Part 7

Ensiksikin se oli aivan hänen mieltänsä vastaan, että kauppakumppaninsa meni uuteen naimiseen, se tekisi vaan asiat mutkallisemmiksi.

Toiseksi ajatteli hän levottomuudella, että nuo pyhät -- hän tunsi sen joukon -- pilaisivat kunnon kaptenin häneltä.

Konsuli Garman melkein vihasi heränneitä, vaikka tunsi heitä sangen vähän. Mutta häntä pahoitti, että jumallista oppia, joka oli annettu ihmisille valistukseksi ja hyvien avujen sekä järkevän sivistyksen enentämiseksi, muutamain kiihkoisten haaveksijain kautta väärinkäytettiin rahvaan hämmentämiseksi ja villitsemiseksi, joka juuri oli terveen ja käytöllisen kristillisyyden tarpeessa. Sentähden hän kohta lähetti kapteni Worsea hakemaan kun neidit Birgitte ja Mette kertoivat toinen toisensa suuhun, että Jaakko Worse nai pyhän matami Torvestad'in tyttären.

Worsen tultua, konsuli suurella innolla rupesi puhumaan eräästä laivasta, josta oli lukenut että se oli myytävänä Bremenissä. He saivat Börsen-Hallen käsiinsä, tutkivat laivan suuruutta, sen ikää, ja laskivat sen hintaa arviosta, ja viimein molemmat tulivat siihen päätökseen, että tämä laiva olisi erittäin sopiva Garman & Worselle.

Toisen into tarttui toiseenkin; usein ei tapahtunut että konsuli noin paistikkaa heittäysi uusiin yrityksiin; eikä aikaakaan, niin oli päätetty että Worse heti huomenna tai ylihuomenna lähtisi eräällä Bremeniläisellä laivalla, joka makasi ulkosatamassa odottamassa pohjoistuulta, lähtisi laivan ostoon, jos laiva vastaisi kertomusta siitä ja muuten olisi kunnollinen; sen tehtyään Worsen piti joko palata Sandsgaard'iin tai ottaa rahtia, jos semmoinen olisi saatavissa muualle.

Täynnä intoa ja toiminnan halua Worse jätti hyvästi, valmistuakseen matkalle; vasta kun istui veneessä, juolahti hänen mieleensä että hänen oli eroaminen Saarasta.

Tuo jalo laiva kävi yhä kehnommaksi hänen tätä ajatellessaan, ja hyvä kauppa yhä arveluttavammaksi. Intonsa laimistui peräti ja hän istui keksimässä tuhansia esteitä soutaessa lahden pohjukkaan.

Konsuli Garman puolestaan hieroi käsiänsä, hän oli hyvään aikaan ryhtynyt asiaan. Sitten hän istui tuumimaan ja laskemaan tuota laivan kauppaa; Jumala tiesi oliko se oikeastaan hyvä kauppa.

Iltapäivällä matami Torvestad huomasi että Worsen piiat kiireellisesti harjasivat vaatteita ja piiskasivat matka-kapineita.

"Lähteekö kapteni matkoille, Martta?" kysyi hän ystävällisesti parvelta, joka kulki sen rakennuksen ympäri pääpuolella, jossa hänen asuntonsa oli.

"Lähtee", vastasi Martta äreästi, sillä piiat eivät rakastaneet matamia.

"Vai niin? Tiedätkö minne?"

"En tiedä, mutta varmaankin pitkälle matkalle -- varmaankin pitemmälle kuin viime kerralla, niinpä luulen."

Martta tunsi ilmassa että se harmittaisi matamia; ja siinä olikin oikeassa. Matami Torvestad joutui aivan hämilleen. Vaan hän maltti aina mieltään, palasi huoneisinsa ja jäi hetkeksi seisomaan miettimään.

"Saara! pane teepannu tulelle. Martta sanoo kapteni Worsen lähtevän matkoille; vaan minä luulen hänen erehtyneen; mitä sinä arvelet?"

