Part 4

Ne miehet, joiden kanssa Perttu laski lauttoja, olivat kaikki kotiseudun miehiä, Junnon-Iikka joukossa. He olivat kaikki tottuneita koskimiehiä, poikasina jo ensi kerrat koskia laskeneet. Etelänpuolen miehiä he eivät lautalleen huolineet, sillä heidän joukossaan ei saanut olla tottumatonta, arkaa eikä tyhmää.

Juhannuksen jälkeisellä viikolla oli koskenlasku kiireimmillään, niin että Perttukin oli valvonut monta yötä yhteen menoon. Kun pääsivät lautalla kosken alle, niin paikalla lähtivät takaisin niskaan. Mutta väsymys ja uupumus saavutti vihdoin Pertunkin. Hän oli kestänyt enemmän kuin kukaan.

Erään kerran oli Perttu nukkunut jätkäin "Pleunaan" seinänvieri-lavitsalle, vaikkei hän usein niissä sisällä käynyt. Siellä kun aina oli juopuneita rähisemässä, toiset korttia lyömässä ja kolmannet tappelua alkamassa, ei hän semmoisessa seurassa viihtynyt.

Hän oli tällä kertaa kuitenkin nukkunut, nukkunut raskaasti monen yön valvonnasta väsyneenä. Hän oli miettinyt levähtävänsä vain hetken ja lähtevänsä sitten kotiaan, kun oli lauantai-ilta. Mutta jätkät olivat hankkineet viinaa, ja mellakka alkoi käydä yhä kovemmaksi. Siinä oli etelänpuolen miehiä enimmäkseen, mutta omanpitäjäläisistä oli myös Junnon-Iikka joukossa.

Perttu heräsi kauheaan rähinään, jota joukko juopuneita miehiä piti juuri hänen korvansa juuressa. Hän kuuli joukosta Junnon-Iikan äänen ja pääsi pian väsymyksestään ja unestaan hereille. Kun hän avasi silmänsä, näki hän kolme etelänpuolen miestä pitävän Iikkaa ahtaalla. Toiset pidättivät käsistä, ettei Iikka kyennyt minkäänlaiseen puolustukseen. He syyttivät Iikkaa siitä, että tämä muka oli päästänyt heidän lauttansa irti, niin että se oli sitten valtoimena luisunut koskeen ja särkynyt yksin puin.

Äänestä ja miesten liikkeistä Perttu arvasi, että he olivat juovuksissa. Iikka ei näkynyt tietävän, että Perttu oli sisällä, sillä hän kuuli hänen huutavan:

"Kunpa olisi Viraniemen Perttu täällä...!"

Ja hän koetti päästä irti kiusaajistaan, mutta nämä eivät hellittäneet.

"Perttu! Semmoinen lammas!" kuuli hän erään huutavan.

Perttu oli jo kyllin paljon ollut jätkäin joukossa ja tunsi juopuneitten meiningit, tietääkseen että mikään järkipuhe ei heihin vaikuttaisi. Raaka voima raakaa voimaa vastaan -- se oli ainoa keino, joka auttoi...

Pertun mieli joutui ani harvoin kuohuksiin, mutta nähdessään, että Iikka parkaa ahdisteltiin ylenmäärin ja ettei häntä käynyt kukaan puolustamaan, vaikka oman pitäjänkin miehiä oli joukossa, tunsi hän tuimaa suuttumista...

Salamana hän hyppäsi riitelevien miesten eteen permannolle ja karjaisi:

"Heittäkää pois! Monta miestä yhden ainoan kimpussa. Hävetkää... kelvottomat."

Hänen äkkinäinen ilmestymisensä ja tiukka äänensä vaikuttivat sen, että miehet päästivät Iikan irti, mutta tarttuivat uudelleen kiinni, ennenkuin tämä ehti muuta tehdä kuin kerran potkaista lähintä miestä. Nähtyään, ettei Perttu ollutkaan vielä mennyt, sai Iikka uutta intoa, ja, juovuksissa kun oli, alkoi temmeltää kuin peto.

