Part 7

Ei missään odotetakaan talvea niin ikävöiden kuin Perä-Pohjolassa, jossa sulan aikana ei päästä hevosella pitkälle liikkumaan. Valkoinen lumi tuo riemua mieliin, ja pakkanen rakentaa siltoja pohjattomien jänkkien ja järvien poikki. Silloin pääsee ajamaan takalistoille, erämaille ja kiveliöihin. Lyhyitä päiviä pitentävät kuutamoillat, ja milloin on kuun pohja, silloin revontulet syttyvät ja valaisevat kulkijan mieltä. Valtaväylän syvin uoma on sitkein jäätymään. Kauan se jaksaa taistella pakkastakin vastaan, ennenkun viimeinen railo on ummessa. Mutta kahleisiin sekin lopulta joutuu. Jättiläisen vankka valtasuoni on puoleksi vuodeksi lakannut tykkimästä. Mutta koskessa hyrskyt pauhaavat kaiken talvea. Se puhaltaa sieraimistaan vihaista viimaa ja kuin nyrkkiä puiden uhkaa, että vielä kahleet katkeavat, vielä uoma leviää, latu laajenee ja vangittu voima pääsee irralleen.

Mutta nyt se lepää kuin haudassaan, tuo mahtava, syvä virta ja rauhallisempi suvanto, lepää äänetönnä ja voimattomana, ja sen jäinen peite kasvaa joka yö vahvemmaksi. Kun ensi lumi tuiskusi maalle ja joen jäät olivat valkoisena tasankona, alkoi kiire heinänajo joen saarista ja puiden nounti metsistä. Syyskeleillä koetti kukin töitään jouduttaa, jotta ehtisi sydäntalven ajaksi tukinajoon. Huhu oli koko syksyn ollut liikkeellä, että tukinajoja tulisi paljon, ja kaikki talonmiehet varustausivat tukkimetsään.

Tulinen kiire oli Viraniemen Pertullakin. Venni-poika ajoi vanhalla Laukilla puita metsästä ja Perttu heiniä uudella raudikollaan Karhusuolta ja Luomalanjoelta, kun hänellä ei ollut saariniittyä.

Kaikilla, jotka aikoivat talveksi tukkimetsään, oli kiire saada halkoja, heiniä ynnä muuta tarvetta koko talven ajaksi kasaan ajetuksi, sillä hevosia ei moneenkaan taloon jäänyt yhtään. Perttukin oli päättänyt päästää vanhan Laukin jo lepäämään maailman vaivoista, sillä vanhus oli tullut hitaaksi.

Tänä aikana kulki Viraniemen ohi sadoittain heinähäkkejä edestakaisin. Usein Perttu tuli silmänneeksi jäälle, jossa meni kymmeniä hevosia peräkkäin ja miehet makailivat heiniin peitettyinä häkkien päällä. Ja silloin hänen silmänsä sattuivat aina Hopeasaareen, jossa näki Lomman hevosten seisovan avonaisen ladonoven luona ja renkien täyttävän häkkejä... Ja hän käänsi päänsä pois ja huokasi...

Junnon-Iikka oli jo parisen viikkoa sitten mennyt muiden tukkilaisten kanssa Anukanvaaraan puulaakin valmistaviin töihin talviajoa varten. Kun Perttu saapuisi, aloittaisivat he sitten yhdessä ajon, Iikka hakkuumiehenä.

Perttu oli valmistellut tukinajoon tarvittavat neuvot kuntoon. Reet olivat vankat, Pertun itse tekemät, ja hyvässä tervassa. Ajoneuvot, köydet kaikki reilassa, ja hänen uusi hevosensa, Raudikko, hyvässä lihassa. Hän oli valmis lähtöön.

Hän oli ikävin mielin odottanut kutsua Jokijalalta, mutta ei ollut mitään kuulunut. Hän oli kuitenkin saanut tietää, että ne miehet, jotka hän oli nähnyt Jokijalan pihalla, olivat olleet paperipuun ostajia. Mutta he eivät olleet sopineet Jokijalankaan kanssa metsäkauppoihin. Saadakseen asiasta paremman tiedon Perttu läksi kuuloille.

