Part 9

Virran rannalla kasvaa samaa koivumetsää, jonka keskellä siellä täällä kasvaa joku pajukin. Kuta ylemmäs laaksoa myöten kulkee sitä rajummaksi käy virta. Puoli penikuormaa talosta on ensimmäinen putous, ja siitä tuntureille päin on koski toisensa perään. Kuta ylemmäksi tulee, sitä autiommaksi muuttuu maisema, ja viimeisillä harjanteilla, jotka talosta vielä näkyvät, ei kasva enää pensastakaan.

Virta saa alkunsa Ravdos nimisestä järvestä, joka on keskellä aukeaa tunturilakeaa. Melkein kohta järvestä lähdettyään syöksee virta suoraa päätä ryöppyisenä, vaahtoisena joukkiona alas mustaan, ahtaasen solaan, kahden jyrkän kallioseinän välissä. Eräässä kohden on kallioseinässä onkalo eli pyöreä komero, jonka vesi aikojen kuluessa on siihen sorvannut. Tässä pyörii vesi lakkaamatta ympäri, ja jos joku esine sattuu tulemaan tähän pyörteesen, voipi se jäädä siihen pitkiksi ajoiksi pääsemättä ulos, lakkaamatta pyörien kieppuvien aaltojen mukana suurien vaahtohahtuvien seurassa, jotka nekin kieppuvat ikuisessa rinkitanssissaan. Äkkiä voi tapahtua, että pinnalla oleva esine painuu pohjaan kurimuksen eli tuommoisen rattimaisen pyörteen mukana, jommoisia vesi toisinaan muodostaa. Esine katoaa hetkiseksi, mutta nousee jälleen pinnalle toisessa kohdassa jatkaakseen loppumatonta pyörimistään. Merkillisin ilmiö paikalla on eräs koivu, joka on iskenyt juurensa kallion halkeamaan kurimuksen yläpuolella ja on kasvanut mutkikkaaksi, niin että osa sen oksista makaa vedessä. Tunturilta samalla rannalla näkyy vaan hiukan koivun latvaa, mutta vastaiselta rannalta se näkyy kokonaan. Jokainen ohikulkeva pysähtyy ehdottomasti ihmetellen, miten koivu on saattanut kasvaa siihen. Ihmiskäsi ei vielä koskaan ole sitä kosketellut eikä poiminut lehteä sen oksilta. Ei sitä käy katsomassa metsän laululintusetkaan, ja kuitenkaan ei se ole aivan hyljätty. Kosken-karalle on se paikka mielusin kaikista koko jokivarrella. Sen paikka on koivun rungolla siinä, jossa koivu nuokkuu virran yli, ja tässä se visertelee virttään kosken säestäessä, turvassa kaikilta vihollisilta. Ei kukaan voi kulkea virtaa myöten ylös eikä alas, ei voi tulla siihen paikkaan ylhäältäkään, sillä molemmilla rannoilla kohoavat jyrkät kallioseinät, vähintäin sadan jalan korkeuteen. Koivu on varmaan jo yli sadan vuoden vanha, sillä Garnäsin vanhimmat asukkaat muistelivat nähneensä sen siinä jo lapsuudessaan.

Putouksen yläpuolella leviää Ravdosjärvi, joka on noin penikuorman pituinen ja joka puolelta ympäröitynä vuorilla, harjanteilla ja tuntureilla. Näillä kasvaa suurimmaksi osaksi kellertävää poro-sammalta ja surkastunutta koivumetsää. Järvessä on joukko suurempia ja pienempiä saaria, joilla koivu on vähän rehevämpi kuin mannermaalla. tunturi-Lappalaisen mielestä on tämä järvi saarineen, salmineen ja niemineen, lintuparvineen, kaloineen, lakkasoineen ja rantaniittyineen ikäänkuin paratiisin yrttitarha. Tämä onkin mieluisa olopaikka monelle lappalaisperhekunnalle kesäiseen aikaan. He pystyttävät kotansa järven rannalle, kylpövät vedessä, ja siellä täällä on rakennettu pyöreitä aitauksia, joihin porot ajetaan lypsettäviksi. Näitä "porotarhoja" muutetaan joka vuosi, ja tällä tapaa tulee maa niin sotketuksi ja muokatuksi, että tuommoisen porotarhan paikka aikaisemmin kuin muut ruohoittuu keväällä, jonka vuoksi porokin aina ensiksi rientää semmoiseen paikkaan. Mutta sattuupa Lappalaisten joukkoon jonakuna päivänä tulemaan mustapukuinen uudisasukas, jonka ilmestyminen ei heissä herätä iloisia tunteita. Heillä ei ole mitään hyvää häneltä odotettavana. Uudisasukas vetää esille paperin, näyttää sitä jollekulle Lappalaiselle ja kertoo heille, että hän vuodin määräyksestä on saanut tämän eli jonkun toisen porotarhan heinämaakseen, ja että se siis tästä hetkestä on hänen omaisuutensa, joten siis Lappalainen tahi hänen poronsa älköön panko jalkaansa siihen, jos tahtoo välttää sakkoja.

