Part 8

"Kerran ennen, Airiselässä, olen tämmöisen kaatanut... no, ei ollut juuri näin vahva", tuumasi Iikka ja haki kannon päästä lakin päähänsä.

Yhdessä sitten alkoivat pohtia, miten saisivat reelle.

"Huudamme miehiä avuksi", esitti Perttu.

"Ei, emme huuda vielä. Koetamme ensin itse. Jos ei sinulla nouse, niin ei siitä sen pahempaa miestä kuitenkaan tule", arveli Iikka.

Kävivät sitten hommaan. Asettivat reet tielle, ettei matkaan saanti kävisi vaikeaksi ja raskaaksi. Hakkasivat latvan poikki ja karsivat oksat, jotka heittivät loitommaksi, tieltä pois.

"Kun vain reet kestäisivät", sanoi Iikka, kun alkoivat lujilla kangilla kohotella tyveä etureen pankolle.

"Reet kyllä kestävät, kun vain Raudikko jaksanee vetää", vakuutti Perttu. "Siltä varalta olen reet tehnyt, että ne kestävät."

Väänsivät ja väänsivät, mutta ei ollut leikin liikuteltava metsän jättiläinen. Silloin he molemmin tarttuivat lujasti kankiinsa ja puuhasivat hiki päässä. Ja vaikka suora voimakin on välisti tarpeen tukkia vääntäessä, on tukkimiehillä monenlaisia keinoja, joilla raskaskin puu saadaan vääjäämään. Mutta kaikki keinonsa ja voimansa sai Perttu nyt panna liikkeelle, ennenkuin tukin tyvi köllähti pyörätakan päälle. Siihen se köytettiin lujasti kiinni, ja nyt tuli latvapuolen vuoro kohota takareelle...

Tehetti ja pusketutti latvakin, ennenkuin totteli, mutta vääjäsi vihdoin ja nousi takareen pankolle.

Siinä nyt köllötti köytöksissä ja voimatonna kiveliön vanha asukas, vanhin kenties Anukanvaarassa.

"On se päivän nähnyt laskevan, toisen nousevan", arveli Perttu, kun viimeistä köyttä kiinnitti.

Reet olivat tiellä, ettei matkaan lähtiessä ollut vastusta. Takareen pankon alle oli Iikka asettanut kankensa, valmiina auttamaan matkaan, kun Raudikko ensi kerran yrittäisi.

Epäilytti heitä kumpaakin, miten saisivat onnessa tämmöisen tukin plassiin ja kuinka kävisi... jaksaisiko Raudikko vetää. Mutta siihen luottivat, että taival oli myötämaata plassille asti, tie hyvä, suora ja kovettunut. Raudikko oli vankka hevonen, tottunut jo syksyllä raskaan auran vetoon; ei se ottanut tempaisemalla kuormaansa liikkeelle, vaan koetteli... painoi länkiä lihaan... painoi... painoi, ja kun tunsi, että myötäämään rupesi, niin yritti kaiken kuntonsa, ja samalla Perttu vielä mossautti huuliaan ja molemmin päästivät ison äänen. Ja valjasten ritistessä, rekien paukkuessa ja lumen naristessa tukki lähti liikkeelle... Luimussa korvin iski Raudikko jalkojaan tiehen ja miehet hoilasivat...

"Hyvin käypi!" huusi Iikka, joka hoiti takarekeä. "Onpa peto hevoseksi."

"On se vähän ehompi vanhaa Laukki-vainajaa", riemuitsi Perttukin.

Ja yhdessä he lähtivät kuljettamaan jättiläistukkia plassiin päin, Perttu hoitaen eturekeä ja Iikka kanki olalla kävellen takareen jälessä.

"Lähti se vanha mies majastaan", lausui Iikka hyvillään ja lisäsi sitten kehuen: "Mutta tuskin nousisi muilla miehillä reelle."

Mutta lämmin, vettä tippuva palava on miehille puuhatessa tullut. Kuumina olivat kädet ja jalat, kuumana koko ruumis ja hikisenä kuin saunassa.

