkkä, joista edellinen oleskelee miltei yhtä paljon vedessä kuin nokikana ja jälkimäinen miltei yhtä paljon kuivalla maalla kuin viiriäinen tai peltopyy. Tällaisissa tapauksissa -- useita muitakin voisi mainita -- ovat elintavat muuttuneet rakenteen muuttumatta niiden mukana. Ylämaan hanhen räpyläjalkojen voi sanoa funktioltaan, mutta ei rakenteeltaan muuttuneen aivan rudimentariksiksi. Fregattilinnun räpylät taas, jotka yhdistävät ainoastaan varpaiden tyviä, osottavat rakenteen alkaneen muuttua.

Ken uskoo, että kaikki lukemattomat lajit ovat erikoisten luomistöiden tuloksia, sanonee kenties, että sellaisissa tapauksissa kuin äskenmainituissa Luoja on nähnyt hyväksi antaa toista rakennetta olevan olennon astua toisenrakenteisen olennon paikalle; mutta tämä on mielestäni ainoastaan saman tosiasian ilmaisemista juhlallisemmin sanoin. Ken uskoo olemassa-olon taistelun ja luonnollisen valinnan lain, sen täytyy myöntää jokaisen elollisen olennon pyrkivän yhäti lisääntymään lukumäärältään, ja jos olento hiukankin muuntelee elintavoiltaan tai rakenteeltaan, siten saavuttaen jonkin etevämmyyden jonkin muun saman seudun asukkaan rinnalla, anastavan tämän asukkaan sijan, olkoon tämä sija kuinka erilainen tahansa kuin olennon entinen asuinpaikka. Ken tämän uskoo, häntä ei hämmästytä se, että on räpyläjalkaisia hanhia, jotka elävät kuivalla maalla ja räpyläjalkaisia fregattilintuja, jotka harvoin laskeutuvat veteen; että on pitkävarpaisia ruisrääkkiä, jotka asustavat vainioilla, sen sijaan että eläisivät soilla; että tikkoja elää sellaisissa seuduissa, missä tuskin kasvaa ainoatakaan puuta, ja että on olemassa sukeltavia rastaita ja ampiaisia sekä myrskylintuja, joilla on ruokin elintavat.

ÄÄRIMÄISEN TÄYDELLISET JA MONIMUTKAISET ELIMET.