"Minä en välitä sinun kurjasta paperilapustasi", vastaa Lappalainen, "esi-isäni ovat täällä kulkeneet jo tuhatta vuotta ja muokanneet maata ja syöttäneet karjaansa ilman joutavitta papereitta."

"Siinäpä se juuri onkin", sanoo uudisasukas irvistellen, "minun paperini on parempi kuin sinun pörhöiset esi-isäsi ja jos vaan rohkenet tästä hetkestä syöttää karjaasi minun laitumellani tahi muuten turmelet sitä, niin saat maksaa vahingon joko rahalla tahi poroilla, siitä saat olla varma."

Kätkien vihansa täytyy paimentolaisen tyytyä kohtaloonsa ilman mitään korvausta, ja tässä, niinkuin muuallakin väistyä yhä enemmän syrjään karttuvan sivistyksen tieltä. Nykyjään ovat olot tämmöisen karkoittamisen suhteen järjestetyt paljon paremmalle kannalle.

Laagjekin oli laittanut kesätelansa Ravdosjärven rannalle ja hänen porokarjansa kuleksi lähellä olevilla tuntureilla.

Kevät Karasjoen markkinoiden jälkeen tuli myöhään ja kesää saatiin kauan odottaa. Vielä kesäkuun alussa peitti lumi maan rantoja myöten ja kaikki järvet olivat jäässä. Monta muuttolintua oli jo tullut, mutta ne eivät löytäneet sulaa maata muualla kuin meren rannalla, josta nousuvesi huuhtoi lumen pois. Ne viettivät siis surullista elämää ja toivoivat varmaan vielä enemmän kuin ihmiset kevään ja suven tuloa.

Vihdoinkin tuli eräänä päivänä muutamia lämpöisiä tuulenpuuskia etelästä. Ilma oli muuttunut. Etelätuuli toi mukanaan lämpöisen keväimen. Lumi suli ja katosi ihmeteltävän nopeasti. Suurempia ja pienempiä lumettomia paikkoja ilmestyi tuon tuostakin päivän rinteillä ja sadottaisin lintuja, suokukkoja, kuoveja, kurppia y.m. kokoontui suurissa parvissa lyöden leikkiä ja riidellen puolisoista kesäajaksi. Etenkin olivat suokukot mainittavat, joilla oli kaulassaan valkoiset, ruskeat, vehreät eli kirjavat höyhenkaulukset, joita he tapellessaan nostivat pystyyn. Lappalaiset ovat antaneet monenlaisia nimityksiä suokukolle. Valkokauluksinen on pappi, toinen on vouti, tuomari, lukkari j.n.e. Linnuilla oli erittäin kiire kosiopuuhassaan. Heidänkin, samoin kuin Lappalaisten Karasjoen markkinoilla, oli hankkiminen itselleen puoliso niin joutuisasti kuin mahdollista. Kukin kosija kehui asuntoaan tunturin helmassa. "Tule minulle", sanoo yksi, "minä tiedän ihanan paikan Ivalojoen rannalla!" "Ah, sinä et tiedä, kuinka kaunista on tuolla Gaggagaisan harjanteilla", sanoo toinen. "Siellä saamme rauhassa rakennella. Tule, tule, kesä on lyhyt, ja meillä on niin paljon tekemistä, meidän täytyy rakentaa pesä, hautoa munia ja hoitaa pienokaisiamme, jotta ne kykenisivät lentämään, ennenkuin syksy myrskyineen ennättää ja karkoittaa meidät taas etelään. Jumala auttakoon niitä raukkoja, jotka eivät silloin ole valmiit seuramaan."