"Minäkö äiti?"

Matami Torvestad olisi tahtonut sanoa enempää, mutta Saaran katsanto oli niin kummallinen että sanominen jäi sikseen.

Saara on viisas, hän ajatteli: ei tarvita sanoja.

Sitten silitti matami hiuksiansa, otti kalopin yllensä ja meni. Hän meni ulos takatietä talon ympäri portille, sillä hän ei tahtonut mennä poikki pihan, jossa Martta oli.

Jaakko Worse istui äreänä puhumassa makasinin-hoitajalleen, joka samalla oli hänen valtuusmiehenänsä hänen poissa ollessaan. Kauppa kaupungissa oli vielä Worsen yksityisenä asiana, huolimatta siitä että hän oli otettu firmaan.

Niinikään oli Sandsgaard laitoksineen nyt niinkuin ennenkin konsulin käsissä. Kumppanuus oli supistettu erityisiin osiin kauppatoimesta, joihin Jaakko Worsen rahat oli sijoitettu, varsinkin laivaliikkeesen ja mitä siihen kuului.

Nähdessään matami Torvestad'in, Worse lähetti pois makasinin-hoitajan ja tervehti vähän hämillänsä.

"Tulen toivottamaan teille hyvää ja siunattua matkaa, kapteni Worse!"

"Kiitoksia -- hm -- suuri kiitos, matami -- minä olisin muuten --"

"Tuleeko siitä pitkällinen matka?"

"Sitä ei ole helppo tietää. Hän tahtoo että minä --"

"Kuka tahtoo, sanotte?"

"Konsuli -- konsuli Garman; hän lähettää minut Bremeniin laivan ostoon."

"Lähettää?" sanoi matami Torvestad hymyillen epäilevästi, "en luullut että toinen kumppani noin ilman muita mutkia voi lähettää --"

"Kumppani! -- No niin -- hän on konsuli Garman, näetten, ja minä olen kippari Worse, eikä se seikka muutu koskaan. Ja paitsi sitä, kun on kysymys laivan ostosta, niin se toimi juuri sopii minulle."

"Se minua kummastuttaa ja huolettaa, ett'ette yhtä hyvin voi sanoa minulle todellista syytä lähtöönne. Meidän olisi sopinut odottaa teiltä sitä vilpittömyyttä."

Worse katseli häneen suu selällään.

"Sillä tietäkää, kapteni Worse, minä ymmärrän varsin hyvin että lähdette, päästäksenne irti kaikesta."

Hän aikoi jatkaa tällä uhkaavalla tavalla, mutta kapteni hyppäsi seisalleen innoissaan ja hehkuvin kasvoin.

"Ei, tiedättekö, matami Torvestad, nyt teette minulle vääryyttä, perhana vieköön -- anteeksi että kiroilen, mutta mitä on sanottava, se on sanottava! Ensiksi olen käynyt vihan karvaiseksi miettiessäni mitenkä pääsisin tästä kirotusta matkasta, ja sitten te tulette sanomaan että menettelen viekkaudella ja saatanan konsteilla. Luulenpa että joka ikinen on riivattu tänä päivänä!"

Hän astui ympäri huonetta, raapien saukon nahkaansa; mutta matami Torvestad katseli häntä mielihyvillään; taakka putosi hänen sydämestään.

Levottomuus ja hermottomuus, joka tullessa oli hänessä vallinnut, hävisi aivan ja hän puhui taas levollisella ja ylpeällä äänellään, niinkuin äiti ainakin puhuu arveluttavalle kosijalle.

"Sen jälkeen, mitä meidän keskenämme viime aikoina on puhuttu, hämmästyin suuresti kuullessani tästä äkkipikaisesta lähdöstänne."

"Ettekö luule minun sitäkin ajatelleen? Vakuutan teille, matami, että kun ajattelen että minun pitää lähteä ilman mitään varmaa lupausta, olen hulluksi tulemaisillani. Piru periköön koko Bremenin laivan. Jos vaan voisin keksiä jotakin syytä tai keinoa --!"

