Part 12

"En, sitä en ai'o, mutta minun täytyy tähteä pois täältä, oman heikkouteni tähden ja sen vuoksi että pelkään en voivani tämän jälkeen kyllin ankarasti rangaista ja varoittaa teitä, sillä, rakkaat ystävät, luulen että te surkeasti eksytte monessa asiassa."

"Aiotko taas lähteä pohjoiseen päin?" kysyi yksi.

"Vai onko Herra vetänyt sydämesi pakana-raukkojen puoleen Afrikassa?" sanoi toinen.

Hans Nilsen katsahti häneen: "Kiitos siitä sanasta; sitä tahdon miettiä ja rukoilla henkeä neuvomaan minulle oikeata tietä".

Se oli heille kaikille helpoitukseksi. Lähetystoimikin oli heidän työalansa, herätetty ja alkuunpantu herrnhutien ja Haugen ystävien kautta. Jos Hans Nilsen joutui lähetystoimeen, oli hän vastakin heidän omansa, eivätkä he kadottaisi häntä; vasta nyt he tunsivat minä tukena hän oli heille kaikille.

Sivert Jespersen rupesikin kohta kehoittamaan häntä suostumaan siihen, että hänet lähetettäisiin pimeille pakanamaille.

Vaan tuo puhetapa että "hänet lähetettäisiin" sekö sen vaikutti, vai eikö Hans Nilsen tänään voinut kärsiä Sivert'iä, yhtä kaikki, hän vastasi jotensakin jyrkästi: "jos minä menen, ainoastaan yksi minut lähettää, ja se on Herra Jumala. Olkaa myös varoillanne lähetystoimessa, rakkaat ystävät! Muistatte kuinka teitä pilkkasivat sekä epäuskoiset että papit kun ensin aloititte. Ja katsokaa, nyt jo, kun se tuli, jonka te sytytitte, on levinnyt yli maan niin että apua ja rahoja runsaasti teille tulvailee, katsokaa nyt tulee noita samoja pappeja parvittain kuin korppeja, joita lihavan haju tänne houkuttelee. He eivät tahdo jättää kristillistä työtä maallikkojen haltuun, kun siinä kerran on elinvoimaa, vaan tahtovat taivuttaa sitä kirkon alaiseksi, kuten sanovat, s.o. he tahtovat pilata työnne, tuoden siihen ylpeytensä ja suvaitsemattomuutensa; niin kauvan kuin hyvin käy tahtovat he olla etunenässä huutamassa: kas tässä olemme me! vaan jos jotain nurin käy, silloin ryömivät he taakse, sanoen: niinpä käy kun kansa saa hallita itseänsä".

Vanha tuli leimusi nyt hänessä. Vanhimmat katselivat toisiansa murehtien, kun olivat kadottamaisillaan tämän veljen, ja yksi heistä sanoi:

"Vaan jos et tahdo ruveta meidän lähettilääksi, minne sitten aiot mennä?"

"Kyllä kai minä pakanoita löydän", vastasi Hans Nilsen, "vaan erotkaamme nyt täksi kertaa; ja sallikoon Jumala, joka isämme herätti, meissä kaikissa ensimmäisen rakkauden voimalla, jotta voisimme toimittaa hänen työnsä hänelle mieliksi."

Sitten ojensi hän heille kättä toiselle toisensa perästä, ja he menivät.

Oli tyyni, raskas syys-ilta. Tuo pieni seura kulki ketojen poikki kaupunkiin päin. Haugelaistalo, joksi rahvas sitä nimitti, oli tuossa kauniin ilta-auringon valaisemana, kelvollisine maalattuine rakennuksineen. Maa oli laihaa, mutta hyvin hoidettua ja kunnollisten kiviaitojen taakse oli siellä täällä istutettu puita.

Vaan kun tuo pieni seura tuli kiviaidan portille, josta tie meni suoraan alas kaupunkiin, seisahtui vanha värjäri ja hyrskähti itkuun. Muut kokoontuivat hänen ympärillensä.