Muutamia päiviä myöhemmin ovat kaikki muuttolinnut kadonneet, kukin puolisoineen, ja kahdeksan päivän kuluttua siitä kuin lumi vielä peitti kaikki paikat, saattaa maa jo olla ruohossa ja kukoistuksessa. Niin ihmeellisen nopea on muutos talvesta kesään täällä pohjolassa; sillä aurinko on ylhäällä koko yön ja tämmöisenä valoisana yönä ei kasvillisuuskaan jouda nukkumaan. Sen vuoksi on 8 päivää täällä yhtä paljon kuin 14 päivää eli 3 viikkoa etelämpänä, ja ohrakin tuleentuu leikattavaksi kuudessa viikossa.

Näyttipä siltä eräänä päivänä, kuin nuo alastomat harjut pohjan puolella äkkiä olisivat muuttuneet metsäisiksi; sillä satoja haaroja kohosi pystyyn ja kuvastuivat taivasta vasten. "Nyt tuli tunturi-Lappalainen," sanoi Garnäsin renkipoika. Se olikin porokarja, jonka sarvet näkyivät taivaan rannalla.

Tuntia myöhemmin seisoi Laila pihalla pitkä matkasauva kädessä, puettuna siniseen takkiin, kirjailtu vyö vyötäreillään, kaunis liina kaulassaan, pieni punainen lakki päässään, hiukset kahdessa pitkässä palmikossa, raittiina, reippaana ja kauniina kuin keväinen kukka. Laila sai ensin kylmänpuoleiset tervetuliaiset, sillä talon vahtikoira hyökkäsi hänen pienen mustan koiransa kimppuun, joten tämä turvausi emäntäänsä, mutta pian huomasivat Antero Lind ja hänen sisarensakin tulokkaan ja molemmat juoksivat ulos.

"Terve tuloa, terve tuloa, Laila!" huusi Inkeri.

"Hyvää päivää, Ingasjam, kiitoksia viimeisestä!" sanoi Laila.

"Niin vainenkin, pitihän meidän sanoa toisillemme Lailasjam ja Ingasjam", sanoi Inkeri. "Kiitos itsellesi viimeisestä, poroista ja somasta turkista, jonka minulle lähetit. Mutta etkö tervehdi veljeäni. Etkö enää tunnekaan tuota 'pahaa Daroa?'"

Laila ojensi hänelle kätensä hymyillen, joka ei suinkaan osoittanut vihaa, vaan pikemmin iloa jäälleen-näkemisestä. Laila oli usein muistellut häntä lukiessaan raamattua ja olipa uueksinutkin olevansa taas mäkeä laskemassa ja kättelemässä hänen kanssaan.

Käsi kädessä menivät tytöt sisään, jossa vanha Lind, heidän isänsä, istui nojatuolissa.

"Hyvää päivää, lapseni", sanoi vanhus, "oletko sinä Laagjen tytär?"

"Olen, Aslak Laagjen tytär."

"Sinä et ole lappalaistytön näköinen. Olethan yhtä pitkä kuin minunkin tyttäreni, ja sinulla on hienot kasvot, vaaleat hiukset ja suuret, kauniit silmät. Kuinka ihmeellistä, kun katselen sinua, niin muistuu mieleeni veljeni vaimo, joka kuoli monta vuotta sitten Karasjoella. Näitkö sinä häntä?"

"En, en ole koskaan kuullut hänestä."

"Tosiaankin, sinä oletkin liian nuori, hän kuoli jo monta vuotta sitten. Oletko ahkerasti lukenut raamattua, jonka sait?"

"Olen lukenut joka päivä itsekseni ja muille."

Garnäsin suuressa talossa oli luonnollisesti paljon kaikenlaista, jota Inkeri näytti Lailalle, jolle tämä kaikki oli aivan uutta. Laila ei ollut usein käynyt katon alla. Mutta kun Inkeri lopuksi aukaisi vanhan soittokoneen ja rupesi soittamaan, hämmästyi luonnonlapsi kokonaan. Hän jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ristissä käsin, kuunnellen säveleitä. Lopuksi kiiti Inkeri koskettimilla edes takaisin läpi koneen kaikki äänet, pysähtyi sitten äkkiä ja kysyi:

"Mitä pidät tästä, Lailasjam, onko se kaunista?"

