Part 5

Dick nousi ylös ja tarkasti varovasti molempia nukkuvia. Toistaen varoituksensa ja uhaten kauheimmilla rangaistuksilla tottelemattomuudesta meni hän omaan kojuunsa ja unohti kärsimyksensä unen helmaan.

Dick säilytti salaisuutensa koko seuraavan päivän, mutta kun hän tiistai-aamuna kannelle tultuaan huomasi vaatteensa ankkurin vieressä likaiseen sanomalehtipaperiin käärittynä, paljastui salaisuuskin. Sekä Samille että kokille kertoi hän kaikki, ja kun miehet eivät nauraneet, kuten hän kovasti oli pelännyt, nousi heidän arvonsa hänen silmissään suuresti. Kumpikaan ei edes suutaan hymyyn vetänyt, kuuntelivat vaan tahdottomina, ja heti kun Dick oli lopettanut kertomuksensa nukahtivat siihen paikkaan. Sen he muuten tekivät aina kun vaan saivat siihen tilaisuutta.

VIII LUKU.

"Merilokki" seisoi Cocklemouthissa vielä kolme päivää, jona aikana Dick, käveltyään kaksitoista penikulmaa sai Piggotin lahdesta tietoonsa kaikki, mitä tiedettiin. Tämä toinen loukkaus oli saattaa hänet vuoteen omaksi, mutta silloin juuri pälkähti hänen päähänsä muuan mainio ajatus.

"Olen tullut ajatelleeksi, Sam", sanoi hän seuraavana aamuna, "että olen ollut hyvin itsekäs. Tarkoitan tuota osakeyhtiötä. Minun olisi pitänyt yhtyä siihen."

"Voithan sen vielä tehdä", sanoi Sam.

"Niin, ajattelin näin: parempi myöhään kun ei koskaan", sanoi Dick ja kääntyi kokkiin. "Toimitan teidät kapteeni Gethingin jälille."

Kokki näytti hämmästyvän.

"Tiedän varmasti hänen asuvan eräässä paikassa, jota kutsutaan Piggotin lahdeksi", jatkoi Dick. "Jos teitä haluttaa kävellä sinne jonakuna iltapuhteena ja ottaa selvä kapteenista, saatte kaksi kultaista' mieheen. Minä puolestani tyydyn yhteen."

"Oo...", sanoi Sam ja seisoi kuin kivettyneenä moisesta julkeudesta.

"Ei! — Sehän olisi vahinko sinulle, Dick", sanoi kokki. "Emmekä me voi nauttia etuja sinun kustannuksellasi. — Ei. — Viisi puntaa ovat sinun."

"Minä en niistä huoli", sanoi Dick totisena. "Ahneuteni saakoon rangaistuksensa. Jos te kaksi menette ja otatte selvän hänestä, pidän sitä oikein rehellisenä ystävyyden merkkinä."

"No! Voimmehan siellä käydä", sanoi kokki teeskennellyllä ihastuksella.

"Dickillä on sydän oikealla paikallaan", sanoi Sam kokille. "Parasta kun menemme heti juomaan teemme."

"Anna kun puristan kättäsi, Dick", sanoi kokki kiitollisena.

"Sen tahdon minäkin tehdä", sanoi Sam ja tarttui vuorostaan Dickin kouraan. "Sinä olet oiva mies, Dick, siitä ei voi olla eri mielipidettä."

"Oikein kunnon mies", säesti kokki.

"Lähdemme heti teen jälestä, jos sinä viitsit katsoa lipun meille, Dick", sanoi Sam.

"Lipun?" toisti Dick. _"Lipun?"_

"Niin, tietystikin! Suurbritannian lipun", sanoi Sam ja katseli miestä viattomalla kummastuksella. "Eihän Piggotin lahteen voi Suurbritannian liputta mennä. Etkös sitä tiedä? Kävithän siellä eilen illalla."