Toisia etelänpuolen miehiä rynnisti avuksi, ja Iikka paiskattiin hirveää kolinaa ja melua pitäen lattiaan...

Silloin vimmastui Perttukin. Ja vaikka hän tavallisessa mielentilassa ollessaan liikkui ja toimi verkkaan ilmestyi häneen nyt tavaton vikkelyys ja notkeus, jota ei olisi luullut löytyvän niin kankeannäköisessä ruumiissa. Silmät tulta iskien hän rynnisti miesjoukkoon, joka myllersi lattialla ja heitti kolme päällimäistä rajulla voimalla huoneen hirsilattiaan. Kaksi yritti Pertun kimppuun, toisella jo puukko kädessä. Mutta Perttu ehti puukkosankaria potkaista rinnan alle, niin että tämä ulahtaen kaatui selälleen. Saatuaan Iikan pois miesten alta ja ensimmäisen vihanpuuskan ohimentyä hän alkoi käsittää, että olo tässä joukossa oli vaarallista. Sillä useimmat etelänpuolen miehet olivat puukkojunkkareita ja kulkureita, jotka eivät välittäneet enempää omasta kuin lähimäisenkään hengestä... Hän tarttui Iikan käsipuolesta kiinni ja tempasi ovelle.

"Joudutaan pois!" hän huusi Iikalle, joka hänkin oli ottanut puukon ja viuhtoi sillä kuin mielipuoli.

Juuri kun he olivat ulos pääsemässä, tointui äskeinen mies, jota Perttu oli rinnan alle potkaissut, rynnisti puukko ojona Perttua kohden ja koetti iskeä häntä suoraan rintaan. Mutta Perttu ehti nostaa kätensä eteen, niin että isku kilpistyi oven pieleen, johon puukko painui kiinni... Iikkakin näytti tajuavan, että vaara uhkasi, mutta vaikka Perttu veti häntä mukanaan, ehti hän puukollaan temmata äskeistä miestä selkään, niin että takki halkesi helmaan asti.

"Joudu pois!" varoitti Perttu, ja nyt he riensivät juoksujalassa tielle päin ja näkivät, että kaikki etelänpuolen miehet pullahtivat sisältä ulos, hakien aseikseen seipäitä ja puukankia. Eivät kuitenkaan lähteneet takaa ajamaan, vaan purkivat vihojansa kiroten ja mellastaen, niin että huuto kuului yli kosken pauhun kauas kylälle.

Vasta tielle tultuaan Perttu huomasi, että hänen vasemmasta leukapielestään vuoti verta. Siihen oli joku etelän miehistä ehtinyt hipaista puukolla, vaikkei Perttu ennen ollut sitä tuntenut.

Iikkakin oli hiukan selvennyt, mutta pyrki aivan väkisin takaisin tappeluun. Perttu sai hänet kuitenkin houkutelluksi Herralaan, Lomman naapuriin. Hän toimitti Iikan tallin parvelle nukkumaan, talossa kun oli tuttua väkeä. Mutta Iikan kanssa puuhatessaan hän ei tullut ajatelleeksi, että veri hänen haavastaan tippui vaatteille ja että kasvot olivat veren tahraamat.

Ehtiessään tielle ja aikoessaan kotia päin hän kuuli Viukkalan emännän siunailevan kujalla:

"Herra hyvä...! Juoppo ja tappelijako siitä tuli tuosta nuorimmastakin Viraniemen saarnamiehen pojasta..."

Mutta Pertun mieli oli vielä niin kuohuksissa, ettei hän mistään välittänyt. Ainoana ajatuksena oli päästä Hannan luo ja saada hänelle kaikki selittää.

Ja hän käveli kuin pahojen henkien takaa-ajamana ja heräsi vasta täyteen ja selvään ymmärrykseen Visavaaran harjulla, josta kotikylä ja Hopeasaari alkoivat näkyä... Ei hän muistanut koskaan eläissään niin suuttuneensa kuin äsken. Aina hän oli koettanut asettaa nousevan vihansa, aina kärsinyt ja ollut hiljaa, vaikka miesjoukosta usein sateli ivamuruja hänen siivoudestaan. Eikä hän muistanut koskaan lyöneensä toista ihmistä, ei liioin pahaa sanaa kenellekään lausuneensa...

