Part 5

Kaiken tuon tapahtuessa kauppiaat kärsivät kovinta tuskaa. Palovakuutus oli aivan tavatonta; heränneistä moni arveli että palo-vakuutus olisi epäluottamuksen osotus taivaan hallitsijaa kohtaan; muutamat sanoivat vakuuttaneensa omaisuutensa Jumalan luona.

Mutta kun tuuli kiihtyi ja toinen pieni talo toisen perästä syttyi tuleen, niin viisaimmat ja maltillisimmatkin joutuivat päästä pyörälle; he juoksivat makasineissaan maalla ja rannalla ja olivat avullisina heittämässä jauhosäkkejä ja jyväsäkkejä mereen, tehden työtä ja tuhoa otsansa hiessä ja unohtaen pelastaa rahat konttorista puodin takaa.

Mutta läpi tulen ja savun -- korkealta yli melun ja huutojen kaikui suuren kellon ääni tuomiokirkosta. Kolme neljä juhlallista lyöntiä, sitten pitkä loma, sen jälkeen taas muutamia lyöntiä väliajan perästä. Tuo kuului niin raskaalta, niin toivottomalta. Se ei ollut myrskykello, jonka oli ihmisiä apuun ja pelastukseen herättäminen; se oli kirkon armon huuto, tuo uudistettu epätoivon huuto Jumalan puoleen, että Hän sammuttaisi riehuvan tulen.

Mutta talvis-yö taisi kertoa toisenlaisestakin elämästä tuossa pienessä piki-pimeässä kaupungissa. Se oli joulun aikana tai kohta uuden vuoden jälestä, kun lounas-tuuli lumipyryineen raivosi joka puolen tunnin perästä ja tähdet sillä välin tuikkivat taivaalla.

Silloin kaupungin vuonoon yht'äkkiä purjehti joku vene, sitten toinen ja vieläpä kolmaskin, sen perästä pieni jaala ja sitten taas pieniä veneitä. Ne purjehtivat eri haaroille satamaan; hakivat kiinnitys-paikkojansa makasinien edustalla tai siltojen luona.

Joku mies hyppäsi rannalle ja juoksi voimiensa takaa kaupunkiin; suuret merisaappaat jättivät norsun jälkiä lumeen, joka peitti viimeisen sateen muodostamat rapakot.

Vartija nosti lyhtynsä ja katseli miestä. Hänen saappaansa, hänen housunsa -- niin, koko mies keltaseen nahkahattuunsa asti kimalteli kuin hopeoittuna, täynnä lukemattomia pieniä tähtiä. Vartija hymyili ja, vanha vakava otus kun oli ja seisoessaan juuri kippari Worsen kulmassa torin varrella, hän huusi: "luoteesta käy tuuli; -- sillit ovat tulleet."

Enemmän veneitä ja pieniä aluksia saapui satamaan; siellä täällä kilisi ja kalisi ankkurit, joita laskettiin. Kolkutettiin makasinin seinään; väkeä tuli näkyviin ja juostiin lyhty kädessä. Makasinin ovet alimmaisissa kerroksissa heitettiin selki selälleen ja valossa nähtiin miehiä veneissä siellä ulkona sekä hopean hohtava paljous kauniita lihavia kevätsillejä.

Ylhäällä kaupungissa kolkutettiin kauppamiesten taloissa; koko talo tärisi kun tuo suurisaappainen mies nosti kiven kadulta ja heitti sen seinään, hän ei ollut peloissaan, hän tiesi olevansa tervetullut.

Kaikki heräsivät ja ajattelivat kohta tulipaloa. Mutta talon isäntä hyppäsi heti sängystään ja heitti ikkunan auki.

"Minulla on teille terveisiä Iivari Österbö'ltä: hän on ostanut teille neljä sataa tynnyriä."

"Tiedätkö hinnan?"

"Kolme ortia ja kahdeksantoista. Me olemme pohjoisen makasinin edustalla 80 tynnörin kanssa; toiset ovat jäljissämme."

