Part 8

Hän oli kuullut miehensä sanovan rajattomassa onnellisuudessansa: "Katso, tämä kaikki on nyt sinun! Sinä voit tehdä sen kanssa mitä tahdot; jos jotain puuttuu, jota tahtoisit, niin sano vaan sananen ja se on heti paikalla hankittava".

Mutta hän ei ollut ottanut noita sanoja huomioonsa. Mitäpä kaikesta tuosta! Voisiko mikään palkita hänen menetettyä elämäänsä.

Vasta kun näki äidin puuhaavan hänen huoneissansa, hän heräsi, ja siitä hetkestä alkain hän pysyikin hereillä.

Pian lakkautettiin ne "yhteiset" ostokset, joita matami Torvestad alussa toimitti molemmille perheille; Saara ryhtyi nyt itse toimeen. Ja hiljaa, mutta vakaasti supistettiin äidin valtakunta jälleen piharakennukseen luhtineen.

Saara oli reipas ja hyvin opetettu sekä oli perinyt äidin järjestämis- ja hallitus-ky'yn. Tämä kyky ei ollut koskaan päässyt vaurastumaan hänessä; äiti oli aina hänen päällikkönsä, ja Saara oli orjaillut piian askareissa tarkkana ja hurskaana, huolimatta sen enemmän niistä kaluista, jotka eivät kuitenkaan hänen omiansa olleet, kuin ett'ei hän vaan lyönyt rikki mitään.

Nyt hänellä oli oma tavaransa, hän oli vapaa ja hänellä oli varsin toisellaiset varat kuin äidillä käytettävinä. Rikas rouva Worse, joksi häntä sanottiin kauppapuodeissa, oli aivan toista ja mahtavampaa kuin leski-matami Torvestad, ja sepä se uudestaan herätti Saaran elämään ja sulatti osan siitä jäästä, jota oli kokoontunut hänen ympärillensä.

Kun ensimmäinen pahin aika oli ohitse, hän karkoitti unelmansa ja nuoruutensa niin hyvin kuin taisi rukouksilla ja lukemisella, ja talouden toimet estivät synkkiin ajatuksiin vaipumasta.

Varsinkin kostui Jaakko Worse tuosta muutoksesta. Se jäädyttävä kylmyys, jolla Saara alussa kohteli häntä, oli välistä koskenut häneen kipeästi keskellä kaikkea hänen autuuttaan.

Vaan nyt Saaran käytös häntä kohtaan muuttui, hän ei koskaan ollut hellä, tuskinpa ystävällinenkään; vaan hän kärsi häntä kuitenkin, teki hänen olonsa talossa hauskaksi ja puhutteli häntä, kysyipä häneltä hänen asioistaan ja toimistaan.

Kippari Worse selitti, eikä väsynyt ihmettelemään että naisella voi olla niin hyvä ymmärrys. Ennen pitkää Saara taisi antaa hänelle hyviä neuvoja ja viimein Worse neuvotteli hänen kanssansa kaikesta.

Näin vuosi kului ja talvi tuli.

Saara kävi ahkerasti rukoushetkissä kuin ennenkin. Hän istui usein äidin luona vanhalla paikallansa raamatun edessä. Hän oli entistä kauniimpi, sillä hänen katsantonsa oli vapaampi; pukunsakin oli toisellainen.

Hän ei suinkaan koreillut vaatteillansa; ankarinkin Haugelainen ei siinä olisi voinut löytää moitteen sijaa. Vaan naiset, jotka asian ymmärsivät, huomasivat että hänen palttina-vaatteensa olivat kaikkein hienointa lajia, hänen villapukunsa yhtä kalliit kuin silkki-vaatteet, ja että hänen kauluksensa olivat pitseistä, jotka maksoivat ainakin pari taalaria kyynärä.

Miehetkin huomasivat jotakin erinomaista tuossa nuoressa vaimossa ja sanoivat usein vaimoilleen: "katsokaa Saaraa; noin teidän pitäisi pukeutua, noin teidän pitäisi taloanne hallita!" Äitikin sai paljon kiitosta siitä, että niin hyvin oli kasvattanut tytärtänsä.

