Part 5

"Ei ole ollut aikaa... on niin paljon muuta työtä..."

Mutta Pesola ei kuullut, sillä hän teki tutkimuksiaan ja vähäväliä huudahti:

"Ihme, kuinka suuria lanttuja ja porkkanoita... Ei Etelä-Suomessakaan tämmöisiä näy... Vielä sitten hokevat, ettei täällä menesty ja kasva... Mutta... tuota noin... miten on turnipsimaasi nyt menestynyt?"

"On se jonkunlainen, mutta en ehtinyt sitäkään tarkkaan kitkeä, ja työväestä on puute..."

"Kas vain, kuinka nuo puusi kasvavat... Tuon jokiäyrään me istutamme kuusia täyteen... pohjoista vastaan... Eikö niin?"

He kävelivät pihan poikki ja tulivat navetan taakse, johon Perttu agronoomin neuvon mukaan oli muokannut turnipsimaan.

Pesola ei voinut kyllin ihmetellä Pertun turnipsimaata, niin komea se oli. Ei koko jokivarrella sanonut sellaista nähneensä, eikä missään muuallakaan.

"Sinä saat tästä ensimmäisen palkinnon..."

Mutta nyt hän huomasi, että Perttu pysyi kovin vakavana ja miettivän näköisenä ja etteivät mitkään puheet tuntuneet vaikuttavan häneen.

"Mikä sinua vaivaa, mies, kun olet niin alakuloinen?"

Hän oli kyllä jo kuullut, että vanha saarnamies makasi halvattuna ja että emäntäkin oli hyvin heikko.

"Onpa tässä miettimistä minun osalleni", vastasi Perttu.

Mutta Pesola oli elämäniloinen mies, joka tahtoi nähdä hauskaa väkeä ympärillään. Pertusta hän oli päässyt siihen uskoon, että hän oli taitava ja hyvälahjainen maanviljelijä, joka ei antanut opin ojaan kaataa.

"No, älähän sure... Emäntä sinun pitää ottaa... Eikö sinulla jo ole tiedossasi?" sanoi hän.

Hän ei tiennyt, minkä taakan alla Pertun sydän sykki. Ei osannut aavistaakaan, mitä mies oli mietiskellyt sitten viime näkemänkin.

"No, miten alkaa karjasi menestyä?" kysyi hän kuin sivumennen.

"Paranemaan päin on nyt. Nuoret maatiaisrotuiset voivat hyvin ja kasvavat."

Karja oli Pertun ilo, vaikka vastoinkäymisiä siinäkin oli ollut. Luomatauti oli vaivannut monta vuotta, ja kesää ennen oli paras maitolehmä uponnut suohon.

"No, se mies, joka ei anna vastusten lannistaa, vaan yrittää ja yrittää uudestaan..."

"Se on helppo sanoa", arveli Perttu naurahtaen. "Mutta sitä näkyy tottuvan vastoinkäymisiin niinkuin muuhunkin... Ja montakohan miestä maataan viljelisi, jos vahingoista säikähtäisi eikä sitkeydellään kovaa onnea voittaa koettaisi!... Pian talot jäisivät kylmille..."

"Niin. Kyllä se on lujassa leipä maanviljelijällä... ainakin täällä. Mutta kun kehitys, oppi ja taito tulevat avuksi, niin..."

"Ei tule tänne koskaan sitä aikaa, että helpolla eläisi, mutta se ei olekaan pääasia. Pääasia on, että maa kyllä miehensä elättää, jos työtä tekee. Mutta kuka täällä tekee maatöitä? Ei ole monta miestä tässäkään kylässä..."

He syventyivät juttelemaan maanviljelijän asemasta Perä-Pohjolassa. Ja varsinkin siitä raskaasta epäkohdasta, että maatyöntekijät vähenivät vuosi vuodelta. Siihen oli luonnolliset syyt, jotka aika ehkä kerran korjaa, arvelivat.

