Part 9

Sentähden hän noudattikin kutsumusta ja palasi etelään. Lukiessaan Saaran kirjettä, tuli hänen sääli sekä Saaraa että veljiä, jotka sokeasti vaelsivat synnissä ja itsehurskaudessa.

Vaan kulkiessaan etelään päin ystävällisempien seutujen kautta, missä asui ihmisiä, jotka vanhastaan häntä tunsivat ja vastaanottivat häntä hellällä huolella, hän ei voinut vastustaa sitä lempeää vaikutusta, minkä se teki hänen mieleensä. Ja kulkiessaan Sandsgaard'in läpi, täytyi hänen seisattua niiden muistojen valloittamana, jotka hänessä heräsivät kun hän näki tuon ystävällisen lahden ja kaupungin kirkontornit, jotka jo tulivat näkyviin.

Hans Nilsen tutki vielä kerran sydäntänsä, vaan ei löytänyt siitä muuta kuin mitä siinä olla piti. Saara oli hänelle niinkuin sisar tai veli; hän oli toisen miehen vaimo ja Fennefos toivoi että hän oli onnellinen.

Vaan ennenkuin meni eteenpäin, katsoi hän sattumalta aidan yli, ja oksien välitse näki hän konsuli Garman'in, joka oli kävelemässä.

Fennefos tunsi hänet ja intohimoinen luontonsa pääsi taas voitolle, kun hän näki tuon kääntymättömän vanhuksen, joka käveli noin huoletonna synneissään keskellä rikkauttaan, silmien ja lihan hekkuman ympäröimänä, käveli avo-silmin suoraan helvetin piinaan.

Hän tarttui sauvaansa ja meni eteenpäin; he saisivat kokea tuolla kaupungissa, että Hans Nilsen Fennefos oli palannut.

Iltaruskon viimeinen hohde katosi ja taivas muuttui sinertävän vihriäksi ilman rannalla; kylmä tuuli keinutti pitkiä sitkeitä pyökin-oksia, ja konsuli Garman meni sisälle.

Puutarhassa oli hiljaista ja se kasvoi umpeen puista ja pensaista. Lehdikkäät latvat peittivät käytävät, taistelivat, päästäkseen eteenpäin, tai kuolivat, kuivuivat siimekseen, vettä kun niihin pisarteli muista oksista. Ylhäällä sekä alhaalla pisti oksia esiin, tehden yhä ahtaammaksi tuota pientä aukkoa huvimajan edustalla, ja lammikko supistui vuosi vuodelta.

Vaan se, joka taivutti oksia sivulle päin ja tunkeutui sisään pensastoon, hän saattoi vielä nähdä jälkiä suorakulmaisista käytävistä ja pienistä leikatuista nukkeentapaisista pensas-aidoista. Siellä oli pimeätä ja nuoskeata, liukasta vihriäisestä sammaleesta ja vanhaa kuolleen hajua puksi-puusta, joka mätäni.

X.

Matalassa vanhan-aikuisessa salissa Sivert Jespersen'in talossa katettiin pitkiä pöytiä. Pöytäliina ja servetit olivat hienointa tamasti-langasta, mutta veitset huonoja ja kahvelit rautaiset. Siellä täällä, kaukana toisistaan, seisoi Medoc-pulloja; paitsi sitä oli pöydällä vettä, suolaa ja leipää, eikä mitään muuta.

Isäntä pelkäsi kuitenkin että tuo kenties oli liian ylellistä. Tavallisesti hänen ruokapöytänsä oli katettu vaksi-vaatteella ja hän otti perunat vadista sormillaan sekä kuori ne tasku-veitsellänsä. Tämän päivän pidot olivat kotia palanneen Hans Nilsen'in kunniaksi; ei ollut helppo tietää kuinka ankaraksi hän oli käynyt.