"Mistä käy tuuli?"

"Luoteesta, lumiräntää sataa."

"Juokse Laurin tuo Berjeen ja käske hänen ko'ota vaimoväki; hän tietää tehtävänsä."

Ikkuna lyötiin kiinni; merisaapasjalka-mies juoksi eteenpäin ja kohtasi tiellä miehiä, jotka myöskin olivat ruvenneet juoksemaan. Mutta kauppamies kiiruusti pukeutui makasini-vaatteisin, jotka riippuivat valmiina. Vaimo sängystä käski häntä ottamaan päällensä kaksi paksuinta villapaitaa, ja niin hän tekikin. Hän tiesi miltä tuntui olla makasinissa kun käy luoteistuuli, lumiräntää ajaen.

Vihurien tullessa tuuli kiihtyi, tuoden lumipyörteitä mukanansa; muuten oli jotensakin ravakka luoteinen, ja veneitä sekä laivoja tuli tulemistaan, kunnes koko satama oli yhtenä huutona ja meluna; aallot loiskivat, purjeet nostettiin ja hyvien ankkuriketjujen iloinen hälinä kuului niitä laskiessa.

Ylhäällä makasinien neljännessä kerroksessa näkyi valkeata; hylkeenrasva-lamppuja asetettiin siellä täällä, väkeä saapui, miehiä, akkoja ja nuoria tyttöjä; suolapuoti avattiin, vanteitten tekijä puuhasi tynnyrien ääressä; miehet veneissä kävivät maltittomiksi, huutaen he makasinissa oleville ilmoittivat että nyt aikoivat aloittaa, ja ensimmäiset neljä kiiltävää silliä heitettiin makasinin laattialle.

Mutta nyt oli uutinen jo levinnyt yli koko kaupungin, etäisimpään soppeen asti; kynttilöitä sytytettiin pikkusten ikkunaruutujen takana ja lukemattomia kahvipannuja asetettiin tulelle. Kaikkialla puuhattiin ja iloittiin; silli oli tullut -- silli, jota kaikki olivat odottaneet ja jolta kaikki jotakin odottivat.

Nuoret tytöt ja vaimot, joiden piti "ganata" sillejä, s.o. perata sisukset, pukeutuivat perkaus-vaatteisin, nauraen ja leikkiä laskien, vaikka oli niin kolkkoa nousta, että hampaat kalisivat suussa. Ennen kaikkia he sitoivat paksun liinan hyvästi päänsä ympäri, jotta ei näkynyt muuta kuin suu ja nenä, sillä jos hiuksiin tuli sillilientä, niin siitä syntyi haavoja.

Kun olivat valmiina, he juoksivat joukottain sen makasinin luo, jossa jo edeltäpäin olivat tilanneet työtä itselleen; yks kaks he löysivät työpiirinsä ja paikkansa keskellä sillikasoja, joihin heidän puukenkänsä upposivat, keskellä suola-astioita ja tynnyriä ja tuon onnettoman talikynttilän ympärillä, joka, kiinnitettynä kepin päähän, oli pistetty sillikasaan ja aina oli vastuksena kun sitä piti niistää märillä sormilla, kun se kaatui tai muuta hankaluutta aikaan sai. He vetivät esille pienet terävät perkaus-puukkonsa ja sitten kiireimmän kautta leikkaamaan silliä toisen perästä puhki.

Nyt oli lumi täynnä norsun jälkiä, eikä siitä ollut vähintäkään apua, että vihurit uudestaan peittivät jäljet; uusi lumipeite sotkettiin heti rapakkoon.

Ainoastaan ylhäällä kaupungissa leveimmillä kaduilla oli vielä sen verran lunta, että koulupojat saivat aikaan pientä lumisotaa, kun aamu vihdoin koitti.