Kippari Worse ei aina ollut mukana rukoushetkissä. Kun hän joskus mieluummin meni klubiin tai Randulf'in luo, ei Saara sitä vastustanut.

Vaan yleensä hän näytti paraiten menestyvän kotonansa. Talvella kun kynttilöitä aikaisin sytytettiin, istui hän salissa työssänsä. Jaakko Worse oli nimittäin sangen kätevä, ja nuoruudessansa hän oli oppinut vähän laivanrakennustaitoa. Ja nyt oli hän ottanut rakentaakseen pienen mallilaivan, puolentoista kyynärän pituisen, jossa hän kaikissa erityiskohdissakin mukaili "Perheen Toivoa".

Saara luki ääneen hänelle. Hän luki Scriver'in, Johan Arndt'in, Lutheruksen ja muiden teoksia. Worse ei kuunnellut erittäin tarkasti, mutta Saaran ääni oli niin suloinen ja hauska kuulla, ja hän oli niin kaunis kun kynttilä valaisi hänen valkoista otsaansa ja tummaa, sileää tukkaansa.

Klubissa oltiin aina Jaakko Worsen mielestä liian sukkelapuheisia. Randulfkin oli hyvin paha häntä ärsyttämään. En tiedä mistä syystä, mutta Randulfin palaaminen oli kun olikin pettynyt toivo. Aina hän laski pistosanoja tuosta naimisesta; itse hän oli leski, lapset täysikasvuiset, vanhin poika oli kipparina ja asui kaupungissa.

Toinen seikka harmitti myöskin Worsea, se nimittäin että Randulf puhui ehtimiseen, kuinka heidän tulisi käymään tänvuotisessa kalastuksessa. Worse muisti nimittäin lupauksensa matami Torvestad'ille. Vaan eräänä päivänä Saara sanoi joitakuita sanoja, jotka osottivat että hän arveli Worsen lähtevän kalastusretkelle kuin ennenkin.

"Niin mutta --" sanoi Worse, "minun täytyy sanoa sinulle, että ennenkuin menin naimisiin, täytyi minun luvata äidillesi ett'en koskaan --"

"Tiedän sen, äiti on sen kertonut minulle. Vaan sen lupauksen äiti otti sinulta minun tähteni, ja sentähden minä päästän sinut siitä. Sinä voit lähteä jos tahdot."

Saara oli sen sanonut äidillekin, heidän puhuessaan asiasta, joko sentähden että mielellään tahtoi päästä miehestään vähäksi aikaa, tai sentähden, ett'ei hän tässäkään asiassa tahtonut riippua äidistä. Niin äiti ainakin käsitti sen, ja häntä rupesi yhä enemmän arveluttamaan.

Mutta Worse rupesi nyt hyvin innokkaasti puhumaan kalastuksesta ja Randulf ajatteli itsekseen: nyt on hän saanut luvan. Kalastus tuli kuitenkin huono sinä vuonna; sillit nousivat epätasaisesti ja muuttelivat joka hetki; myrskyä ja rajuilmaa oli myös. Ei oikein luonnistunut kippari Worselle; vanha onni oli jättänyt hänet, uskallus myöskin, sanoi moni; Worse kävi vanhaksi, se oli yleinen mielipide.

"Niinpä niin", sanoi Randulf klubissa, "kun noin vanha mies saa niin nuoren vaimon, niin hän pian on ollut ja mennyt" -- ja hän teki liikunnon ikäänkuin olisi vääntänyt riepua ja heittänyt sen luotansa.

Kun Jaakko Worse palasi kotia, vaivasi häntä luuvalo ja hän kävi istumaan uunin nurkkaan vaimonsa luona. Kotona oli parasta olla; ja keväällä, kun "Perheen Toivon" piti lähteä pitkälle matkalle, Worse itse esitti että päällikkyys annettaisiin jollenkin toiselle laivurille, joka oli kauppahuoneen palveluksessa.