Vanhimmat olivat määränneet että Fennefos ensin oli kutsuttava luotettavimpien veljesten ja sisarten piiriin, jotta tulisi ilmi miten hänen oli laita. Ei ollut viisasta antaa hänen kohta puhua rukoushuoneessa. He pelkäsivät häntä sydämessään, ja jokaisella oli jonkunmoista omantunnon vaivaa.

Fennefos oli ollut neljättä päivää kaupungissa, vaan häntä ei oltu liioin nähty sillä aikaa. Hän oli enimmiten kotona ja puhui matami Torvestad'in kanssa. Päärakennuksessa Worsen luona oli hän myös käynyt.

Kun Saara ja hän ensi kerran kohtasivat toisiansa, olivat he kahden kesken, ja kun Saara ensi kerran loi tummat silmänsä häneen, vapisi hänen äänensä; vaan hänen mielensä asettui kohta ja hän puhui sitten tyynesti ja totisesti katsomatta paljon Fennefos'iin.

Saara ei sanonut juuri mitään; kuunteli vaan hänen ääntänsä.

Kippari Worse tuli sisään ja sanoi Hans Nilsen'in sydämellisesti tervetulleeksi; vaan Hans Nilsen hämmästyi nähdessään kuinka laivuri näinä vuosina oli vanhentunut; kun oli niin hermoton ja iho niin keltainen.

He puhuivat tulevan päivän pidoista Sivert Jespersen'in luona, ja Worse käveli edes-takaisin, silittäen saukon-nahkaansa; nähtävästi hänellä oli jotakin mielessä.

"Hm -- hm --", sanoi hän pari kertaa, kun muut vaikenivat, "on 24 päivä kesäkuuta huomenna, niin on totta tosiaankin -- hm, hm -- Juhannuspäivä -- niin, niin on!"

"Onko Juhannuspäivä joku merkillinen päivä kippari Worselle?" kysyi Fennefos; hän tahtoi olla ystävällinen Saaran miehelle!

"Merkillinenkö päivä! niinpä niin -- luulisinpa, Hans Nilsen! Monena, monena vuotena -- se on Randulfin syntymäpäivä, näetten -- ja aina poikuuden iästä asti -- no niin, niin, mitäpä siitä, ne ajat ovat olleet ja menneet."

"Te tahdotte ehkä sentähden mieluummin olla kippari Randulfin luona huomenna kuin mennä Sivert Jespersen'in luo."

"Häpeä on sitä tunnustaa, mutta sitä minä todellakin tahtoisin mieluummin."

"En luule kenenkään sitä paheksivan jos et tule Sivert Jespersen'in luo", sanoi Saara; nähtyänsä Fennefos'in jälleen, tahtoi hän mielellään päästä miehestänsä kokonaiseksi päiväksi.

Jaakko Worse ilostui kuin lapsi tästä odottamattomasta käännöksestä ja riensi kippari Randulf'ille ilmoittamaan että hän oli saanut luvan tulla.

Saara ja Fennefos jäivät istumaan kahden kesken, ja hetken äänettömyys syntyi.

"Eikö miehesi ole terve?"

"Ei, hän on sairas; minä luulen että hänellä on sisällinen tauti."

"Sinä tarkoitat ruumista; minä ajattelin sielua. Onko hän vielä synneissään?"

"Pahoin sitä pelkään, Hans Nilsen. Sana ei pääse häneen vaikuttamaan."

"Oletko koettanut auttaa häntä, Saara?"

"Olen, olen koettanut, vaan suuria hedelmiä en näe työstäni,"

"Ehkä et ole koettanut oikealla tavalla. Hän on ollut voimakas mies, ehkä tarvitaan voimallisia keinoja hänen taivuttamiseen."

Saara olisi tahtonut kysyä enemmän siitä, mutta heidät häiritsi matami Torvestad, joka tuli Fennefos'ia noutamaan. He olivat sopineet yhdessä menemään erästä tyttö-kotia katselemaan, jonka haugelaiset olivat perustaneet.

Saara seurasi heitä, joka äitiä ei liioin miellyttänyt. Hän oli viime aikoina joutunut aivan syrjälle tyttärensä tähden ja koetti nyt kaikin voimin saada pitää Fennefos'ia itsekseen.