Iltasella, kun he Pertun kamarissa puhelivat keinoista maanviljelyksen parantamiseksi täällä Perä-Pohjolassa, teki Pertun mieli monta kertaa jutella Pesolalle talon veloista ja siitä, olisiko mitään keinoja saada jonkunlaista lainaa valtiolta, jotta pääsisi erilleen Lommasta. Mutta vaikka hän monta kertaa oli siitä sanomaisillaan, ei hän sitä tehnyt. Missäpä semmoisia kassoja olisi olemassa!

Mutta puheen jatkuessa joutuivat talon metsävarat keskusteluun.

Kun Perttu mainitsi, että tänne juuri odotettiin paperipuiden ostajaa ja että hänkin oli aikonut kaupata Särkirovan sarasta kuusikkoa, joutui Pesola haltioihinsa.

"Niille ei kannata myödä yhtään kalikkaa... ne eivät maksa kuin mitättömän hinnan, ja paperipuumyynti on talon surma ja perikato... Kun ei linnun istuinta enää jää!" sanoi hän ankarasti ja selitteli vielä laajasti Pertulle, kuinka kasvava puu tuottaa monta prosenttia korkoa.

Perttu tiesi sen Pesolan selittämättäkin.

"Ja eikö tuo Särkirova ole juuri se metsäpalsta, jota sanoit säästäneesi ja hoitaneesi?" kysyi Pesola vielä varmuudeksi.

"Se se on", myönsi Perttu. Ja hän oli sanomaisillaan, että tosi hätä käski myydä, mutta ei sittenkään sanonut.

Pesola ehti kysyä:

"Eikö tällä talolla ole ulkometsäsarkaa, josta sopisi myydä? Talon tonttisarasta ei myy hullukaan niiden konnain raiskattavaksi..."

"On tähän kuuluva Lompalojoen sarka, mutta sen on isä myynyt viideksikolmatta vuodeksi puulaakille. Siinä sarassa ei todellakaan taida olla linnun laulupuuta..."

Pertun ääni soi surulliselta ja silmistä kimposi kaiho.

"Jaa, jaa... se on sitä vanhaa tyhmyyttä... ja polkuhinnasta tietenkin on myynyt?"

"Eivät kuulu tulleen parhaat tukit maksamaan puulaakille kuin puoli markkaa kappale."

Pesola vihelsi pitkään ja virkkoi:

"Selkäänsä tarvitsisivat saada kaikki vanhemmat metsänsä myyjät, ja paperipuun myyjille pitäisi panna holhooja."

"Hätä käskee monen myymään", sai Perttu nyt sanotuksi. "Enkä minä usko, että kukaan möisi metsäänsä, kun muutoin läpi pääsisi."

"Maa se elättää", sanoi Pesola vaan siihen, mutta ei kysynyt, miksi juuri Perttu tahtoi metsäänsä myydä.

Ja he alkoivat tarkastella sitä uuden kartanon piirustusta, jonka Perttu oli tehnyt.

Se oli Pesolankin mielestä aika mukava. Vanha päärakennus tulisi siirrettäväksi pitkin jokea, niin että puutarha tulisi joen viettävälle törmälle. Navetta taas tulisi kuin eri pihaan sika- ja lammasläävineen.

"Tästä tulee oikein soma", arveli Pesola.

"Niin, se on vain unelmaa, joka ei koskaan toteudu", sanoi Perttu.

"Mutta tulinpa tuon piirtäneeksi, kun ei sattunut muutakaan hommaa... talvi-illan kuluksi."

"Toden totta. Tässä on otettu pienetkin seikat huomioon. Esimerkiksi lantahuone on verrattoman käytännöllinen", puheli Pesola.

"Saapihan se siinä olla, mutta milloin lienee valmiina", virkkoi Perttu sillä äänellä, etteivät sitä hänen silmänsä koskaan näkisi.

Seuraava aamu oli kirkas ja kylmähkö. Valkoiselta pohottivat vainiot auringon noustessa, ja suvannosta nousi sakea usva.

Oli ollut hallayö.