Sam seisoi rauhallisena ja odotti vastausta, katsellen ihmetyksellä oikein ammattipetturia — ja Dick ryntäsi hyttiin suuttuneena kuin kimalainen. Ollen luulevinaan Dickin lähteneen etsimään puheessa ollutta lippua, pisti Sam varovasti päänsä hytin ovesta ja sanoi parin uimahousujakin kelpaavan, paremman puutteessa — pilapuhe, minkä hän halusta olisi ottanut takaisin, ennenkuin tapasi Dickin päivällisellä.

Northfleet'iin uudestaan saavuttua oli koko etsimishalu näennäisesti kadonnut jokaiselta. Ensiksikään ei ketään haluttanut antautua alttiiksi Henryn pilapuheille ja toiseksi, kun asiaa punnittiin järjen kannalta, tuntuivat edellytyksetkin hyvin mitättömiltä. Kajuutassakin vallitsi alakuloinen mieliala; ainoastaan perämies hoiteli puhetorvea.

"Sehän on suoraan vastoin parempaa ymmärrystä", sanoi hän erään kerran, kun asiasta oli sukeutunut pitempi keskustelu. "Te ette edes voi odottaa löytävänne häntä. Seuratkaa neuvoani: jatketaan vanhoja vuoroja Brittlesean välillä; tyytykää siihen."

"En, siihen en tyydy", sanoi laivuri itsepintaisesti.

"On aivan synti heidän kanssaan — tarkoitan ukkoja, joilla on vähänkin ikää ja harmaa parta —, että heitä ajetaan takaa kuin mitäkin metsän otuksia. Ja sitäpaitsi joutuu miehistökin ennen pitkää selkkauksiin, siitä olen varma."

"Puhukaa niin paljon kuin teitä haluttaa, se ei minua liikuta", sanoi laivuri ja hieroi saippuaa kasvoihinsa kovassa puhdistushommassa.

"Vai niin! Koetatte taas kaunistaa itseänne", sanoi perämies. "Ja kenen tähden? Toisen miehen kihlatun morsiamen. Niin se kuitenkin on, vaikka asiaa mihin päin vääntelisitte."

"Kun tarvitsen teidän neuvojanne, niin pyydän niitä", sanoi laivuri suuttuneena.

Hiljaisuuden vallitessa lopetti hän vaatetuksensa, meni maalle, käveli ja katseli puotien ikkunoita, lopulta kuitenkin kääntyen Gravesendiin päin. Ainoat valonsäteet hänen nykyisessä elämässään olivat säännölliset kouluvuorot, ja jatkaessaan matkaansa siunasi hän opettajain tarkkaa velvollisuuden tunnetta — joka ainakin kello neljältä ilmeni.

Mutta tänään riemuitsi hän liian aikaiseen, sillä vaikka lapset jo aikoja sitten olivat päässeet koulusta, ei vaan näkynyt varjoakaan Annis Gething'istä. Laivuri asteli edestakaisin katua ja ihmetteli. Puoli viisi. Hän odotti kello kuuteen ja aikoi juuri lähteä matkaansa, kun Annis neljännestä yli kuusi ilmestyi koulun rappusille.

"Kas! Tekin olette taas täällä", sanoi hän ja tervehti laivuria.

"Saavuimme juuri äsken."

"Ei mitään tietoja isästäni, otaksun?" kysyi Annis.

"Ei, ikävä kylläkin", vastasi laivuri! "Olitte myöhään koululla tänään. Eikö totta?"

"No! — Kyllä."

"Näytätte väsyneeltä", sanoi laivuri auliisti.

"Mutta sitä en ole", vastasi Annis. "Olin miss Grattan luona juomassa kupin teetä. Äiti lupasi mennä ulos enkä minäkään sentähden pitänyt mitään kiirettä."

"Onko hän ulkona vieläkin?" kysyi laivuri.

Miss Gething nyökkäsi ja pysähtyi seuraavassa kadun kulmassa.

"En aio vielä mennä kotiin", sanoi hän. "Täytyy vähäsen kävellä raittiissa ilmassa."

Wilson oli kahdella päällä tarjoutuako seuraan vai ei.

"Hyvästi", sanoi hän lopulta ja ojensi kätensä.