Hän oli kuitenkin olevinaan hyvin iloinen, ja he menivät kaikki kolme. Saara tunsi outoa iloa ollessaan Fennefos'in seurassa, vaikka hän koko ajan kallistui äidin puoleen, joka matalalla äänellä kertoi hänelle yhtä ja toista vastaan-tulevista.

Vaan tultuansa kotia jälleen, sanoi Hans Nilsen jäähyväiset matami Torvestad'ille ja seurasi Saaraa hänen huoneisinsa.

He puhuivat kauan keskenänsä, ja Saara kertoi hänelle veljeksistä ja kaikesta, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. Kun hän piankin huomasi että Fennefos arvosteli kaikkia ankarammin ja synkeämmin kuin ennen, hän tietämättään myös antoi kertomuksilleen synkemmän värin. Hän kertoi veljesten laimeudesta, heidän ilettävästä halustaan ko'ota maallista tavaraa, kuinka he syntisestä turhamaisuudestaan pyytävät saavuttaa ihmisten kunnioitusta, kuinka sallivat nuorten pappien imartelemisella lörpötellä heitä sinne tänne ja tunkea heidän armeliaisuuden-laitoksiinsa ja lähetys-toimiinsa.

Fennefos kuunteli ja kiitti Saaraa, kun hän oli lopettanut.

"Mutta sinä, Saara, kuinka sinun on?"

"Kiitos, Hans Nilsen", vastasi Saara ja katseli häneen, "itsestäni en mitään voi, vaan Herra on ollut voimani, jotta luulen voivani sanoa, että minun nyt on hyvin".

Hän kääntyi yht'äkkiä ja sanoi hyvästi.

Päivällisillä Sivert Jespersen'in luona istuttiin hiljaa odottaen. Kaikki katselivat tarkasti Hans Nilsen'iä, joka istui Saaran vieressä totisena ja harvapuheisena, jommoisena oli ollut sinne tultuansa.

Ennenkuin lihalientä tarjottiin, luki eräs valkopäinen, sinikätinen vanha mies pöytärukouksen; hän oli värjäri. Sitten veisattiin: "sydämen pohjast' veisatkaamme".

Lihaliemen jälkeen olisi pitänyt tulla lohta, mutta isäntää oli ruvennut arveluttamaan viimeisenä hetkenä, ja hän oli keittäjä-rouvan suureksi harmiksi kieltänyt panemasta sitä pöydälle. Sentähden tuli ainoastaan lampaanpaistia, jota syötiin suunnattoman paljon. Keittäjä oli uskaltanut laittaa paistin kanssa syötävää salatia, jommoista suurin osa läsnä-olijoista ei ennen ollut nähnyt. Eräs vanhuksista sanoi sentähden leikillisesti: "mitä nyt. Pitääkö meidän syödä ruohoja niinkuin kuningas Nebukadnesar?"

Naurettiin vähäisen ja matami Torvestad käytti tilaisuutta kertoakseen että, hänen ollessaan nuorena Gnadanissa, hän ei saanut juuri mitään muuta kuin tämmöistä ruohoa ja muita kaaliksia.

Siitä tuli sitten puheeksi veljesseurakunnan eri laitokset ja sen johtavat henkilöt, ja puhuttiin sitten vielä vanhoista hurskaista opettajista ja saarnaajista, jotka viime vuosisadalla olivat herättäneet uutta henkeä Saksanmaan kristillisissä.

Hans Nilsen oli vaiti tai puhui puoliääneensä Saaralle muutamia sanoja. Vaan moni vilkastui puhuessaan noista asioista, jotka huvittivat kaikkia ja jotka kaikki hyvin tunsivat. Matami Torvestad oli erittäin innostunut; noihin asioihin oli hän perehtynyt, eikä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä, jolloin sai puhua niistä miehistä, joista nuoruudessaan oli kuullut niin paljon.