Kun nuo kalpeat, vaaleanaamaiset yläluokkien koululaiset mennä hössöttivät kouluun, kuollut kuorma latinalaisia ja kreikkalaisia kirjoja kainalossa, ja ajatukset tiesi missä menneessä kultturi-ajassa, aivot täynnä kielioppia -- puoleksi sääntöjä, puoleksi poikkeuksia -- ja kun sitten tiellänsä kohtasivat perkaustyttöjä, jotka menivät kotia, seisottuansa silleissä puolen yön, niin silloinpa tapahtui että nuo iloiset tytöt pistivät päänsä kokoon ja nauroivat.

He olivat vetäneet huivinsa alas, jotta vaan suu oli peittämättä, ja kävelivät nyt keskellä katua iloisesti jutellen ja haastellen, tulisina, punaposkisina työstä sekä koristettuina kiiltävillä sillinsuomuksilla hameissa jopa nenälläkin. Moni heistä oli saman-ikäinen, kuin nuo oppineet herrat, tai nuorempikin; kuitenkin he katselivat heitä sangen ylhäiseltä kannalta ja nauroivat raikkaasti niille halukkaille, ylenkatseellisille silmäyksille, joita heihin luotiin.

Nuo oppineet herrat tuota kenties hiukan tajusivat. Mutta heitä lohdutti plebs plebis tai semper varium et mutabile tai joku senkaltainen klassillinen sukkeluus.

He tiesivät että sillit olivat tulleet viime yönä; he näkivät sataman, jossa laivoja kiehui, ja näkivät kiireen kaupungissa.

Mutta mitäs tuo heitä koski? Ansaita rahoja! Hekö semmoista ajattelemaan? Heidän maailmansa oli ylempi tuota raakaa joukkoa; he kun kulkevat ad parnassum, ylenkatsoivat syvästi noita alhaisia sieluja, kaikkea roskaväkeä, joka orjaili halki elämän, nenä maahan käännettynä kuin kukoilla, ilman jumaluuden kipinää tieteen pyhältä alttarilta.

Ja tätä juurtunutta ylenkatsetta kansaa kohtaan he uskollisesti säilyttivät kunnes joutuivat alas parnassus'elta ja tulivat virkamiehiksi. Tosi kyllä, he oppivat puheita pitämään elinkeinojen syntymisestä, vaan itse asiassa he olivat niistä välinpitämättömiä.

Tuskinpa muut virkamiehet iloitsivat runsaasta kalansaaliista, kuin papit, sillä sen kautta heidänkin saaliinsa tuli runsaammaksi. Mutta kun sillejä tulvaili rannoille, kun rahoja levisi rahvaalle, jotta jokainen itse selvisi asioistaan, jopa pääsi vähän pinnallekin kohoamaan, silloin lakimiehet valittivat huonoja aikoja.

Vaan kun rahvaan olot ovat tukalat, kun kalansaalis tai vuodentulo menee hukkaan, kun niukat rahavarat sulkevat tulo-lähteet, jotta vahvasti tapahtuu vararikkoja, ryöstöjä, pakkohuutokauppoja korkeilla prosenteilla ja runsailla sivutuloilla -- silloinpa lakimiehet menestyvät.

Vaan, huolimatta virkamiehistä ja niistä harvalukuisista perheistä, jotka elivät eläkkeistänsä tai koroistaan, oli ilo ja juhlallinen mieli yleinen kaikissa muissa kaupungin asukkaissa kun sillit tulivat. Tämä tapaus oli kaikille tärkeä. Runsas kalansaalis saattoi monen toiveittensa perille ja oli monelle pelastus huolista. Ensiksikin olivat kaikki, joilla oli tekemistä merellä -- ja melkein koko kaupunki kuului niihin -- ahkerimmassa työssä; itse kalastajista alkaen aina suolaus-laitosten omistajiin ja keinottelijoihin asti -- kaikki olivat kiihkoissaan niin kauan kuin kalastus-aikaa kesti.