"Oh, kaksikymmentä vuotta sitten Jaakko Worse kai olisi jotakin keinoa keksinyt tällaisessa tapauksessa."

Sepä koski hänen arimpaan puolehensa. Että häntä pidettäisiin vanhana pöllönä, joka ei enää ymmärrä rakkautta, se suututti häntä mahdottomasti; ja hän kuvasi matamille tunteitansa tulisesti ja suoraan, ja matamin täytyi keskeyttää hänet, sillä sitä tuli jo liiaksikin.

"Hyvä, hyvä, kapteni Worse! -- Kylläksi -- kylläksi, minä en sitä epäile", huusi hän useita kertoja, "mutta muuta kuin maallista rakkautta tarvitaan, olkoonpa se kuinka uskollinen tahansa. Se mies, jolle minä täydellä luottamuksella uskoisin lapseni, minun Saarani, sen pitää olla sidottuna häneen myöskin yhteisessä rakkaudessa Herraan. Ja te tiedätte mitä usein olen sanonut: teidän merimiehen elämänne on täynnä kiusauksia eikä ollenkaan sovelias kantamaan kääntymyksen hedelmiä."

"Oi, matami, meillä kaikilla on heikko liha monessa kohdin", vastasi kippari Worse, ja hän toivoi että tuo oli raamatun lause.

"Niin meillä on, kapteni Worse, muutamilla suuremmassa, toisilla vähemmässä määrässä. Mutta juuri sentähden teidän pitää luopua siitä elämästä, jossa on niin paljon kiusauksia tarjona. Entäs jos nyt olisin antanut teille tyttäreni ja te sitten olisitte lähteneet kohta häiden jälkeen."

"Ei, matami, siitä lähdöstä ei olisi tullut mitään, sen voisitte huoleti vannoa!"

"Jos minä nyt -- otaksuen että antaisin suostumukseni, luuletteko että konsuli siinä tapauksessa -- että teidän kumppaninne sallisi teidän jättää tämä matka sikseen!"

"Tietysti! Tietysti! Sehän on selvä." Hän aivan innostui sitä ajatellessaan.

"Voisinko luottaa siihen?"

"Niin, periköön minut --"

"Älkää kiroilko! Minä uskon paremmin ilman kirouksia. Istukaa taas ja kuulkaa mitä minulla on teille sanottavaa. Olen viime aikoina paljon miettinyt tätä. Sisällinen ääni ikäänkuin vakuuttaa minulle, että tämä liitto tyttäreni kanssa olisi teidän sielunne pelastukseksi. Niin, minä ai'oin jo paljon miettimisen ja huolen jälkeen määrätä ensi sunnuntai hääpäiväksi --"

"Mitä -- mitä sanotte?" huusi Worse hyppien ylös tuolilta. "Oi matami, te olette sentään peijakkaan kelpo vaimo!"

"Mutta nyt havaittuani että äkkinäinen matkakäsky voi riistää teidät perheeltänne, heittääkseen teidät kiusauksiin ja vaaroihin, jotka helposti -- me tiedämme kuinka helposti -- voi tukehduttaa hyvät siemenet ja taas tehdä teidät kadotuksen lapseksi, nyt en uskalla ajatellakaan sitä, että uskoisin teille lapseni, rakkaan Saarani!"

"Mutta, matami, matami! Minä en lähde, minä en tahdo lähteä, minä menen suoraan konsulin luo ilmoittamaan että hän saa lähettää toisen; minä vannon ett'en lähde!"

"Ehk'ette tällä kertaa, vaan toisen kerran, kun juolahtaisi kumppaninne mieleen --"

"Ei koskaan! Jos saan hänet, niin minä lupaan --"

Hän vaikeni: ikkunasta näki hän "Perheen toivon" Sandsgaard'in lahdella; ja matami Torvestad hymyili katkerasti.