Oli jo lumi maassa, ja Pertun oli aie parin päivän perästä lähteä tukinajoon. Jokijalassa ei ollut isäntä kotona, mutta emäntä toimitti Pertun istumaan ja sytytti tulen lamppuun.

"Näkeepä kerran tätä naapurin miestä kylässä", hän sanoi Pertulle. "Ei se mies aikaansa raitilla ole tuhlannut."

Kun Perttu tiedusteli, oliko isäntä kauaskin mennyt, selitteli emäntä:

"Ei vain kauas ole mennyt... Olisiko mennyt Mattilassa käymään... Voisin minä panna poikasen hakemaan, jos niin kiire olisi..."

Mutta ei sanonut Perttu niin kiirettä olevan.

"No, tuleeko lähtöä tukinajoon ennen joulua?" tiedusteli emäntä puheen jatkoksi.

"Aivan näinä päivinä pitäisi lähteä."

Oltiin taas ääneti pitkän aikaa. Emäntä näkyi alkavan hommata kahvinkeittoa. Hyvin vähän oli Perttu Jokijalan emäntää puhutellutkin. Harvoin oli käynyt naapurissa, ja vielä harvemmin kävi naapurin emäntä Viraniemessä. Niin oli aina ollut, sillä naapurit eivät sopineet yhteen uskon asioissa.

"No, kuinka isä vielä voipi? Ei taida paranemisesta olla toivoa?"

"Ei ole huonompi eikä parempi... siinä makaa... Surkeaa on hänen elämänsä, kun puhe ja ymmärrys meni... Armahtaisi Jumala ja ottaisi hänet kärsimästä...!"

Emäntä huokasi.

"Kummallista on tämä ihmisen vaellus täällä! Niinkuin sinunkin vanhempiesi! Koko ikänsä pitivät huolta toisten autuudesta, talvikaudet kulkivat saarnamatkoilla taikka kotonaan viikkomääriä ruokkivat ja vaalivat kristityitä, läheltä ja kaukaa... Eivät he ainakaan olleet kitsaita eivätkä kiinni tässä maailmassa... Toisten hyväksi elämänsä käyttivät ja aina olivat valmiit auttamaan, vaikka mikä maankulkija olisi apua tullut pyytämään... Mutta nyt?"

Emännän ääni muuttui vihaisemmaksi, kun hän jatkoi:

"Nyt, kun olivat tulleet vanhoiksi ja köyhtyneet... ei kukaan käynyt näkemässäkään... Vanha saarnamies, joka parastansa opetti ja kaikkensa maailmalle jakoi, kuolisi puutteeseen, ellei sinua olisi... Semmoinen on maailma..."

"Ei kai isä ole kunnian ja kiitoksen takia Jumalan sanaa julistanut", huomautti Perttu hiljaisella äänellä.

"Sitä minä en sanokaan. Mutta minä sanon, että eipä ojenna pennin edestä takaisin kukaan niistäkään, joita isäsi parhaina päivinään maallisissakin asioissa auttoi ja joilla nyt olisi hyvä varaa muistaa, kun toinen on köyhtynyt... Ja kaikkein kiittämättömimmät ovat juuri hänen hyvät kristittynsä..."

Pertun täytyi myöntää, että niin oli. Usein hän oli itsekin samaa ajatellut. Ihmetellyt, että nekin uskovaiset, jotka isän kaulassa riippuen syntejään tunnustivat ja anoivat niitä anteeksi, nyt olivat kokonaan unohtaneet tuon kääntymys- ja heräämishetkensä... ja unohtaneet hänet, joka puhui heille lohtua ja antoi syntejä anteeksi.

Niin oli käynyt.