Mikä oli hänet nyt niin raivoon saattanut, että hän oli unohtanut itsensä ja ehkä pilannut maineensa iäksi päiväksi?

Siellä oli sydämen pohjalla kyllä kytenyt yhtä ja toista pahaa, joka joinakuina hetkinä pyrki nousemaan pinnalle, mutta aina oli hän saanut sen tukehdutetuksi. Sellainen hetki oli ollut silloin, kun hän puhutteli Lommaa ja näki tämän ilkeät sileät ja verettömät kasvot...

Mutta nyt!

Junnon-Iikkaa oli tullut sääli, ja muutenkin oli hänen kiukkunsa kasvanut etelänpuolen miehiä kohtaan yleensä. Sillä ne ne salaa kaupittelivat viinaa ja usuttivat kelpo miehiä lakkoihin ja hullutuksiin, alinomaa "aatteistaan" tolkuttaen...

Kuta enemmän Perttu asiaa ajatteli ja mietti, tunsi hän, että oli vimmastunut oikeastaan Iikan vuoksi. Siitä saakka kun oli Hannalta kuullut, että Iikka oli kosinut Hannaa, oli hän erityisemmästi Iikkaan kiintynyt. Ja heidän ystävyytensä oli kuin lujittunut, vaikkei kumpikaan ollut lähemmin toisen mieltä tutkinut. Ei ollut Iikkakaan, vaikka välisti osui koskenlaskun aikana pikku hutikkaan, muuta sanonut kuin toimittanut, että Perttu vain ostaisi hevosen ja lähtisi ensi talveksi tukkimetsään...

Perttu oli kaikesta Iikan käytöksestä päässyt siihen käsitykseen, että Iikka tahtoi hänelle hyvää... Nytkin koskenlaskussa oli Perttu sen monta kertaa huomannut.

Mutta sitten hänen mieleensä äkkiä muistui Iikan äskeinen raivo, kun hän peuhasi viinassa, puukko ojona. Kuinka hänen katseensa oli ollut raivokas ja uhkaava ja kasvojensa ilme kuin metsän pedon. Semmoinen mies voisi vaikka mitä tehdä, vaikka hengen lyödä, tuntematta mitään katumusta...

Mitähän Iikka oikeastaan ajatteli ja mietti? Olihan olemassa ihmisiä, jotka kaukaa ja kauan saalistaan vainoovat, ja kun tulee sopiva aika, niin voivat iskeä puukon toisen sydämeen! Vuosikausia voivat sovussa elää, vaikka syvällä sydämessä palaa koston tuli...

Ehkä Iikka vainosi häntä, lähestyi kavalasti ja tekeysi ystäväksi, ja kun oli saanut täyden luottamuksen, niin silloin...

Perttua alkoi kauhistuttaa. Paha oli uskoa pahaa miehestä, jonka ei koskaan tiennyt hänelle mitään pahaa tehneen, ja kamalalta tuntui pelko Iikan kostosta...

Kertoisiko hän Hannalle, mitä Iikasta ajatteli? Hanna ei tiennyt maailman ja ihmisten olevan niin pahoja...

Mutta kun Iikkakin rakasti Hannaa, niin kuinka hän olisi voinut niin helposti Hannasta erota ja tuntea vain ystävyyttä häntä, Perttua, kohtaan, ystävyyttä, joka oli enemmän kuin veljellistä...

Mahdollista se ei voinut olla! Hän oli pettynyt Iikan suhteen ja lisäksi tyhmyydessään mennyt Iikan puolesta tappelemaan. Semmoisia itsensä uhraavia luonteita, joksi hän Iikkaa oli alkanut uskoa, ei voinut olla monta maailmassa. Oliko yhtään? Ei ainakaan jätkämaailmassa, eikä jätkäelämä ollut semmoinen koulu, jossa sellaiset sielut kehittyisivät...