"Älkää luvatko mitä ette kykene täyttämään. Saara on tosiaan valmistettu, vaan vielä ei hän varmuudella tiedä mitään; en ole puhunut ystävillekään siitä, ja häitä aioin viettää kaikessa hiljaisuudessa, niinkuin tapa on meidän kesken, papin ja parin veljen läsnäollessa. Onhan talonne valmis; teidän tulisi vaan viedä hänet siihen."

"Minä lupaan jättää meren siitä päivästä, kuin nain tyttärenne", sanoi Jaakko Worse, ojentaen kättänsä.

Hän oli tullut ajatelleeksi että saisi viedä Saaran huoneisinsa, lukita oven hänen jälkeensä ja aina pitää häntä siellä itseksensä.

Mutta matami sanoi: "Se on arveluttava asia. Olen kuullut puhuttavan monesta merimiehestä, joka ei ole voinut luopua merestä, vaikka jo olivat ijäkkäitä ja varakkaita ja vaikka heillä oli vaimo ja lapsia. Sellaista nähdään, vaikk'en minä tosiaan sitä käsitä. Minusta merimiehen pitäisi kiittää Jumalaa hyvästä satamasta myrskyisen elämän jälkeen."

"Te olette oikeassa, matami, niin on minun laitani nyt. Antakaa tyttärenne minulle ja saattepa nähdä että olen parantuva kaikin tavoin, niinkuin te tahdotte."

He ojensivat toinen toiselleen kättä, ja Worse tahtoi kohta mennä Saaran luo. Vaan mennessään pihan yli, jossa Martta sai käskyn panna pois matkavaatteet, tuntui asia toki hänestä vähän arveluttavalta.

"Mitä luulette Saaran sanovan?" kysyi Worse hiljaa.

"Saarasta on tuleva uskollinen ja hellä puoliso sille miehelle, jonka hänen äitinsä, rukoillen Jumalaa, on hänelle valinnut", vastasi matami Torvestad vakaalla, varmalla äänellä, joka suuresti rauhoitti kaptenia.

Saara kuuli heidän tulevan; hän oli odottanut heitä, eikä jälkeäkään näkynyt niistä kyyneleistä, joita hän oli itkenyt. Kalpeana kuin ainakin, silmät alasluotuina, tuli hän huoneesen äidin kutsumuksesta.

"Saara! tässä seisoo mies, joka pyytää sinua vaimoksensa. Minä olen luvannut sinun puolestasi että olet tuleva hänelle uskolliseksi ja helläksi aviopuolisoksi Jumalan ja ihmisten edessä. Eikö totta, lapseni, sinä tahdot noudattaa äitisi tahtoa, siten totellen Jumalan käskyä?"

"Tahdon, äiti."

"Ojentakaa siis toinen toisellenne kättä Jesuksen nimessä -- Amen!"

Jaakko Worse oli liikutettu; hän yritti sanomaan muutamia sanoja siitä, että tahtoi olla isänä Saaralle; vaan keskellä lausetta hän hoksasi ett'ei se sopinutkaan, ja tahtoi sanoa jotakin parempaa, vaan silloin siitä tuli paljasta sekasotkua, jonka tähden hän tyytyi pusertamaan matami Torvestad'in kättä tavallista vahvemmin. Mutta morsiamensa käteen hän tarttui hyvin varovasti ja nautti tuntiessaan kuinka pehmeä ja hieno se oli.

Koko illan hän menetteli sangen kömpelösti, mutta hän oli niin sanomattoman onnellinen että tuskin huomasi mikä katse Saaran kalpeissa kasvoissa oli.

Palattuaan huoneisinsa, käveli hän kauan edes takaisin autuaissa unelmissa; nyt oli tiistai, sunnuntaipäivään ainoastaan neljä päivää; hän aikoi järjestää taloansa, se ei likimainkaan ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa.

Kauan hän mietti tuottaisiko vaimo-vainajansa sängyn alas ylisiltä, vaan viimein hän kuitenkin päätti ostaa uuden.