"Äitivainajasi olisi ollut eriluontoinen kuin isäsi, mutta ukko on aina tehnyt omin päinsä. Tuskin olisi velkaa niin paljon karttunutkaan, jos äitisi olisi saanut joskuskaan tehdä tahtonsa mukaan... Puhui se kerran äitivainajasi minulle paljonkin. Vähää ennen olit sinä juuri syntynyt, ja silloin puhui ja itki... Isä oli silloinkin saarnamatkoilla Kittilässä... Eikä sen vainajan kärsimisiä kukaan muu tiedä kuin Jumala... Ei niitä maailmalle huutanut... Mutta minä tulin hyvin käsittämään."

Samassa isäntäkin tuli kotia. Hänen vakavat, hyväntahtoiset kasvonsa olivat tavallista totisemmat, ja silmissäkin oli tyytymätön ilme. Perttua hän kätteli ystävällisesti ja käski kamariinsa.

Kun tulivat kamariin ja isäntä oli sytyttänyt kynttilän, käski hän Pertun toiseen pöydänpäähän istumaan ja istui itse toiseen.

"Jo sinä olet pitkästynyt minua", hän sanoi aluksi.

"Kyllä olen vähän odotellut. Kuulin tuonnottain, että täällä teidän puheillanne oli käynyt kaksi paperipuunostajaa. Lähdin kuuloille, mitä he arvelivat... Tulee minullekin heti lähtö tukkimetsään..."

Isäntä tarjosi Pertulle sikaarin ja sytytti itsekin.

"Visunlaisia ostajia ne olivat. Kävimme metsässä. Näytin niille omasta sarastani Särkirovan kuusikkoa, mutta vähän ne minusta tarjosivat siksi kuin muualla kuuluvat hintaa antaneen. Vaikka minun metsäni onkin paljon harvempaa ja pienempää kuin teidän..."

"Katselivatko meidän sarkaamme?"

"Kävimme läpi senkin..."

Perttu näki Jokijalan isännän silmistä ja kasvojen ilmeestä, että hän oli raskaalla tunnolla ja ettei ollut niin päin metsänostohommat kuin he olivat toivoilleet.

Mutta Perttu kysyi kuitenkin:

"Tarjosivatko ne meidän metsästämme... tarkoitan kuusikoita... minkään vertaa?"

"Minun on niin paha tätä asiaa sinulle selittää, ja siksi olen näin kauan ollut sanomattakin, kun olen koettanut valvoa sinun parastasi ja pitää puoltasi..."

Isäntä katsoi lattiaan, oli tuokion ääneti, mutta oikaisi sitten selkäänsä ja sanoi hitaasti:

"Maksaisivat ne siitä minun mielestäni kelpo hinnan, mutta Lomma on kieltänyt, ettei saa metsää toinen ostaa eikä toinen myydä ennenkuin hänen kiinnityksensä, joka on taloon ensimmäiseksi merkitty, on maksettu..."

Pertun kasvot kalpenivat, mutta hän ei virkkanut mitään. Jotakin siihen suuntaan hän oli arvellut, kun näki merkit petäjissä, mutta tätä hän ei ollut osannut ajatellakaan.

Jokijalka jatkoi:

"Minä kävin Lomman puheilla ja selitin, että niillä metsärahoilla juuri on tarkoitus maksaa hänen velkansa... Mutta hän ei ottanut kuuleviin korviinsa... Minä sanoin sitten suoraan, että hän lain varjolla viepi toisen omaa... Mutta ei sille miehelle näy auttavan... Nähtävästi hän himoitsee taloa..."

Pertun mieli lannistui niin, ettei hän ymmärtänyt sanoa mitään.

"Jos olisi semmoinen mies, jolta saisit rahat lainaan, että maksaisit Lommalle pennistä penniin, niin hänellä ei olisi enää isännöimisvaltaa", puheli Jokijalka. "Mutta Lomma tuntui sanovan, että hänellä on muitakin saamisia kuin se kiinnitys..."

"En ole siitä kuullut. Enkä usko ennenkuin näen velkakirjat", sanoi Perttu ja alkoi vähitellen tointua.

Mutta hänen tuli niin paha olla, ettei hän enää tyytynyt istumaan naapurinsa seurassa.