Pertun ajatukset risteilivät sinne tänne, eikä hän päässyt mihinkään varmuuteen, mitä uskoa ja mitä ei.

Mutta käytyään lähteellä pesemässä veriset kasvonsa ja haavaansa hautomassa rohkaisi hän mielensä ja alkoi astua ravakasti Vaaralaan päin. Hän päätti Hannalle kertoa kaikki... myöskin epäilyksensä Iikkaa kohtaan.

* * * * *

Kun Perttu saapui kotiansa, tapasi hän pihaan tullessaan Jokijalan isännän, joka kertoi, että häntä oli yöllä tultu hakemaan avuksi...

"Mitä sitten on tapahtunut?" kysyi Perttu säikähtäen.

"Ukko vaari on kovin huonona... eikä voi olla enää pitkällinen", vastasi Jokijalka ja kertoi, että Kustaava oli juossut hengen hädässä apua pyytämään. Ukolle oli tullut jonkunlainen mielenhäiriö ja vimma. Hän oli noussut ylös sängystä, juossut pihalle ja hypännyt Pertun huoneen ikkunasta sisälle. Siellä oli hän koonnut kaikki kirjat ja sanomalehdet ja paiskannut ulos ikkunasta ja huutanut, että ne ovat helvetin valtakirjoja ja vievät kadotukseen hänen ainoan poikansa. "Kun minä juoksin tänne, oli ukko kaatunut pihalle selälleen ja näytti kuin kuolleelta... ei mitään vastannut... Me kannoimme Kustaavan ja Venni-pojan kanssa salin sänkyyn... Ei ole vieläkään mitään vastannut eikä tullut tajuntaansa."

He kävivät yhdessä saliin, jossa vanha saarnamies oli asetettu talon parhaaseen sänkyyn. Äiti ja Kustaava istuivat vuoteen vieressä ja itkeä niiskuttivat.

"Herra on tullut omaansa ottamaan", nyyhki äiti.

Ukko makasi silmät ummessa, kasvot ruskean kalpeina ja pitkä valkoinen parta rinnan päälle ulottuen, makasi kuin kuollut. Silloin tällöin näkyi huulten liikkeistä, että elämä vielä pulppusi sydämessä, mutta tajunnassaan hän oli. Pertun hellä sydän lämpeni heti, sillä hän oli aina rakastanut isäänsä ja kunnioittaen kohdellut vanhusta viimeiseen saakka, vaikka ukon kärtyinen luonto oli monesti tehnyt hänen mielensä pahaksi. Hän laskeusi polvilleen vanhuksen vuoteen viereen ja ratkesi itkuun.

"Hyvä isä hän on aina minulle ollut, ja parastani hän on ankaruudellaan tarkoittanut", sai hän sanotuksi ja laski kätensä vanhuksen otsalle.

Vakavakin, lempeämielisen Jokijalan isännänkin silmiin ilmausi kyyneleitä, ja hän huokasi raskaasti.

V.

Hämärtyvä elokuun ilta Pohjolassa, ensimmäisen tähden välke valoisan kesän perästä!

Vaikka päivä vielä on pitkä ja lämmin, tuntuu elokuun lopulla siltä, kuin kesän hengetär kulkisi jo vakavapiirteisenä eteläisiä maailmoja kohden. Ja vaikka valo vielä voittaa ja taivas iloitsee varhaisina, kirkkaina aamuina ja lempeinä, tyveninä iltoina, niin vaalean sinen ja yön verho kattaa sen.

Ja kun ensimmäinen tähti näkyy pohjoisella taivaanrannalla, on sen välke kuin hyvästijättö kesälle ja kuin tervehdys raittiille syksylle. Mutta alakuloiseksi käy mieli sen näkemisestä, sillä silloin on hauskin ja valoisin aika kesästä mennyt.