Kaptenin mentyä matami Torvestad käski Henrietten panemaan maata; Saara aikoi mennä samalla, vaan äiti käski hänen jäämään.

"Nyt saat kiittää Jumalaa kaikesta hänen armostansa, Saara!"

"Niin, äitini."

"Etkö kiitä minuakin?"

Saara oli ääneti eikä liikahtanut.

Äiti tunsi ikäänkuin pistoksen.

"Saara!" sanoi hän ankarasti.

Mutta nyt Saara katsahti äitiinsä ja silmissään välkkyi jotakin, joka hämmästytti äitiä; hän ei kysellyt enää, sanoi vaan hyvää yötä, ja tytär meni.

Matami Torvestad vaipui monenlaisiin mietteisin. Nuoruuden muistelmat heräsivät, eivätkä ne olleet kauniita. Hänkin oli annettu miehelle, jota ei tuntenut; vanhempi häntä oli hänkin ollut; vaan hän oli ymmärtänyt kohdella vaimoansa oikealla tavalla.

Hän muisteli kyllä vuodattaneensa kyyneleitä ensi aikoina, vaan sitten oli kaikki käynyt hyväksi; hän oli pelastunut turhamaisuudesta ja joutavista rakkauden unelmista, ja niistä aikoi hän pelastaa lapsensakin.

Vaan tuossa tyttären katseessa oli kuitenkin jotakin, joka sattui arkaan paikkaan hänessä, ja tuo katse tunkeutui syvälle kuin piikki. Hän, joka muuten oli niin varma itsestänsä ja tekojensa oivallisuudesta, joutui tukalaan epäilykseen. Kaikki heränneet muistot ja epäselvä pelko siitä, ett'ei hän kuitenkaan tuntenut tätä hiljaista tytärtänsä perin pohjin, teki unen levottomaksi ja rasitti häntä ilkeillä unilla.

Mutta Henriette, joka kuuli Saaran itkevän, hiipi hänen sänkyynsä ja tahtoi häntä lohduttaa.

VIII.

Ensimmäinen varjo kippari Worsen autuaallisuudessa oli kohtaus konsuli Garman'in kanssa, kun Worse meni ilmoittamaan kihlauksensa.

"Hyvää huomenta Worse!" huusi konsuli hänelle vastaan, "hän oli juuri täällä, tuo Bremiläinen kapteni, hän ottaa kernaasti teidät mukaansa; ja koska hän on valmis lähtemään, arvelen parhaaksi että ajatte Smörvikiin tänään; meidän vaunumme tulevat teitä noutamaan kaupungista, jotta voitte lähteä ensimmäisellä sopivalla tuulella."

"Kiitoksia, herra konsuli, mutta -- hm --"

"Onko tullut esteitä?"

"On, paha kyllä, on tullut esteitä."

"Joku onnettomuus?"

"Ei, ennemmin onni", hymyili Worse; hän ikäänkuin sieppasi vähän rohkeutta tuosta käännöksestä. "Minä ai'on naida".

"Piru vieköön!" huudahti konsuli, unohtaen kaikki. "Hm -- naida -- sepä odottamatonta. Kenenkä, jos saan kysyä?"

"Matami Torvestad'in tyttären; tiedättehän hänen asuvan talossani."

"Vai niin, minä en tietänyt -- en luullut Torvestad vainajalla olevan mitään tytärtä soveliaassa ijässä."

"Onhan hän nuorenlainen -- minua vähän nuorempi", vastasi Worse kasvot punoittavina, "vaan muuten hän on hyvin vakava ja totinen tyttö."

"Hänen perheensä kuuluu heränneitten joukkoon, aiotteko tekin, kapteni Worse, ruveta Haugelaiseksi?"

"Enpä aiokkaan", vastasi Worse, koettaen nauraa, vaan konsulin ääni ei juuri yllyttänyt nauruun.

"No niin, onhan se teidän vallassanne, hyvä Jaakko Worse", sanoi konsuli nousten ojentamaan hänelle kättä; "vastaan-ottakaa onnentoivotukseni; kun ette vaan tätä askelta koskaan katuisi. Milloinka häitä vietetään?"

