Part 6

Saaran lukiessa kahdettatoista värssyä: "se on minun käskyni, että te rakastatte teitänne keskenänne, niinkuin minä teitä rakastin", äiti hänen keskeytti: "niin, tuota värssyä minä ajattelin".

Hän katseli kirjeesen, jatkaen ikäänkuin noudattamalla kirjoituksen ajatussuuntaa, vaikka Saara varsin hyvin ymmärsi että äidin sanat tarkoittivat häntäkin.

"Oikean viinipuun oksien ensimmäinen hedelmä on: rakkaus, veljesten keskinäinen rakkaus; tätä rakkautta tuo suloinen Johannes sanoo Jumalan lasten tunnusmerkiksi. Vaan, rakas sielu, ole varoillasi: tutki millä lailla rakkautesi veljiin on syntynyt ja millä tavalla heitä rakastat; rakastatko heitä sentähden, että ovat uudestaan syntyneet Jumalassa, vai viehättääkö sinua heidän personallinen suloutensa. Tutki syntyikö rakkautesi silloin ja sen kautta, että sinä itse etsit Herraa, halaten hänen armoansa ja rauhaa Jumalan kanssa, rakastaen Häntä niin että niin pian kuin kuulit tai näit jonkun muun halaavan ja rakastavan Herraa, hän ainoastaan sen kautta tuli sinulle niin rakkaaksi, niin miellyttäväksi, niin veljellisesti sinuun liitetyksi, jotta siitä syystä unohdit kaikki hänen muut ominaisuutensa."

Saara kävi tulipunaiseksi ja kumartui raamatun yli; hän oli aloittamaisillaan kolmattatoista värssyä, mutta äiti keskeytti: "kiitos, Saara, sinun ei tarvitse lukea enempää; tahdoinpa juuri herättää näitä mietteitä keskinäisestä rakkaudesta itsessäni pyhän sanan kautta".

Ja hän jatkoi taas samalla tavalla -- puoleksi Saaralle, puoleksi itselleen: "Kas siihen on kiusaaja taas pannut kavalan verkkonsa. Ole varoillasi ja rukoile Jumalaa ohjaamaan askeleitasi, ett'et astu siihen. Sillä syntinen lempi väijyy sinua veljellisen rakkauden naamalla, ikäänkuin käärme piileili ihanain hedelmäin takana. Katso siksi ettäs rakastat hengessä etkä lihassa. Vaan jos rakastat hengessä ja tielläsi kohtaat sitä, joka etsii samaa Jumalaa, jota sinä rakastat ja jossa rakkaudessa olette yksimieliset, niin tätä etsijää sinun on rakastaminen. Ja vaikkapa hän olisi" -- nämä sanat hän lausui erittäin pontevasti -- "ja vaikkapa tämä etsijä vielä on kaukana, on eksynyt niin että hän ainoastaan vilahdukselta näkee valoa ja heikosti haperoi sitä -- vaikkapa hänen ulkomuotonsa, hänen käytöksensä ja luonnollinen mielentilansa on arveluttava, sinun kuitenkin pitää häntä rakastaa tuon yhteisen rakkauden tähden, joka ensin teitä rakasti. Kas niin, lapseni, kiitos avustas. Mene nyt työhösi ja rukoile Jumalaa rakkautensa kautta selittämään sinulle mitä veljellinen rakkaus on, jotta et eksyisi".

Kun Saara oli ovella, äiti jatkoi: "Se minua kummastuttaa että kun Henriette ja sinä istutte noin kahden kesken, te ette veisaa virsiä; niin aina tehtiin minun nuoruuteni aikana. Se helpottaa työtä ja varjelee sydäntä pahoista ajatuksista ja kiusaajan ahdistuksista".

Kohta sen jälkeen sisaret veisasivat hiljaa ja puhtaasti erästä virttä, jota tiesivät äidin rakastavan:

"Sun porttis, oves avaja, Kanss' nöyräst' itses' alenna, --"

Kun Henriette ei muistanut sanoja, hyräili hän kunnes muistuivat mieleen jälleen. Mutta Saara istui vähän kalpeana laulamassa, hänen silmiänsä poltti, vaan hän ei nostanut niitä.