Jo auringon noustessa olivat Perttu ja Pesola pystyssä, sillä heillä oli aie lähteä Karhusuolle Pertun uutisviljelystä katselemaan. Pesola tahtoi omin silmin nähdä, kuinka Perttu siellä oli hommannut ja kuinka alkoivat menestyä kesällä kylvetyt heinänsiemenet.

Reippaasti he nousivat Viinamäen sänkistä peltoa suoraan mäkeen, kuusikkoon, jonka läpi tie vei takalistolle ja Karhusuolle.

"Mistähän tälle pellolle semmoinen nimi on annettu?" kysyi Pesola, kun he olivat ehtineet puoliväliin peltoa, josta se alkoi kohota.

"Tästä pellosta, ihan vaaran niskalta, kuului ennen isoisä valinneen parhaan viljan viinankeittoa varten. Siinä ei koskaan halla pannut, niin että äijä huonoinakin vuosina sai tarveviinansa. Ja siitä asti on tätä peltoa Viinamäeksi sanottu", selitti Perttu.

"Niillä oli ukoilla siihen aikaan hauskat hommat, kun viinaa saivat omasta takaa. Mutta ei silloin ollut juoppoja niinkään paljon kuin nyt."

"Kuinka lienee. Mutta sen olen kuullut, että isoisävainaja oli ollut väkevä viinamies... Meidän luhtirakennuksessa on vieläkin kamari, jossa ukko välistä oli ryypiskellyt viikon ja kaksi, ettei selvää päivää ollut... Ja juoppo on ollut isäkin ennen heräämistään."

"Olihan niitä jokunen vanhempi mies kylässä juoppo, mutta yleisesti oli kansa raittiimpaa kuin nyt. Nythän juovat pienet pojatkin."

"Niin tekevät. Ja kuitenkaan ei tässä maassa saisi mitään ylellisyyttä harjoittaa,... ahkeruudella ja säästäväisyydellä tekisimme me suomalaiset tästä maasta viljavan maan, joka elättäisi monta miljoonaa ihmistä..."

He ehtivät pellon mäkipäähän, josta kuusikko alkoi. Perttu silmäsi kiveään ja muisti puheensa Hannan kanssa. Pesola kääntyi katsomaan joelle ja suvannolle ja lännen vaaroihin, joihin aurinko sopi somasti kimaltelemaan. Vuopioiden leikkelemä jättiläisniitty levisi siinä kuin tauluun maalattuna heidän edessään, ja valkoinen huurre välkkyi sängestä kuin hopeahelmien peittämänä. Lukemattomia latoja ja suovia törötti siellä törmillä kukkuroillaan saaren mehukasta, hyvänhajuista heinää.

"Välkkyy kuin hopea koko tuo ääretön niittymaa. Tuollaisia niittyjä ei tapaa missään Etelä-Suomessa", sanoi Pesola.

"Siinä onkin muuan saari Hopeasaari nimeltään. Se on tuo, jonka rannoilla kasvaa valkolehtistä vesipajua", ja Perttu osoitti kädellään Hopeasaareen päin.

Ei tiennyt Pesola, että siinä oli Viraniemen paras niitty, josta Lomma taaskin tänä kesänä oli korjannut runsaan heinän. Perttu ei puhunut siitä mitään Pesolalle. Ei saattanut sanoa, niin pahalta tuntui.

"Kuuluuko tähän taloon yhtään saariniittyä?" kysyi Pesola kuitenkin.

"On siellä iso sarka Viraniemelläkin", vastasi Perttu, mutta kääntyi samalla menemään metsään.

Siinä se oli juuri Pertun hoitama kuusikko, joka vuosikymmenen toista oli saanut kasvaa rauhassa ja hoidettuna. Siinä näkyi kuusten seurassa siellä täällä jokunen jouhimäntykin, suora, siro ja terve ja vaikka tukkipuuksi kelpaava.

"Tästä jo saat ottaa tavaraa, kun kartanoa alat korjata", arveli Pesola.