Silloin eivät ainoastaan kipparit, vaan aivan nuoret perämiehetkin saivat viedäkseen aluksia kalastus-retkille, ja mitä rohkeimmin purjehdittiin, jotta päästiin ensimmäiseksi kalastus-paikalle, täyttä lastia saamaan. Silloin toinen petti toista väärillä tiedoilla, tapeltiin ja juotiin itsensä aika humalaan ajan ja tarpeen vaatimusten mukaan.

Kotona klubissa oli hauskat illat; kaikki huoneet täynnä, ihmisiä istui biljardinkin ääressä, joka muuten oli kielletty.

Joka viimeiseksi tuli, sai aina kertoa missä päin sillit olivat, mikä hinta oli, kuinka monta lukkoa oli käytetty ja mitä muuten pohjoisesta kuului. Se oli ainoa tapa, millä tietoja saatiin, ja näiden tietojen mukaan toimitettiin. Välistä nuo tiedot olivat oikeat, välistä vääriä; välistä oli kalansaalis runsahin kun kerrottiin että meri oli valkoisena, sillit kun oli kääntyneet pois rannikolta; välistä kaikki loppui juuri kun huhu tiesi kertoa suunnattoman suurista sillijoukoista ja saaliista, ja siinä sitten istuttiin varastot täynnä kalliita suoloja ja tyhjiä tynnyriä.

Juotiin myös sangen ahkerasti klubissa illoin kun oli oltu kotona syömässä; silloin ei kukaan enää ajatellut asioita sinä päivänä, vaan silloin laulettiin.

Tavallisesti joku nuori kippari astui esille ja, tehden äänensä niin karkeaksi ja puuromaiseksi kuin mahdollista, kysyi eikö saisi tarjota seuralle lasillista. He tiesivät että hän oli ansainnut yli 100 specie-taaleria yhdellä matkalla, jotta hänellä kyllä oli varaa tarjota.

Kun malja oli asetettu vanhimpien, satamavouti Snell'in ja luotsioltermannin eteen, laulettiin kernaasti uusi silli-laulu nuotilla: "Ja nyt rakkaan sukupuolen malja".

"Ylistäös tunturis uljuutta Ja laaksois loistoa, Norjan miesi, Mutt' laula myös mertesi suuruutta, Vaiheilla vuon jos on huonehes liesi. Ylt'yli rantaa Sen aallot kantaa Hopeeta ja kultaa -- näin aarteita antaa Ve'et Norjallen.

"Ja valas ja lokki kun viestin tuo, Ett' aallot kiehuvi Ahdin viljaa, Niin pursista täyttyvi valtava vuo, Ja syvyys se nielevi verkot hiljaa. Kas! -- vedet valaa Hopeista kalaa Ja ruuhet ne riemuten laineilta palaa Taas rannallen.

"Oi Vellamo, Ahtolan kaunoisin, Sa kultihin pohjoiset rantamme peitä! Sua kuohuvin maljoin ma tervehdin Ja laulan kuin taattomme ennen meitä Suo viljas iitää Vesiimme kiitää Ja riemun viestinä suo lokin liitää Vuonoimme luo".

He tyhjensivät pikarinsa vanhojen tavalla ja lauloivat laulun toisen perästä vanhan Norjan ja meriliikkeen sekä perustuslain kunniaksi, ja viimein luotsioltermanni sai lauletuksi laulunsa:

"Pidä arvossa vanhukset seppele-päät, He mit' ovat olleet, sen meistä sä näät. Myös loistivat nuorina, uljaina he, Ja että he lempivät, toistamme me."

Myöhään yöllä ikkunat vielä voimakkaasti tärisivät yhteislaulusta, sillä mitä enemmän aikaa kului, sitä väkevämmin he huusivat ja löivät paksuilla lasilla tahtia pöytään.

Vaan kaupungissa oli niitäkin, jotka eivät koskaan juoneet eivätkä astuneet klubin oven sisäpuolelle ja jotka kuitenkin riippuivat toimeentulonsa puolesta kalastuksesta. Ja nämä olivat Haugelaiset, heränneet -- pyhät -- miten pilkkaajat heitä nimittivät.