Ei kumpikaan tytöistä kuullut että Hans Nilsen Fennefos tuli portaita myöten ja jäi seisomaan oven ulkopuolelle.

Hän seisoi kuuntelemassa tuota kaunista laulua ja mieleensä muistui tuo yö, jolloin kuuli äitinsä veisaavan. Hän tuli syvästi liikutetuksi; hänestä Saaran suloinen ääni muistutti hänen äitinsä ääntä, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Tultuansa ylös huoneesensa, ristiriitaiset ajatukset ajelivat toisiansa hänen mielessään. Kuinka hyvä nyt olisi ollut jos hänellä olisi ollut äiti neuvon antajaksi. Vaan hän oli kuollut kaksi vuotta sitten. Jotka olivat olleet hän kuolinvuoteensa ääressä, he kertoivat että hän ikäänkuin oli laulanut itsensä taivaasen.

Hans Nilsen tuli vanhimpien veljes-kokouksesta. Hän kuului itse niiden joukkoon, sillä ikä ei ollut siinä määräävä vaan usko, rakkaus, hurskaus ja kokemus hengellisissä asioissa -- sekä todellinen viisaus.

Kirje oli nimittäin tullut hänen kotipaikoiltansa, jossa valitettiin että kaikellainen hentomielisyys oli päässyt valloilleen ystävissä siellä; ja he rukoilivat innokkaasti että heille lähetettäisiin joku mies tai vaimo virkistyttämään sammuvaa tulta, ennenkuin se hiiltyen aivan sammuisi.

Mieluimmin he tietysti tahtoivat saada Hans Nilsen'in; mutta tyytyisivät kehenkä hyvänänsä, jonka vanhimmat lähettäisivät heidän luo.

Tämän kirjeen luettua, lausui vanhin heistä -- eräs vanhus, joka oli tuntenut Haugea ja työtä tehnyt hänen kanssansa:

"No -- rakas Hans Nilsen! -- mitä sinä arvelet? -- Todistaako henki sinussa että sinun pitää noudattaa veljesten kutsumusta? Vai tiedätkö jotakuta toista, joka olisi sopivampi?"

"Minä luulen Hans Nilsen'in arvelevan että hänen on hyvä olla missä nyt on", sanoi Sivert Jespersen, katsomatta postillasta, jonka lehtiä hän käänteli.

Enempää siitä ei puhuttu. Mutta he olivat niin tottuneet toisiinsa, ymmärsivät niin hyvin pienet viittaukset ja hienointa äänen korkoa, että se äänettömyys, joka nyt syntyi, oli heille yhtä valaiseva ja jännittävä kuin kiivas keskustelu.

Viimein Fennefos nousi ja vastasi:

"Tahdon tutkia itseäni ja rukoilla hengen johtoa; huomenna tai kenties tänä iltana kokouksessa annan vastaukseni, jos Jumala sen sallii."

Nyt hän istui siinä ja pyysi olla täydelleen todenperäinen, päästäkseen selville omasta itsestään.

Sen moitteen, jonka hän varsin hyvin oivalsi Sivert Jespersen'in muistutuksesta, oli hän ennenkin saanut kuulla siellä täällä. Ylimalkain tahdottiin häntä pitää seurakunnassa; vaan muutamia oli, joita hän rasitti. Ne antoivat pieniä viittauksia siitä, että matami Torvestad'in talo voi olla vaarallinen maallikko-saarnaajalle, voi houkutella häntä hentomielisyyteen.

Kun Fennefos sen huomasi, hän kohta ajatteli Saaraa. Hän oli niin tarkasti kuin mahdollista tutkinut sydäntänsä. Mutta hänen oli mahdotoin päättää, oliko se ilo, jota hän tunsi Saaran seurassa, syntisen lemmen alkua vaiko, mitä sen olisi pitänyt olla: sydämellistä ystävyyttä ja rakkautta naiseen, joka oli kaikkia muita puhtaampi ja parempi.