"Tässä seisoin keväällä 1804 isäni ja Hans Nilsen Haugen seurassa. Siihen aikaan tässä oli kanervikko ja paljaita kallioita minne vaan kääntyi. Isäni ja Hauge puhuivat tämän alangon ynnä rämeikön ostamisesta, niinkuin sittemmin tapahtuikin. Hauge neuvoi mitä täällä oli tehtävä ja toimeenpantava -- melkein niinkuin me sitten teimme. Kun meidän sitten oli kotiin meneminen, sanoi isäni: 'kun nyt vaan Jumala antaisi siunauksensa siihen!' Hän ajatteli kai maallista siunausta, isäni; olihan se rohkea teko, ja paljon rahoja ei siihen aikaan ollut Haugen ystävillä. Mutta Hauge itse hymyili, sanoen: 'En todellakaan pelkää sen puolesta, Ingebret, jos tarkoitat maallista hyvää. Ennemmin pyytäisin Jumalaa varjelemaan jälkeläisiämme liian suuresta ulkonaisesta myötäkäymisestä. Ja sinun tulee muistaa' -- sanoi hän sitten minulle -- 'sinun, joka olet nuori: vahvaa selkää tarvitaan kantamaan hyviä päiviä.' Minä näen häntä niin selvästi edessäni juuri semmoisena kuin hän tässä seisoi. Olihan hän itse vielä nuori eikä minua paljoa vanhempi, ja kuitenkin tuntui minusta ikäänkuin olisin seisonut ylevän, arvoisan henkilön edessä, jolle minun tuli syvästi kumartaa. Jotain senkaltaista tunsin minä tänäänkin nuoren Hans Nilsen Fennefos'in puhuessa. Ei sitä ole kieltämistä: hän on oikeassa, ja ensimmäinen rakkaus on meissä laimeentunut."

Vanhus pudisti surumielisenä päätänsä ja meni alas kaupunkiin päin; muut seurasivat äänettöminä.

Matami Torvestad kävi harmaaksi harmista näihin aikoihin. Veljet olivat vieneet pois Hans Nilsen'in hänen luotansa ja jatkoivat toimintaansa hänen selkänsä takana: Gnadan'in temput näyttivät myöskin aivan hyödyttömiltä.

Tosin Henriette taipui ja kalpeni nälästä ja sisäänsulkemisesta, vaan uhkarohkea tuli syttyi sen sijaan hänen silmissään; ja eräänä päivänä äiti kuuli hänen laulavan reippaalla äänellä:

"Merimiehen morsian rakastaa Mert' aavaa, jylhää, aaltosaa: Se ompi vuode morsiamen Ja kehto sulhon poikasen."

Nyt matami Torvestad ei enää voinut malttaa mieltänsä; ja miettimättä hyökkäsi hän huoneesen Henrietten luo ja antoi hänelle aika korvapuustit kummallekin korvalle, sanoen mennessään: "kyllä minä pian opetan sinulle toista laulua; odotappas vaan!"

Henriette istui kuin kivettyneenä. Oli hän ennenkin nähnyt äitinsä suuttuneena ja lapsuuden ijällä saanut monta korvapuustia, vaan semmoisena ei hän koskaan ennen ollut äitiänsä nähnyt. Hyvää hän ei aavistanut; vaan niin kauheata, kuin nyt seurasi, ei hän voinut aavistaa.

Tuntia myöhemmin Henriette kutsuttiin ulos saliin, jossa oli Endre Egelandin vaimo. Tämä paksu, kelpeä rouva suuteli Henrietteä, ja nyt ilmoitettiin että Henriette oli samana hetkenä kihlattu Erik Pontoppidan Egelandille, ilkeimmälle miehelle, mitä hän tiesi maailmassa.

Kuultuansa tämän kihlauksen meni Saara piharakennukseen äitinsä puheille. He sulkeutuivat lukon taakse, mutta keskustelu tuli lyhyeksi. Matami Torvestad torjui kohta tyttärensä pois luotaan, ja kun Saara ratkaisevana hetkenä istui äitinsä edessä vanhassa huoneessa, ei hänellä ollut rohkeutta ruveta lopulliseen taisteluun.

Mitä oli hänen sanominen? Pitikö hänen ilmaista oma kurjuutensa, oma häpeänsä.