"Toden totta", sanoi Sivert Jespersen, "moni siunattu sana Juhana Arndt'ilta, Spener'iltä ja Franckelta on meille säilytetty. Herrnhuteissakin on sittemmin ollut monta hurskasta Jumalan miestä".

"Me voimme oppia yhtä ja toista heiltä ja he meiltä", sanoi vanha värjäri.

"Minä lu'in juuri tänään pienestä kirjasta, joka minulla on, eräästä ilmestyksestä, jonka muuan Francken ystävistä näki. Sittemmin tuli saman miehen tiedoksi, että Francke kuoli juuri samana hetkenä kun hän sen näki". Näin sanoessaan veti matami Torvestad taskustaan yhden noista ijankaikkisista kirjoista, ja Sivert Jespersen pyysi häntä lukemaan tuosta ilmestyksestä, jos se oli sama kirja, mitä hänellä siinä oli.

Se se oli ja hän oli ottanut sen mukaansa sentähden, että hän ja vanhimmat olivat tulleet siihen päätökseen, että pitäisi lempeillä sanoilla koettaa herättää iloisempaa ja luottavaisempaa mielen-alaa heidän rakkaassa ystävässään ja veljessään Hans Nilsen'issä.

Valmistuttiin kuuntelemaan. Enin osa oli päättänyt atriansa, mutta jotkut miehistä ottivat vielä paistinpalasen ja söivät hiljaisuudessa matami Torvestadin lukiessa. Heidän mielensä kävi vähän keveämmäksi ja he katselivat vapaammin Fennefos'in puoleen.

Matami Torvestad luki hyvin, ääntämättä väärin vieraita sanoja niinkuin muut, jotka nuoruudessaan olivat saaneet huonompaa opetusta:

"Tuli viimein aika, jolloin Elias -- sillä tarkoitetaan Franckea -- oli otettava pois; se oli vuonna 1727. Pimeydestäni näin kirkkaan ilmestyksen autuaitten asunnoista. Minä näin suuren rauhanruhtinaan, ympärillään suuri joukko vapautettuja, hymyhuulin heille lausuvan: 'Isäni siunatut! Te rakastatte minua ja minä teitä, me riemuitsemme toisistamme. Ja nyt meillä on uusi ilon aihe. Tässä uudessa Jerusalemissa pitää meidän huomenna viettää ilon juhlaa. Suuri siunattu sielu on silloin kruununsa saava. Hän riisuu nyt päältänsä maallisen verhonsa.'

"Kohta huusi koko taivas suurimmalla kunnioituksella: Amen! Amen!

"Mutta kuka? kysyi toinen toiselta, oi kuka tuo uusi suuresti siunattu ystävä lienee?

"Huomioni kiintyi nyt kolmeen, jotka olivat arvokkaimmat vanhuksista ja korkean-autuaasti koristetut kruunuilla ja puhtaalla hohtavalla silkillä pääenkelin loisteessa. Ken on tuo? tuo? tuo? kysyi sydämeni hetkeksi. Ja kohta tunsin heidät: ne olivat Luther, Arndt ja Spener. 'Veljeni', sanoi Spener, 'luuletteko minun voivan arvata ketä kuninkaamme tarkoittaa tuolla autuaalla ystävällä, jota huomispäivä on kirkastava? Varmaankin Francke on kruunattava; sillä hän on rehellisesti taistellut'.

"äin puhui armas Filip Jakob; ja Vapahtaja, joka samassa seisoi hänen läheisyydessään, vastasi hymyillen: 'sinä sanoit sen'.

"Koko taivaassa taputettiin tästä ilolla käsiä.

"Siis tuli se autuas päivä, jota Francken sielu niin kauan oli halannut. Suuri joukko autuaita palvelushenkiä, jotka seisoivat valmiina ja toivoivat saavansa toimittaa kuninkaansa käskyjä, sai samalla Vapahtajalta viittauksen lähteä noutamaan Francken sielua. Taivaan portit avattiin, Israelin vaunut ja ratsujoukot lähtivät tavallisessa loistossaan alas noutamaan Eliasta.