Onnellisesti he pääsivät, kun kaksi miestä oli kuormaa hoitamassa, tukkiplassille juuri silloin kun päivä alkoi olla kahdella karvalla.

Siihen pysäytettiin toisten, nuorempain veljiensä viereen tämäkin tukki.

Saapui siihen Herranenkin ihmettelemään. Hän oli luvannut Pertulle ylimääräisen palkinnon, jos tämä saisi ison petäjän täysipitkänä plassille. Siinä se nyt oli. Mutta kummasteli hän, miten kaksi miestä oli tuommoisen voittanut. Hyvillään oli ja palkkion takasi, sillä petäjän hinta oli verraton.

Mutta pakkanen tuntui iltapuoleen kiihtyvän. Hikiset miehet, paidat, housut märkinä, eivät joutaneet kauan juttelemaan. Vetivät päälleen turkkiresunsa, jotka saivat olla plassilla kaiket päivät, ja lähtivät hölkkää ajaen kodalleen. Siitä vei jokivartta pitkin, ohi tukkiläjien, yhteinen kotiinkulkutie, jota iltaisin palatessa ajettiin juosten. Oli siinä jo puu poikineen kumollaan pitkin Peurajoen vartta, oli kauniita, siroja, keltakylkisiä petäjiä. Näyttivät tuossa, pitkin pituuttaan oksattomina ollen, kovin alastomilta ja nöyrtyneiltä... taikka katsojasta tuntui, että tuollainen taisi olla taistelutannerkin, jolla maansa parhaat pojat kalpeina ja silvottuina makaavat. Siinä ne viruivat Anukanvaarankin salskeat männyt odottaen Peurajoen kevättulvia. Siitä ne sikin sokin uitettaisiin mutkikasta, koskista Peurajokea pitkin väljemmille vesille, ensin isompiin jokiin, sitten jokien lompoloille ja kavannoille, ja lompoloilta taas jokia pitkin, järviä poikki valtaväylän lauttaushaminaan.

Pertun ja Iikan saapuessa kodalleen olivat toiset jo vähää ennen sinne ehtineet ja kerinneet sytyttää roiman tulen, joka päivän aikana oli riutunut ja melkein kokonaan sammunut. Siinä hääräsivät tulen ympärillä kahvia keittäen ja silavaa kärventäen.

Nälissään ja pakkasesta tullen tuntui sanomattoman hauskalta ja suloiselta päästä lämmittävän tulen viereen. Ensi työkseen työnsi Perttukin jalkaniekka-kahvipannunsa tuleen keittääkseen kahvia sillaikaa kun Iikka apehti ja vaali Raudikkoa.

"Joko yrititte sitä isoa petäjää?" tiedustivat toiset.

"Jo on plassissa", vastasi Perttu ja alkoi vaihtaa kuivia vaatteita ylleen, lämpimän loisteen hyväillessä paljasta ihoa.

Oli se miehen näköinen tuo Perttu, arvelivat toiset. Oli hartioita, jos vankkoja käsivarsiakin; ei kumma, jos ison petäjänkin täytyi vääjätä. Ja voi turkanen noita haukisia ja ranteita...!

Siihen kokoontui muistakin kodista miehiä juttelemaan illan kuluksi. Kukin kertoi havaintojaan. Muutamia oli vastustanut. Monelta olivat reet särkyneet, yhdeltä katkennut luokka, toiselta aisa, ja kolmas oli lyönyt haavan jalkaansa.

Ja muista maailman asioista jaarittelivat sitten illempana.

Perttu ja Iikka jäivät kotaan kahden. Ne kaksi muuta miestä, jotka oleskelivat samassa kodassa, olivat menneet puulaakin isoon pirttiin. Eivät saapuneet vielä silloinkaan, kun Perttu ja Iikka illallisen syötyään alkoivat hankkiutua levolle.

Iikka nukkui jo. Nukkui rauhallisesti peurannahka allaan.