Vaan kun hän ei voinut tulla mihinkään varmaan päätökseen ja se rupesi häntä vaivaamaan ja huolistuttamaan, oli hän eräänä päivänä mennyt suoraan matami Torvestad'in luo ja kysynyt häneltä, arveliko hän että hänen pitäisi mennä naimiseen, ja tiesikö hän siinä tapauksessa jotain kristillistä naista, jonka voisi ehdottaa hänelle vaimoksi.

Se ei hämmästyttänyt matami Torvestad'ia. Oli tullut tavaksi Haugen ystäväin keskuudessa ja varsinkin Herrnhutein seurakunnassa, että nuoret tässä asiassa noudattivat vanhempien neuvoja. Sukkeluuksien sepittäjät kaupungissa tiesivät kertoa että Torvestad-vainaja oli saanut vaimonsa arvan määräyksestä Kristiansfeldt'issä.

Toiselta puolen oli niin luonnollista, että matami Torvestad nyt ajattelisi omia tyttäriänsä, etupäässä Saaraa, jotta olisi sopinut pitää Hans Nilsen'in kysymystä melkein kosimisena. Mutta hän pyysi välttää vastausta. Hän ei uskonut että Hans Nilsen, joka oli niin hyvin tunnettu ja rakastettu saarnaaja, vielä saisi la'ata matkustamasta ympäri maata; ja itse hän kaiketi ymmärsi, lisäsi matami Torvestad, että sen ei ole niin helppo päästä matkustamaan, joka on naimisissa. Tätä nykyä ei hänen tuttavissaan ollutkaan ketään, joka soveltuisi hänelle vaimoksi. Se hämmästytti Hans Nilseniä. Hän ei käsittänyt minkätähden matami Torvestad ei tahtonut antaa hänelle tytärtänsä. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että matamilla oli toisia naimistuumia, eikä hän ajatuksissaankaan olisi häntä vastustanut.

Hän pyysi päästä siihen päätökseen, että matami Torvestad oli oikeassa; ponnistelemalla voimiansa se hänelle onnistuikin.

Viikko oli kulunut tuon keskustelun perästä, ja sen ajan kuluessa Hans Nilsen tarkasti oli tutkinut itseänsä. Hän arveli että jos lihallinen himo olisi häntä vetänyt Saaran puoleen, niin hän olisi kovasti kärsinyt toiveensa rauetessa.

Vaan hän ei kärsinyt suuresti; muuta hänen ei sopinut sanoa. Hän olisi ollut sanomattoman onnellinen jos olisi käynyt toivonsa mukaan; vaan nyt, kun hän kuitenkin jäi Saaran läheisyyteen, eikä halunnut päästä likemmäksi häntä, eikä tahtonut häntä paetakaan pahojen himojen tähden, nyt hän katsoi todistetuksi, että hänen ajatuksensa olivat puhtaat, ja hän rauhottui, vaikka mielensä oli vähän raskas.

Mutta sitten tuli tuo kirje, se selvä epäluulo, joka piileksi Sivert Jespersen'in sanoissa, ja hänen omat tunteensa kuullessansa Saaran laulavan. Kaikki epäilykset heräsivät jälleen, ja hänen istuessaan pienessä kovassa sohvassaan illan hämärtäessä kuohui hänen verensä, ja ajatuksia, joita hän ei tuntenut, tulvaili häneen, soimaten ja puolustaen toisiansa.

Miksi ei hän tahtonut lähteä pois ja noudattaen kutsumusta kulkea majasta toiseen pimeällä talvella? Miksi eivät vetäneet häntä puolehensa kaikki nuo huolistuneet raukat, joita istui kaikkialla yksinäisyydessään taistelemassa kiusausta ja epäilystä vastaan? Miksi ei hän nyt, niinkuin ennen, pyrkinyt taisteluun helvetin voimia vastaan?