"En minä ensi tarpeeseen tästä ota", vastasi Perttu, ja Pesola näki, että kovin paljon piti mies metsästään.

Kuusikkoa riitti pitkän matkaa, toisen vaaran laitaan asti. Siinä muuttui ensin koivikoksi ja vaaran kupeella männiköksi, joka oli kulovalkean jälkeen noussut siihen rehevänä taimistona.

Vaaran jyrkintä kohtaa kiertäen vei tie Karhusuolle. Ja toisella puolen vaaraa oli laaja, puuton jänkkä, Pertun uudisviljelys. Siellä oli jo saroilla monta uutta latoa, jotka nyt olivat heiniä täpösen täynnä. Työtä siinä oli tehty, ja yhden miehen työksi se oli kerrassaan suurtyö. Mutta Perttu pahoitteli sittenkin, että vähän oli tullut valmista. Kahdelta saralta olivat ajomullat jääneet haettamatta ja eräs oja oli keskissä.

He tarkastelivat kesällä heinänsiemenelle kylvettyjä sarkoja. Mainion hyvin oli timoteikin itänyt, sievänä, tasaisena äpäreenä vihoittaen.

"Tämä on erinomaista suota", sanoi Pesola. "Täällä etempänä näkyy perusmaan savi olevan vielä parempaa kuin maan rannalla. Tässä suossa on rakkautta! Ja senhän olen sinulle aikaa sanonut..."

"Kun olisi varoja tätä viljellä", huokasi Perttu. "Minusta näyttää siltä kuin nuo sarat, joihin en ole apulantaa pannut nimeksikään, kasvaisivat paljaasta saven voimasta yhtä hyvin kuin apulannallakin höystetyt sarat. Ainakin oli heinä yhtä vankkaa..."

"Todellako?" kummasteli Pesola ja kävi kourin tunnustelemaan savea.

Perttu innostui näyttämään, kuinka paljon oli heinää tullut apulannalla höystetyistä saroista ja kuinka paljon niistä, joihin ei ollut muuta kuin vähän päälle levitetty.

"Merkillistä tämä on", myönteli Pesola.

Metsänlaidassa, josta jänkkä alkoi, oli Pertulla kovalla maalla kahden koivun välissä sauna, jossa oli väliin yötäkin, kun suolla syksyisin työskenteli. Sen toisessa lonkassa oli laakakivistä kokoonkyhätty takka, jossa voi pitää hauskaa pystyvalkeaa, kahvinsa keittää, kalansa paistaa. He menivät sinne sisälle, sytyttivät iloisen tervas-pystytulen ja alkoivat Pertun tuomasta eväslaukusta syödä aamiaista.

"Tämmöinen metsäsauna se sentään on paras keksintö maailmassa", arveli Pesola.

Ja hän heittäysi selälleen seinänviereen lavolle, tuoksuvain heinäin päälle, sillä välin kun Perttu keitti kahvia.

"Sinun on hauska täällä syödä ateriasi, kun työstä palaat... Ei tänne kuulu maailman pauhu eivätkä elämän kuohuvat mainingit... Hauska on syödä omaa leipäänsä... ja hauska lyödä löylyä omassa saunassaan", puheli hän tyytyväisellä äänellä.

"Omahan tämä on salvamani, tämä sauna, samoin kuin nuo ladotkin", sanoi Perttu, mutta äänessä tuntui taas surullinen sointu.

"Emäntä sinun pitää ottaa ja laittaa poikia avuksesi", innostui Pesola äkkiä. "Johan sinä olet hyvässä naimaiässä, ja emännänhän sinä tarvitset."

"Eipähän ole vielä emäntää sinullakaan", pani Perttu vastaan.

"Mitäs minusta, joka olen maankiertäjä ja hulivili..."

Kahvia juotaessa Perttu esitteli, että kävisivät nyt samalla matkalla Särkirovassakin. Pesola, joka oli perehtynyt metsäasioissakin, voisi jotakin arvioida Särkirovan metsästä.