Perttu seisoi vielä pellollaan, jossa hän oli nostanut viimeisiä sitomia kuhilaaseen, ja katseli taivaan kantta. Omituisia ajatuksia risteili hänen sydämessään hänen siinä seisoessaan, kun hämy alkoi jo peittää etäisiä vaaroja ja metsiä, jotka vaarojen kupeilta pohottivat mustina ja totisina. Kirkas vinkka näyttäytyi vielä jättiläisaavana taivaanrannalla, johon päivä oli laskenut.

Minkätähden oli hänen mielensä niin kumman apea tänä iltana? Minkätähden sydäntä tuntui painavan raskas suru? Runsas, viljava vuosi oli tiedossa. Viinamäki oli antanut niin komean laihon, ettei miesmuistiin, vaikka kylvö olikin ollut harvaa. Ja hyvin oli tullut heinääkin. Ei ollut Karhusuokaan tekijäänsä pilkannut. Taivaan Herra oli palkinnut hänen vaivansa. Mitä hän suri?

-- Velka! Velka! -- soi hänen korvissaan yötä päivää. Silloinkin kaikui, kun koetti työssä unohtaa pahan mielensä ja saada rauhaa rintaansa.

Sitten keväimen ei hänen asemansa ollut parantunut, eikä hän tuntenut päässeensä vähääkään likemmäksi päämaaliaan. Kesän ansioilla ja vähäisillä säästöillään hän oli saanut ostetuksi vankan tukkihevosen, sillä tukinajoon hän oli päättänyt lähteä ensi talveksi. Hän saisi kuitenkin sen verran ansaituksi, että voisi osaksi hyvittää pienempiä velkamiehiä. Lommalla oli kiinnitys maahan, hänellä ei olisi hätää...

Mutta jos nyt isä kuolisi -- ja hän voi kuolla millä hetkellä hyvänsä -- ei hänelle jäisi mitään kauppakirjaa...

Kun ei kuitenkaan tullut sitä toimitetuksi niinkuin Jokijalka neuvoi... silloin kun isä vielä oli tajullaan...

Liian pehmeä hän oli ollut, liian arka... Olisi pitänyt ottaa talon paperit ja velat tietoon jo aikoja sitten, niin oli Jokijalka neuvonut... Toisinaan oli aikonut isälle siitä puhua, mutta isä ei ollut siihen mitään virkkanut. Joskus oli sanonut:

"Tähän tämä minulta jääpi."

Mitä varten sitten tässä oli työtä tehnyt, raatanut ja toivonut? Olisi mennyt maailmalle niinkuin veljetkin...

Mutta hänellä ei ollut halua kulkurielämään. Hänelle oli käynyt tämä lapsuuden koti niin rakkaaksi, ettei hän uskaltanut sitä itselleenkään tunnustaa.

Ja Hanna parka!

Hän tyytyi odottamaan, hän rakasti ja uskoi niihin unelmiin, jotka Perttu aikoi toteuttaa. Eihän hän muutoin olisi jaksanutkaan elää ja toimia, ellei Hannan rakkaus olisi ollut auttamassa. Ei tänä kesänä ensinkään!

Isä makasi halvattuna, puhumattomana sairaana, ja äitikin heikkoni päivä päivältä. Kaikki piti muistaa ja toimia ja huolehtia ruuasta ja rahasta. Oli ollut koko kesän joka päivä kuin tulisessa tuskassa, sillä mieltä painoi ainainen pelko, että velkamiehet rynnistävät yhtaikaa.

Perttu osui luomaan katseensa taloon päin, joka iltahämyssä kuumotti jo mustalta maalaamattomine seinineen. Silloin hän huomasi valkoisen naisenhuivin vilahtavan jonkun kuhilaan takaa. Vartaloa hän ei hämyn vuoksi eroittanut, mutta yhtäkaikki hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä.

Olisiko Hanna!

Hanna oli luvannut poiketa leikkuuaikana ystäväänsä katsomassa. Perttu tunsi pian käynnistä Hannan ja lähti nopein askelin vastaan.

Kuinka Hanna oli sievä ja miellyttävä somassa puvussaan! Kuinka kirkas oli hänen katseensa ja poskensa puna viehättävä!