Eikö ollut totta mitä Sivert Jespersen sanoi: hänen oli liian hyvä olla missä nyt oli? -- Eikö ollut Saara -- yhä vaan Saara, joka teki kaikki niin hyväksi ja siunatuksi hänessä sekä hänen ympärillänsä?

Hän tunsi että nyt läheni yksi noita pahoja hetkiä, jotka välistä häntä ahdistivat -- varsinkin hänen nuoruudessansa. Hän väänteli käsiänsä, rukoillen että Henki häntä johtaisi ja pimeys poistuisi. Hän hikoili, hän vaipui kokoon tuskasta, ja hengitti raskaasti ja tukalasti. Ja sill'aikaa ajatukset ajelivat toisiansa -- pahat, rumat, saastaiset ajatukset, jotka eivät olleet hänen omiansa. Todellisen itsetutkimuksen sijaan muisteli hän niitä epäilyksiä ja sitä pilkkaa, mitä oli kuullut; outoja, sekaisia kuvituksia lenteli hänen aivoissaan, ja kun hän tahtoi tehdä päätöstä, kiinnittää mielensä johonkin, päästäksensä tästä kamalasta kiusauksesta, silloin hän ikäänkuin makasi voimattomana, käsistä ja jaloista sidottuna, ja paholainen seisoi häntä nauramassa.

Nyt huusi hän ääneensä: "poistu minusta saatana!" ja hermottomana, masennettuna hän heittäysi sohvalle, kätkien kasvonsa.

Vaan ummistaen silmänsä näki hän ikäänkuin pieniä tulikieliä, jotka hänen silmälaudoistaan hohtivat, kokoontuen, hajoten, kunnes yht'äkkiä pimeässä, ummistettujen silmiensä edessä luki sanan: lähde!

Hän hypähti seisalleen ja katseli ympärilleen hämärässä, kertoen sanaa: "Lähde -- lähde!" Päänsä selvisi jälleen ja mielensä rauhottui; rukous oli kuultu; henki oli häntä johtanut ja poistanut pimeyden ja hän laskeutui polvilleen, kiittäen Jumalaa.

Sitten heitti hän yltään takin ja liivit, avasi ikkunan ja antoi sataa kasvojansa vastaan. Hän oli selvillään omasta itsestänsä. Täällä oli todellakin vaara käsissä; pois hänen täytyi lähteä mitä pikemmin, ja nyt hän ikävöi -- kiitos Jumalalle -- hän ikävöi taistelua helvetin voimien kanssa.

Sytytettyänsä kynttilän, ajoi hän partansa, käden vapisematta; hän oli aivan tyyni, hiukan voimaton, vaan niin oudon iloinen ja tyyni mieleltään. Sitten riisui hän kaikki vaatteensa, pesi voimakkaan, kauniin ruumiinsa ja pukeutui puhtaisin vaatteisin.

Hans Nilsen'in otsa ei ollut aivan korkea, mutta leveä, ja katseensa oli suora; hiukset tummat ja paksut, jonka tähden hän piti ne lyhyiksi leikattuina; nenä oli suuri ja kaareva, suu vakava, huulet kapeanlaiset, leuka vahva ja puhdas.

Koska huulet olivat niin kapeat ja parrattomat, näkyivät hampaat selvästi kun hän puhui -- tiviit, suorat talonpoikaiset hampaat; moni seurakunnassa katseli mielellään hänen suutansa kun hän luki tai lauloi, tuo suu oli punainen ja valkoinen, raitis ja puhdas, eikä se koskaan ollut maistanut tupakkaa eikä viinaa.

Puhtaus oli ylimalkain tuon miehen pääominaisuuksia. Vaatteensa olivat puhtaat sekä kauluksensa, ja kasvotkin olivat puhtaat suurine selvine muotoineen, voimakas leuka oli sileäksi ajettu parrasta. Silmistä, jotka olivat harmaat ja kirkkaat, loisti niin puhdas ja totinen valo, että ihmisiä löytyi, jotka eivät mielellään niihin katsoneet.