"Siitä löytyy jo hyvin paljon tukkipuita, lukuunottamatta kuusikkoa, joka olisi erinomaista paperipuumetsää", selitteli Perttu.

"Käydäänpä vain, mutta en minä sinua sitä myymään kehoita, vaikka olisi kuinka hyviä tukkipuita", sanoi Pesola.

Särkirova alkoi heti Karhusuon toisesta laidasta, kohoten siinä korkeammaksi männikkökankaaksi, joka oli paikoitellen louhikkoinen ja kivinen. Kankaalla oli jo isoja, tervastyvisiä aihkia, puoleksi kuolleita petäjiä, mutta oli joukossa solakoita jouhimäntyjäkin, joissa ei ollut oksia kuin ihan latvassa.

"Nämä aihkit ja vikapuut olen säästänyt rakennuksia varten", puheli Perttu, ja kun oikein komean männyn kohtasivat, niin sen viereen seisahtuivat ja tuumailivat.

Mutta kun he joutuivat parhaaseen petäjikköön, jolla oli nimenä Honkasaaja, havaitsi Perttu, että parhaiden puiden kuoreen oli lyöty pilkka...

Kuka oli käynyt hänen metsäänsä tarkastelemassa?

Salamana lensivät hänen ajatuksensa sinne tänne, eikä hän kuullut, mitä Pesola selitteli ja neuvoi.

Mitä varten oli näitä parhaita puita pilkoitetta?

Ja kuta etemmä kävelivät Honkasaajan harjua, sitä enemmän pilkkoja näkyi.

"Oletko näitä parhaita petäjiä lukenut, koska niissä näkyy pilkkoja?" kysyi Pesola, mutta ei joutanut Perttu vastaamaan.

Perttu huomasi, että pilkkominen oli tapahtunut aivan äsken. Hän ei kyllä ollut itse koko kesänä joutanut käymään näinkään kaukana metsäsarallaan, mutta pilkoista saattoi päättää, että ne vasta olivat parin kolmen viikon vanhoja.

Ja yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti kamala aavistus. Lomman hommaa tämä oli...!

Hänen ajatuksensa tuntuivat seisahtuvan, ja kummallinen pelko täytti hänen sydämensä. Hän muisti kesällä huhuna kuulleensa Lomman kehuneen, että Viraniemi oli kylän parasetuinen talo vieläkin, vaikka Lompalojoen metsäsarka oli myytykin...

Mitkä aikeet ja hommat lienevät Lommalla?

Tiesiköhän Jokijalka tästä? Hän alkoi kävellä nopeampaan, puhui katkonaisesti sitä tätä ja vastasi Pesolan kysymyksiin aivan väärin.

Kun he olivat kulkeneet Honkasaajan poikki ja laskeusivat korpeen, jossa kasvoi pitkää kuusikkoa, sanoi Pesola:

"No, tästä todellakin saisi myydä palasen paperipuiksi."

Ja nähdessään, että kuusikkoa oli verrattoman laaja ala, virkkoi hän vielä: "Varsinkin jos rahahuolia on, niin kyllä tästä ainakin osan saisi myydä."

"Pitäisi tänne nyt aivan heti tulla paperipuun ostajia", jouti Perttukin nyt vastaamaan. Hän koetti rauhoittua, mutta Pesola huomasi, että Pertun mieli oli kuohuksissa ja mies levottomana.

Hän alkoi aavistaa Pertun huolia ja muisteli joskus kuulleensakin, että Viraniemi oli hyvin velkainen talo.

Kun he käveltyään läpi kuusikon kääntyivät takaisin, alkoi hän puhella:

"Tässä kyllä näkyy olevan semmoinen metsäsarka tämä Särkirova, että näiden puiden hinnalla... ja sillä hinnalla, mikä puutavaralla nykyään on... paikkaa monta reikää... isoakin."

"Niinkö luulet?" kysyi Perttu iloisemmasti.

"En ainoastaan luule, vaan olen aivan varma siitä", sanoi Pesola.