"Ensi sunnuntaina!"

"Vai niin, onpa teillä kiire, niin, niin -- kun ette vaan sitä kauppaa katuisi!"

Kun Worse läksi, oli konsuli juoksemaisillaan hänen jälkeensä, kertoakseen hänelle sydämensä oikeat ajatukset Haugelaisista ja kaikesta heidän tekopyhyydestään. Mutta hän malttoi mielensä.

Morten V. Garman oli viisas mies, joka ei tuhlannut sanojansa. Hän oli tarpeeksi asti tutkinut kippari Worsea tuon lyhyen keskustelun aikana, ja hän tunsi jotensakin tarkoin rakkauden ja kaikki sen tunnusmerkit.

Jaakko Worse ei päässyt oikein tasapainoon ennenkuin oli kotona huoneissansa, jossa päälle päätteeksi oli kauhea sekamelska pesuakoista ja kaiken maailman käsityöläisistä.

Vaan täällä hän käveli onnellisena ja säteilevänä; silloin tällöin täytyi hänen mennä piharakennukseen, saadakseen vilahdukselta nähdä Saaraa. Paljon ei hän nähdä saanut, sillä sielläkin oli kiire neulomisessa ja merkitsemisessä, ja Saara istui aina ujona ja työhönsä kiinnitettynä.

Näin hän kulutti päivänsä, onnesta hurmauntuneena; perjantai-aamuna hän huvikseen kertoi: ylihuomenna, ylihuomenna!

Hän ei ollenkaan huomannut, että ystävänsä pilkkasivat häntä ja ennustivat hänelle sekä sitä että tätä; tuon ikävän kohtauksen konsulinkin kanssa hän unohti. Ja tuo laiva Bremenissä, joka oli niin suuressa määrässä molempia innostuttanut, siitä ei mainittu, kumma kyllä, sanaakaan sittemmin heidän keskenänsä.

Sunnuntaina pappi vihki heidät matami Torvestad'in salissa muutamain talon ystäväin läsnäollessa; ja illalla Saara annettiin Jaakko Worselle, joka vei hänet huoneisinsa ja sulki oven hänen jälkeensä.

Vihdoin viimeinkin kippari Randulf tuli kotia. Worse riensi häntä tapaamaan, ja he rupesivat kohta kertoa meluamaan toinen toisensa suuhun. Mutta se ei ollutkaan niin hauskaa kuin olisi voinut olla. Rio-jutut olivat jo vanhoja ja heidän välinsä oli jotensakin jäykkä, kunnes Randulf viimein ryhtyi suoraan asiaan ja sanoi: "No, vanha pakana, olethan nainut, kuulen ma, yhden noista yhdestätoista tuhannesta viisaasta neitsyestä?"

"Niin olen, ukkoseni, usko pois, se on pulska nainen!" vastasi Worse ja vilkutti silmiänsä.

"Varo vaan ett'ei hän tee sinusta semmoista voikokkaroa, jommoisia Sivert Gefvint ja muut ovat."

"Ei, kiitos! Jaakko Worse on nähnyt naisväkeä ennenkin."

"No niin, tiedätkös Jaakko, en juuri voi kehua että suoriuit erittäin hyvin ensimmäisen vaimosi kanssa."

"Oi, ole jo vaiti hänestä! Hän oli puolihupsu. Ei, tiedätkös, Saara se on toista"; ja hän rupesi pitämään sangen harrasta ylistyspuhetta kaikista Saaran oivallisuuksista, välistä kuiskaten, vaikka he istuivat yksinänsä kippari Randulfin salissa.

Vaan Tuomas Randulfin kasvoista ei kadonnut tuo epäilevä hymy, joka niin harmitti Worsea; ja mitä hartaammin hän jatkoi kertomustaan vaimonsa oivallisuudesta ja omasta onnestansa, sitä suuremmalla epäilyksellä Randulfin pitkä nenä vaipui alasvedettyjen suupielien yli, kunnes Worse väsyi häneen ja tahtoi mennä.