Saara meni ylös Henrietten luo. Kaikkiin hänen puheisinsa Henriette ei vastannut muuta kuin: "En tahdo, en tahdo; olenhan minä luvannut." Henriette oli sairaana, oli kuumeessa.

Saara riisui vaatteet hänen päältänsä ja sai hänet vuoteelle; mutta äiti tahtoi itse hoitaa häntä. Ja Saaran täytyi lähteä pois alakuloisempana, onnettomampana kuin oli tullessaan ollut.

Mitä syksymmäksi aika kului, sitä enemmän Saaran sydän paatui. Fennefos'in katse oli kirkastunut jälleen; hän katseli Saaraa ikäänkuin tämä olisi ollut hänestä hyvin kaukana.

Eräänä päivänä kerrottiin että Fennefos rupee lähetyssaarnaajaksi. Saara kuuli sen ja pimeys peitti hänen sielunsa. Hän vihasi äitiänsä ja kammosi miestänsä; vaan hän oli niin hiljainen käytökseltään, ettei kukaan aavistanut mitä ajatuksia hänessä kuohui.

Jaakko Worse oli nyt todenteolla ruvennut perkeleen kimppuun. Vähitellen hänelle muka selvisi että paholainen aina ja kaikkialla oli läsnä sekä hänen ulkopuolellansa että sisimmässä sydämessään. Ja he taistelivat, perkele ja kippari Worse, aamusta iltaan ja yöllä hänen unissaan.

Tavallisesti Worse joutui tappiolle.

Vaan joskus hänenkin onnistui pettää tuota viekasta saatanaa, kun hän hyvään aikaan huomasi hänen kirotut juonensa.

Niinpä eräänä päivänä Randulfin seurassa.

Randulf oli saanut Worsen mukaansa kävelymatkalle kaupungille, käveli jutellen hänen kanssansa ja houkutteli häntä yhä kauemmaksi laivaveistämöön päin; mutta yht'äkkiä Worse sen huomasi.

Hän kuuli muutamilta ohitsejuoksevilta pojilta, että laiva oli sysättävä mereen, ja nyt hänen oli helppo nähdä paholaisen paula.

Sillä se oli perkeleen tavallisia kepposia, että viekoitteli hänen ajatuksiansa entisen elämän synti-kurjuuteen semmoisten asiain avulla, jotka koskivat merta ja laivoja.

Sentähden oli Worse jo aikoja sitten pannut "Perheen Toivon" puoleksi valmistuneen mallin ylisille, ja kun hän nyt huomasi että perkele häntä houkutteli Tuomas Randulfin muodossa, kääntyi hän yhtäkkiä ja riensi kotia Saaran luo.

Mutta Randulf suri ystäväänsä, ja illalla hän lausui klubissa: "nyt on Jaakko Worse pian mennyt; muistakaa sanani: hän ei elä enää kauan, sen näin hänestä tänään".

"Sitä en usko", sanoi toinen, "kylläpä hän näyttää vähän kelmeältä ja haljakkaalta, mutta --"

"Mutta, minä näin sen hänen housuistaan", vastasi Randulf.

"Mitä perhanan tuhmuuksia sinä puhut, Randulf?" huusi luotsioltermanni pelipöydän äärestä.

"Vai tuhmuuksiako?" vastasi Randulf, halukkaana kiistelemään. "Olkoon sinun sanasi kaikessa kunniassa ja minun sanani pujahtakoon plakkariin; mutta niin on kuin sanon. Kun kuolema on miehen merkinnyt, käy hän noin kummallisen oikoseksi ja löyhäksi housuissaan."

Kaikki nauroivat ja sanoivat syyn siihen olevan sen, että sairaat ihmiset laihtuvat.

"Ei, ei", huusi Randulf innoissaan, "Minä tarkoitan aivan toista. Housut näyttävät noin tyhjiltä, raskailta ja pitkiltä, ikäänkuin olisivat putoamaisillaan, ja edessä jalan kohdalla kääntyy niissä kolme suurta taivetta. Kun sen näen, niin tiedän: se mies ei kauan elä. Siihen voitte luottaa, sillä se on vakaa ja järkähtämätön totuus."