Laurits Seehus pääsi silloin perämieheksi. Talvella oli hän käynyt Bergenin merikoulussa tutkintoa suorittamassa, ja ennen lähtöänsä oli hän ottanut Henrietteltä uskollisuuden valan elämässä ja kuolemassa.

-- Ei seuraavanakaan kevännä Jaakko Worse lähtenyt merelle. Hän valitti luuvaloa ja vaivoja vatsassa; tohtori ei tietänyt mitä se oli; vaan hän pelkäsi maksassa olevan vikaa.

Mutta vaimoonsa Worse kiintyi yhä enemmän. Kun tuota vanhaa miestä alkoivat vaivata luuvalo ja huono ruoansulatus, hoiti vaimo häntä tyttären tarkkuudella; ja kun hän samalla oli hänen vaimonsa, sepä saattoi Worsen vielä onnellisemmaksi ja kiitollisemmaksi.

Aikoja myöten myöskin veisaaminen ja lukeminen hänen ympärillänsä huomaamatta rupesi vaikuttamaan Worseen.

Hän oli aina kuvaillut itselleen Jumalaa konsuli Garman'in näköiseksi teräväksi ja ankaraksi herraksi, joka kuitenkin sydämessään oli hyväntahtoinen ja jota oli helppo tyydyttää kun vaan ei menetelty viekkaudella ja saatanan kujeilla häntä kohtaan.

Vaan nyt hän oppi aivan toista.

Vähätpä siitä, että hän oli ollut kelpo merimies eikä koskaan ollut pettänyt yhtäkään norjalaista miestä (saksalaisia ja ruotsalaisia ei hän ottanut lukuun), että oli ollut rehellinen ja tehnyt kaikille oikeutta. Tarvittiin paljoa, paljoa enemmin.

Usein heidän lukiessaan ja puhuessansa kääntymisen vaikeudesta, syvästä tuskasta kiusauksen hetkenä, hän salaa ajatteli itsekseen: lieneeköhän totta tuo kaikki?

Hän epäili suuresti Sivert Gefvintiä eikä uskonut Endre Egeland'in kursauksia; siksi tunsi hän heitä liian hyvin nureelta puolelta.

Mutta Saara -- Saara! -- hän, joka kuitenkin kaikessa oli itse täydellisyys, hän sanoi jok'ainoana päivänä, ihan jok'ainoana päivänä saavansa taistella vanhaa Aatamia ja perkelettä vastaan omassa lihassaan.

Se saattoi kipparin vähitellen arvelevaiseksi, ja hän kysyi näkikö Saara paljon vanhasta Aatamista hänessä.

Saara sanoi sen näkevänsä ja Worse sai tietää enemmän itsestään kuin häntä halutti kuulla. Ensiksikin, että hän kiroili, sitä hän itsekin ymmärsi vääräksi, ankarasti hän koettikin jättää pois kiroukset; mutta tuo tapa oli niin juurtunut; vaan omasta mielestänsä hän oli parantunut siitä. Mutta hänessä oli kuitenkin niin paljon sekä vanhaa Aatamia että itse perkelettäkin, että hänen oli hyvin paha ollaksensa.

Saara tahtoi että hänen piti veisata ja rukoilla, vaan sitä ei hän voinut. Hän ei vielä ollut saavuttanut Hengen vapautta käyttämään Jumalan sanaa -- sanoi Saara.

Ei -- sitä pahempi, sitä vapautta hänellä ei ollut, jospa hänellä sentään olisi; sehän varmaan olisi tehnyt hänelle hyvää.

Mutta nähdessään rukoushetkissä millä suloisella hengen vapaudella Sivert Gefvint käytti Jumalan sanaa, kuullessaan hänen teeskennellyllä äänellään kuiskaavan niin imelästi ja hurskaasti, ja kun samalla tuli muistaneeksi miten tuo mies oli julkeasti häntä pettänyt suolakaupassa, silloin hengen vapaus ei kelvannut Jaakko Worselle, vaan hän meni klubiin.