"Hyvästi", vastasi Annis. "Jos haluatte pistäytyä meille ja odottaa, niin äiti varmaan kotiin saavuttuaan on hyvin iloinen."

"Onko siellä ketään, jotta pääsen sisään", kysyi laivuri.

"Herra Glover, luullakseni", vastasi Annis ja katsoi pitkin katua.

"Sitten — sitten tulen toisella kerralla", änkytti Wilson hätääntyneenä. "Luulin muuten..."

"Mitä luulitte?"

"En mitään", vastasi laivuri. "Minä... Menettekö pitkällekin?"

"No, enpä juuri. Miksi sitä kysytte?"

"Ajattelin vaan, että kernaammin kai kävelette yksinänne?"

"Samantekevää", sanoi Annis. "Voittehan tekin tulla mukaan jos haluatte."

He astuivat äänettöminä katua alas.

"Mitä te äsken aioitte sanoa?" kysyi Annis vihdoin, kun vaitiolo näytti vaivaavan kumpaakin.

"Koska?"

"Kun sanoin herra Gloverin olevan meillä, niin sanoitte te luulevanne...?" Tätä sanoessaan katsoi Annis laivuriin silmäyksellä, jota tämän oli mahdoton käsittää.

"Niin, minä luulin", sanoi laivuri epätoivoisen rohkeudella, "teidän kernaimmin haluavan kotiin."

"En ymmärrä teitä", sanoi Annis kylmästi. "Olette äärettömän nenäviisas."

"Pyydän anteeksi", sanoi Wilson nöyrästi. "Olen hyvin — hyvin pahoillani."

Seurasi uusi hiljaisuus.

"Antaisin vaikka mitä, jos löytäisin teidän isänne", sanoi Wilson totisena.

"Niin! Toivoisin teidän onnistuvan — toivoisin teidän onnistuvan", sanoi Annis katsoen olkapäänsä ylitse laivuria.

"Otaksumpa herra Gloverinkin tekevän parhaansa", sanoi Wilson.

"Minun täytyy saada isäni takaisin", huudahti yht'äkkiä Annis. "Minun täytyy saada hänet, mutta halusta soisin jonkun toisen, kuin hra Gloverin, löytävän hänet."

"Tehän juuri menette naimisiin, jos isänne löytyy", sanoi laivuri ihmeissään.

"Niin, jos herra Glover hänet löytää", sanoi Annis matalalla äänellä.

"Tarkoitatteko...?" sanoi laivuri ja tarttui tytön käsivarteen. "Tarkoitatteko ettette mene naimisiin herra Gloverin kanssa, ellei hän löydä isäänne?"

"Niin", sanoi Annis. "Siten se on päätetty. Äiti haluaa sitä niin — ja minulle on asia yhdentekevää kun vaan löydän isäni. Siihen olen antanut lupaukseni."

"Mutta jos joku toinen hänet löytää?" änkytti Wilson.

"Siinä tapauksessa", sanoi Annis ja katsoi veitikkamaisesti Wilsonia, "en mene naimisiin. Niinkö tarkoitatte?"

"En... En minä juuri sitä tarkoittanut", sanoi laivuri. "Aijoin sanoa..."

"Katsokaa", sanoi Annis ja pysähtyi samassa, "mikä ihana näköala tästä on joelle.

"Hurmaava", sanoi laivuri.

"Tämä onkin lempikävelypaikkani", jatkoi Annis.

Wilson painoi sen mieleensä.

"Erittäinkin silloin kun herra Glover sattuu olemaan kotonanne", sanoi hän enempää ajattelematta.

"Herra Glover on ollut hyvin kiltti", sanoi Annis totisena. "Hän on ollut hyvin kiltti äidille ja nähnyt paljon vaivaa isäni etsimisestä."

"Toivon kumminkin, ettei hän onnistu löytämään häntä", virkkoi Wilson.

Annis kääntyi ja tarkasti laivuria.

"Onko tuo ystävällistä?" sanoi hän kiivaasti.

"Tahdon itse hänet löytää", sanoi laivuri. "Te tiedätte minkätähden."