Kun huonoja ilmoja tuli Lokakuulla, Jaakko Worse vielä harvemmin meni ulos; hän ei kärsinyt vilua ja istui mieluummin huoneessa. Kirjasia hän luki niin hyvin kuin taisi; vaan ei hän kuitenkaan saavuttanut hengen vapautta, jota niin suuresti kaipasi.

Rukouskokouksissa oli kummallista nähdä, noiden tyynten, hartaiden kasvojen parissa, tuo vanha huolistunut mies tuuheine harmaine hiuksineen, joka, kasvot rypyssä ja löyhinä, katseli toisesta toiseen, halukkaasti kuunnellen mitä puhuttiin ja toivoen kerrankin saavansa kuulla ne sanat, jotka antaisivat hänelle rauhaa ja hengen vapautta.

Mutta paholainen oli saanut hänestä liian lujasti kiinni. Hän pani kirouksia Worsen kielelle ja pahoja ajatuksia hänen sydämeensä; kokouksissa, kun Sivert Jespersen luki postillasta, tuli perkele, kulettaen noita 200 tynnyriä suoloja, tai käänsi paholainen hänen silmänsä niin, että hän luuli Endre Egelandin istuvan vilkkumassa nuorille tytöille pienillä vihriäisillä silmillään.

Yöllä, tuulen vinkuessa pienessä solassa Worsen talon vieressä, perkele vei hänet ulos myrskyiselle merelle "Perheen Toivolla", jotta hänellä oli syntinen ilo ajatellessaan kuinka hän hallitsi tuota komeaa laivaa ja kuinka kauniisti se purjehti isoilla laineilla.

Tai perkele kiusasi häntä ylpeyteen, kun Garman & Worse teki hyviä kauppoja, taikka suuttumiseen ja kärsimättömyyteen kun Romarino tuli pyytämään rahoja tai hänen nimeänsä johonkin paperiin.

Käyttipä perkele Tuomas Randulfiakin hänen kadotuksekseen; ja eräänä päivänä kun he tapasivat toisiansa Worsen portilla, täytyi Worsen rientää jälleen kotia Saaran luo; hän oli selvästi näkevinään että Randulfilla oli pitkät käyrät kynnet.

Makuuhuoneessa oli parasta olla, varsinkin kun Saara oli siellä. Siellä hän osasi torjua perkeleen luotansa, jos piti oikein tarkkaa vaaria.

Vaan Worsen kivut yltyivät yltymistään; hän nukkui huonosti ja kadotti ruokahalunsa. Hänelle kelpasi vielä ainoastaan hernerokka ja sianliha, jota hän aina oli merellä syönyt. Kun hän tunsi rokan hajua kyökistä, silloin hän aina virkistyi.

Vaan eräänä päivänä juolahti hänen mieleensä että sekin oli paholaisen viekkaita pauloja, jotta paholainen houkutteli hänen ajatuksiansa pois siitä ainoasta, mikä oli tärkeä, ja ajoi ne takaisin entisen elämän suureen synti-kurjuuteen.

Ja heidän istuessaan pöytään, hän tuskin uskalsi koskea ruokaan; perkele oli hernerokassakin.

XIV.

Rakas Kristian Fredrik!

Autuaan äitisi kuoltua, jonka liian aikaista poismenoa vieläkin suremme, en muista olleeni niin content ja hyvällä mielellä kuin tähän aikaan. Jokaisen ihmisen elämässä on aika, jolloin hänen olentonsa ja sisällinen luontonsa ikäänkuin muuttuu ja toiseksi vaihtuu. Hänen harrastuksensa ovat samat, se into, millä hän työnsä toimittaa, ei vähene; ja kuitenkin saa hän, tämän ajan tultua, ikäänkuin toiset silmät, millä voi nähdä, ja osaksi toiset tunteet, millä voi tuntea.

Se muutos, jota näin olen vaan epäselvästi voinut kuvata, välttämättömästi tapahtuu kun nuoruudesta astumme vanhuuden ikään, ja tämän askeleen olen minä astunut viime vuosina äitisi kuoltua; kiittäen armollista Jumalaa, voin minä tänään sanoa että olen onnellinen ollessani vanha mies.