Perttu melkein nosti hänet ilmaan, kun molemmin käsin tervehti.

"Kuinka sinä olet sievä ja siro ja puhdas... ja minä olen tämmöinen maanmyyrä", sanoi Perttu kuin häveten.

"Olepa nyt! Tule tänne ja menkäämme sinun kivellesi", esitteli Hanna ja lähti jo menemään.

"Se on minun murheeni kivi ja muistojeni kivi, ettei sinuunkin tarttuisi suru siitä kivestä!" virkkoi Perttu, mutta tarttui Hannaa käteen, ja he nousivat molemmin kivelle.

"Tämä se on sinun Viinamäkesi", sanoi Hanna, kun olivat istuutuneet vierekkäin ja katselivat hämärtyvään iltaan. Hän tarttui samalla kiihkoisesti Pertun käteen ja melkein itkusilmin puheli:

"Minun on ollut sinua niin kovin ikävä näinä päivinä... Kun tiedän, kuinka sinun on... kun isäsi on sairaana ja monta muuta asiaa... Kun käyn tuolla kylällä, niin kaikki hokevat, että hullu sinä olet ollut, kun olet ruvennut työtä tekemään tämmöisessä velkapesässä... että sinä et isäsi kuoleman jälkeen saa mitään... minulle sitä selittävät, aivan niinkuin minä tähän emännän paikkaa katselisin..."

"Semmoisia ovat ihmiset", sanoi Perttu raskaasti.

"Kaikkein ikävintä minusta oli kuulla se isäsi vanhoilta ystäviltä, jotka hänen kustannuksellaan ovat elämään päässeet... ja niiltäkin, jotka ovat yhdessä uskossa isäsi kanssa... Nyt he ovat valmiit syyttämään isääsi toimettomuudesta ja saamattomuudesta... Eikä kukaan muista, kuinka hänen parhaina päivinään kokonaisia kyläkuntia oli Viraniemessä saarnoja viikkomääriä kuulemassa ja talon velkoja lisäämässä... Eikä ole kukaan tietävinäänkään, että juuri hänen omilla uskonveljillään luulisi olevan omallatunnolla tämän talon velat... oletko sinä koskaan sitä ajatellut?"

"Olen minä joskus... ja sen olen nähnyt, että kiittämättömiä ovat ihmiset..."

"Minä olen kyllä tiennyt ja kuullut paljon... Monta kertaa olen aikonut sinulle sanoa... Mutta kun olen tiennyt sinun toivosi ja yrityksesi ja nähnyt kuinka sinä, läpi kaiken tuskan, koetat olla vanhemmillesi kuuliainen..."

"Sitähän juuri sanotaankin minun hölmöydekseni", virkkoi Perttu katkerasti.

Hanna kietaisi käden hänen kaulaansa niinkuin hänen tapansa oli ja pyyteli rukoillen:

"Älä, rakas ystäväni, sillä lailla minulle sano! Tiedäthän, että juuri sen vuoksi sinua rakastan, että olet hyvä ja hellä ja uhrautuva..."

Ja tyttö nousi Pertun syliin. Pertun tunteet lämpenivät niin, ettei hän enää muistanut koko muuta maailmaa. Hän otti molemmin käsin Hannan syliinsä ja rajulla liikkeellä veti hänet rinnalleen. Hän ei ollut koskaan ennen niin tulisesti Hannaa syleillyt. Ja vapisevalla äänellä hän puhui:

"Oletko koskaan aavistanut, kuinka paljon minä sinua rakastan! Minä luulen, ettet sinäkään osaa kuvitella, mitä minä tunnen... eihän tämmöisen kovan kuoren alla luulisi sydäntä olevankaan... Oletko ajatellut, että kaikki mitä olen tehnyt ja toivonut, olen tehnyt sinua odotellessa?"

"Olen minä sitä ajatellut", sai Hanna kuiskatuksi.