"Pyhällä vaatimattomuudella astui Francke Sionin portista sisään, ja samassa kääntyi Vapahtaja esikkonsa puoleen: 'katso', sanoi hän, 'katso Franckeni. Katso kuinka tämä sielu kultaisten vaatteidensa loistossa kuitenkin autuaallisimmin loistaa sydämensä nöyryydessä!'

"'Mutta tule, Hernan Augustini!' jatkoi kuningas. 'Tule valittu sisareni. Käy kunnia-istuimellesi mun oikealle puolelleni.'

"Vaan kun nyt huomasi että kuningas itse tuli häntä vastaan, heittäysi Francke heti paikalla sievimmällä nöyryydellä hänen jalkojensa juurelle ja suuteli hänen hameensa lievettä.

"Sionin kuningas riensi nyt nostamaan ylös morsiantaan ja antamaan hänelle rauhan suudelman.

"Oi jos olisin voinut nähdä ja kuulla enemmän! Mutta nyt ilmestys katosi kun Vapahtaja otti puhdasta morsiantansa kädestä ja vei hänen isänsä luokse. Sinne minun heikko näköni ei voinut eikä uskaltanut heitä seurata."

Suurin osa läsnäolijoista ilmoittivat mieltymystänsä hymyllä ja nyykkäyksillä, jotkut näyttivät kuitenkin vähän miettiväisiltä. Sivert Jespersen katui ett'ei hän aikanaan ollut paremmin sopinut matami Torvestad'in kanssa.

Tosin oli hän älykäs vaimo, jolle kyllä sopi uskoa asian johtaminen, vaikkapa se olisikin vähän mutkallinen. Vaan se juuri oli hänen heikkoja puoliansa, ja Sivert Jespersen tiesi varsin hyvin kuinka suuresti Fennefos kammosi tämmöistä liiallista mielen kiihoitusta. Hans Nilsen istui yhtä tyyneen näköisenä, mutta hän ei puhunut enää, vaan näytti olevan ajatuksiinsa vaipuneena.

Muut sitä vastoin rupesivat vilkastumaan. Hapanta Medoc-viiniä juotiin varovasti ja vaaleanpunaiseksi sekoitettuna vedellä ja sokurilla; muutamat joivat kotona tehtyä kaljaa, enin osa heistä joi ainoastaan vettä.

Mutta se lempeä veljellinen mieli, joka heidät yhdisti, kuohui nyt muutamissa yli laitojen; he hymyilivät toisillensa ja taputtivat toinen toistaan olkapäälle tai poskelle. Vähittäin levottomuus Hans Nilsen'in suhteen haihtui ja he iloitsivat vaan nähdessään häntä jälleen, vaikka hän istuikin niin äänetönnä heidän keskuudessansa. Eihän kukaan voinut tietää mitä koetuksia Herra oli hänelle lähettänyt; kun sairas mielensä parantui, hän kyllä saisi vapauden armonlahjan niinkuin ennen.

Nyt kaikui yht'äkkiä hänen äänensä, ja samalla vaikenivat kaikki.

"Sydämestä rakastetut veljeni ja sisareni! Kutsutut ja valitut Herran Jesuksen Kristuksen rauhassa Jumalassa, suotakoon teille hurskautta ja pyhyyttä, viisautta ja kärsivällisyyttä, oikeata rakkautta ja nöyryyttä, joka on puhdistettu pyhän hengen tulessa ja isän kurituksella -- hän kutsukoon, valaiskoon, varjostakoon, innostuttakoon ja valmistakoon teitä täydellisesti ijankaikkiseen autuuteen! Amen!"

He tunsivat äänen, moni heistä nuo kummalliset vanhan-aikuiset sanatkin; se oli Haugen oma tervehdys eräästä hänen kirjeistänsä; ja veljet ajattelivat: nyt tulee!