Seuraavana päivänä häntä aina kohdeltiin ikään kuin hän olisi ollut sairas; kaikki sanat olivat turhia, niin totiset kuin leikillisetkin; kauraliemi ja harmaa villashaali ilmestyivät silloin taas ja vaimonsa istui hänen viereensä kutomaan. Viimein Worse uskoi olevansa sairaana, kun hänen vaimonsa sanoi sen. Kirje, jonka Saara oli kirjoittanut nuorelle Worselle, teki erinomaisen hyvän vaikutuksen; ja kun Romarino joku aika sen jälkeen palasi kotia, aloittaaksen omia kauppa-asioita, oli hänen ja nuoren äitipuolen väli hyvin ystävällinen.

Romarino, keikari, liehakoi hieman Saaran edessä, vaan sitä Saara ei huomannut, tai ei huolinut siitä vähintäkään; vaan talossa oli kuitenkin nyt vähän nuoruutta. Ja vaikka Jaakko Worse ei ainoatakaan askelta ottanut neuvottelematta Saaran kanssa, näytti kuitenkin aina siltä kuin vanhus olisi ollut vastahakoinen ja nuoret vetäneet yhtä köyttä. Vaan kun Romarino oli asettunut itsenäiselle kannalle ja nainut erään neiden Bergenistä, josta ei tiedetty muuta kuin että hän oli iloinen ja maailman-mielinen ja ettei hänen perheensä kuulunut heränneisin, silloin tuli Saaran ja Romarinon väli kylmäksi. Vanhoilla ja nuorilla Worseilla ei ollut mitään yhteisiä rientoja, ja he näkivät toisiansa hyvin harvoin. Romarino osti itselleen talon ja eli hyvin suurellisesti. Vanha Worse pudisti päätänsä.

Viipyi vähän aikaa ennenkuin matami Torvestad käsitti että hän täydellisesti oli erehtynyt tyttärensä suhteen. Vaan vähittäin hänelle selvisi, ett'ei siihen voinut mitään. Tuosta silmäyksestä alkaen, jonka matami oli saanut kihlaus-iltana, Saara oli irtautunut hänen vallastaan ja astui yht'äkkiä esiin hänen vertaisenansa; pianpa matami Torvestad'ista tuli vaan rouva Worsen äiti.

Viisas kun oli, salasi hän että oli pettynyt. Mutta hän lupasi itselleen, ett'ei kävisi niin Henrietten suhteen; hänen pitäisi saada mies, jota matami tulisi hallitsemaan, ja itse olisi hän pidettävä aivan toisellaisessa kurissa kuin tähän asti. Aluksi tuon lapsiraukan tulisi istua Saaran paikalla kun Saara ei ollut läsnä.

Hans Nilsen Fennefos'ista tuli parin vuoden kuluessa hyvin vähän tietoja. Hänen sanottiin kulkevan pohjoisessa, pohjoisempana kuin koskaan ennen oli käynyt, aina synkimmässä Ruijassa asti, sanoivat muutamat.

Vanhimmat saivat tietää yhtä ja toista, vaan sitä ei kerrottu seurakunnalle. Jos kysyttiin Fennefos'ia, niin vastattiin että jokainen saa hoitaa itseänsä, tai että Herran tiet ovat käsittämättömät.

Ystävät eivät nimittäin tietäneet mitään iloisia uutisia Hans Nilsen'istä.

Hän, joka ennen oli vaeltanut seudusta toiseen suloisena rauhan sanansaattajana, hän jätti nyt jälkeensä rauhattomuutta ja hämmästystä. Sanottiin että hän liikkui Herran myrskyn lailla; puheensa oli tulen kaltainen, ja moni tuli heikkomieliseksi häntä kuullessansa -- kerrottiinpa erään nuoren tytön surmanneen itsensä Fennefos'in saarnan johdosta.