Paitsi Sivert Jespersen ja veljekset Egeland, joilla oli suuret suolaus-laitokset ja jotka harjoittivat maatavara-kauppaa, enin osa Haugelaisista teki sillikauppaa. Parhaasta päästä he olivat talonpoikia, jotka olivat tulleet kaupunkiin palvelemaan jonkun "vanhemman" luona ja siellä oppivat Haugelaisten säästäväisyyttä, vaatimattomuutta ja väsymätöntä uutteruutta.

Kun sitten alkoivat omin päin vähin asioida, he pian pääsivät itsenäisiksi. Kalastusretkissä, joilla usein elettiin hyvin hurjasti, he myöskin olivat osallisina, vaikka kärsivät paljon pilkkaa siitä, että lauloivat virsiä eivätkä juoneet ja kironneet.

Vaan vähitellen muutkin rupesivat käsittämään ett'ei "pyhiä" ollut ylenkatsominen. Heidän parissaan ei tapahtunut mitään hullutuksia eivätkä heidän miehensä tapelleet eivätkä ryypänneet, heidän veneensä oli aina reilassa ja pyytimensä parhaimmassa kunnossa; ja vaikka eivät kiroilleet eivätkä juoneet, he kuitenkin purjehtivat kilpaa rohkeimpien kanssa ja vaikka käyttäytyivät tyynesti ja puhuivat nöyrästi, he kuitenkin pääsivät oikeuksiensa perille, ja jokainen ajatteli pari kertaa ennenkuin heitä solvaisi.

Sivert Jespersen oli myöskin tuommoinen maalaispoika, joka oli aloittanut tyhjin käsin. Nyt hänellä oli kaksi suurta makasinia kaupungissa ja useita suolaus-laitoksia pohjoisessa; paitsi sitä hänellä oli monta laivan-osaa.

Hän ei enää lähtenyt itse kalastusretkille; hän oli kuudennella kymmenennellä, oli kyyryselkäinen ja kitui luuvaloa niinkuin useimmat, jotka nuoruudessaan olivat olleet osallisina talvikalastuksessa. Mutta sillien tullessa käveli hän makasinissaan ikivanhassa kalmukki-takissaan ja karvalakki päässä, ja silloin hän oli oivallisella tuulella.

Koko talo täynnä ihmisiä, silliä, suoloja, tynnyriä aina orsiin asti; huutoa ja melua, vanteiden tekijäin iskuja; nosto-köysiä, joita vedettiin ylös ja laskettiin alas, laattiat ja portaat märkinä ja liukkaina sillien verestä ja suolavedestä, joka tippui ylisiltä laattian läpi alas kivijalkaan saakka, sillien suomuksia pitkin seiniä, minne vaan kääntyi, ja pahaa hajua niinkuin valaskalan vatsassa -- keskellä tuota kaikkea käveli Sivert Gefvint talikynttilä kädessä edes takaisin ympäri koko taloa, puoliääneen laulaen mielivirttänsä:

"O Kriste, Jumal-ihmisnä Rauhalla ihanalla Mun kurjan sielun täytit sä, Ja veres purppuralla Mun synnin vallast' irti sait Ja tyhjäks saatit kuolon lait."

"Ylös sieluni! laula ja iloitse -- ei -- ei!" huusi hän yht'äkkiä terävällä äänellä. Jotain oli tekeillä perkaaja-tyttöjen parissa: joko tappelivat taikka laskivat leikkiä; he olivat niin rajuja, että kaasivat pari täytettyä tynnyriä, jotta sillejä lensi ympäri laattiaa sekä suola-astioihin, kaikki mullin mallin.

"Ei, ei, ei!" toisti Sivert Jespersen, tultuansa paikalle, ja nyt hänen äänensä taas oli lempeä ja suloinen kuin ainakin, "teidän pitää menetellä varovasti Jumalan lahjoilla, jotta eivät mene hukkaan ja pilaannu. Eikö niin, rakkaat lapseni?"