Ehdittyään jälleen Karhusuolle he alkoivat puhella siitä, miten siihen valtaviemäri olisi kaivettava.

Iltasella, kun he taloon palasivat, oli Pertun mieli monenlaisissa tuumissa, niin ettei hän muistanut heti mennä katsomaan äitiään, jonka Kustaava kertoi olleen hyvin kipeän.

VII.

Saatuaan kaikki syystyöt tehdyiksi, perunat kuoppaansa ja turnipsit maahan kaivetuiksi, läksi Perttu Karhusuolle keskenjääneitä sarkojaan valmistelemaan ja uusia ojia luomaan. Yökunnassa hän ei nyt kuitenkaan joutanut olemaan, kun oli kaksi hevosta ruokittavana, eikä Venni-renkipoikaan voinut täysin luottaa. Mutta aamuvarhaisella hän lähti ja vasta pimeän tultua palasi. Muutenkin täytyi käydä kotona viettämässä yön aikaa, sillä sekä isä että äiti tarvitsivat hänen huolenpitoaan. Kustaavasta oli tullut parempi emännöitsijä kuin Perttu oli uskaltanut toivoakaan. Hänen ja Pertun keskinäinen suhde oli lämminnyt ja tullut enemmän sisarelliseksi. Eikä Kustaava näyttänytkään olevan niin suuri tuhlari, kuin Perttu oli luullut. Päinvastoin näytti koettavan säästää ja supistavan menoja minkä voi.

Jokijalan isännältä oli Perttu saanut kuulla, että Särkirovan mäntyjen pilkkominen oli Lomman töitä. Vartavasten oli metsän luettanut, aivan niinkuin se olisi ollut hänen oma sarkansa. Mitä varten oli niin tehnyt, ei ollut Lomma kenellekään sanonut, mutta Jokijalalla oli omat ajatuksensa Lomman tuumista.

Siitä huolimatta Perttu oli kuitenkin paremmalla tuulella kuin oli ollut pitkään aikaan. Karjasta oli luomatauti loppumassa, sillä ne, jotka nyt syksystä olivat poikineet, olivat onnessa menneet ja lypsivät hyvää maitoa. Kustaava oli näyttäytynyt kelpo emännäksi, niin että meijeristä nyt oli paljon enemmän tuloja kuin ennen.

Sitäpaitsi Pesolakin oli puhunut rohkaisevasti, vaikkei tiennytkään, että Lommalla oli niin suuri kiinnitys maahan. Ja Jokijalan isäntä oli luvannut toimittaa paperipuun ostajan ensiksi Pertun metsää katsomaan. Muista kylistä, alempana jokivarrella, jossa jo joku talo oli metsää myynyt, kerrottiin metsistä saadun hyvät hinnat.

Näin Perttu tuumiskeli, kun varhaisena aamuna käveli pieni laukku kainalossa Karhusuolle päin.

Kun saisi metsästä niin paljon, että saisi täyteen maksetuksi Lomman kiinnityksen, niin sitten ei olisi hätää, mietti hän, ja hänen sydämensä sykki ilosta. Jos eivät muut saamamiehet tyytyisi saamisiaan vartoomaan, niin koettaisi myydä kaikki, mitä irti saisi, ja antaisi vuokralle Hopeasaaren... Ja jos nyt ensi talvena pääsisi hyvään tukinajoansioon... Ja pääseekin... Anukanvaaraan oli tulossa iso ajo, ja sinne oli jo Herranen, tuleva ajopäällikkö, luvannut hänelle ajoa. Pyrkijöitä kuului paljon olevan, mutta hänet lupasi mielellään ottaa, ja kertoi ajoa riittävän kevääseen asti... Jos kaikki onnistaisi hyvin, niin sieltä ansaitsisi komeat rahat, ja kun nekin sitten joka pennin velkaan panisi...

Ja kuta enemmän hän aprikoitsi ja laski tulojaan ja menojaan, sitä paremmalta hänen asemansa hänestä näytti. Ja ensi kevännä sitten! Silloin olisi vuosi kulunut, ja silloin hän toisi Hannansa Viraniemeen...