Perttu valvoi. Monet mietteet, monet huolet painoivat hänen mieltään. Yöllä varsinkin, kun valvoi yksin. Mistä johtuikaan, että hän aina epäili Iikkaa? Ensimmäisinä öinä, kun tässä kodassa nukkuivat, ei ollut lepoa kaikkena yönä. Hän heräsi siihen, että uskoi Iikan häntä vaanivan... ja sopivalla hetkellä iskevän... Mistä se pelko oli tullut ja minkätähden? Hannan vuoksiko? Hän oli usein katunut, että oli ollenkaan ruvennut Iikan kanssa yksiin hommiin. Ei olisi pitänyt ottaa häntä ojankaivuuseen Karhusuolle eikä ensinkään hakkuumieheksi tänne kiveliöön. Joka päivä ja joka yö oli mielessä pelko, mitä tekee. Metsässäkin voisi milloin hyvänsä iskeä kirveensä niskaan tai yöllä nousta ylös ja upottaa puukkonsa sydämeen...

Eihän tiennyt, mitä kostoa Iikka mietti, vaikka ystäväksi tekeysi! Iikan isä-vainajastakin kerrottiin, että hän oli murhannut kuljeksivan laukkuryssän...

Sattui hetkiä, jolloin hän piti epäilyksiään joutavina ja ärtyisestä ja väsyneestä mielestä lähteneinä. Saattoi olla, että oli jäänyt häneen perinnöksi äitivainajasta, joka kuului öisin pelänneen ja itkeneen, sanomatta koskaan kenellekään, minkä vuoksi valvoi ja itki...

Rauhallisestihan Iikka nukkui nytkin. Niin oli aina nukkunut, kun Perttu toisinaan nousi öisin ylös ja tulen otettuaan katseli... nukkui niinkuin nukkuvat ne, joita eivät huolet paina eikä omatunto mistään soimaa...

Ei olisi muusta niinkään nyt enää huolinut, mutta hänestä oli painostavaa ja ikävää, että Iikka kenties vieläkin rakasti Hannaa, vaikka ei puhunut siitä koskaan sanaakaan... Eikä ollut Perttukaan kertaakaan Hannasta Iikan kuullen mitään maininnut...

Pitäisi kerran ottaa puheeksi... jonakuna aamuna metsään mennessä, kun istuivat reessä ja Iikka usein silloin lauleli... Huomenaamulla jo ottaa puheeksi... Perttu tuntui vähän tyyntyvän, kun oli tehnyt mielessään tuon päätöksen.

Mutta sitten johtui mieleen muita huolia ja mietteitä. Ikävältä ja toivottomalta tuntui työnteko, vaikka ansio oli niin hyvä, ettei Perttu ollut osannut niin hyväksi ajatellakaan... Parhaina päivinä oli kahden miehen ja hevosen palkka noussut sataankin markkaan, välistä ylikin... Muut eivät saaneet niin paljoa, mutta laiskemmasti tekivätkin työtä ja ylellisemmin elivät.

Tullessaan oli Perttu poikennut Juustovaaraan vanhan Mooseksen puheille. Itserakas, kitsas äijä olikin Mooses ollut, ei ensinkään ihmisystävä. Kun Perttu ajoi asiaansa, selitteli, kuinka paljon saapi metsästä ja kuinka paljoon nousi Lomman velka, tekeysi äijä ensin köyhäksi, mutta vihdoin sanoi:

"Juoppohan sitä kuulut olevan sinäkin ja tappelija..."

Perttu hämmästyi. Hän ei ollut tiennyt, että semmoisia puheita oli liikkeellä. Mutta Mooses vakuutti varmaksi kuulleensa.

Sinne asti oli jo koskenniskassa sattunut kesällinen tappelunkahakka joutunut!