Hän katseli toisesta toiseen terävillä vaaleansinisillä silmillään ja ikuisella hymyllään; tyttöjoukko vaikeni kuin muuri ja kaikki rupesivat kiiruusti kokoamaan sillejä ja saattamaan kaikki entiseen järjestykseen. Se oli kahta kauheampaa kun Sivert Jespersen sanoi: rakkaat lapseni kuin jos joku muu olisi sanonut: te helvetin kekäleet!

Vaikka Haugen ystävät menettelivät näin hiljaisesti ja näyttivät toimivan niin huolellisesti, eivät heidän asiansa suinkaan olleet varmalla ja vakavalla kannalla. Jos vaan tapahtui että kalastus onnistui huonosti parina vuonna tai tulipalo hävitti heidän vakuuttamattomia kalleuksiansa, niin monet näönnäisesti suuret varat menivät tyhjiin.

Sitäpä he itsekin tunsivat kun viipyi tavallista kauemmin ennenkuin sillit saapuivat rannikolle, ja varsinkin kevätpuolella kun kassa oli tyhjä ja silli-varat makasivat makasineissa ja niiden ulosvienti riippui hinnan nousemisesta tai laskeumisesta Venäjällä tai Preussissä.

Silloin vapisivat heidän kätensä postin tullessa kerran viikossa, he nukkuivat huonosti öisin ja lauloivat varsinkin siihen aikaan virsiä.

Heillä oli rukoushetkiä melkein joka päivä, he lukivat, rukoilivat, lauloivat yhdessä. Ja kun näin kaikki olivat ko'ossa ja istuivat katselemassa toisiansa, toinen tunsi toisen asiat ja kuinka paljon hän oli pannut alttiiksi, kuinka hiljaiset ja hurskaat he olivat, kuinka Jumalan käsi tähän asti oli heitä suojellut eikä nytkään heitä suinkaan jättäisi -- jos ei minun ansioiden tähden, niin muiden -- silloin saivat voimia rukouksista, hymyilivät ystävällisesti toisillensa ja menivät hyvillä toiveilla kotia.

Eikä toivo pettänyt. Vuosi vuoden perästä heidän kävi hyvin, heidän pääomansa kasvoi, ja he panivat sen kohta asioihin. Joka tänä vuonna oli suolattanut 1,000 tynnyriä, hän tahtoi tulevana vuonna suolattaa 3,000; heillä oli aina silmät auki, aina purjeet reilassa, ja vaikka käyttäytyivät niin hiljaisesti, laulaen virsiään ja puhuen nöyrästi, he tosiaan olivat uskaliaita, rohkeita keinottelijoita.

Sepä se kaikkein vähimmin miellytti Hans Nilsen Fennefos'ia. Ei sen vuoksi että olisi sotinut Haugen tahtoa ja järjestelmää vastaan, että veljekset harjoittivat kauppaa, päinvastoin. Mutta se ei ollut tuota vanhaa uutteruutta ja vanhaa tapaa, millä nöyrä toimeentulo saavutettiin. Rahoja saatiin liian helposti ja liian suurin määrin.

Fennefos myös arveli että ylellisyys oli päässyt veljesten seuraelämään, heillä oli päivällis-pitoja, joissa syötiin tarpeettoman paljon.

Asian laita oli se, että näille ihmisille, yksinkertaisia tavoiltaan kun olivat, paisti ja sokerileivokset olivat uutta ja tavatonta; ja huomattuansa että heillä oli varoja siihen, iloitsivat he lapsellisesti siitä, että kaupungin ruoanlaittaja-rouva valmisti ruokaa heille niinkuin ylhäisten taloissa.

Fennefos puhui heille siitä, moittien heitä; he kuuntelivat häntä, hymyilivät ja kiittivät; vaan mitään muutosta ei havaittu.