"No, istahda nyt edes sen aikaa, että juomme kahvit!"

Mutta Perttu ei sanonut joutavansa. Hänellä oli kuin hengenahdistus; hirveä paino pusersi hänen sydäntään ja semmoinen hätä, ettei yhdessä kohden pysynyt.

Melkein kuin pyörryksissä hän pääsi kamarista. Ei muistanut sanoa hyvästiäkään. Mutta portaille asti saatellut Jokijalka virkkoi:

"Jos koettaisit saada lainaa siltä Juustovaaran Moosekselta. Hän on isäsi vanha uskonveli ja rikas..."

Perttu kuuli kyllä, mitä Jokijalka sanoi, ja tarttui siihen heti tokaisemalla:

"Mahtaisiko antaa minun nimeeni?"

"Käy nyt kuuloilla, kun menet tukinajoon."

Poikki peltojen lähti Perttu astumaan. Ei noudattanut talojen välistä polkua, vaan käveli mistä sattui, töksähtäen välistä lumen täyttämiin pellon ojiin. Hänelle oli äkkiä selvinnyt Lomman homma. Siksi se oli kesälläkin vain livertänyt, ettei ottaa velkaa, ja siksi se oli metsänkin luettanut ja kaikki muut vehkeensä valmiiksi miettinyt... Muu ei ollut mielessä kuin saada talo polkuhinnasta... Hopeasaaret... Karhusuot... Viinamäki... ja hänen puutarhansa... Oli jo aikaa ehkä niin miettinyt... Junnon-Iikka oli kerran syksyllä, kun olivat yhdessä ojankaivuussa Karhusuolla, sanonut, että Lomma ajatteli pojalleen Viraniemeä... Mutta ei ollut Perttu sitä silloin niin todeksi uskonut...

Iikka piti sittenkin kaikessa hänen puoltaan...

Levottomassa mielessä heräsi Pertulla sentään yksi toivo vielä. Jos auttaisi se Juustovaaran rikas, joka oli isän paras uskonveli! Hänellä oli rahaa ja maita ja mantuja. Ja kun hän myisi metsän, saisi Juustovaaran rikas rahansa takaisin... Sinne piti nyt heti lähteä... sopi poiketa Juustovaaraan tukinajoon mennessä...

Mieltä helpotti vähän se toivo. Muualta ei ollut yrittämistäkään. Oman kylän miehet eivät kyenneet auttamaan... Jokijalka kyllä auttaisi, mutta hänelläkin oli velkaa jo ennestään... hyvä jos metsällään saisi maksetuksi...

Yöllä oli Perttu niin levoton, ettei saanut unta silmiinsä. Olisi ja eläisi nyt äiti, jolle huolensa juttelisi... Äiti tietäisi jotakin... Ei käynyt Hannallekaan sanominen... vaikka Hanna kyllä varmaan oli aavistanut samaa, joskaan ei ollut mitään puhunut...

Pertun ajatukset riensivät salamoina asiasta toiseen, tapauksesta tapaukseen... Ja nyt hän muisti, että kun hän kesällä kävi Lommalla oli Lomman vanhin poika, Artturi, pihalla puhutellut ja tiedustellut yhtä toista... oli sitäkin kysynyt, oliko se Karhusuo hyvääkin suota... Eikä hän silloin vähääkään aavistanut, mikä heillä oli mielessä... Oli vielä toinenkin juttu, joka nyt johtui mieleen... Huhuna oli kulkenut, pari vuotta sitten, että Artturi oli mielitellyt Hannaa...

Ei ollut Hanna koskaan mitään Artturista puhunut eikä ollut Perttukaan kysynyt... Ruma, näppynaamainen ja juoppo se Artturi...!

Tulvaamalla tulvi hänen mieleensä ajatuksia... Kumma mies, salaperäinen ja omituinen oli isä ollut, kun ei hänelle veloistaan koskaan mitään selittänyt, ei edes ollut sanonut, kuinka paljon olikaan... Oliko Lommallekin muuta velkaa kuin kiinnitysvelka? Niin oli Lomma Jokijalalle väittänyt. Ei ollut isä siitä koskaan maininnut eikä äitikään, joka kuitenkin tuntui muut velat tietävän...