Varsinkin on sydämeni täynnä kiitollisuutta ajatellessani, kuinka paljon ruumiillista voimaa ja terveyttä minulla vielä on, ja varsinkin että minulla on henkistä verveä, jotta ei mikään, joka tähän asti on sieluni voimia puoleensa kääntänyt, vielä ole käynyt minulle vieraaksi tai yhdentekeväksi. Mieleni on ainoastaan tyynempi, aivot toimittavat paremmin functioniansa, himojen häiritsemättä, nuoruuden, välistä liiallisen innon sijaan on astunut kypsyneen miehen tyyni miettimis-voima.

Minä kirjoitan tänään sinulle tavallista laveammalta, rakas poikani, ja aineista, joihin tavallisesti emme ole koskeneet correspondenceissamme; mutta syynä siihen on haluni saada sinua käsittämään ne olot, joihin kerran joudut, niinkuin myöskin toivoni, että tämä kirje on oleva viimeisiä, joita kirjoitan ollessamme näin kaukana toisistamme. Sillä nyt ja vast'edes se on toivoni ja isällinen tahtoni että entisten sopimuksiemme mukaan palajat kotias ensi keväänä; sinun päätettäväksesi jätän tahdotko palata kotia Parisin ja Kyöbenhamnin kautta vai tahdotko lähteä takaisin Englantiin, tullaksesi sieltä jollain ensimmäisistä merikrapu-laivoista.

Ilolla olen näkevä sinua kotona taas hyvissä voimissa, ja minä toivon että sinä puolestasi olet menestyvä ja oleva onnellinen näissä oloissa sekä työtä tehdessäsi kauppatoimessamme. Ei ole mennyt mielestäni että itse pidin Sandsgaard'ia tomuisena nurkkana kun suuresta maailmasta sinun ijälläsi palasin, monta vuotta ulkomailla oltuani, Vaan elämäni kokemus on minulle opettanut että mies, jolla on järjellinen elämän filosofia ja siveelliset mielipiteet, helposti tulee toimeen minne vaan kohtalo hänet asettaa. Ja minä rohkenen toivoa että, vaikkapa tulisitkin suoraan Parisista, et ole pitävä Sandsgaard'ia aivan ala-arvoisena olopaikkana; olen nimittäin viime aikoina antanut sievistää ja decorerata päärakennusta, jotta minusta ei muuta näy manqueraavan, kuin joukko nuoria ja iloisia ihmisiä loihtimaan esille niitä aikoja, joissa muistoni vielä rakkaudella viihtyy, vaikka kaipauksen ja surun huntu niitä puoleksi peittää.

Epäilemättä se seikka on herättänyt huomiotasi, että minä viimeaikaisessa correspondenceissamme täydellä intentionilla olen pyytänyt saada sinua tutustumaan asioihimme koko niiden laveudessa sitä myöten kuin se on ollut mahdollista minulle, rupeamatta liian lavealta niistä kirjoittamaan. Minä pidän sinua nimittäin jo apulaisenani ja associena, joksi en voi pitää sinua sopimattomana, vielä vähemmin kelvottomana, päättäen kirjeistäsi ja kirjanpidostasi sekä esimiehiesi lausunnoista sinusta ollessasi ulkomailla. Tiedät siis että kauppahuoneellamme on ollut hyviä vuosia; tavallisesti kauppamies ei sitä mielellään sano, mutta meidän kesken voin sanoa: kauppahuoneellamme on ollut tavattoman hyviä vuosia. Sinä olet siis, kuten toivon, iloisella hämmästyksellä huomaava, että moni kauppahaara, jota tähän asti, resourcien puutteessa, en ole voinut tarpeeksi cultiverata, nyt niinkuin nuoret kasvit, runsasta sadetta saatuansa, on ilahuttavalla tavalla kasvanut, kun käytettävissäni on ollut contantia rahoja. Kotia tullessasi olet siis löytävä avaran työalan nuorille voimillesi, samalla kuin pääset kärsimästä sitä huolta ja pelkoa, jota minä monena vuotena, sinun ja kenenkään tietämättä, olen kärsinyt.