Papit ryhtyivät hänen kimppuunsa virkakertomuksissaan; hänen vanha maineensa sävyisyydestä katosi ja uskottomat huusivat riemuten: "Kas -- kas! Hänkin!"

Suuri oli suru tästä heränneissä, minne vaan uutinen tuli, ja vähittäin se tietysti pääsi leviämään, vaikka vanhimmat koettivat sitä salata. Useat kirjoittivat hänelle ja rukoilivat häntä hartaasti palaamaan etelään päin; he toivoivat että hänen henkensä taas rauhottuisi, hänen päästyänsä vanhojen ystävien pariin.

Vaan hän ei tullut, ja viimein koko maa oli täynnä parkunaa, jota oli herättänyt tuo raju saarnaaja, joka veisaten kulki majasta majaan läpi lumen, ja jota oli saattamassa kalpeita miehiä ja naisia, hapset hajalla, itkien ja huutaen sekä vaatteitansa repien.

Silloin vanhimmat pyysivät matami Torvestad'ia kirjoittamaan hänelle.

Seuraavana päivänä matami antoi heille sinetillä suljetun kirjeen. Se oli vasten sääntöjä, vaan olot olivat niin eriskummalliset, ett'ei mitään vastaväitöksiä tehty. Kirje lähetettiin syksyllä, ja kevät-puolella kerrottiin Hans Nilsen'in kulkevan etelään päin.

Vaan kirjeen Saara oli kirjoittanut; äiti oli itse sitä pyytänyt.

IX.

Garman & Worsella oli muutamat hyvät vuodet. Virkistävänä virtana Jaakko Worsen rahat kulkivat hervahtuneessa kauppatoimessa, jakauntuivat eri haaroihin ja saattoivat koko ruumiin virkeäksi ja väkeväksi. Eikä kauan viipynyt ennenkuin kauppahuone jälleen oli saavuttanut maineensa sekä kotona että ulkomailla.

Konsulin kasvot kävivät jälleen sileiksi ja huolettomiksi, hänen askeleensa olivat reippaat ja nuorekkaat, hänen kulkiessansa ylös leveitä portaita myöten katsomaan niitä vieraita käsityöläisiä, jotka hän oli tuottanut Kyöpenhaminasta koristamaan seurahuoneita ylikerrassa.

Keväällä Kristian Fredrik palasi kotia; hänen kasvatuksensa oli päättynyt, oltuansa viime talven Parisissa.

Konsuli iloitsi suuresti poikansa palaamisesta, varsinkin nyt kun ylpeydellä voi näyttää hänelle talon mahtavuutta ja asioiden kukoistavaa tilaa.

Mutta tuo Worsen juttu. Konsuli Garman kirosi sydämessään haugelaisia ja pyhiä entistä kiivaammin.

Niin oli käynyt kuin hän oli pelännyt: he olivat turmelleet kippari Worsen konsulilta.

Samaa arvelivat neiti Birgitte ja neiti Mettekin. Naimisensa ensi aikoina kippari kyllä tuli usein Sandsgaard'iin ja koetti olla aivan niinkuin ennen.

Vaan se ei enään onnistunut, hän ei päässyt oikeaan alkuun enään, ja kaikista oli ikävä tuntea että vanhat hyvät päivät olivat olleet ja menneet.

Ainoastaan kerran oli rouva Saara Worse käynyt Sandsgaardissa. Konsuli antoi suuret päivälliset äskennaineitten kunniaksi.

Silmät alasluotuina Saara istui loistavassa pöydässä konsuli Garmanin rinnalla. Ympärillä oli hienoja herroja ja naisia, joiden kasvot hän oli nähnyt kaduilla tai kirkossa. Seurassa kuului leikkipuhetta ja naurua sekä iloista melua, jonka vertaista hän ei ollut eläissään kuullut, ja sinä päivänä seura kuitenkin koetti hillitä itseään tuon nuoren rouvan tunnetun hurskauden tähden.