Perttu selitti Moosekselle koko asian. Mutta se ei tuntunut tekevän äijään mitään vaikutusta. Päinvastoin äijä alkoi selittää säästäväisyydestä ja työnteosta ja Jumalan siunauksesta... Silloin Pertunkin laimea mieli kovettui, ja kiivaasti hän sanoi:

"Ei näy auttavan isää sekään, että on kaiken maailman uskovaisia ruokkinut ja omaansa jakanut... eivät auta ihmiset eikä kuule Jumala..."

"Ei isääsi ole unhotettu, mutta sinä olet uskoton ja riettaan palvelija... vielä kristityitä moitit...!"

Pertun veri kuumeni yhä.

"Eipä ole näkynyt teitäkään enää, kun isä tuli puhumattomaksi sairaaksi ja huhut kertoivat, että talo myydään... Mutta osasitte silloin kyllä, kun tiesitte, että oli antamista, oli etuja, joilla kaikki kelvottomat ruokki... niin te ja koko teidän ulkokullattu lahkonne..."

"Rietas poika näyt olevan...!"

"Voisitte maksaa olostanne... ruokittiinhan eräänä talvena teidän hevostanne meillä monta kuukautta, kun itse vierastelitte vähän missäkin..."

Perttu uskoi äijän vimmastuvan, mutta mitä vielä. Siksi kavala oli, ettei ottanut suuttuakseen, nuhteli vain Perttua syntisyydestä ja sanoi semmoisine pahoine sydämineen menevän suoraa päätä helvettiin.

Kolkoin mielin hän oli lähtenyt Juustovaarasta. Hän oli taas kerran nähnyt, mihin kristityt kelpasivat... kuinka kuitenkin oli höllää heidän uskonsa -- jos itsekään olivat niin varmoja kuin kehuivat -- ja kuinka pintapuolista se tunne, jota nimittivät lähimmäisen rakkaudeksi.

Samanlaista oli kaikkialla, ei yksi toistaan parempi...

Mutta joskus, kun oikein alkoi mietityttää, hän rohkaisi mieltänsä sillä ajatuksella, että kun tämän talven ansion kaikki, joka pennin, panisi Lomman velkaan, kesän sitten soutaisi lauttoja ja syksyn tullen myisi kaiken irtaimiston, lehmät ja hevoset ja talvella kaikki Karhusuon heinät -- Herranen oli aikonut ostaa puulaakille --, kertyisi niistä ainakin puolet Lomman velasta, ja silloin saisikin jo myydä metsän... Herranen oli kehoittanut myymään vain isoimmat puut, ja sitä mieltä oli Pesolakin lopulta ollut... Karhusuo saisi olla alallaan niin kauan, että velat olisivat kaikki maksetut...

-- Ja sitten! Sitten ei olisi niin hyvää herraa, jota palvelisin... Hanna raukka! Rakkaimpani! Äitini, kallis kantajani!

Alkaessaan muistella äiti-vainajaansa hän heltyi viimein niin, että uni taas kaikkosi silmistä ja mieli heräsi unesta... Kummaa oli kertonut Jokijalan emäntä äidin kärsimisistä... Isää oli syyttänyt... muille ystävällinen ja antelias oli... äidille kova ja katkera, ja äitiä soimaili köyhtymisestä ja lasten renttuilusta...

Oli kai isänkin usko samanlaista kuin Juustovaaran Mooseksen...

Mooseskin oli vain tuominnut Lommaa alimmaiseen helvettiin ja kuitenkin oli itse yhtä sydämetön, yhtä julma ja raaka...

Mutta kun hän aamulla heräsi ja läksi Iikan kanssa metsään, ei hän kyennytkään ottamaan puheeksi, mitä yöllä valvoessaan oli aikonut.

XI.

Ikävät olivat olleet Hannan päivät siitä asti kun Perttu lähti tukkimetsään.