Hänellä ei ollut tuota terävän julkeaa katsetta, millä muutamat hänen virkaveljistään tavallisesti tarkastivat syntistä, ikäänkuin olisivat tahtoneet tunkea salaisen synnin ja pahuuden syvyyteen. Hans Nilsen katseli aina ihmistä niinkuin heidän silmistänsä olisi odottanut samaa puhtauden loistetta, joka hohti hänen omista silmistänsä, ja siitäpä syystä kenties useimmat katselivat sivulle päin kun seisoivat hänen edessänsä.

Melkein kaikki kaupungin Haugelaiset olivat kokoontuneet, koska oli lauantai. He ilostuivat sanomattomasti kun Fennefos meni Endre Egeland'in luo, joka juuri seisoi pienessä katederissa, aikoen lukea postillasta, ja pyysi häneltä saadakseen puhua muutamia sanoja.

Kaikki asettuivat paikoilleen, oikein iloitakseen rakastetusta puhujasta; oli niin pitkä aika siitä kuin viimein olivat saaneet häntä kuulla; viime aikoina hän ei ollut tuntenut mitään kutsumusta puhumaan.

Vaan ilo kävi surunsekaiseksi Hans Nilsen'in aloittaessa: "Rakkaat veljet ja sisaret! Minä seison tässä sanoakseni teille jäähyväiset!"

Oli sittenkin niin hyvä kuulla häntä. Vanhat innostuneina nyykäyttivät päätään, hymyillen toisilleen. Se oli vanha tuttu ääni, tunnetuita voimakkaita sanoja Haugen omasta ajasta, jolloin hyvä viini ei vielä ollut käynyt laimeaksi ja sekoitetuksi.

Hans Nilsen'in ryhti oli myös aivan toisellainen kuin niiden, jotka tavallisesti ohjasivat kokouksia; ääni ei ollut valittavainen eikä hän koskaan hymyillyt. Korkeana ja jalona hän seisoi heidän keskuudessansa, tehden harvoja ja yksinkertaisia liikuntoja, kääntäen silloin tällöin kaunista päätänsä ja ikäänkuin valaisten jokaista soppea sädeloisteella kirkkaista, harmaista silmistään.

Ensin hän neuvoi heitä totisesti ja vakavasti; sitten hän kiitti heitä kaikkia sydämellisesti hyvästä ja uskollisesta veljeydestä; sitten hän kääntyi, kaikkien nähden, erittäin Sivert Jespersen'in puoleen, kiittäessään niitä, jotka olivat ojentaneet hänelle kättä kun hän haparoi ja eksyi.

Lopuksi hän rukoili rukouksen, jota ystävät kauan muistivat. Se oli niitä hetkiä, jolloin sanat tulivat hänelle myrskyn tavalla ja koko hänen olentonsa hohti intoisuudesta.

Jälestäpäin he kokoontuivat hänen ympärilleen, saadaksensa häneltä pienen muistisanan, sillä eihän kukaan voinut arvata kauanko hän tulisi olemaan poissa. Kun tämmöinen rakastettu opettaja kerran lähti matkoille, hän helposti vedettiin seudusta toiseen koko maan ympäri; sillä kaikkialla tahdottiin häntä kuulla, ja varmaankin moni kutsuisi häntä luokseen kun tietyksi tuli että hän oli kulussa.

Sentähden vallitsi nyt ystävissä kyyneleet ja surumielisyys. Fennefos oli tosiaankin seurakunnan vahvimpia pylväitä. Sillä monesta muusta, esim. nyt Endre Egeland'ista ja. Sivert Jespersen'istä -- lausuttiin aina joku pieni "mutta"; ainakin heistä aina puhuttiin pahaa, ja kaikilla haaroilla heitä ympäröi panettelijat ja pilkkaajat, vaan Hans Nilsen'in maineessa ei koskaan ollut pienintäkään pilkkua. Niinpä kaupungin uusi pappi, joka oli lähestyvinään Haugelaisia, puhui Fennefos'ista suurella myötätuntoisuudella. Siitä eivät veljet niinkään vähän ylpeilleet. Ei tapahtunut joka päivä, että pappismies kiitti maallikkosaarnaajaa.