Alussa hän puhui hiljaa, jopa surumielisesti "ensimmäisestä rakkaudesta", hän muistutti että itse Haugekin viimeisinä vuosinaan oli tunnustanut ett'ei ensimmäinen rakkaus hänessäkään palanut niinkuin armon ensi päivinä.

Sen jälkeen hän kuvasi veljesten tukaluutta pahoina päivinä; hän kiitti ja ylisti Jumalaa, joka oli ollut voimallinen isissä, jotta liekki ei ollut sammunut, vaan loisti kirkkaasti yli maan.

Vaan sitten hän puhui veljesten tukaluudesta hyvinä päivinä, ja kaikki kallistivat päätään ajatellen: nyt tulee.

Ja sitä tuli kun tulikin myrskyn lailla. Niin kuin isku iskun päälle sattuivat hänen sanansa heihin, milloin siellä, milloin täällä, aina arkoihin paikkoihin; jokainen tiesi mitä joka sana tarkoitti, eikä kukaan katsellut toista. Heille ei jäänyt aikaa ajatella mistä hän kaikki tiesi; sillä ajatukset eivät päässeet toiselle uralle kuin hänen määräämäänsä suuntaan.

"Mitä nyt on jälellä", huusi hän, "mitä nyt on jälellä ensimmäisestä rakkaudesta teissä? Tuntisiko hän ystäviänsä jos vielä oleskelisi täällä maallisessa verhossaan, hän joka isämme herätti, hän jota moni vanha meidän seurassa on nähnyt kasvoista kasvoihin? Ja se Vapahtaja, jonka veressä te olette kutsutut ensimmäiseen rakkauteen, tunteneekohan hän teitä tuomion päivänä? Voi, voi teitä! Hyvä henki on jättänyt teidät ja te olette vallassa uuden hengen, joka on täynnä maallisia murheita, ylpeyttä, vallattomuutta ja himoja, ja teidän tähtenne pakanat pilkkaavat Jumalan nimeä.

"Vai oletteko unohtaneet vanhan vihollisen? Vai arveletteko ymmärtämättömästi sydämissänne että vanha käärme nukkuu? Voi teitä! Sillä te -- te nukutte! Ja heräämisenne tulee olemaan rikkaan miehen, joka heräsi helvetin piinassa".

Useat vaimot rupesivat itkemään. Miehet istuivat kallistaen päätänsä, joka kerta kuin uusi isku tuli. Vaan kun Hans Nilsen oli lopettanut, sanoi Sivert Jespersen nöyrästi hymyillen: "Nyt lienee parasta että laulamme:

"Oi että olen aikanain Ma hekkumassa uinut".

Kolmatta värssyä veisatessa keittäjä-rouva toi jälkiruokaa. Isäntä väänsi kasvojansa mitä hirvittävimmällä tavalla hänelle, pudistaen päätänsä, vaan hän johti virttä ja hänen täytyi pitää vaari kaikista äänensä väristyksistä ja vavistuksista.

Keittäjä-rouva ymmärsi kuitenkin varsin hyvin hänen tarkoituksensa. Mutta koska hän ei saanut tuoda lohta, ei pirukaan saisi häntä jättämään jälkiruokaa sikseen. Hänen maineensa olisi pilattu kaikissa hienoissa taloissa jos tulisi tiedoksi että hän päivällisissä kahdellekolmatta hengelle oli tarjonnut ainoastaan lihalientä ja paistia -- ei kalaa eikä jälkiruokaa.

Sepä ei ikinä maailmassa saisi tapahtua! Ja kasvot punoittavina sisällisestä liikutuksesta kantoi hän itse pöydälle suuren vadillisen rasvaisia torttuja ja asetti ne ihan Sivert Jespersen'in eteen.

Se teki sanomattoman tuskallisen vaikutuksen, ja isännän ääni oli aivan tukehtumaisillaan, kun hän aloitti neljättä värssyä:

"Ma vihan maljan täyttänyt Oon laitojansa myöten."