-- Sen täytyy tapahtua... Minun täytyy yrittää yötä päivää... Lieneekö minun kohtaloni kovempi kuin muidenkaan ihmisten, -- arveli hän, ja hänen kasvonsa loistivat ikäänkuin ilon ja toivon väreistä...

Silloin vasta alkaisi työ työltä tuntua, kun saisi Hannan toiseksi...! Ja hänen kauan ikävöitty ja odotettu onnenpäivänsä tuntui nyt hänestä olevan aivan lähellä ja toteutuvan varmasti.

Hän kuvaili jo mielessään, miten he Hannan kanssa elämänsä järjestäisivät. Säästäen täytyisi elää, koota velkoihin jokainen liikenevä penni, ja sitten vasta, kun kaikki oli maksettu, ruvettaisiin kartanoa korjaamaan...

Kustaava saisi lapsinensa olla niinkuin kotonaan. Hän opettaisi pian vanhimmat pojat työn tekoon... kesäisin kykenisivät nyt jo minkä mitäkin toimittamaan... Sitten kun oli saanut Hopeasaaren omaan valtaansa, rakentaisi navetan ensiksi... niin oli Pesolakin neuvonut, kun oli kuullut, kuinka erinomainen luonnonniitty taloon kuului. Ja tullessaan Karhusuolle hän mietiskeli hyvillään: -- Ja mitä antaa tämä jänkkä, kun tämän ojitetuksi saapi! Nyt jo tuottaa kuuden lehmän heinät, vaikkei päivääkään ole palkkamies tässä työtä tehnyt... Kuinka ääretön onkaan heinäntulo, kun sarat ulottuvat toiseen metsänrantaan asti!

"Tästä saa niin paljon kuin ottaa kehtaa", hän sanoi ääneensä. "Onnellinen ajatus oli, että rupesin omin voimin tätä ojittamaan, vaikka kaikki kielsivät, Jokijalkakin..."

Perttu oli saapunut saunalleen ja laski eväslaukkunsa lavalle. Hän otti saunan loukosta lapion ja ojapiilun ja läksi ojalleen, jonka toinen pää oli jo sivu puolivälin suota. Se oli viemärioja, joka jakoi koko suon kahteen palstaan, ja tänä syksynä sen täytyi valmistua, että jänkkä pääsisi toisestakin päästä kuivumaan.

Hiki tippui Pertun hiuksista ja pitkin kasvoja, kun hän kaivoi viemäriä. Tavattoman suuria lapiopaloja, raskaita savineliöitä, hän heitteli ojasta kahden puolen. Hän oli riisunut puseronkin ja puski paitahihasillaan, selkä märkänä.

Ilma oli sumuinen ja nuoskea, vaikkei satanutkaan vettä. Mutta Perttu oli niin innostunut työhönsä, ettei välittänyt mistään muusta. Täällä sai oikein mielinmäärin yrittää. Ja kyllä siinä yhdeltä mieheltä valmista tulikin, vaikka viemärin täytyi olla puolta leveämpi kuin sarkaojan.

Mutta hänen ajatuksensa pyörivät koko ajan Hannassa, kotonaan, ja pysähtyivät sitten Lomman velkaan. Se olikin ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla. Ja kun Lomman ajatus hänet tapasi, alkoi hän polkea lapiota kahta tulisemmasti ja heitti välistä lapiopalan menemään monta syltä syrjemmäs toisia.

Muistamatta katsella eteensä tai taaksensa hän kaivoi, sillä tälle päivälle hän oli ottanut isomman urakan kuin edellisiksi päiviksi. Aamulla hän ensiksi oli jo sysännyt seipään pystyyn siihen kohti, johon aikoi päästä, ja ripustanut puseronsa siihen. Ei hän kuullut eikä nähnyt, että Särkirovan puolelta metsästä käveli mies kirves kainalossa ja laukku selässä häntä kohden.