Hans Nilsen'in oli lähteminen parin päivän perästä niin pian kuin vanhimmat olivat kirjoittaneet kirjeet, jotka hänen piti viedä muassaan, sekä sittenkuin ne kirjat ja kirjaset olivat järjestetyt, joita hänen piti jakaa rahvaalle matkallansa.

Oltiin lokakuun lopussa, ja Hans Nilsen'in tuli käydä talosta taloon Kristiansand'iin asti, ko'oten ystäviä rukoushetkiin missä hän vaan kulki.

Kristiansand'ista hänen piti mennä Saeter-laaksoon, ja joulun aikana hän luuli olevansa kotipaikoillaan.

VII.

Se ei ollut teeskentelemistä kun matami Torvestad puhui kuinka paljon arvoa hän siihen pani että Hans Nilsen asui hänen talossaan, ja että koski häneen kipeästi kun hänen piti lähteä pois. Toiselta puolen hän ei voinut salata että se nyt tapahtui sangen sopivaan aikaan.

Nyt hän pisti kaikki airot veteen, saadakseen tyttärelleen kippari Worsen.

Syyt, miksi hän tahtoi aikaansaada tämän avioliiton, olivat hyvin monimutkaisia. Itse hän kaiketi pääsyyksi selitti, että tahtoi pelastaa eksyvän sieluraukan, joka ainoastaan sillä tavoin saatettaisiin pois kadotuksen tieltä. Vaan ne, jotka häntä tunsivat, ne tiesivät että yhä kiihtyvä vallanhimo oli hänen helmasyntiänsä.

Ja siihen katsoen Jaakko Worse kyllä oli tuon vaivan maksava, varsinkin nyt kun hänestä oli tullut Garman'in kumppani. Se ei ainoastaan ulkonaisesti vahvistaisi veljesten seurakuntaa, vaan -- joka hänestä kenties oli kaikista tärkein asia -- se vahvistaisi hänen asemansa veljesten keskuudessa, jos hän heille hankkisi tuon uuden kallis-arvoisen veljen.

Sillä matami ei ensinkään epäillyt että hänen onnistuisi tehdä Jaakko Worsesta "veli". Hän, matami, oli nähnyt maailmaa, oli nähnyt useita vanhanpuolisia miehiä, jotka olivat naineet nuoret tytöt; hän aikoi hallita Worsea tyttärensä kautta, hänen valtansa alkaisi tuolla pihan perällä ja ulottuisi yli koko talon; veljet tulisivat häntä kiittämään, ja Jumalan asia edistyisi.

Saara näki tuon kaiken lähenevän. Siitä asti kun keskustelivat viinipuusta ei hän enää epäillyt mitä hänelle määrätty oli.

Lähtiessään Hans Nilsen lahjoitti Saaralle kalliimman kapineen, mitä hänellä oli. Se oli omakätinen kirje Haugelta hänen äidillensä. Paperi oli kellastunut ja kulunut ja läkki vaaleentunut. Fennefos, joka oli ollut kirjansitojan opissa, oli itse tehnyt somat kannet, joissa kirje säilytettäisiin. Kansiin oli Saaran nimi ja raamatun-lause painettuna.

Naisten kesken siitä puhuttiin paljon, niin merkillistä se heistä oli, että Hans Nilsen luopui semmoisesta kalleudesta. Mutta joka sen johdosta teki johtopäätöksiä matamin kuullen, hän sai niin terävän ja jäähdyttävän muistutuksen, ett'ei kukaan yrittänyt sitä uudistamaan.