Viikkoja oli jo kulunut, oli jo joulu elettynä, mutta hän ei ollut vielä kuullut mitään Pertusta. Väliltä oli kerran kirjoittanut ja luvannut perillä, Anukanvaaraan päästyään, kirjeitä lähettää. Mutta ei ollut ehkä kulkijaa ollut kiveliöstä päin, ei Anukanvaarasta asti kuitenkaan. Oliko saanut Perttu Hannan kirjeitä ja terveisiä? Hanna oli lähettänyt niitä jo usein, oli kertonut, kuinka sairas isä kotona jaksoi, kuinka Kustaava hommaili, kuinka karja meni onnessa ja kuinka Veeni-poika pienensi tunkioon havuja ja turpeita. Oli huolistaankin puhunut. Oli suoraan kirjeessä ilmaissut mielensä, että lähtisivät Amerikkaan, että siellä saisi Perttukin työstänsä palkan. Siellä keräisivät omaisuutta, niinkuin moni muukin, ja sitten palaisivat Suomeen, kotia Pohjolaan. Monesti oli Hannan mieli tehnyt puhua siitä Pertulle. Mutta kun tiesi, kuinka Perttu oli rakastanut kotitaloansa, kuinka oli maata viljellyt, kaiken kuntonsa ja varansa siihen upottanut, niin ei saattanut sanoa. Sitäpaitsi Perttu oli puhunut isänmaanrakkaudesta ja kieltänyt kaikkia Amerikkaan menemästä. Silloinkin kansakoulun arpajaisissa, joissa oli pitänyt puheen, ja sitä puhetta oli rovastikin kehunut verrattomaksi -- oli varoittanut Amerikkaan menemästä. "On korpia, on mäkien rinteitä täällä, jotka leipää kasvavat, kun vain tekijöitä on..."

Siksi oli Hannan ollut niin vaikea sanoa ja esittää Pertulle, mitä kauan oli miettinyt. Mutta nyt oli kirjeessä siitä puhunut.

Oliko Perttu saanut sitä kirjettä ja mitä ajatteli? Sitä Hanna mietiskeli kutoessaan sukkaa kotonaan, kun illan hämy alkoi hiipiä huoneeseen. Oliko ollut säälimättömästi tehty, että kirjoitti tuumastaan Pertulle, joka polonen raatoi raskaassa työssä ja yritti ja toivoi..! Saattoi raataa ja nostella yli voimainsakin tai joutua vahingon alle milloin hyvänsä... Terveytensä oli siellä moni menettänyt tai raajarikoksi tullut.

Pertulle hän nytkin kutoi sukkia. Lähettäisi kulkijain matkassa taas nämä kolme paria, joista viimeinen pari oli valmistumassa...

Iltaisin, kun oli aikaa ja puhteet olivat pitkät, Hanna hiihteli Viraniemeen sukankudelma matkassaan. Viraniemeen oli poikki kylän vainioiden lyhyt matka suksilla, kun pääsi hiihtämään suoraan. Kustaavan kanssa oli hauska jutella, aika kului hupaisemmasti, ja Pertusta ja huolistaan oli turvallisempaa puhua Kustaavalle kuin muille.

Mutta oli sattunut joulun pyhäin aikana semmoinen tapaus, josta ei ollut Pertullekaan kirjoittanut, mutta Kustaavalle oli puhunut.

Lomman Artturi oli käynyt toistamiseen kosimassa! Vakavasti oli Hanna puhutellut Artturia. Oli sanonut jo monta vuotta olleensa Pertun kihlattu morsian. Kovasti se oli näyttänyt koskevan Artturiin, jolla oli kihlat matkassaan.

"Mutta ei taida sinusta sentään tulla Viraniemeen uutta emäntää", oli Artturi sanonut.

"Sitä en suinkaan ole toivonut enkä liioin huolehtinut", oli Hanna vastannut.

"Sen varan minä kyllä kykenen pitämään, ettei tule sinusta Viraniemeen emäntää eikä Pertusta isäntää."

Ei ollut Hanna sanonut siihen mitään. Kuullut oli jo huhuna Lomman aikeet. Ja hyvästiä jättämättä Artturi oli lähtenyt, komealla orhillaan ajaen poistunut kulkusten helistessä...

Sitä ei ollut saattanut Pertulle kirjoittaa.