Jaakko Worse, joka oli tottunut siihen ja oli kaikilta rakastettu, istui siinä sanomattoman tyytyväisenä ja tahtoi nyykätä vaimolleen. Vaan tämä tuskin nosti silmänsä koko päivällis-aikana, ja palattuansa kotia -- Worsen täytyi tällä kertaa ajaa -- sanoi Saara miehelleen että hänestä tuntui aivan kuin olisi ollut helvetin etupihassa.

"Eikö mitä, Saara, kuinka voitkaan puhua noin? Ne ovat todellakin siivoja, kunnon ihmisiä kaikki."

"Ymmärsit kai että he ainoastaan pilkkasivat sinua?" sanoi Saara terävästi, sillä niin hän oli asian käsittänyt, kun pormestari ja joku muu pyysivät saada kunnian juoda vanhan kaptenin ja nuoren sulhasmiehen maljaa.

Sinne Saara ei tullut enää. Ensiksikin oli hän kylläksi viisas ymmärtämään ett'ei hän koskaan voisi perehtyä siihen piiriin; mutta toiseksi tuntui todellakin hänestä, joka lapsuudesta saakka oli kuullut ainoastaan totista ja hurskasta puhetta, saatanalliselta tuo ilo ja huolettomuus ihmisissä, jotka nauroivat ääneen juodessaan vaarallista viiniä.

Konsuli Garman moitti aina kälyjänsä siitä, ett'eivät olleet kertoneet hänelle kippari Worsen hankkeista haugelaisten suhteen. Hän arveli että kyllä olisi parantanut kipparin jos vaan olisi saanut hänet hoidettavakseen ennenkuin tauti oli liian pahaksi kääntynyt.

Mutta Worse näytti olevan tyytyväinen, ja sehän oli hyvä niin kauan kuin sitä kesti. Vaan Sandsgaard'issa häntä kaivattiin, ja kun hän vetäysi pois mereltä, jättäen "Perheen Toivon" muiden huostaan, heitti konsuli kaiken toivon hänestä ja piti häntä pilattuna, hukkaan joutuneena.

Konsuli oli nyt entistä yksinäisempi, ja usein käveli hän synkissä ajatuksissa edes takaisin puutarhamajan edessä olevalla leveällä hiekkatiellä.

Se oli lammikon rannalla. Tällä rannalla kasvoi kaunista ruovokkoa. Lammikko oli varmaankin ennen ollut paljoa suurempi, sillä konsuli muisti lapsuudestansa että oli ollut vettä molemmin puolin majaa ja silta, jota nostettiin.

Olipa hänellä myös hämärä muisto muutamista naisista valko-sinisessä veneessä ja miehestä punaisessa silkkitakissa, joka seisoi kokassa airo kädessä.

Nyt lammikko oli niin pieni, että olisi ollut naurettavaa pitää venettä siinä. Konsuli mietti usein mitenkä tapahtui että lammikko noin supistui vuosi vuodelta. Ruovokko kai pääsi liiaksi rehoittamaan, ja joka vuosi hän käski puutarhuria pitämään ruovokkoa silmällä, vaan se ei auttanut.

Puutarha oli alkuansa järjestetty puhtaasen ranskalaiseen malliin leveillä suorakulmaisilla käytävillä, tiheillä, leikatuilla pensastoilla ja lehto-kujilla tai sanomattoman pienillä nukkeen-tapaisilla puksi-puu-pensastoilla. Säännöllisten matkain päässä oli pyörö, missä neljä tietä yhteen sattui, ja keskellä tätä pyöröä päiväkello, muistopylväs tai jotakin semmoista. Vaan puutarhan rajalle, varsinkin luoteispuolelle, oli tiheään istutettu puita, jotka muodostivat kehyksen tarhan ympäri. Ne olivat yksinkertaisia kotimaisia puita, joiden tuli suojella hienoa ranskalaista puutarhaa ja sen vieraita kasveja ja kukkia kylmältä merituulelta.