Saara oli hämillänsä; iloinen ja onnellinen lahjasta sekä niistä sydämellisistä sanoista, jotka Hans Nilsen oli ennen lähtöänsä hänelle lausunut; vaan muuten oli hän onneton, sanomattoman onneton. Öisin makasi hän itkien vuoteellansa ja rukoili apua itsensä voittamiseksi.

Eräänä semmoisena yönä tuli äiti Saaran makuuhuoneesen. Siellä oli aivan pimeä, ja Saara, joka makasi itkemässä, ei huomannut mitään ennenkuin kuuli äidin sanovan: "Näetkös nyt, lapseni, että olen oikeassa! Kiitä nyt Herraa että ajoissa huomasit vaaran".

Sen sanoi hän niin ankarasti ja moittivasti, että Saara nousi sängyssä ja istui siinä kauan itkemättä ja rukoilematta ristiriitaisten ajatusten vallassa.

Vanha Aatami häntä ahdisti, vaan Saara ei huolinut taistella hänen kanssansa. Hän antoi pahojen ajatuksien tulla ja mennä minne vaan tahtoivat -- hän ajatteli kaikkia vikoja, mitä ikinä oli havainnut veljissä ja aavistanut äidissään -- hän ajatteli kippari Worsea ja hänen tupakanhajuansa ja kirouksiaan, kunnes kävi aivan vastenmieliseksi -- hän antoi ajatusten lentää kauas kielletyille aloille, missä oli valoa ja onnea -- missä hän oli yksinänsä tuon rotevan voimakkaan miehen kanssa, jolla oli raitis suu ja valkoiset hampaat -- hän heittäysi taas pitkäkseen sänkyyn, uneksien puolinukuksissa; vaan aamulla herätessään painoi häntä sanomattoman kurjuuden raskas taakka.

Kippari Worse tiesi alussa sangen vähän siitä onnesta, joka oli hänelle määrätty. Hän tarvitsi päinvastoin useita viittauksia matami Torvestad'ilta ennenkuin käsitti, että tuo kaunis Saara, jonka oli nähnyt kasvavan pienestä tyttösestä, voi tulla hänen vaimoksensa.

Vaan kun se selvisi hänelle, niin hänet valloitti tuo ukkojen rakkaus, joka nuorentaa yhtä paljon kuin se sokaisee.

Kalansaanti oli hyvin runsas sinä vuonna. Jaakko Worse toimiskeli väsymättä ja oli oivallisella tuulella. Ajatus noista lämpösistä huoneista matami Torvestad'in asunnossa, hänen hauskasta sijastaan Saaran vieressä, pehmeistä, hienoista käsistä, millä Saara tarjosi hänelle teetä, johon matami -- sanomattoman suurena suosion-osotuksena -- tiputti pari pisaraa rommia -- se ajatus häntä seurasi kaikkialla; hänen juuri ollessansa mitä ahkerimmassa puuhassa sillien tähden, ilmautui lempeä, melkein haaveksiva hymy hänen vanhaan kippari-naamaansa, vaikka harvat sitä huomasivat tai ymmärsivät.

Ei hän ollut koskaan ollut niin toimelias eikä semmoisella menestyksellä toiminut. Hän suolasi tänä vuonna kauppahuoneen yhteiseksi eduksi ja osti suunnattoman paljon silliä. Ollen hilpeä ja reipas kuin nuorukainen, toi hän vireyttä ja iloa mukanansa minne vaan tuli; ja kaikki olivat siinä yksimieliset että Jaakko Worse oli peijakkaan hauska vanha otus.

Mutta vanhaksi ei saatu häntä sanoa tähän aikaan.

"Piru on vanha", oli hänen tapana vastata, sysäten lasin luotansa, kun joku oli kyllä onneton esittämään vanhan Worsen maljaa.

Vaan kun hän kalastuksen aikana sai aihetta lähteä kaupunkiin sillilastineen, joudutti hän työtään makasinissa ja meni kotia pesemään itsensä puhtaaksi.