Ja kieltänyt oli Kustaavakin. Perttu oli välisti niin kummallinen, ettei tiennyt mitä alkaisi ajatella.

Jospa vain nyt saisi tietoja, saisi edes huhujen kauttakaan tietää, että mies vielä oli terveenä...

Ja juuri kun hän, päivän käytyä pimeäksi, sytytti lamppuun tulen, sen valossa valmistaakseen viimeistä sukkaparia, ilmestyikin nainen hiihtäen pihalle.

Se oli Kustaava. Pertulta oli kirje. Ylimaan miehiä oli menossa kaupunkiin. Niiden matkassa oli kirje tullut, ja Hannan osoite oli kuoressa.

"Paikalla suorin sukset jalkaani ja läksin sinulle tuomaan... Kovin teki mieleni jo aukaista, mutta en uskaltanut", selitteli Kustaava hiihdosta hengästyneenä.

Hanna otti kirjeen. Ja vaikka hän sen saapumisesta oli kovin hyvillään, sekaantui hänen iloonsa levottomuutta siitä, oliko Perttu terveenä vaiko sairaana... ja mitä hän kirjoittaisi siitä Amerikan matkasta.

Hän istui lampun ääreen, Kustaava hänen viereensä, ja alkoi lukea lyijykynällä kyhättyä kirjettä; kirjaimet olivat kankean näköisiä, mutta kookkaita ja selviä.

Hänen ehdittyään loppuun he istuivat hetken ääneti, Hannalla Pertun kirje kädessään. Paljasta hyvää kirjoitti Perttu, mutta ei ollut saanut Hannalta kuin kaksi kirjettä. Ei ollut saanut sitä, jossa Hanna puhui Amerikkaan menosta. Hanna tunsi kuin helpotusta siitä. Terveenä kertoi olevansa, ja hyvä oli ansio. Toivoa täysi oli Pertun kirje, toivoa paremmista päivistä ja tulevasta onnesta.

"Ei se aavista, mitä Lomma täällä hommaa", sanoi Kustaava. "Lueppa vielä sitä loppua, jossa minustakin mainitsee", hän sitten pyysi.

Hanna luki:

"Ja kun saan Lommalle velan maksetuksi, niin olen ajatellut, että Kustaava olkoon lapsinensa edelleenkin meillä. Mihinkäpä ne lapsiraukatkaan muualla joutuisivat kuin pahain ihmisten potkittaviksi -- ja niiden lasten päälle kyllä on aita matala kaikilla. Kun kasvavat, niin opetan ne tekemään työtä. Viraniemessä on kyllä korpia kuokkia, ja leipää tulee myöskin, kun vain on tekijöitä, se on uskoni... Eihän ole Kustaava paran syy, että hänen miehensä oli laiska nahjus. Sano Kustaavalle, että koettaa hoitaa talouttani niinkuin omaansa olisi ja vaalia isää. Antakoon lapsille rieskamaitoa..."

"Voi, voi sitä hyvää Perttua!" sai Kustaava sanotuksi ja ratkesi itkuun ilosta.

"Kyllä hän on liian hyvä mies Lomman ryövärijoukon riisuttavaksi", sanoi Hanna. "Pysyisi raukka siellä terveenä ja hengissä palaisi!"

Ja kyynel nousi Hannankin silmään.

Kustaavan lähdettyä hän alkoi uudelleen tutkia kirjettä. Toiselle arkille Perttu oli kirjoittanut siitä, kuinka hän aikoi menetellä Lomman velan suhteen. Sen maksamiseksi piti kerätä kaikki mitä hengestä irti lähti, kirjoitti hän.

"Kun koko talven olen täällä ja vasta viimeisellä kelillä palaan, niin uskon, että minulla on melkoinen summa koossa. Koetan sitten saada joltakin hyvältä ihmiseltä metsää vastaan lainaa, ja lisäksi vielä myymme irtaimistoa, että pääsisimme Lommasta eroon. Juustovaaran rikkaan luona kävin, vaan ei hän aikonut auttaa. Olinhan aikeessa ennen tännelähtöäni käydä Lomman puheilla, mutta en kuitenkaan mennyt -- enkä saattanut mennä. Kesällä kun kävin, näytti minusta siltä, etten rukoile häneltä armoa, ja tuskin se mitään auttaisikaan. Onhan Lomman sydämettömyys siksi tuttu meille molemmille."