Jos ei saisi mistään apua... jos Juustovaaran rikaskin kieltäisi! Kaikkiko menisi? Hänen työntekonsa vainiolla ja Karhusuolla...! Hänen rakas puutarhansa puineen ja pensaineen... ja Hopeasaari mehevine luhtineen? Ja kasvattimetsä Viinamäen takana ja koko Särkirovan uljas männikkö?

Vieras mies kylvämässä hänen Viinamäkeään, vieras seisomassa hänen suuren tuomensa alla puutarhassa!

Niinkö kova, niinkö onneton oli kohtalo?

Hän ei enää pysynyt vuoteessaan, jossa oli kääntelehtinyt kyljeltä toiselle. Hän nousi kävelemään, ja oli taas kuin olisi toivoa välkähtänyt tyhjyyden keskellä. Eipä tiedä, kuinka hyvänsuuntainen mies oli Juustovaaran rikas! Perttu oli monet kerrat, kun Mooses oli käynyt isän luona -- viimeksi toissa vuonna -- hoitanut tallissa hänen hevostaan, kun välisti viipyi viikonkin isän kera uskonasioista puhumassa. Ystävällinen ja puhelias ukko oli Mooses ollut... ja isän kanssa henkiystävä...

Ja jos nyt menisi hyvin tukinajossa, ja miksei menisi, kun oikein yrittäisi... niin sieltä karttuisi rahaa pienempiin velkoihin, ja verot ja muut saisi karjasta kerätyiksi... Sitten myisi Särkirovan...

Mutta sitten tulisikin Lommalle lämmin lähtö Hopeasaaresta isännöimästä... tulisi suuri lovi Lomman karjaan, kun Hopeasaaren heinät eivät enää olisikaan hänen käytettävinään...

Jos jaksaisi elää ja tietäisi eteensä... tai jos ainakin puhuisi Hannalle huolensa, niinkuin Hanna oli pyytänyt...!

Kuinka usein hän oli Hannalle kuvaillut sitä onnellista aikaa, kun Hopeasaarikin oli omana... Sitä muhkeaa ja lukuisaa karjaa! Hevosia ja varsoja! Ja Karhusuolla suuri, järkiperäisesti kunnostettu suoviljelys...

Ei, ei hän voisi Hannalle puhua, ei ainakaan vielä...

Ja taas mietteet kääntyivät. Tässä tulisi nyt muutos elämässä... Äiti oli kuollut, isä heikko, ja velkojat alkaisivat ahdistella... muutos tapahtuisi...

Oliko ollut hullutusta sekin, että kaikki, mitä omalla työllään tukkihommissakin ansaitsi, pani talon tarpeisiin? Työneuvoja oli ostanut, maanviljelyskaluja monenlaisia, apulantoja... Olisi pannut ansionsa pankkiin... niin nyt olisivat hyvät hädän hetkenä... Mutta talo olisi sitten rappiolla... olisi jo aikaa oltu maantiellä...

Ei ollut Perttu kyennyt säästämään. Jos joskus ajatteli, että nuo piti panna pankkiin, niin silloin oli reikä valmiina. Milloin mihinkin. Välisti tuli Kustaava itkien, että puute ahdisti, välisti piti aivan viimeisensä antaa veljille, jotka talvikauden roikalehtivat ja söivät talon ruokaa. Ja siihen korkoja ja veroja monenlaisia! Niin, ettei itselle liiennyt vaatetta päälle eikä liioin kenkiä jalkoihin...

Hän muisti veljiänsä, jotka olivat Amerikassa. Kuinka hauskat päivät heillä lienee? He olivat panneet Lomman velan alkuun, he ja Erika-sisar. Siitä oli kasvanut, ja lisää oli isä ottanut silloin kun antoi kiinnityksen...