Se oli Junnon-Iikka, joka oli käynyt satimilla. Iikka asteli verkkaan Pertun luokse. He eivät olleet sitten kesän, kun koskenniskassa se tappelunkahakka oli, tavanneet toisiaan. Ei tiennyt Iikka Pertun mieltä, mutta kun ei ollut kuullut mitään erinomaisempaa, niin oli Pertun hyväksi kuitenkin hommaillut. Kerran oli jo käynyt Perttua kotonakin kysymässä, mutta silloin oli sanottu hänen olevan täällä Karhusuolla. Ja nyt, kun satimiltaan palasi, päätti kulkea Karhusuon kautta, että saisi puhutella. Täällä mies näkyi olevankin, ojaa luomassa...

Perttu ei kuullut, vaikka Iikka jo oli ihan hänen selkänsä takana. Siihen hän seisahtui ja katseli, kuinka Perttu nosti tavattomia savineliöitä ojasta ja heitteli kuin lastuja syrjään... Oli siinä voimaa tuossa ruumiissa, oli jänteitä noissa käsissä... Olisi luullut tuolla työnteolla elävän... Raskaampaa oli kuin tukinajo... Ollapa tuommoinen mies tukkimetsässä...

Iikka rykäisi... Perttu huomasi nyt vasta hänet, ja Iikka havaitsi, että Perttu ikäänkuin säpsähti.

"Kylläpä sinä olet hiljaa tullut, kun en mitään kuullut", sai Perttu kuitenkin sanotuksi, mutta hänen äänensä vähän värähti, ja silmät väkisin pysähtyivät Iikan kirkkaaseen kirveenterään.

Mutta Iikka hymyili niinkuin ennenkin, ja hänen kirkkaat ruskeat silmänsä loistivat ystävyydestä.

"Levähdä sinäkin nyt ja pannaan piippuun", esitti hän. "Minulla on sinulle paljon sanomista. Tulee hyvää tukinajoa ensi talveksi... Johan kuulut ostaneen hevosenkin..."

Perttukin virkosi säikähdyksestään.

"Oikein säpsähdin, kun omissa mietteissäni tässä kaivoin", sanoi hän ja painoi lapionsa kiinni.

"Tässä selkäsi takana katselin, kuinka oikea mies ojaa kaivaa."

Kun he molemmin olivat istuneet ojan partaalle ja sytyttäneet piippunsa, katsahti Iikka Perttuun ja sanoi:

"Katsos vaan, kun jäi tuohon leukapieleesi arpi. Tuliko siihen syvä haava?"

"Ei se syvä, ja kai arpikin katoaa. Olisi saanut olla sekin kahakka olematta..."

"Olisi saanut. Eikä sitä olisi tullutkaan, mutta kun etelänpuolen miehet panivat vettä viinaan ja myivät sitä..."

"Älä juo sinäkään enää koskaan!"

"En juokaan. En ole sitten koko kesänä ostanut enkä muidenkaan lasista maistanut... Minun oli niin mieleni paha, kun sinäkin siihen sekaannuit, selvä ja viaton mies... Ja olen minä luullut, että jos minulle kaunaa kannat..."

"Älähän nyt semmoista..."

"Ja sitten vielä kun kaikki luulivat, että sinäkin olit juovuksissa... vaikka et koskaan mitään maista..."

"Olisin minä saanut olla siihen tappeluun sekaantumatta... Mutta kun monta miestä sinun päälläsi reuhasi, niin nousi minullakin viha..."

Polttelivat siinä sitten tuokion tupakkaa, ja Iikka silmäili ojia, joita Perttu oli luonut, sarkoja ja uusia latoja ja virkkoi:

"Olet sinä vähän parempi muita nuoria miehiä... Saisivat tulla oppiin, kuinka maata viljellään..."

Pertulla yrittivät entiset epäilykset Iikkaa kohtaan herätä, mutta eivät päässeet voimaansa. Ei näkynyt Iikan kirkkaissa silmissä minkäänlaista vilppiä, eikä kasvoissa raakuutta...