Minä tulen nyt siihen kohtaan kirjeessäni, jota täydellä syyllä sopisi sanoa sen pää- eli cardinali-kohdaksi: nimittäin Worsen ja meidän välisiin suhteisin. Correspondenceissamme emme paljon ole koskeneet tähän asiaan; kuitenkin olen ollut huomaavinani että ainoastaan lapsen kunnioitus on estänyt sinua ankarammin arvostelemasta minun asemaani Worsen suhteen sekä hänen ottamista kauppahuoneesemme. Tahdon siis, rakas Kristian Fredrik, kerran sanoa sinulle selvillä sanoilla: se oli kauppahuoneemme pelastus, ni plus ni moins. Voipi olla että tämä seikka on hieman alentavaista meille; mutta itse puolestani en voi nytkään käsittää asiaa toisin, kuin että se olisi ollut vieläkin alentavaisempaa ja creditillemme vahingollisempaa, jos me vähitellen ja salassa olisimme vastaanottaneet subventionia omilta kippareiltamme. Sentähden minä itse vaadin toiminimen muuttamista, syystä että katsoin oman arvomme vaativan suoraa käytöstä, ja myöskin niiden principien, jotka vallitsevat solidissa kauppamaailmassa. En tahdo kuitenkaan kieltää että minusta tuntui raskaalta jättää isäni vanha toiminimi, enkä ole huomaamatta niitä rettelöitä, jotka voivat syntyä tästä kumppaniudesta. Näitä seikkoja olen minä viime aikoina tarkasti miettinyt, ja aikomukseni on tämän kirjeen kautta selvittää sinulle nykyistä asemaa sekä lyhyesti esittää sinulle yleisissä piirteissä tuumani, jotka tulevaisuudessa toivon voivani realiserata.

Vanha Jaakko Worsemme on tätä nykyä hyvin sairas, ja, päättääkseni käynnistäni hänen luonansa muutamia päiviä sitten, en voi, paha kyllä, epäillä että hänen päivänsä ovat luetut; hänen avioliittonsa tuli hänelle, kuten ennustin, huonoksi onneksi, sillä, niinkuin arvattavasti tiedät, hänen vaimonsa on noita hengellisiä haaveksijoita, ja näiden muutamien vuosien kuluessa on hänen onnistunut, äitinsä ja tuon pyhän joukon avulla, siihen määrään turmella vanhaa Worseamme, ett'en tahdo tahrata tätä paperia kuvaamalla hänen surkeaa decadenceansa, vaan tahdon ennemmin, tukehduttamalla suruni ja harmini, pysyä ainoastaan käytännöllisissä asioissa.

Kun nyt Jaakko Worse kuoleman kautta eroaa -- ja, hänen nykyiseen tilaansa katsoen, emme voi muuta, kuin toivoa hänelle pikaista ja helppoa loppua -- on siis perinnön-jako toimitettava hänen leskensä ja hänen poikansa välillä ensimmäisestä avioliitosta, ja tältä taholta helposti rettelöitä voi syntyä kauppahuoneellemme.

Päästäksemme niistä olen minä päättänyt, ajan tultua, tarjoutua lunastamaan nuoren herra R. Worsen osan kauppahuoneessamme selvillä rahoilla, jonka tarjomuksen luulen hänen hyväksyvän niin hyvin siitä syystä että aion offererata hänelle melkoisen rahasumman, kuin siitä syystä että hän minun, ehkä pintapuolisen päättämiseni mukaan, hyvin mielellään ottaa runsaan määrän selviä rahoja tai helposti kaupaksi meneviä arvopapereita. Kuten jo ylempänä mainitsin, en liioin tunne tuota nuorta miestä, mutta sen käsityksen olen kuitenkin saanut, että nuori herra R. Worse ei ole niitä henkilöitä, joidenka kanssa me tahtoisimme työtä tehdä. Minä kyllä luulen että minä, niin kauvan kuin sallimus suo minulle voimia johtaa asiat, voisin pitää hänet alallansa, mutta en kuitenkaan tahdo vaivata sinua compagnonilla, johon emme voisi täydelleen luottaa.

Tämän muutoksen toivon saavani panna toimeen ennenkuin palajat, ja toivon sinun sitä hyväksyvän. Tosin on se vähän loukkaava, tuo lyhyt kumppanius Worsen kanssa; mutta toiselta puolen emme koskaan saa unhottaa että vanhan Jaakko Worsen rahat meidät pelastivat; täten painan siis sinun mieleesi, että pidät tätä perhettä silmällä; meidän tulee aina töin ja sanoin sitä auttaa.