"Nyt täytyy minun kiirehtää kotiin", sanoi Annis vastaamatta laivurin arveluihin.

Wilson tunsi rohkeutensa loppuvan ja yritti kaikin mokomin saada sanottavansa lausutuksi.

"Toivoisin teidän kohtelevan minua samalla tavalla kuin herra Gloveriakin."

"Sen teen halusta", vastasi Annis kiireesti. Hän ei voinut estää huuliensa värisemistä, ja hänen katseensa kääntyi toisaalle.

"Olen rakastanut teitä ensi näkemästä", sanoi laivuri yht'äkkiä laukaisten.

Aivan valmistumattomana näin pikaiseen hyökkäykseen ei miss Gething tiennyt mitä vastata. Osat olivat vaihtuneet, ja punastuneena kääntyi hän toisaalle.

"Olen viettänyt päiviä käyden edestakaisin koulunne edessä, edes vilahdukseltakin nähdäkseni teidät", jatkoi Wilson. "Toisinaan olen ihmetellyt, etteivät lapset ole jo mitään huomanneet."

Miss Gethingin karmiinin punainen poski kääntyi häneen.

"Sen ne kylläkin ovat tehneet", sanoi hän. "Eräs pieni toitottaja sai seistä tunnin nurkassa oppiakseen pitämään suunsa kiinni."

"Minä en voi sitä auttaa", sanoi Wilson. "Saatte panna vaikka koko koulun nurkkaan ettekä sittenkään saa minua estetyksi rakastamasta teitä."

"Ehkä nyt käännymme ympäri", sanoi Annis kylmästi. Molemmat astuivat ajatuksissaan eikä kumpikaan puhunut sanaakaan. Vähää ennen kaupunkiin saapumista Wilson pysähtyi ja katsoi pelotta ja vakavasti tyttöä silmiin. Hän oli päättänyt ajaa asiansa loppuun, maksoi mitä maksoi. Miss Gething peräytyi ja katsoi maahan.

"Lupaatteko kohdella meitä molempia yhtäläisesti?" kysyi Wilson matalalla äänellä.

"En", vastasi Annis ja katsoi pelokkaasti hymyillen laivuria. Ikäänkuin huumaantuneena tarttui tämä tytön käteen ja yritti vetää hänet luoksensa.

"Ei", sanoi Annis ja vetäytyi kiireesti syrjään. "Ei, se ei sovi."

Wilson pelästyi, huomaten menneensä liian pitkälle, ja pelko sai hänessä uudestaan vallan.

"Miksikä se ei sovi?" kysyi hän koettaen näyttää viattomalta.

Lyhyt, mutta onnettomuutta uhkaava kipinä välähti miss Gethingin silmissä.

"Pyydän anteeksi", sanoi laivuri nöyrästi.

"Mitä?" kysyi miss Gething, ja nyt oli hänen vuoronsa näyttää viattomalta.

Väsyneinä kiertoteihin, joissa hän aina joutui tappiolle, päätti Wilson taas käydä suoraan asiaan.

"Kun koetin suudella teitä ja sitten olin olevinani ymmärtämätön", sanoi hän avomielisesti.

"Kapteeni Wilson... minä... minä en käsitä mitä te tarkoitatte."

"Kyllä te käsitätte", sanoi Wilson levollisena.

Kipinä välähti taas miss Gethingin silmissä, hän puri huultaan ja kääntyi poispäin, huomattuaan mahdottomaksi rangaista tätä syntistä olentoa.

"Varmaankin sanotte ensi kerran tällaisia asioita jollekin tytölle", sanoi hän lopulta. "Niin", sanoi Wilson vakuuttavasti.

"Tahdotte harjotella", sanoi miss Gething halveksivasti.

"Niin, sitä juuri haluan", sanoi Wilson innokkaasti.

Hän teki taas liikkeen lähestyäkseen tyttöä, mutta tämän katse pidätti hänet.

"Ei kuitenkaan tytön kanssa, joka jo on puoliksi kihloissa", sanoi Annis ja katsoi laivuria lempeän moittivasti. "Se ei ole oikein."