Kaupungin julkisessakin elämässä rupesivat nuo hiljaiset miehet, jotka olivat rikastuneet kenenkään huomaamatta, astumaan esille. Useissa kohdin oli pakko ottaa heitäkin lukuun; heidän hurskaat tapansa ja puheensa saivat viimein olla pilkkaamatta.

Niin, mitä enemmän Haugen ystävät saavuttivat ulkonaista arvoa ja kadottivat alkuperäistä hengellisyyttään, levisi heistä ja heidän herätyksestään yhteiskuntaan sekä kaupungissa että maalla pintapuolinen hurskaus ja julkinen tekopyhyys, joka kasvaa rehoitti.

Sellainen oli kaupunki siihen aikaan: vanha kaupunki täynnä uutta, ahdas, mutkainen, synkkä ja pietistillinen, mutta raitis ja hymyilevä sinertävää mertä kohti pulskine laivoineen, kelpo merimiehineen.

Se oli nähtävä jonakin lepopäivänä auringon paisteessa ja pohjois-tuulessa, kajavain lentäessä vuonon yli edestakaisin sataman valkoisten makasiinin ohitse, kun lahdella suolalastia purettiin ja tuuli toi kaupungin puoleen tuon iloisen laulun: "Amalia Maria! me tulimme Lissabon'ista", -- sill'aikaa kuin suoloja ratisi alas puujuovaa myöten lastiveneesen hauskalla, unohtumattomalla äänellä ja koko kaupunki tuli vähän silliltä, mutta vielä enemmän mereltä -- raittiilta Pohjoismereltä.

Ja ne, jotka olivat kauan olleet poissa kotoa ja maailmaa matkustaneet, vakuuttivat ett'ei muualla maailmassa ollut semmoista ilmaa; ja he lähtivät ulos maailmaan ja palasivat jälleen; kotona oli joitakuita, joiden mieli teki myös maailmaan, mutta kaikki, jotka olivat ulkona maailmassa, ikävöivät kotia.

VI.

Neiti Saara ja Henriette istuivat kutoma-huoneessa ja kerivät lankaa, -- Henriette kuiskasi. Äiti istui kirjoittamassa kirjeitä ja ovi oli auki; mutta hän kuuli huonosti.

"-- Ja sitten, ajatteleppas, eikö ole kummallista mitä kaikkia he voivat tehdä, he varastivat köyden, ajatteleppas --"

"Mitkä?"

"Laurits ja ne muut."

"Varastivatko?"

"Oletko hassu?" sanoi Henriette suutuksissaan, "luuletko että Laurits varastaa! Ei, he ottivat sen vaan -- ottivat, ymmärrätkö, oven takaa, oven takaa Worsen ryytipuodista -- tuommoisen köysi-raaskan, joka ei ollut kuudenkaan killingin arvoinen -- rikkaalta kippari Worselta, sekös nyt mitään tekisi?"

"Mutta, Henriette, tiedäthän sinä, ett'ei siitä riipu, otetaanko suurta vai pientä, jokainen, joka varastaa --"

"-- on varas; niin minä tunnen sen raamatun lauseen", katkaisi Henriette hänen puheensa yht'äkkiä, "mutta kuullos, mitä he tekivät köydellä; eilen illalla Laurits kertoi sen minulle kyökissä teetä puuhatessani --"

"Silloinko kun täällä oli rukouskokous?" kysyi Saara moittien.

Henriette nyökäytti päätään.

"Älä vaan kerro sitä äidille! Oi, hän on niin hupainen tuo Laurits; hän naurattaa minua sanomattomasti, mutta ajatteleppas, he laskivat nuoran kadun poikki, kaksi miestä piti kiinni kummastakin päästä kun tuli hämärä, ja kun joku tuli kävellen, johonka olivat suuttuneet, jännittivät he köyttä, jotta hän lankesi, ja sitten tuli sotakomisarius -- tiedäthän, tuo äreä punakasvoinen -- ja lankesi nenälleen ja taittoi käsivartensa."