Tämän affairen järjestettyäni on mieleni oleva tyyni; ja minä toivon että meille sitteki vielä jää kaunis sarja vuosia, joiden kuluessa yhdessä saamme työtä tehdä "Garman & Worsen" hyväksi.

Jos sinä nyt jo olet tullut Parisiin, niinkuin otaksun viimeisestä kirjeestäsi päättäen, niin sinulla varmaankin on ollut ilo tavata veljesi Richard legationissamme, minne tämän kirjeenkin lähetän. Epäilemättä teillä molemmin puolin tulee olemaan paljon hauskuutta ja hyötyä toinen toisenne seurasta tuossa suuressa kaupungissa. Veljesi Richard voi relationiensa kautta saattaa sinut seurapiireihin, mihin muuten et voisi muukalaisena päästä; toiselta puolen en ensinkään epäile että sinun läsnäolosi monella tavalla voi hyödyttää nuorempaa veljeäsi.

Seurauksena siitä elämän-urasta, jonka Richard on valinnut, ovat suuremmat expensit ja ylöllisempi elämä kuin kauppiaalle olisi soveliasta; huolimatta siitä lasken kuitenkin sydämellesi että kehoittaisit Richard'ia rajoittamaan menojansa vähäisen. Älä ymmärrä minua niin että tarkoitukseni olisi vaatia teitä käyttämään lyhyttä yhdessäoloanne siten, että sinä antaisit hänelle ankaria lectiones, en myöskään tahdo että sinä puhut hänelle niin, että hän arvelee minun olevan pahoillani. Päinvastoin toivon että molemmat käytätte oloanne Parisissa iloisten ja kauniitten muistojen keräämiseen, johon on niin monta oivaa tilaisuutta tuossa kaupungissa -- tietysti siinä määrässä ja semmoisilla kulungeilla, kuin sopii gentlemanille meidän asemassamme, kuitenkin aina välttämällä tarpeetonta tuhlaamista, joka ainoastaan on huonosti cultiverattujen turhamainen halu kerskailevaan ostentioniin. -- Koska veljesi olo Parisissa arvattavasti tulee kestämään kauemmin kuin sinun, olen toimittava accreditiviä, jotka kauppahuone lähettää teille tässä samassa postissa Richard'in ordrelle; ja puhuessani nuoremmasta veljestäsi tahdon, meidän kesken, vielä ilmoittaa sinulle jotakin. Minun kuoltuani et tule löytämään mitään contoa Richardin nimellä. Hänen kasvatuksensa on, monesta syystä, ollut sinun kasvatustasi kalliimpi; mutta kuitenkin on minun tahtoni että te hyvinä veljeksinä ja'atte tasan; neuvon sinua sentään ainoastaan osittain maksamaan veljellesi mitä hänelle tulee, ja pyydän sinua olemaan hänelle tykkänään antamatta viimeistä osaa.

Sillä minä pelkään että Richard veljelläsi, kaikkien hänen luonnonlahjojensa ja kauniitten ominaisuuksiensa rinnalla, on hyvin vähän kykyä kokoomaan ja säilyttämään maallista tavaraa. Sentähden sinä, rakas Kristian Fredrik, joka suosiolliselta luonnolta olet saanut tämän ky'yn, saat olla Richardin veljellisenä holhoojana. Sano tuolle rakkaalle pojalle sydämellisiä terveisiä minulta, pyydä että hän jonkun soitannon harrastajan avulla tuttavapiiristänsä sinun kanssasi valitsee hyvän flyygeli-pianon Erard'ilta; sitten pitää sinun toimittaa se hyvästi sisäänpakatuksi ja tänne lähetetyksi, jos et itse voi ottaa sitä mukanasi keväällä tullessasi. Meidän vanha claver ei vastaa nykyajan vaatimuksia äänen mahtavuuteen katsoen, ja äitisi kuoltua on minun tuskallista kuulla noita vanhoja säveleitä, jotka liian katkerasti muistuttavat minua suuresta, palkitsemattomasta tappiostani.