"Tietääkö hän asian oikean laidan?" kysyi Wilson, tietystikin tarkoittaen herra Gloveria. Miss Gething nyökkäsi.

"Silloin katson asian olevan aivan oikein ja paikallaan", sanoi Wilson.

"Mutta sitä en tee minä", sanoi Annis ja ojensi kätensä. "Hyvästi nyt!" sanoi hän varmalla äänellä. "En halua tavata teitä ennen isäni löytymistä. Ja, jos herra Glover hänet löytää, en halua tavata teitä koskaan. Voikaa hyvin."

Laivuri tarttui ojennettuun käteen ja ihmetellen rohkeuttaan, veti hän vastusta tekevän tytön luoksensa. Sitten taivutti hän päänsä ja miss Gethingin suosiollisella avulla suuteli hänen hattunsa koristuksia. Tyttö riuhtasi itsensä irti, juoksi aina kadun toiseen päähän ja katosi nurkan taakse. Laivuri vilkasi vihaisesti aidan takana katselevaa hevosta, tapauksen ainoaa elollista näkijää, ja lähti kiireesti kohti Northfleetia, kehottaakseen rohkeutensa menettänyttä miehistöään uusiin ponnistuksiin.

IX LUKU.

Laivurin ihmeeksi ja harmiksi piti Annis sanansa. Hän tiesi hyvin, ettei voinut estää laivuria kohtaamasta itseään kadulla, ja sentähden otti hän mukaansa pari koulutyttöä. Kun ei tämäkään näyttänyt auttavan, lisättiin lukua, ja sen päivän perästä, jolloin Anniksen mukana kulki viisi nauravaa pienokaista, ei laivuria enää näkynyt.

Etsimistä jatkettiin koko kesä, ja "Merilokin" miehistö sai osakseen monet naurut ja ihmettelyt nuuskivasta esiintymisestään.

Syyskuun alkupäivinä oltiin Iranbridgessä, pienessä kaupungissa, Lebbe-joen rannalla. Kuten tavallista, eivät laivurin tiedustelut johtaneet mihinkään tuloksiin. Iranbridge oli siksi vähäinen paikkakunta, ettei kukaan siellä voinut piilottautua. Kuitenkin sai Henry eräänä kauniina päivänä, kun huomattiin hänen vastenmielisyytensä lastin purkaukseen, luvan mennä maalle ostamaan tupakkaa kokille ja samalla katselemaan vähän ympärilleen.

Henry astuskeli hiljalleen ja heitti tuontuostakin katseen taaksensa tomupilveen, mikä ympäröi "Merilokkia." Paikkakunta oli uusi ja tuntematon ja hänen mielensä hehkui seikkailuihin.

Kaupungissa ei löytynyt montakaan näkemisen arvoista paikkaa. Ennen rautateitä oli se kylläkin ollut vilkas satamakaupunki; nyt olivat sen kadut tyhjät ja ranta melkein autio. Paitsi "Merilokkia", löytyi vaan pari jahtia, joiden lastia miehet koreilla kantoivat maalle.

Hiljaisuus vaikutti painostavasti Henryyn; juotuaan kohtuullisen puolikkaan olutta sytytti hän piippunsa ja asteli Isoakatua kädet housuntaskuissa.

"Ei! Kyllä Lontoo on sentään toista", sanoi hän ja pysähtyi korkean tiilimuurin viereen katselemaan hedelmäpuita sen takana. "Täällähän on kaikki ihan kuollutta."

Hän kiipesi muurin harjalle, istui sinne hajareisin ja vihelteli. Kasvava oluthalunsa oli muuttunut vanhaan rakkauteen omeniin. Puut peittivät takana olevan rakennuksen, tilaisuus oli mainio, ja meikein pakosta hyppäsi hän muurin toiselle puolelle, ja alkoi kiireimmän kautta sulloa omenia taskuihinsa.