Jo silloin on Lommalla ollut selvillä, miten hän menettelee, ja silloin on jo himoinnut taloa, kun näki, mikä aarreaitta Hopeasaari oli...

X.

Talvi Pohjolassa, talvi erämaan kiveliössä!

Kuinka erilainen se onkaan kuin rantamaiden vedenvärinen, tarmoton ja sumuinen talvi, joka ei peitä pellon sänkeä eikä metsän mättäitä näkyvistä. Ei ole siellä lumikaan niin hohtavan valkoista kuin asumattoman sydänmaan sydämessä. Sillä suurilla, aukeilla kentillä se pohottaa harmahtavalta ja likaiselta, ja tuuli tuopi sen pinnalle kaiken maailman roskat.

Mutta kiveliön talvi on puhdas ja valkoinen, ja lumen pinta kuin palttina. Eivät sinne maailman pölyt pääse likojaan tuomaan ja lumenpintaa rumentamaan. Tasaisesti tuiskuttaa talvi lumensa suurten vaarojen la'ille ja lyömättömien metsien korpiin. Kerros kerroksen päälle liittyy tasaisesti ja limittäin, kunnes suuri, äänetön erämaa lepää haudattuna valkoisten peitteittensä alle niinkuin ikuiseen puhtauteen.

Voi tuota erämaata, äänetöntä, jylhää kiveliötä talviaamujen päivän valjetessa! Ei kuule korva mitään ääntä. Poissa ovat metsälinnutkin, jotka syksympänä, marjain kypsyessä, pitivät ilojaan vaarain kupeilla ja paljukoilla. Rantamaille ovat kaikki elävät kadonneet. Kauan, kauan saa erämaa yksinäisyydestään nauttia, kauan odottaa, ennenkuin joku ihminen sattuu eksyksissään sen hämärään pylvästöön. Myrsky välisti temmeltää talvisina öinä, kun taivas huokailee raskaassa pilvessä, -- temmeltää ja ryskyy, puskien nurin lahovikahongan, taivuttelee pitkien jouhipetäjien latvoja ja korpikuusien niskoja mennessään, ja siirtyy aukeammille aloille töitään jatkamaan.

Ei ollut vielä Anukanvaaran erämaassakaan tukkilaisen kirves koskaan puuhun iskenyt. Sen metsä oli tähän asti saanut rauhassa olla ja elää ja kuolla. Se oli laaja vaara, kauttaaltaan pitkän, komean petäjikön peittämä, ja penikulmia karttui siitä matkaa ensimmäisiin kyliin ja taloihin. Mutta nyt oli tullut Anukanvaarankin vuoro. Sen ääretön rikkaus oli vietävä pois, myytävä maailman markkinoille. Kruunulle kuului Anukanvaarakin ympärillä olevine kiveliöineen, ja nyt olivat yhtiöt ostaneet kaikki täysimittaiset puut, jotka kevään tullen, jokien auettua, olivat uitettavat kauas pois.

Syksyllä jo, ensi lumen tultua, ilmausi liikettä Anukanvaaraan. Tukkityömiehiä oli sinne tulossa. Mutta hankalaa ja raskasta oli kulku, sillä vähän oli lunta vielä kiveliössä. Asunnon tekoon talven ajoa varten sinne jo pyrkivät rekineen ja eväineen. Ja kun lopulta pääsivät perille, niin katselivat vaaran eteläpuolelta soman, kaltevan mäenrinnan. Siinä ei maa ollut niin kivikkoinen kuin päällempänä, ja siinä oli hongikkoa, suoraa ja sievää, vaikka temppelin olisivat rakentaneet, ja pulppuava lähde notkossa, josta vesi juoksi jänkälle. Siihen ensimmäiset tulijat alkoivat valmistella asuntoja, yöt nukkuen havumajassa, rakovalkean lämmittäessä.