Jälkiruoka jäi koskematta; virren perästä vanha värjäri luki kiitoksen ruoasta, jonka jälkeen vielä laulettiin kaksi värssyä virrestä:

"Me atriamme päätämme Ja kädet ristiin saamme."

Kahvia juodessa vallitsi tukala äänettömyys; muutamat olivat syvästi liikutetut ja surumieliset, toiset katselivat tuskissaan vanhimpia. Naiset kokosivat päällysvaatteensa, mennäkseen rukoushuoneesen, jossa raamatunselitys oli pidettävä; Fennefos ja muutamat miehistä menivät myös.

Mutta Sivert Jespersen'in pieneen konttoriin, höystepuodin takana, kokoontui viisi kuusi vanhimmista. He saivat liitupiippunsa sytytetyiksi ja istuivat kauan aikaa aivan äänettöminä polttamassa. Ei kenenkään tehnyt mieli aloittaa.

"Tietääkö kukaan mikä suolan hinta on pohjoisessa, Bergenissä?" kysyi Endre Egeland, joka tahtoi päästä siitä, mikä ikävää oli.

Vaan näytti siltä kuin ei kukaan olisi tietänyt suolan hinnoista mitään; oli selvä että jotakin muuta oli keskusteltava.

"Niin, niin", huokasi Sivert Jespersen, "kyllä tuokin voi olla meille hyödyksi!"

"Totisesti", vastasi toinen, "on monta virhettä korjattavana ja rangaistavana sekä sinussa että minussa".

"Sinä näet raiskan veljesi silmässä, mutta et näe malkaa omassa silmässäsi", sanoi nyt Nikolai Egeland näppärästi.

"Vaimon neuvot ja vaimon puheet eivät aina tee miestä lempeämmäksi", sanoi vanha värjäri hiljaa.

Äänettömyys syntyi, kunnes kaikki, jopa Nikolai Egelandkin olivat asian perille päässeet. Sitten joku sanoi: "Me tarvitsemme paljon väkeä talossamme tänä vuonna. Herra on siunannut sekä niittymme että peltomme".

Se tarkoitti muutamien haugelaisten omistamaa taloa lähellä kaupunkia.

"Me tarvitsemme miestä, joka ymmärtää sekä työtä tehdä että ko'ota väkeä rukoushetkiin loma-aikoina", sanoi Sivert Jespersen.

Taas pitkä vaitiolo; toinen katseli naapuriansa, ja tämä katsoi toisaalle päin, nurkkaan, jossa vanha värjäri istui, monta silmää katsoi nyt samaan suuntaan. Ei ollut helppoa nähdä minne vanhus katsoi; hän istui vilkkuvassa paksussa tupakan savussa.

Lopuksi nyykäytti hän päätänsä monta kertaa: "Niin, niin, koska te niin arvelette, rakkaat ystävät, niin täytynee mun kaiketi koettaa sanoa se hänelle".

Se helpoitti nähtävästi suuresti muitten mieltä, ja nyt vasta rupesivat hyvin hartaasti keskustelemaan suolan hinnoista.

XI.

Kippari Randulfin pieni talo oli korkealla ja näköalana oli sekä kaupungin lahti että vuono. Nuo kaksi ystävää oli syöneet ja juoneet kunnollisesti; nyt vetivät he päivällisunta. Isäntä tavallisella paikallansa sohvalla ja vieras suuressa nojatuolissa.

Ikkunat olivat avoinna. Päivä paahtoi. Rauhallisena iltapäivän aikana kaupungista ei kuulunut mitään melua, kärpäset surisivat ja lentelivät sisään ja ulos ja tuulonen leuhotteli ikkunanverhoja.

Suuria, kirkkaita hikipisaroita kokoontui Jaakko Worsen nenälle; hän makasi selällään tuolissa, suu avoinna, ja kuorsaeli.

Randulf kuorsaeli myöskin, vaikk'ei juuri niin kovasti. Silmillään hänellä oli keltainen silkkiliina, jonka hänen vanha emännöitsijänsä joka päivä sai sitoa hänen päähänsä, muuten ei hän saanut unta.