Muista velkojista Perttu kirjoitti:

"Ne ovat enimmäkseen kotikyläläisiä, eivätkä heidän velkakirjansa ole suuria. Ainoa, jolla on vähän isompi saaminen, on Koskenniskan Aukusti-isäntä. Mutta häntä myöskin kesällä puhuttelin, eikä sanonut olevan hänellä kiirettä eikä tarvetta. -- -- Tätä kirjoitan kodan lauteella, kun toiset nukkuvat."

Hanna istui pitkän aikaa kädet helmassa ja kirjettä käsin aukoen ja kiinni pannen. Ja kun vähän aikaa oli mietiskellyt, niin aukaisi ja luki taas uudelleen.

Toivossa siellä Perttu työtä teki... Kuinka lämpimästi hän olikaan kiintynyt Viraniemeen! Ei henkensä kaupalla siitä luopuisi...

Ja jos kuitenkin tulisi pakko! Hanna oli kuullut kylältä huhuja, että Lomma oli sanonut saataviensa olevan suuremmat kuin koko talon arvo maineen metsineen.

Tiesikö sitten Perttu kaikki? Ei hän kuitenkaan epäillyt, ettei hän Viraniemeä saa pitää... koko kirjeen sisältö sen osoitti...

Olisiko hänelle kirjoittaa ja selittää huhuista, jotka tiesivät Lomman hommista? Vaikeaa oli sitäkään tehdä ja pahoittaa hänen mieltään, kun hän raatoi kaikin voimin ja uskoi työnsä siunaukseen.

Ei, sitä hän ei voinut Pertulle kirjoittaa. Ehkäpä huhut sinnekin kerkiäisivät...

XII.

Talven selkä oli katkennut.

Aurinko, joka oli monet viikot säteettömänä ja kylmänä näyttäytynyt muutamien vaarojen välistä etelän taivaanrannalta, oli kohoamistaan kohonnut ja nousi keskipäivällä yli vuorten huippujen ja lämmitti lumista, kankeaa maailmaa. Sen kilossa oli jo lämmintä ja elämää, joka oli voittanut talven voiman. Taivaskin, joka värjötti vaaleana ja värittömänä, sai sinisemmäksi ja ruskotti illoin, aamuin.

Oli jo kevään kevättä Pohjolassakin.

Hanna oli talven ajan kutonut ja neulonut ahkerasti. Mutta sanomaton ikävä oli hänellä ollut. Vaikka Pertultakin oli tullut usein kirjeitä, vaivasi mieltä aina rauhattomuus ja epäilys, että Perttu sairastuisi tai loukkaantuisi. Jo oli Perttu vastannut siihenkin Hannan kirjeeseen, jossa tyttö puhui Amerikkaan menosta. Ei sanonut Perttu sinne mielen tekevän ja käski Hannankin heittää semmoiset ajatukset pois. Kotimaa oli hänelle rakas ja Pohjola kaikkein rakkain. Perttu oli kertonut pienetkin seikat ja selittänyt, että raskas työ tuntui hänestä nyt keveältä, kun hän ajatteli Hannaa ja tulevaa onneansa. Ja nyt hän uskoi jo varmasti saavansa Lomman velan maksetuksi. Herranen oli luvannut käydä metsää katsomassa ja aikonut ostaa suurimmat puut puulaakille.

"Ei ole Amerikka sitten mikään verrattuna omaan hauskaan kotiimme", kirjoitti Perttu. "Täällä on keväisin linnunlauluja ja käenkukuntaa. Yksin valvoessani kuvittelen sitä hauskaa, kun kesäisin menemme yhdessä Hopeasaareen varhaisena aamuna heinäntekoon."