"On," huudahti Laila, joka ei koskaan ollut kuullut minkäänlaisen soittimen ääntä, "se on niin kaunista kuin revontulten leimu, joka talviyönä liitää edes takaisin, hyppien halki taivaan kannen! Luuletko, että Lappalaiset taivaassa saavat oppia soittamaan?"

"Luulen kyllä," vastasi Inkeri hymyillen, "jos vaan taivaassa soittokoneita viljellään."

"Älä naura lapselle," sanoi vanhus, "hänen vertauksensa säveleistä ja revontulista on kaunis, ja hänellä varmaankin on soitannollista aistia."

"Jos tahtoisit useimmin käydä minun luonani," sanoi Inkeri Lailalle, "niin opettaisin sinut vähän soittamaan ja laulamaan muutamia lauluja. Osaatko laulaa?"

"Minä en osaa mitään, en ymmärrä mitään enkä tiedä mitään, minä olen vaan taitamaton lappalaistyttö tunturilta."

"Mutta siellä sinä olet taitava, ja siellä ei minusta olisi mihinkään."

"Miten Jaampa jakselee?" kysyi Lind.

"Jaampa voi hyvin, samaten isä, äiti ja Melletkin. Mutta missä on 'Vihuri' ja 'Jivja?'" kysyi Laila, joka nyt muisti vanhat ystävänsä.

"Ne ovat sidottuina ladon vieressä."

"Sidottuina? Ovatko ne sidotut? Sitten minun täytyy mennä niitä katsomaan. Ehkä ne vielä tuntevat minut. Ehkä ne katselevat suurin, iloisin silmin lappalaistyttöä ja koiraani Mustia. Nyt sinun pitää päästää ne irti, jotta Musti ja minä saamme juosta niiden kanssa kilpaa tunturille, jossa he tapaavat vanhoja ystäviä."

Laila palasi myöhempänä kotiinsa jälleen, mutta kävi sittemmin usein ystävänsä Inkerin luona. Hän oppi kirjoittamaan ja saatuaan vähän ohjausta laulussa, osoitti hän, että hänellä oli kaunis ääni, joten hän pian osasi useimmat niistä lauluista, joita Inkerikin lauloi.

Toisinaan seurasi Jaampa häntä Garnäsiin viedäkseen kotiin yhtä ja toista, jota Laila oli ostanut.

Lindiltä sai Jaampa lahjaksi muutamia kalankoukkuja, joista ukko oli erittäin hyvillään, ja kun hän sen lisäksi vielä sai pitkän, hienon siiman, niin se saattoi Jaampan niin ihastuksiin, että hän yksimielisesti Lailan kanssa kutsui Inkerin ja Anteron käymään tunturilla kalastelemassa Ravdosjärvessä.

"Mutta sinun pitää tulla ensin, Ingasjam," sanoi Laila. "Jaampa ja minä tulemme sinua hakemaan, ja me saamme asua uudessa teltissäni yhdessä."

Elokuun alussa lähdettiin tuolle tunturiretkelle. Aikaiseen eräänä aamuna, kun ilma oli mitä ihanin, tulivat Jaampa ja Laila Inkeriä noutamaan. Lindin piti tuleman seuraavana päivänä.

Saavuttuaan vuorille, jossa tunturilakeat aukenivat heidän eteensä, ja luodessaan vielä viimeisen silmäyksen Garnäsiin päin, pysähtyi Laila.

"Katsoppas, nyt olet tunturilla, Ingasjam, täällä on minun kotini, täällä olen minä tuttu kaikkialla, niinkuin sinä Garnäsissä. Katsoppas, miten pieni sinun asuntosi nyt on! Se ei ole suurempi kuin pieni myyrän pesä ja miten ahdasta sinulla on siellä alhaalla! Mutta täällä tunturilla! Täällä on vapaata ja avonaista kaikkialla. Eikö tämä ole kaunista?"

"Täällä tuntureilla on todellakin ihanaa."