Kaikki oli äärettömän hiljaista. Poika matki romaanissa lukemiansa "punanahkain" hiipiviä liikkeitä tällaisissa tapauksissa, niin hyvin kuin kaksi tai kolme omenakiloa taskuissa sallivat, lähestyi sitten tutkien isoa huvihuonetta, ja kurkisti ovesta sisään. Se oli tyhjä, paitsi pöytää ja paria puupenkkiä. Henry istuutui ja maistoi omenaa.

Mutta samassa huomasi hän tilansa vaarallisuuden. Kuului lähestyviä askeleita, joiden päämääränä epäilemättä oli huvihuone. Äänettömästi ja kiireesti kuin vanha tottunutkin murtovaras ryömi Henry pöydän alle.

"Pysy tuolla, hävytön penikka", kuului samassa naisääni. "Ja ennen et pääse ulos, kun osaat joet aivan kuin vettä."

Joku työnnettiin huvihuoneeseen, ovi suljettiin ja väännettiin lukkoon. Askeleet poistuivat ja hämmästynyt ryöväri käsitti nyt tilansa koko vaarallisuuden: elämänsä riippui pienestä tytöstä.

"Minä en välitä teidän saarnoistanne", kuului vastustava ääni. "Minä en välitä — en! Syljen teidän jokiinne — syljen teidän jokiinne — syljen teidän jokiinne."

Äänen omistajatar istuutui pöydälle. Hädissään koetti Henry parantaa asentoaan, vaan löi vahingossa päänsä kovasti pöytään.

"Ooooh!..." huusi pieni tyttö kauhistuneena. "Älkää peljätkö", sanoi Henry nöyrästi ja katsoi tyttöön. "En minä tee teille pahaa."

"Hyi! — Hyi", sanoi tyttö. "Poika...!"

Henry ryömi esille ja istuutui arvokkaasti, vaan yskäsi samassa nolona huomatessaan tytön katseen kiintyvän hänen taskuihinsa.

"Mitä sinulla on taskuissasi?" kysyi tyttö. "Omenia", vastasi Henry houkuttelevasti. "Ostin niitä kaupungista."

Tyttö otti pari kappaletta ja tarkasti niitä tyystin. "Olet paha ja kelvoton poika", sanoi hän ja purasi toista omenaa. "Mutta kyllä tulet saamaankin, sinä, kunhan miss Dimchurch tulee."

"Kuka miss Dimchurch on?" kysyi Henry, anteeksiannettavalla uteliaisuudella. "Opettajatar."

"Onko tämä koulu?"

Pieni tyttö nyökkäsi suu omenaa täynnä. "Onko täällä miehiäkin opettamassa?" kysyi Henry, teeskennellyllä välinpitämättömyydellä. Tyttö pudisti päätään.

"Sinä olet ainoa poika, minkä koskaan olen täällä nähnyt", sanoi hän iloisesti. "Kyllä sinä saat, sinä, kunhan miss Dimchurch tulee."

Joku painostava levottomuus putosi Henryn sydämeltä ja hän hymyili tyytyväisenä.

"Vanhoja mamselleja minä en pelkää", sanoi hän rauhallisesti, veti piipun taskustaan ja täytti sen.

Pienen tytön silmät loistivat ihastuksesta.

"Oi! Jos minäkin olisin poika", sanoi hän kaiholla. "Silloin en välittäisi mitään miss Dimchurchista. Oletko sinä merimiespoika?"

"Merimies", oikaisi Henry. "Kyllä."

"Minä pidän merimiehistä", sanoi pieni tyttö ystävällisesti. "Saat kappaleen omenastani, jos haluat."

"En, kiitoksia", sanoi Henry kiireesti. "Minulla on vielä alkamattomia."

Pikku tyttö nousi pystyyn ja katsoi ylpeästi poikaan, mutta huomattuaan, ettei tämä vilkaissutkaan häneen, puri hän uudestaan omenaansa. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi tyttö. "Henry Hatkins", vastasi poika. "Entäs sinun?"

"Gertrude Ursula Florence Harcourt", sanoi tyttö suoristaen selkäänsä. "Minä en pidä Hatkins nimestä."

"Etkö?" sanoi Henry ja koetti peittää loukkaantumistaan. "Minä en taas pidä Gertrudesta taikka Ursulasta taikka Florencesta, ja Harcourt minusta on kaikkein hullumpi."