Hän hieroi ruumistaan lipeällä ja muutti vaatteita alusta loppuun. Eikä hän kuitenkaan ollut varma siitä, ett'ei häntä seurannut vähäisen sillihajua ja sentähden -- jospa Randulf sen tietäisi! -- priiskutti hän päällensä hajuvettä, jota Laurits kaikessa salaisuudessa oli hänelle ostanut.

Puhtaana, sievistettynä ja parta ajettuna, saukon-nahka harjattuna ja myrskyaallot, jotka rupesivat harmaantumaan, tarkasti järjestettyinä sormien eteen näin ilmestyi kapteni Worse, Garman & Worsen kauppahuoneesta, kosijana piharakennuksessa.

Hänessä oli jotain sydämellistä ja ritarillista esittäessään asiansa, ja se olisi häntä kaunistanut vielä enemmän jos asia olisi koskenut äitiä eikä tytärtä.

Vaan että naisi vanhanpuolisen, pyhän lesken, se oli ajatus, joka ei ikinään olisi pöllähtänyt tuon lystikkään kaptenin päähän, ja sen matamikin jo aikoja sitten oli ymmärtänyt.

Saatuansa kaptenin vauhtiin ja nähdessään hänen nuoruuden-intoansa, matami muutti menetystapaansa, vetäysi takaisin eikä ensinkään ymmärtänyt Worsen viittauksia, ja kun ne tulivat tarpeeksi selviksi, oli hänellä lukemattomia arveluttavia seikkoja esiintuoda.

Saara oli ostettava korkealla hinnalla.

Ensiksikin oli tuo suuri eroitus ijässä -- matami tunnusti että eroitus oli suurempi kuin hän oli luullut, hän ei todellakaan olisi uskonut Worsen olevan niin lähellä viidettäkymmentä ikävuottansa.

Vaan -- sehän oli vähäisempää; tärkein arveluttavin kohta oli hänen sielunsa tila, hänen kiroilemisensa, maailmallinen mielentilansa ja että hän oli niin kiinnitetty kaikkeen, mitä tähän maailmaan kuuluu.

Worse myönsi ett'ei hän ollut Herramme kaikkein parahimpia lapsia, vaan ei hän ollut huonoimpiakaan; ja voisihan hän parantua.

Niinpä todellakin, se oli välttämätöntä, jos hän tahtoi Saaraa omakseen; hänen pitäisi peräti muuttua monessa suhteessa. Worse lupasi kaikki. Hänestä tuntui niinkuin hän jaksaisi kärsiä rajattoman määrän rukoushetkiä kun vaan saisi istua Saaransa vieressä ja sitten viedä hänet mukaansa kotia.

Mutta kuitenkin jäivät välipuheet kesken. Worse ei todellakaan tietänyt edistyikö hänen asiansa vai menikö se myttyyn. Hän oli nyt aivan hurmauntunut ja hyppäsi Saaran ympärillä kuin vanha kalkkuna.

Mitä Saara ajatteli, siitä ei paljoa puhuttu äidin ja kosijan välillä; matami Torvestad "tunsi tyttärensä". Ja Jaakko Worse, tuo vanha viekastelija, luuli että, kun Saara punastui hänen katseistaan eikä uskaltanut olla yksinään hänen kanssansa sekä kieltäytyi ottamasta hänen lahjojansa, se muka oli ynseäin tyttöjen tapa, josta hän oli laulanut ja jommoista oli nähnyt tarpeeksi sekä Itä- että Välimerellä.

Vaikka näytti siltä kuin konsuli Garman'illa olisi hyvin vähän tekemistä kaupungin kanssa, oli hänellä kuitenkin urkkijoita, ja Sandsgaardissa tiedettiin yhtä ja toista, sekä suurta että pientä, mitä kaupungissa tapahtui. Varsinkin huvitti neiti Birgitteä ja neiti Metteä kaikki uutiset, olkootpa mitä laatua tahansa.

Näin tuli pian Garman'in tiedoksi, että Jaakko Worse kävi kosimassa, joka synnytti sekä mielipahaa että huolta konsulissa.