Maja ynnä lammikko olivat päärakennuksesta länteen päin; ja vaikka sinne ei ollut monta askeletta, sitä kuitenkin entisinä aikoina pidettiin jonkinlaisena Trianonina, johonka lähdettiin kahvia juomaan ja soittoa kuulemaan. Komea kulku kävi silloin sinne mitä mutkallisimpia teitä sillan yli ja lammikon ympäri, tai astuttiin veneesen ja soudettiin kolmella aironvetämisellä toiselle puolelle, lausuttaessa lukemattomia kohteliaisuuksia ja sukkeluuksia.

Tätä kaikkea Morten Garman muisteli nuoruudestansa varsin hyvin. Itse oli hän koettanut pitää voimassa vanhat tavat ja temput, mutta se oli onnistunut vaan puoleksi. Ihmiset muuttuivat, lammikko ruohistui; niin isän komea puutarha oli peräti ruohistumaisillaan.

Molemmin puolin leveätä hiekkakäytävää, joka majalle vei, oli niin tiheä leikattu pensasto, että nuorten naisien oli, puutarhurin suureksi harmiksi, tapana istahtaa siihen, ja säännöllisen matkan päässä oli siinä kuusi puksipuu-pyramidia. Siellä konsuli mielellään käveli edestakaisin; siellä oli vielä koko tuo vanha jäykkä komeus olemassa.

Vaan puutarhassa rupesi näyttämään hyvin kirjavalta. Tavalliset yksinkertaiset puut, jotka oli istutettu suojaksi, rupesivat nyt, saatuansa paksut rungot ja vahvat juuret, leviämään omin päin, ja koska eivät päässeet kasvamaan luoteesen päin, lähettivät ne pitkiä oksia puutarhaan päin suorakulmaisten käytävien ja säännöllisten puksipuisten nukkeen-pensastojen yli.

Joukko nuoria pyökkipuita nosti kapinaa. Monta vuotta olivat ne melkein olleet kasvamatta. Pohjoistuuli katkaisi latvat ja taivutti ne sekä kaikki muut puut sisäänpäin, jotta näyttivät siltä kuin olisivat saksilla viistoon poikkileikatut. Vaan saatuansa vihdoin tarpeeksi voimaa alhaaltapäin, rupesivat ne leviämään, kasvoivat toistensa ja muitten puitten niskoille, taistellen jokaisesta auringon säteestä ja kiiltäen raittiudesta ja tuoruudesta.

Toiset puut noudattivat esimerkkiä; niinpä nuo vaatimattomat seljapensaatkin, jotka seisoivat ihan aidan vieressä ja ensimmäisinä kovina vuosina kestivät kaikkea tuota kurjuutta pohjoistuulelta, nekin elpyivät ja koettivat nostaa pyöreitä latvojaan yhtä korkealle kuin nuoret pihlajat ja poppelipuut, jotka sisempänä kasvoivat.

Sekä konsuli että puutarhuri pitivät niitä silmällä, vaan eivät paljoa mitään niille voineet. Joka haaralla nuo halvat kotimaiset puut kasvaa rehoittivat yli kuivan, komean tarhan. Puiden suojaan istutetut pensaat eivät enää ottaneet menestyäkseen, niistä kasvoi ainoastaan nälkä-oksia taikka ne kuivuivat peräti; siistit pensas-kasvit, jotka ennen oli leikattu pieniksi tyynylöiksi, paisuivat suuriksi, heinäkuorman tapaisiksi; käytävät, missä ennen mahtui kaksi kävelemään, ummistuivat niin että yksi henkilö töin tuskin pääsi liikkumaan.

Ei ollut puutarhuri siihen syypää, mutta puutarha oli päässyt niin pitkälle, että muuttui puistoksi; eikä sitä olisi muulla neuvoin jälleen saatu alkuperäiseen Ranskan malliin, kuin että olisi kaadettu puut ja aloitettu alusta.