Oli jo melkein pimeä, kun he palasivat pihaan. Juuri kun he pääsivät kujalle, kysyi Hanna:

"Oletko kuullut, että Kallioniemen Matti on Amerikassa kuollut kaivantoon ja jättänyt jälkeensä kolmekymmentätuhatta markkaa puhdasta rahaa, jotka vanha äiti, ainoa perillinen, nyt saa. Rahat kuuluvat jo olevan pankissa nostettavina."

"Kallioniemen Matti!" ihmetteli Perttu.

Matti oli täällä ollessaan ollut suuri renttu ja tuhlari. Viestejä tosin oli kuulunut, että Matti oli Amerikassa muuttanut elämäntapansa ja ansaitsi paljon rahaa. Mutta sittenkin! Eihän Matti vielä ollut Amerikassa ollut kuin seitsemän vuotta.

"Niin, mutta hän on ollut niin vaarallisessa kaivannossa, jossa ainoastaan jotkut uhkarohkeat työskentelivät suuresta palkasta. Ja Matin henkivakuutus kuuluu yksinään tekevän viisitoista tuhatta", tiesi Hanna.

"Matti raukka!" huokasi Perttu. "Hänessä oli pohjalla sentään paljon hyvää. Ja vieraalle maalle Matin luut lahoovat..."

"Kuolemallaan hän kuitenkin pelasti äitinsä pahojen ihmisten kynsistä kärsimästä", virkkoi Hanna. "Ehkäpä Jumala niin oli tarkoittanutkin."

"Niin, ehkäpä oli", vastasi Perttu. "Mutta kauhealta tuntuu ajatella semmoista kuolemaa... ja vieraalla maalla... Ei juuri mieli tee suuriin ansioihin..."

Hanna ehätti sanomaan niinkuin kauan miettimäänsä asiaa:

"Minä vain lähtisin yli Atlantin koska hyvänsä..."

Perttu katsoi Hannaa pitkään.

"Sinäkö?" hän sitten sanoi kummastellen. "Leikkiä puhut..."

"On siinä tottakin. Entäs sinä?"

"Soisin, että kaikki tulisivat takaisin...! Täällä olisi niin kovin paljon tekemistä..."

"Eihän riitä ruokaa näillekään, jotka täällä ovat..."

Mutta Perttu lausui siihen vakavasti:

"Älkäämme laskeko leikkiä niin vakavassa asiassa... Ei oman maan vertaa missään ole... eikä missään maailmassa näin kauniisti hämärtyviä elokuun iltoja..."

Ja hän otti Hannaa kädestä ja vei äitiänsä tervehtimään.

Hyvin harvoin oli Hanna käynyt Viraniemessä. Tänä kesänä oli kuitenkin silloin tällöin poikennut, kun Kustaavakin oli lapsineen muuttanut entiseen kotiinsa. Kustaava oli vielä verrattain nuori, vaikka oli jo viiden lapsen äiti. Hän oli miellyttävä ihminen ja kaikista sisaruksista enimmin Pertun näköinen. Mutta luonteet olivat erilaiset, -- Kustaava iloinen vieläkin, vaikka oli kovaa aina kokenut, Perttu raskasmielinen ja harvoin hymähtävä. Vanha emäntä olisi kernaasti tahtonut hyvin usein nähdä ja puhutella Hannaa, varsinkin nyt viime aikoina, mutta tyttö ei sittenkään usein käynyt. Mutta kuta useammin ja pitemmältä Hanna vanhan emännän kanssa puheisiin pääsi, sitä syvemmältä hän tätä tuli tuntemaan ja pääsi käsittämään vanhuksen hurskaan ja puhtaan sydämen.

Herttainen hymy ilmestyi nytkin vanhuksen kasvoille, kun hän pystyvalkean ääressä näki, että Hanna ja Perttu tulivat pirttiin. Koko päivä oli hänen täytynyt pysytellä sängyssä, mutta nyt illan tullen oli noussut lieden ääreen. Hanna noudatti hänen kehoitustaan ja istuutui hänen viereensä tulen ääreen.

Kun he olivat jääneet kahdenkesken, alkoi vanhus itkeä.