Jo ennen joulua saapui Viraniemen Perttukin Anukanvaaraan. Sinne ei maksanut vaivaa pyrkiä niiden, joilla oli huonot ja lamaiset hevoset ja aiastuneet reet. Täällä täytyi olla vankkaa ja tervettä väkeä, tottuneita miehiä ja hevosia ja lujia välineitä. Sillä tietona oli, että Anukanvaaran petäjät olivat järjestään jättiläisiä ja ajomatka paikoin jyrkkää myötälettä. Lujaa siinä kysyttiin.

Vaaran alle, etelänpuoliselle rinteelle, siihen, missä kangas loppui ja louhikko alkoi, oli Perttu kahden muun kotikylän miehen kanssa tehnyt yhteisen asunnon. Se oli kuostoista koirankaulaan salvettu ja varaukset täytetty sammalilla. Kun kävi ovesta sisälle, näki maahan kaivetun permannon ja sen keskellä kivisen kiukaan, jossa honkatuli paloi lakkaamatta, savun noustessa vaivaloisesti katossa olevasta reiästä ulos. Seinäin vierillä olivat lavitsat, makuusijat, joissa kullakin oli peurannahkansa, nahkaisensa ja muut tarvikkeensa.

Samanlaisia asuntoja oli siinä lähistöllä monta, mikä pienempi, mikä isompi, missä enemmän asukkaita, missä taas vähemmän.

Mutta kaikkia muita isompi oli puulaakin "pytinki", jossa oli konttori ja pirtti. Näissä oli oikeat tulisijat, kivistä loukkoon muuratut, ja savupiippu katolla niinkuin ainakin. Siitä kappaleen matkaa edempänä oli ruokamakasiini, hongista salvettu, mutta sammalitta laskettu.

Paksuna lumitalvena, kuten nytkin, näytti Anukanvaaran tukinajajain kortteeripaikka kuin lumeen peittyneeltä kylältä, josta oli jäänyt näkyviin vain muutamia taloja. Koko ympäristö, vaikka olikin uhkeaa männikköä, oli jätetty hakkaamatta, etteivät tuulet tuntuisi eikä pyry pääsisi niin rajusti puskemaan.

Hevosia varten oli kyhätty talleja. Toiset olivat tehneet oikein vasiten, mutta toiset vain havumajan, johon oli nostettu turvetta katolle. Jo oli ajoon saapunut satakunta hevosta ja parisataa miestä.

Liikettä siinä aamuvarhaisilla oli, kun miehet läksivät metsään. Piti syödä vankasti, jotta päivän kesti tukkeja "hirttää". Silloinpa siinä hommaa ja mellakkaa oli. Mikä keitti velliä, mikä kiiseliä, mikä paistoi kaloja tai kärvensi silavaa tulen loisteessa. Toiset apehtivat hevosia, muutamat lämmittivät vettä silppuihin tai paloittelivat leipiä apekoppaan.

Makasiinin ovi oli auki. Siellä seisoi Herranen paksu turkki yllään, kalua punniten. Oli siellä ruokavaroja. Valtainen pino oli jauhosäkkejä, kookkaita silavalaatikoita, kahvipaaluja, sokeritynnyreitä ja minkä mitäkin. Mikä otti jauhosäkin, mikä leipiä, voita, kalaa, kahvia. Ja ahkeraan sai siinä Herranen punnita ja kirjoittaa.

Miehet ja hevoset alkoivat siitä vähitellen poistua, omalle tielleen kukin. Päivisin ei kylässä näkynyt montakaan miestä. Mutta aina jokunen kuitenkin. Millä oli reki särkynyt, niin sitä oli korjaamassa, millä kirvesvarsi katkennut, niin uutta oli tekemässä. Tälle oli tapahtunut se vahinko, että hevonen loukkasi jalkansa, tuota taas oli kanki, kun rekeen väänsi, lyönyt poskelle, niin että koko naama oli ajetuksissa. Ja melkein joka päivä oli joku saanut kolahduksen jäseniinsä.