Telttien luona he tapasivat Laagjen ja Mellet'in, ja Laila vei nyt Inkerin omaan telttiinsä, jossa kaikki oli uutta, siistiä ja somaa. Permannolle oli levitetty paksu kerros koivun oksia ja niiden päälle taas hienoja poron nahkoja, jotta tässä oli yhtä pehmoinen istua ja maata kuin sohvalla. Lieden oli Jaampa rakentanut valkoisista liuskakivistä joen rannalta, ja pata tarvekaluineen riippui siinä myöskin. Inkeristä oli hupaista nähdä kaikkea hänelle vierasta ja uutta täällä, mutta kun Laila otti esille pienen takin, housut, kengät, lakin, vyön puukkoneen ja kehoitti Inkerin pukeutumaan uuteen pukuun, niin nytkös vasta nauru ja tirskuminen pääsi teltissä valloilleen, jotta se kuului pitkän matkan päähän.

"Kun ei vaan joku tulisi tänne! sanoi Inkeri."

"Ei kukaan pääse tänne minun suostumuksettani," vakuutti Laila, "ja Musti koirani pitää kyllä varansa, näetkös!"

Pian sen jälkeen tulivat molemmat ulos, puettuina kiireestä kantapäähän lappalaistytöiksi. Laila oli varustanut Inkerin myös pitkällä matkasauvalla.

Jaampan naama vetäysi irviin, kun hän näki tytöt.

"Sinäkin olet soma lappalaistyttö," sanoi hän Inkerille norjankielellä. "Sinä saat monta kosijaa. Kaikki lappalaispojat katselevat, kosivat sinua ja antavat sinulle kauniita kaulaliinoja."

"Niin, nyt sinä Inga olet lappalaistyttö," sanoi Laila, "nyt voimme yhdessä kulkea tunturilla katsomassa poroja, eli lakkoja poimimassa ja kalastamassa."

Inkeri ei voinut muuta kuin myöntää, että puku oli mukava ja paljon sopivampi tunturivaellukseen kuin hänen oma pukunsa.

Seuraavana päivänä tuli Lind, ja yhdessä Jaampan ja Mellet'in kanssa tehtiin useampia retkiä järven ympäristölle ja saarille, joissa vilisi lintuja, jotka täällä turvassa ketulta ja muilta vihollisilta hautoivat muniaan ja jo elokuun alkupuolella löytyi saarilla meheviä lakkoja. Eräällä saarella oli kaksi poroa, jotka paikalla läksivät uimaan rannalle päin, kun huomasivat lähestyvän veneen. Jaampa souti rivakasti niiden jälkeen ja pääsi niitä aivan lähelle. "Ne ovat minun porojani!" huudahti Laila.

"Mistä sen tiedät?" kysyi Inkeri.

"Sen näen korvista, niissä on minun merkkini, näetkös."

Eräänä päivänä he ottivat mukaansa verkkoja, padan ja erityisiä muita kapineita ja läksivät Jaampan ehdotuksesta kalanpyyntiin virralle, joka juoksee Ravdosjärveen. Se on matala ja hiljainen, joten helposti voi kaalata sen poikki ja sulkea sen verkolla, ja kun tuommoinen joki suljetaan ja yläpuolelta hätyytetään, voi olla varma kaloja saavansa. Jaampa laski ulos verkon ja toiset menivät vähän matkaa ylöspäin ja alkoivat ajaa kaloja alespäin, Lind ja Laila yhdellä puolella, ja Mellet ja Inkeri toisella. Tytöillä oli erinomaisen hauskaa. Innokkaasti he molskivat pitkillä sauvoillaan veteen, sohivat mättäiden alle, ajaakseen kaloja, jotka kiitivät sinne ja tänne, verkkoon, josta Jaampa, joka seisoi keskellä jokea, kaappasi ne kiini. Pian oli heillä monta lohta enemmän kuin tarvitsivatkaan ja sillä välin kuin Jaampa ja Mellet pystyttävät telttiä, virittivät tulta ja panivat padan kiehumaan, kävivät Laila ja Inkeri veneellä eräässä saaressa ja poimivat koko vakallisen lakkoja. Siinä keitettiin ja paistettiin kalaa ja poronkieliä, ja kaikki istuivat tyytyväisinä ja iloisina vapaassa luonnon helmassa. Sillä ilma oli kaunis ja aurinko vielä ylhäällä melkein koko yön. Aika kului hauskasti, vaikk'ei sana aika tässä ole paikallaan, sillä yö oli kuin päivä. Jaampa ei kieltänyt ottamasta paria ruokaryyppyä, josta ukko kävi niin hyvälle tuulelle, että hän paluumatkalla sepusti ja lauloi tilapäisen runon retken johdosta.