Siihen tapaan Perttu haasteli joka kirjeessä. Eikä Hanna ollut saattanut mainita mitään siitä, että Lomman velkakirja oli uloshaettavana... Mutta nyt hän oli päättänyt selittää kaikki. Ja Hanna aloitti Pertulle pitkää kirjettä.

Viraniemessä puuhaili ja toimitteli Kustaava niinkuin emäntä ainakin. Hän oli koettanut olla säästäväinen. Maito oli viety meijeriin, eikä ollut Kustaava ottanut penniäkään maitolaskuun. Pikkutarpeisiinsa oli kerännyt milloin mistäkin. Perttu saisi kaikki periä itse, palatessaan tukinajosta. Viljaa oli nyt aitassa kovasti, eikä ollut raaskinut Kustaava jouluksikaan sitä säkkiä myllyyn toimittaa, jonka Perttu oli pannut erilleen ja käskenyt leipoa siitä joululimput. Sairaalle isälle oli Hannakin usein paremman palan tuonut, ja parhaat palat oli Kustaavakin säästänyt.

Välipäätöksiä oli poliisi Kustaavalle kantanut ja selittänyt mitä kukin sisälsi. Lomman saamisia ne olivat kaikki. Mutta Kustaava oli selittänyt, ettei hän tiennyt veloista mitään, ja kun poliisi yritti isän luo, näkyi selvään, ettei tämä mitään ymmärtänyt, eikä hän mitään vastannut. Mutta ei ollut hän niistä Hannallekaan puhunut. Jokijalka oli käskenyt Pertulle kirjoittaa, mutta Kustaava ei ollut tahtonut.

Oli kevättalven kirkas päivä. Suvannon selälle paistoi päivä jo niin kirkkaasti, että silmiä huikaisi, ja joen rannalta kimalteli valkoisen hangen pinta kuin kullattu.

Kustaava kehräsi uunin luona, karja-Kreeta karttasi. Venni-poika oli vasta palannut Karhusuolta, missä oli veistellyt uuden ladon hirsiä, ja oli paraillaan syömässä.

Silloin ajaa hurautti pihaan nimismies Mustallaan, välkkyvissä valjaissa ja kulkusten helistessä, poliisi kuskinaan. Ja heidän perässään Lomma poikineen, suuret susiturkit yllään...

Kustaava kalpeni ja pahaa aavistellen käski Venni-pojan mennä sukkelaan kutsumaan Jokijalan isäntää tulemaan.

"Sano niin, että vallesmanni ja Lomma ovat täällä."

Kun oli kysymys vallesmannista, ymmärsi poika, että oli hätä käsissä. Venni paralla oli katkerat muistot nimismiehen käynnistä. Ja hän puhalsi ulos ovesta semmoisella vauhdilla, että oli heittää kumoon poliisin, joka oli eellimmäisenä tulossa pirttiin.

Nimismies oli vanha, leppeän näköinen mies, joka ei ollut ensi kertaa ulosottotoimessa. Hän riisui turkkinsa hitaasti, kätteli Kustaavaa ja puheli minkä mitäkin. Kustaava tointui vähitellen säikähdyksestään, niin että kykeni puhumaan.

Tuli Lommakin sisälle. Ei ottanut lakkia päästään eikä riisunut turkkiaan. Hän retkahti istumaan karja-Kreetan sänkyyn, joka oli oven luona. Hänen kasvonsa olivat likaisen kalpeat, ja silmät punoittivat. Nähtävästi hän oli humalassa, ja samoin Artturikin, jonka naaman näppylät paistoivat kovin iljettäviltä.

Poliisin kainalossa oli nimismiehen laukku, jonka hän kantoi pöydälle peräikkunan luo, poistuen sitten äänettömänä penkille istumaan.

"Nämä taitavat olla Kustaavan lapsia", sanoi nimismies. "Ovat vankkoja poikia. Siitä miesvainajastanne ei tainnut sen enempää kuulua eikä ruumista löytyä...?"