"Olet varmaankin menettänyt järkesi, Henriette! Ethän arvanne tuota hyvin tehdyksi?"

"Aivan mainiosti! Jospa vaan tietäisit kuinka ilkeä hän on; kaikki pojat koko kaupungissa ovat suuttuneet häneen -- minä myöskin; kun hän on virastossa, istuu hän koko ajan kiroilemassa tai huutamassa, ja kun on oikein pahimmillaan, lyö hän -- ajatteleppas, hän lyö ratsuraipallansa. Hyi sitä! se oli aivan oikein hänelle; jospa vaan olisi taittanut molemmat käsivartensa -- tuo rakkari!"

Saara oli aivan hämillään; vaan samassapa äiti liikahti, juuri kuin noustaksensa, ja sisaret työskentelivät hetkisen ahkeraan ja hiljaa.

Saara istui ajattelemassa että oli aivan hullu tuo Henrietten laita, ja eiköhän hänen olisi velvollisuus puhua siitä äidille. Mutta matami Torvestad oli niin kummallisen heikko nuorempaa tytärtänsä kohtaan. Kerran oli hän sanonut: "Henrietten puolesta en pelkää, hän on helposti taivutettu ja armon kutsumus on kyllä hänet herättävä aikanansa. Toisin on sinun laitasi, Saara, sinulla on vastahakoinen luonto, joka aikaisin on pantava Herran kurituksen alaiseksi. Ja kiitos Jumalalle, ei rehellinen isäsi enkä minä ole säästäneet vitsaamme, ja Jumala on antanut runsaan siunauksensa siihen, jotta nyt olet semmoinen kuin olet."

Sen hän lausui tavattoman hellästi. Muuten oli äidin ja tyttären väli hieman jäykkä. He taisivat keskustella maallisista ja hengellisistä asioista, vaan avosydämisiä he eivät koskaan olleet.

Saaran kasvatuksessa oli noudatettu ankaria perusteita lapsen velvollisuudesta vanhempiansa kohtaan, ja hän suuresti kunnioitti äitiänsä. Hän olisi ennemmin hakannut kätensä poikki kuin loukannut äitinsä tahtoa; vaan hän ei uskaltanut langeta hänen kaulaansa niinkuin monasti olisi mieli tehnyt.

Kun Henriette raivio suuteli ja halaili äitiä, tuntui se hänestä niin oudon suloiselta, mutta hän päästi äidin kohta, sillä hän tiesi ett'ei äiti rakastanut hyväilemistä.

Kun tytöt olivat tehneet työtä hetken aikaa, kuiskasi Henriette taas: "hän oli päissään lauantaina."

"Ken?"

"Laurits."

"Hyi! kuinka sinä sen tiedät?"

"Hän kertoi sen minulle."

"Mutta onhan hän kaikkea häpeätä vailla!"

"Oh, ei se suinkaan niin vaarallista ollut; ei hän ollut vallan juopunut, ymmärräthän; ainoastaan hieman hutikassa, niinkuin sanotaan."

Henriette oli nähtävästi ylpeä Laurits'ista. Vaan ennenkuin Saara oli tointunut kauhistuksestaan äiti huusi:

"Saara! tule tänne ja auta minua vähäisen. Missä on se paikka, jossa Herra puhuu viinipuusta?"

"Johanneksen viidennessätoista luvussa."

"Lue se minulle."

Saara rupesi lukemaan ja äiti katseli häntä sill'aikaa tutkivalla silmällä; mutta hän oli kiinnittävinään kaiken huomionsa kirjeesen ja siihen mitä luettiin.

Matami Torvestad kirjoitti monta kirjettä, joita pitivät suuressa arvossa ystävät ympäri maata. Ne luettiin ääneen seurakunnissa minne tulivat, ja säilytettiin sitten huolellisesti lainattaviksi rasitetuille sieluille, jotka kaipasivat hyvää sanaa. Sillä hänen kirjeensä olivat lempeitä ja helliä.