Vaan se ei käynyt laatuun; arvelipa moni että se oli kauniimpi nyt noilla korkeilla puilla kuin ennen. Mutta konsuli näki suruksensa kuinka hänen oiva puutarhansa vuosi vuodelta supistui, kunnes oli jälellä ainoastaan tuo leveä hiekkakäytävä ja nuo kuusi pyramidia huvimajan edustalla.

Kävellessään siellä valoisina, hiljaisina kesä-iltoina, näki hän kapinallisten puitten lävitse vilahdukselta keltaisen-punasta iltataivasta, jonka hohde valui yli Sandsgaardin lahden länteenpäin merelle, jonka pinta oli kuin peili pitkine aaltoviiruineen. Hän tuli ajatelleeksi että puutarhamajan katolta muinoin oli ihana näköala merelle. Nyt sekin oli ummessa. Puutarhan kävi samoin kuin kaupunginkin: ne kasvaa rehoittivat niin, ett'ei enää tuntenut toista eikä toistakaan.

Huvimajan peräpuolella oli panelissa salaovi, jonka avain aina oli konsulin taskussa. Monta pientä muistoa rakkauden seikoista tulvaili häntä vastaan kun hän nyt vanhoina päivinä joskus avasi tuon salaoven. portaat olivat ahtaat; nyt hänen varmaankin olisi vaikea päästä ylös, mutta nuoruudessa, hyvänen aika, kuinka kepeästi silloin lennettiin ylös ja alas!

"Le nez, c'est la mémoire", sanoi hän kertoen omat komppasanansa, kun tunsi hajua umpinaisessa huoneessa olleesta vanhasta mahonkipuusta, ja hyräillen käveli hän edestakaisin nuoruutensa puutarhan pienessä jäännöksessä, asetellen varovasti ja sievästi kauniita sääriänsä, uneksien että hänellä oli jalassa kengät ja valkoiset silkkisukat.

Mutta tiellä puutarhan ulkopuolella seisahtui eräs matkamies ja katseli vuonon yli.

Se oli tuo tunnettu maallikkosaarnaaja Hans Nilsen Fennefos. Ko'okkaana, laihana, pistävä loiste vaaleissa silmissään, seisoi hän siinä äänetönnä mietteissään; hän nojasi pienen suljetun portin tolppaan.

Selässä hänellä oli suuri laukku, jossa kantoi hengellisiä kirjoja ja kirjasia; hän oli pölyinen ja väsynyt, käytyänsä koko päivän auringon paisteessa.

Kolmeen vuoteen ei hän ollut käynyt näillä seuduilla, ja paljon oli hänessä tapahtunut sillä aikaa.

Kuullessaan että Saara oli naitu kippari Worselle, tunsi hän ankaran sisällisen pistoksen, ruumiillisen tuskan, joka oli tukehduttaa hänet. Hän käsitti nyt täydellisesti, että hän kuitenkin rakkaudella oli sidottu tuohon vaimoon, rakkaudella, jonka rinnalla hänen rakkautensa veljiin, jopa Jumalaankin oli heikko ja mitätön. Hän kauhistui omaa itseänsä ja heittäysi tomuun katuen ja rukoillen. Ja koska hänestä tuntui kuin ei mikään rangaistus eikä mikään sovitus olisi kyllin ankara näin suuresta petoksesta, näin kamalasta rikoksesta, kävi hän ankaraksi muitakin kohtaan; ja hän rupesi tulisella innolla saarnaamaan parannusta ja rankaisemaan syntisiä kovemmilla sanoilla kuin mitä kukaan oli käyttänyt ennen häntä.

Kolme vuotta hän eli tässä ankarassa, jyrkässä taistelossa syntiä vastaan omassa itsessään sekä ympärillänsä, ja sen ajan kuluessa hänen onnistui voittaa sydämensä ja perata pois syntinen rakkaus, ja hänelle selveni että hän niinkuin veljetkin tähän asti oli osoittanut liian vähän ankaruutta niin elämässä kuin opissa.