Laaksoon, joka oli Anukanvaaran ja Rattastunturin välissä, oli tukkiplassi valittu. Sen läpi juoksi Peurajoki, jonka tiettiin keväisin olevan korkeavetinen, -- tulvan, kirsiveden, pysyvän siinä kauan laskematta. Molemmanpuoliset Peurajoen rannat Anukanvaaran kohdalla olivat laajat ja puuttomat, ikäänkuin vartavasten tukinajopaikaksi valmistuneet.

Siihen tukkeja ajettiin. Kuorma kuorman perästä ilmausi metsästä ja toi oman läjänsä. Monta kilometriä pitkältä oli tukkiläjiä, niin ettei huuto kuulunut toisesta päästä toiseen. Vaikka kyllä siinä miehet ääntä pitivät, kun metsästä tulivat. Kuului huutoja ja kiroilemisia. Mikä noitui hevoselleen, mikä omaa tyhmyyttään, kun kanki luiskahti tukin alta pois juuri kun oli saamaisillaan tukin keikutetuksi läjän päälle.

Hyvät olivat palkat, jos olivat puutkin kookkaita ja tie jyrkkää. Muutamat eivät viitsineet kovinkaan itseään rasittaa. Kävivät pari kolme kertaa kirkkaimman päivän aikana metsässä, niin ajoivat majalleen, rupesivat kahvin ja ruoan keittoon ja löivät korttia illan kuluksi, milloin eivät neuvot olleet rikki menneet eikä muutakaan vauriota tapahtunut.

Junnon-Iikka oli Pertulla hakkuumiehenä. Se oli ollut ahkera pari, ja tietona olikin jo kaikilla tukinajajilla, että Perttu ja Iikka olivat enimmin ansainneet. Huvikseen oli Herranenkin käynyt katsomassa, kuinka tukki vierähteli, kun Perttu asetti kangen olkansa päälle.

Metsässä olivat nytkin. Iikka puuhasi suuren jättiläispetäjän tyvellä. He olivat sen siihen tienvarteen jättäneet kunnes tie ehtisi kovettua, ennenkuin yrittäisivät metsän jättiläistä rekeen. Sitä olivat käyneet muutkin miehet katselemassa, ja iltaisin, kun oli puhe siitä tullut, olivat arvelleet, ettei jaksaisi sitä yksi hevonen vetää eivätkä kestäisi kenenkään reet. Mutta Perttu ja Iikka olivat nyt päättäneet yrittää.

Puserosillaan ja avopäin iski Iikka kirvestään mahtavan petäjän kovaan tyveen. Vaikka hän ei ollut miesten vankimpia, oli hän kuitenkin tottunut, notkea ja uuttera tukkimies. Vihaisesti sinkoilivat lastut, ja raitis tervan haju tuoksahteli. Kuurassa olivat hartiat ja vankat, mustat hiukset, ja pitkin otsaa valui hiki. Itään päin se piti saada kaatumaan, että tyvi jäisi länteen -- plassille päin. Iikka oli asettanut rangat alle lumeen siihen kohden, johon toivoi jättiläisen kaatuvan, niin ettei se pääsisi rysähtämään utukkaan liian syvälle. On onneksi tyven, ettei tuuli painanut latvaa. Taitavasti, tottuneen tavalla ja varovasti Iikka menetteli, otti lukuun pienetkin seikat, ja kun tyvessä vähän ärähti ja hän tunsi, että nyt... niin alkoi työntää. Risahti vähän jättiläisen jalkain juuressa... risahti toisen ja kolmannen kerran ja paukahti... silloin jo kallistui itään päin. Iikka sysäsi vielä kerran... myötäsi... myötäsi... ja jymähti paukkuen ja ryskien rankain päälle, oksat ja pientä metsää allensa haudaten.

"Siinä sinä nyt olet, mutta milläpä saadaan rekeen", arveli hän, oikaisten selkäänsä ja hyvillään katsellen, kun osui oikein kaatumaan.

Mutta samassa tuli Perttukin, joka oli etemmäksi tukkiplassille kuullut puun kaatumisen, ja virkkoi:

"Yksinkö sinä sitäkin aloit hakata!"