Miss Harcourt siirtyi pari kolme tuumaa etemmäksi ja naputti hermostuneesti sormenpäillään pöytää.

"Minä en välitä mistä sinä pidät", sanoi hän ylpeästi.

"Minä pidän Gertystä", sanoi Henry tuntijan äänellä ja katsoi pieniä rusottavia kasvoja. "Gerty on hyvin kaunis, siitä minä pidän."

"Siten minua tavallisesti kutsutaankin", sanoi miss Harcourt huolimattomasti. "Purjehtiiko sinun laivasi suurilla merilläkin?" "Kyllä", vastasi poika.

"Ja kuinka monta kertaa", sanoi Gertrude Ursula Florence Harcourt, "olet taistellut merirosvojen kanssa?"

"En nyt niin varmaan muista — kuusi tai seitsemän kertaa", sanoi Henry Hatkins. "Luulen niitä sentään olleen vaan kuusi."

"Kerro minulle niistä kaikista", sanoi miss Harcourt, joka vaivoin pysyi alallaan.

Henry puri kappaleen omenastaan ja alkoi, romaanejaan muistellen, juttunsa. Hän valloitti laivoja tavalla, jota eivät edes amiraalit olisi voineet uneksiakaan, vielä vähemmän merirosvot, jotka aina tulivat lyödyiksi. Miss Harcourt pidätteli henkeään, ja hänen pienet (eivät suinkaan liian puhtaat) sormensa puristivat pojan käsivartta kovemmin ja heikommin, aina kertomuksen kulun mukaan.

"Mutta koskaan et itse ole tappanut ihmistä", sanoi tyttö pojan lopetettua. Äänessä oli sointu, jota Henry ei tuntenut ansainneensa.

"Sitä en voi niin varmaan sanoa", vastasi hän lyhyesti. "Katsos taistelun tuoksinnassa ei siitä koskaan voi olla varma."

"Ei tietystikään", sanoi miss Harcourt katuen kiittämättömyyttään. "Sinä _olet urhoollinen_." Henry punastui. "Oletko upseeri?" kysyi miss Harcourt.

"En vielä juuri", sanoi Henry, salaisesti toivoen se olevansa.

"Jos tulet upseeriksi, niin minä menen naimisiin kanssasi suureksi tultuani", sanoi miss Harcourt ja hymyili suloisesti. "Se tahtoo sanoa: jos sinua haluttaa?"

"Kernaasti minun puolestani", sanoi Henry halukkaasti. "Minä en äsken tarkottanut totta, kun sanoin, etten pidä sinun nimestäsi."

"Silloin et myöskään olisi saanut valehdella", sanoi miss Harcourt lujasti, mutta ei epäystävällisesti. "Minä en voi kärsiä valehtelijoita."

Henryn omaatuntoa kolkutti jokin, mutta kun hän tuumasi vielä olevan aikaa parannukseen, niin hän tyyntyi. "Europan joet" olivat pudonneet pöydän alle ja kokonaan unohtuneet, kun monien jalkain ratina ja äänten sorina puutarhassa muistutti vangeille heidän kohtalostaan.

"Välitunti", huudahti tyttö, sieppasi kirjansa ja siirtyi niin kauaksi kuin mahdollista Henrystä. "Thames, Seine, Donan, Rhein..."

Miesmäiset askeleet pysähtyivät oven taakse. Avainta väännettiin lukossa. Ovi lensi auki, ja miss Dimchurch astui sisään huudahtaen hämmästyksestä. Hänen takanaan seisoi neljättäkymmentä pientä tyttöä, jotka olivat huomanneet hänen hämmästyksensä ja nyt odottivat selvitystä.

"Miss Harcourt!" huudahti opettajatar uhkaavalla äänellä.

"Niin", vastasi tämä, laskien sormensa riville, johon oli lopettanut ja katsoi ylös.

"Miten rohkenette istua täällä tuollaisen henkilön seurassa?"