"Äläppäs huoli mennä, vielä lasillinen! Onko sinulla semmoinen kiire, Jaakko?"

"Niin, kello on puoli kaksitoista ja me syömme päivällistä kello kaksitoista."

"Aijaa, joko alkaa?" huudahti Randulf riemuiten. "Nyt sinä jo roikut vaimosi kellonnuorassa. Ehkä et uskalla juoda lasillistakaan enää, voisihan hän sitä huomata. Hahahaa -- kylläpä sinä olet mainiosti asioitasi hoitanut, Jaakko, minun poissa ollessani!"

Seuraus siitä oli että Jaakko jäi istumaan puoli yhteen ja tuli kotia hieman punoittavana ja silmät nuoskeina.

Vaimonsa odotti häntä ruo'alla: heillä oli tuoretta turskaa, maksaa ja mähnää. Saara oli hyvin totinen, tavallista totisempi, ja kun Worse yritti puhumaan: "Randulf on palannut kotia" -- iloisella, huolettomalla äänellä, niin vaimo hänen suureksi harmiksensa vastasi: "Minä huomaan sen".

Vaan pahemmaksi asia vielä kääntyi, kun vaimo, sanaakaan sanomatta, otti viinakarahvin pöydältä. Worse oli tottunut päivällis-ryyppyynsä.

Vaan hän ei tehnyt mitään vastaväitöksiä. Randulfin väkevä Marsala vaikutti vähitellen, eikä hän ollut niin varma kielestänsä, että olisi uskaltanut ryhtyä pitempiin puheisin. He söivät sentähden ääneti ja Worse pani tavallisuuden mukaan pitkäkseen salin sohvalle, päivällisunta nukkuakseen.

Tunnin verran hän tavallisesti nukkui, vaan tänään ei hän herännyt ennen kuin kello viisi; ja hämmästyi suuresti kun havaitsi olevansa käärittynä harmaasen shaaliin; tuolilla sohvan vieressä oli suuri kupillinen kauralientä. Hän makasi liikkumatta ja mietti, pää oli raskas, muisto huono ja täynnä aukkoja. Hän muisti varsin hyvin, että pari poikaa seisoi nauramassa hänelle kun hän näppärästi hyppäsi porraskiven yli Egeland veljesten ryytipuodin edustalla, ja että hän täydellä todella oli aikonut käydä polisimestarin luona ilmoittamassa mitä pojat olivat tehneet; sitten hän selvästi muisti viinakarahvin, joka hävisi erääsen kaappiin; vaan sen jälkeen oli hänellä vaan epäselvä, vaaleanpunainen muisto turskan mähnästä. Hän aikoi nousta, mutta samalla Saara tuli ruokahuoneesta: "Ei, ei, sinä olet sairasna, sinun täytyy jäädä makaamaan."

"Oh, älä lörpötä, Saara, se ei merkitse mitään. Se oli ainoastaan, näetkös, että --"

"Minä menen noutamaan äitiä", vastasi Saara ja meni ovea kohti.

"Ei, ei, mitäpä hänestä? Mieluummin minä sitten jään makaamaan jos välttämättömästi tahdot."

Hän pani jälleen maata ja Saara tarjosi hänelle kauralientä.

Se maistui todellakin hyvältä hänen hermottomassa, janoisessa kurkussaan; hän kiitti ja yritti tarttumaan Saaran käteen, vaan Saara ei sitä sallinut.

Saara seisoi Worsen takana, katsellen hänen harmaita hapsiansa, ja onnellista oli Worselle, ett'ei hän nähnyt tuota katsetta.

Kippari Worse makasi siis koko päivän sohvallansa, ja se tuntuikin hänestä oikein hyvältä, väsynyt kun oli aamupuolisesta humalasta. Vaan seuraavana päivänä oli hän reipas jälleen. Viinakarahvia ei hän kuitenkaan uskaltanut kysyä; se oli poissa eikä palannutkaan.