"Pertun vuoksi minun on niin ikävä", hän kertoi itkun seasta. "Perttu on tullut niin kummalliseksi ja harvapuheiseksi, eikä hän enää ole sama poika kuin ennen. Minä olen nähnyt, että hän öillä usein on valveilla ja lukee jotakin kynttilän valossa... En minä ole mitään hänelle puhunut... Emmehän voineet Kustaavaakaan pienten lasten kanssa ajaa maantielle, ja Kustaava on nyt kovin tarpeeseen meille... En minä yksin jaksaisi Israeliakaan hoitaa... Murehtineeko sitä, kun ei ole kauppakirjaa tehty? Ei ole minulle mitään puhunut, mutta minä olen ollut niin käsittävinäni. Monesti minä Israelille siitä puhuin, mutta hän ei ole koskaan minua kuunnellut... eikä tehnyt minun ajatukseni mukaan... Ja tuskin niitä velkoja niin paljoa olisi, jos minua olisi kuunnellut... Sekin Lomman velka on tullut aivan takausten kautta... Sinulle tätä nyt kerron, mutta en kenellekään muulle... Ja Jumala kai on meille tämän kaiken hyväksi nähnyt."

Hän tuli niin liikutetuksi, että rupesi ihan vapisemaan ja näytti siltä kuin hän putoaisi tuolilta pois.

Hanna talutti hänet sänkyyn. Hänen äänensä heikkoni, niin että Hanna tuskin kuuli, kun hän kuiskaili:

"Ole sinä, rakas tyttäreni, hyvä Pertulle sitten kun yhteen menette. Ei ole niin hyvää poikaa yhtään, ja hän kaipaa rakkautta... minä tiedän sen... Kuinka hän on ollut hyvä Israelillekin, joka on näinä viime vuosina ollut kärttyinen ja omituinen... Ja joka yö minä olen kiittänyt Jumalaa Pertusta ja arvannut, ettei Jumala ole meitä unhoittanut... vaikka on antanut meidän kokea niin kovaa lapsistamme..."

Hän väsyi puhuessaan, niin ettei jaksanut lausua enää sanaakaan. Pusersi vain Hannan kättä heikosti.

Samassa Perttu tuli sisälle ja toi Hannalle äärettömän suuren nauriin, joka oli kasvanut hänen puutarhassaan. Mutta ilo, joka hänen kasvoillaan kuvastui pirttiin tullessa, katosi heti, kun hän näki äidin itkeä nyyhkivän sängyssä ja Hannankin pyyhkivän kyyneleitä.

VI.

Eräänä syksyisenä päivänä saapui Viraniemeen Pertun odottama agronoomi. Riihen puinti oli juuri päättynyt, ja Perttu kantoi viimeisen riihellisen jyvät aittaansa.

Agronoomi Pesola oli jo monet vuodet ollut paikkakunnalla neuvojana, ja Pertun kanssa heistä oli tullut hyvät veljet ja toverit. Hän oli paljon Perttua opastanut kotivainion hoidossakin, mutta varsinkin Karhusuon uudisviljelyksellä. Eikä ollut hänen tarvinnut puhua kuuroille korville, kun Perttua neuvoi. Muistiinsa oli poika kaikki pannut ja opiksi ottanut toisen neuvot.

Iloisesti, toverillisesti hän kätteli Perttua ja kertoi kuulumisia eteläosasta maata, jossa oli ollut kesäänsä viettämässä.

"No millainen vuosi sinulle on tullut?" kysyi hän ensiksi.

"Hyvähän tuli vuosi. Ohra on raskasta, ja heiniäkin on tullut kelpolailla."

"Entäs Karhusuolla? Ne meidän koesarkamme?" muisti hän kysäistä.

"Lähdemme huomenna katsomaan... Minulla on paljon muutakin sanomista."

Kun tulivat puutarhaan, jossa Pertulla oli pieni kasvitarhansa, virkkoi hän hyvillä mielin:

"No, olet sinä miesten miehiä... niinhän tämä on... hauskuudekseen tätä katselee..."