"Ei se ollut minun syyni", vastasi miss Harcourt ja onnistui pusertamaan kyyneleen silmästään. "Te suljitte sisään minut ja hän oli täällä."

"Miksette huutaneet takaisin minua?" kysyi miss Dimchurch.

"En minä tiennyt hänen olevan täällä. Hän makasi pöydän alla", sanoi miss Harcourt.

Miss Dimchurch katsoi julmistuneena Henryä, joka piippu kouraansa unohtuneena, odotti tilaisuutta päästäkseen pakoon. Miss Harcourt pidätti henkeään, vilkasi salavihkaa merirosvojen tappajaa ja odotti jotain merkillistä tapahtuvaksi.

"Hän on varastanut omenoita", sanoi miss Dimchurch. "Missä on voimistelun opettajatar?"

Voimistelun opettajatar, pitkä kaunis tyttö, seisoi aivan hänen takanaan.

"Viekää pois tuo siivoton poika, miss O'Brien" sanoi johtajatar.

"Älkää nostako niin suurta elämää", sanoi Henry ja koetti puhua levollisesti. "Minä kyllä avuttakin menen. Pois tieltä siellä. En halua pidellä naisväkeä kovakouraisesti."

"Viekää ulos se", käski johtajatar. Miss O'Brien oli ihastuksissaan saadessaan näyttää voimiaan. Hän astui sisään ja seisahtui sisäänmurtajan eteen, aivan samalla tavalla kuin Henry oli nähnyt kapakan isännän tekevän Samille. "Ei! Kuulkaa nyt", sanoi Henry ja vaaleni. "Jättäkää pois tämä leikki. Minä en halua tehdä väkivaltaa teille."

Hän pisti piipun taskuunsa ja nousi ylös, mutta samassa kiertyivät voimistelun opettajattaren vahvat käsivarret hänen ympärilleen — ja Henry sätkytteli koipiaan ilmassa.

"Minä potkasen teitä", kuiskasi hän pahankurisesti unohtaen kokonaan jalkansa olevan ruuvipenkissä tytön kainalossa. Miss G.U.F. Harcourtin kasvot olivat vaaleat ja kauhistuneet.

"Tehkää se!" sanoi miss O'Brien ja kieritteli poikaa kuin voimistelusauvaa — pienten oppilastensa suureksi ihastukseksi.

"Jos vielä kerran tulet tänne, pahankurinen poika", sanoi miss Dimchurch, kulkien joukkueen etunenässä, "niin jätän sinut poliisille. Avatkaa portti, tytöt."

Portti oli auki ja Henry puolikuolleena häpeästä lennätettiin keskelle katua — ihan poikaa etsimään lähetetyn kokin nenän eteen.

"Mitä? — Henry?" sanoi kokki epäluuloisella äänellä ja vetäytyi muutaman askeleen taaksepäin. "Mitä sinä olet tehnyt?"

"Varastanut minun omenoitani", sanoi miss Dimchurch kiivaasti. "Jos hänet vielä kerran tapaan samoilla asioilla, niin katsokoon eteensä."

"Aivan oikein, rouva! Toivon ettei hän ole tehnyt mitään väkivaltaa kenellekään", sanoi kokki, voimatta käsittää nuoren ystävänsä tappiota.

Miss Dimchurch läiskähytti portin kiinni ja jätti arvoisan parin seisomaan keskelle katua. Kokki kääntyi ympäri ja kulki edellä, Henry seurasi masentuneena perässä.

"Tahdotteko omenan, kokki", sanoi jälkimäinen. "Piilotin kaikkein kauneimman juuri teille."

"En, kiitoksia."

"Ei se teitä pure."

"Ei, enkä minäkään sitä", sanoi kokki.

Jatkettiin matkaa äänettöminä. Torilla pysähtyi Henry "Valkoisen Hevosen" edessä.

"Astukaa sisään, juomaan pullo olutta, toveri", sanoi hän sydämellisesti.

"En, kiitoksia", sanoi kokki taas. "Ei se hyödytä, Henry. — Minua sinä et niillä keinoilla petä."

"Mitä te tarkoitatte?"