Pojaltansa Romarinolta Worse sai sangen ikävän kirjeen. Tuo nuori herra selitti miten hullua oli ottaa nuori vaimo vanhuuden päivillä, jonka ohessa hän jotenkin suoraan valitti sitä aineellista vahinkoa, mitä hän, Romarino, sen kautta tuli kärsimään.

Worse suuttui ja antoi kirjeen Saaralle; hän luki sitä Worsen maristen kävellessä edestakaisin laattialla.

"Eihän sinun sovi odottaa muuta", sanoi Saara. "Tuo nuori mies ei arvattavasti ole saanut parempaa opetusta äidiltänsä eikä sinulta. Mitä kylvätte, sen saatte niittää. Tahdotko että minä kirjoitan hänelle?"

"Oikeinpa kiittäisin sinua, Saara, jos tahtoisit sen tehdä", vastasi Jaakko Worse iloisesti; se olisi suuri helpoitus hänelle itsellensä.

Ihmeteltävä oli mitä kaikkia Saara ymmärsi ja kuinka paljon hän sai muutetuksi ja järjestetyksi talossa, kerran siihen ryhdyttyänsä. Se olikin tarpeellista, sillä tietty oli että paljon tuhlaavaisuutta ja epäjärjestystä vallitsi talossa, jossa ei ollut emäntää ja jonka isäntä enimmiten oli matkoilla.

Ensi aikoina häiden jälkeen Saara ei huolinut mistään. Kun hänen puoleksi kehkeytynyt nuoruutensa ja surkastuneet toiveensa sekä alkava rakkautensa noin armottomasti sotkettiin maahan, lankesi hänen eteensä ikäänkuin tumma esirippu, joka peitti häneltä elämän eikä jättänyt hänelle muuta toivottavaksi kuin että autuaallisen kuoleman kautta pääsisi kaikesta.

Vaan eräänä päivänä oli jotakin uutta hänessä herännyt.

Hän tuli kotia muutamilta ostoksilta kaupungilta ja tapasi huoneissansa äidin, joka seisoi siellä järjestämässä, asettamassa tuoleja pitkin seiniä ja levittämässä pieniä kirjojansa pöydille.

Saaran tullessa, sanoi äiti -- eikä hänen äänensä ollut niin vakava kuin tavallisesti: "arvelenpa että pidämme rukoushetkeä sinun huoneissasi; täällä on kuitenkin tilavampi ja valoisampi".

"Oletko kysynyt mieheni mieltä asiassa?"

"Mieheni"! Tuon sanan kuuli hän ensi kerran, ja se lausuttiin niin vakaasti ja varmasti että leski säpsähti.

Saara rupesi aivan tyynellä mielin kokoilemaan äidin kirjasia yhteen kasaan, jonka hän pani oven suulla olevalle tuolille, asetti pari tuolia paikoillensa ja sanoi sitten, katsahtamatta äitiinsä: "en tahdo pitää rukoushetkiä talossani kysymättä mieheltäni".

"Siinä varmaankin teet oikein, rakas Saara", vastasi matami Torvestad hyvin ystävällisesti, mutta huulensa vapisivat, "ja kenties se oli ajattelemattomasti tehty minulta. Toivon että tulette meille illalla?"

"Jos mieheni tahtoo."

Äiti meni kirjoinensa.

Saara painoi kädet rintaansa vasten; sillä vaikka tämä oli tapahtunut hiljaa, molemmat tiesivät että oli ollut taistelu, kapina, ja että tytär oli voittanut äitinsä.

Saara seisoi hetkisen liikahtamatta, katsellen tukevia mahonkihuonekaluja, ikkuna-verhoja, peilejä, avainkaappia, jonka avain oli hänen taskussansa. Hän meni ja avasi kaapin ja katseli niitä suuria ja pieniä avaimia, jotka siinä riippuivat.