Jyrkällä rinteellä talon ulkopuolella oli muutamia poikia, jotka leikkivät "mablis" nimistä peliä; he rupesivat huomaamaan nukkuvien jyrinää ja kokoontuivat nauraen ja meluten ikkunan alle. Vaan yht'äkkiä Randulfin emännöitsijä ryntäsi heidän kimppuunsa luudallaan ja pojat läksivät yhtenä sekamelskana päistikkaa alas mäkeä, huutaen ja nauraen, niin että Worsen silmät avautuivat rakoselleen ja hän kallisti päätänsä toiselle puolelle.

Nyt oli aivan hiljaista kunnes kuorsaus taas pääsi alkuun; airojen loiskina kuului veneestä, jota soudettiin ulos lahdelle, ja majavan huutoa kaukaa vuonoita. Randulfin emännöitsijä seisoi vartioimassa luudallaan, ja nuo kunnon kaptenit nukkuivat vielä puolen tunnin ajan. Vihdoin Randulf nousi, otti siteen silmiltään ja haukotteli.

Worse heräsi puoleksi ja sanoi kohta ylpeästi: "Oi, kuinka sinä olet nukkunut! En uskonut sinun heräävänkään enään".

"Heräävän?" kertoi Randulf pilkallisesti, "minä en ole saanut unen kipinettäkään syntisiin silmiini, niin sinä kuorsaat."

"Minä en kuorsaa koskaan", vastasi Worse vakaasti, "paitse sitä olen valvonut koko sen ajan, minkä sinä nukuit."

"Nukuin? Minä en nukkunut ollenkaan, kuuletkos!"

"No mutta sen kai minä paraiten tiedän, joka olen istunut tässä --"

-- "kuorsaamassa, niin! Kuorsailit kuin mies."

Tästä nyt pitivät vähän nalkutusta kunnes selvisivät unesta.

Sitten he sytyttivät piippunsa ja pukivat takit yllensä; Randulfin luona he aina olivat paitahihasillaan, ja juhlahetkiä ne olivat Worselle, sillä kotonaan ei hän saanut olla paitahihasillaan.

Sitten kävelivät nuo vanhat kipparit ympäri kaupunkia, kaikilla silloilla, pistäytyivät meriaitoissa ja köysitehtaan radalla sekä tarkastivat suurella epäluulolla erästä uutta laivaa, jota rakennettiin laivan veistämöllä. Joka paikassa he tapasivat tuttavia, joiden kanssa juteltiin; Randulf oli parhaimmalla tuulellaan, ja Worsekin vilkastui, vaikk'ei ollut sama mies kuin entisinä aikoina.

Tämmöinen käynti kaupungilla oli hänestä nyt varsin outoa ja uutta. Sillä viime aikoina ei hän mennyt juuri omaa makasiniansa kauemmas.

Hänen oli käynyt niin kummallisesti; ei hän itsekään sitä käsittänyt. Mutta siitä hetkestä kun hän jätti "Perheen Toivon" muiden huomaan, eivät entiset työnsä ja toimensa häntä enää huvittaneet. Niin, kun hän nyt näki laivan purjehtivan myötätuulella ulos kaupungin lahdelta, se melkein häntä tuskastutti, vaikka se ennen oli hänestä ihaninta maailmassa.

Vaan tänään Randulf sai hänet niin virkistetyksi, että hän pari kertaa huomaamattaan kiroilikin, joka sanomattomasti ilahutti hänen ystävätään.

Sillä niinkuin konsuli Garman murehti Randulfkin puolestaan että Jaakko Worse meni hukkaan, kuten sanoi. Hän ei enää pilkannut Worsea, sillä se ei maksanut vaivaa. Vaan klubissa hän lämpöisen lasin ääressä uskoi ystävilleen kuinka surullista oli nähdä semmoisen merimiehen helmen, kuin Worse oli, perin pilattuna hengellisen vaimon kautta.