Seuraavana päivänä Jaampa ja Mellet menivät ajamaan poroja kotiin lypsettäviksi iltapuolella, jolloin on hiukan viileämpi, eivätkä itikat elukoita niin pahasti kiusaa. Muutaman tunnin kuluttua kuuluu kaukana koirien haukunta ja miesten huuto ja pian vilisee pohjanpuoleisilla harjuilla poroja, jotka koirien ajamina kiitävät alas mäkirinteitä täyttä lentoa. Mikään ei niitä pidätä. Kepein askelin he pujahtavat halki metsien, viitojen, soiden ja jokien. Ei kuulu minkäänlaista jalkain kopinaa, niinkuin hevoselta eli muilta eläimiltä. Kuuluu vaan selvästi tuo ihmeellinen ääni takajalkojen jäntereistä, joka muistuttaa sähkökipinöiden räiskettä. Laumassa oli ainakin 1000 poroa, jotka nyt ajettiin kokoon telttien ympärille. Muutamat lepäsivät, toiset seisoivat, muutamat hyppelivät ja leikkivät, toiset taas kaikessa ystävyydessä koettelivat sarviaan keskenään.

Sitten tulevat Laagjen emäntä ja palvelijattaret kiuluineen lypsämään niitä emäporoja, joita miehet suopungilla heille pyytävät. Vakavasti ja rauhallisesti viskaa ukko Laagje suopunkinsa ja vetää sillä poron vaimolleen. Samaten tekee Jaampakin. Mutta nuoriso, Laila, Inkeri, Mellet ja Lind eivät menettele yhtä vakavasti. Näyttääpä siltä, kuin ei asiasta heidän kesken tulisi muuta kuin leikkiä ja kurintekoa.

"Pyydäppäs minulle poro, Mellet", sanoi Inkeri, "minä koetan lypsää."

Mellet pyytää poron ja tuo sen hänelle, mutta Inkeri, joka ei oikein tunne temppua, saa vaan muutaman pisaran maitoa ja pudottaa päälle päätteeksi kiulunsa maahan, kun poro käy rauhattomaksi ja rupee potkimaan.

"Voitko pyytää minulle poron?" sanoi Laila Lindille. "Osaatko käyttää suopunkia?"

"Voinhan koittaa", vastasi hän, ja yritti useampia kertoja, mutta turhaan. Laila nauroi hänelle ja palvelijattaret samaten.

"Et sinä osaa", sano Laila, "anna tänne suopunki, niin saat nähdä kuinka lappalaistyttö heittää."

Kätevästi käärii Laila suopungin oikeaan käteensä, juoksee keskelle laumaa, pujahtaa porojen välitse notkeasti, somasti, hymysuin ja on, vaikka on itsekin kesytön, kaino, mutta sanomattoman soma ja viehättävä. Pian on hän saanut poron vangituksi ja kokee pitää sitä kiini, mutta poro panee vastaan ja on viedä tytön mukanaan. Lailan suuret silmät säihkyvät taistelun tulesta ja ovat melkein mustat.

"Auta minua!" huusi Laila Lindille, joka juoksi avuksi ja otti suopungin käteensä. "Pidä nyt kiini niin kauan kuin minä lypsän", sanoi tyttö, "sanoithan olevasi niin väkevä."

"Kyllä minä sen veitikan pitelen."

Mutta Laila tuskin oli ehtinyt lypsää muutamia pisaria, kun poro vimmattuna karkasi pystyyn, kaatoi maitokiulun kumoon Lailan kädestä ja heitti Lindin suin päin maahan, jossa hän nyt kierieli suureksi iloksi palvelijattarille.

"Kehuithan itseäsi niin väkeväksi," sanoi Laila ja nauroi hänkin.

"Laila, Laila", varoitti Laagjen emäntä nuhdellen, "kuinka saatat noin menetellä?"

"Eihän se ole minun syyni, se oli hän itse, joka ei voinut pitää kiini pientä poroa."

"Pitää kiini! Oliko hänellä muka helppo pitää kiini, kun sinä pistit poroa. Minä näin selvästi mitä teit, veitikka, mutta nuoruus on nuoruus, Nyt me olemme lypsäneet monta kiulullista, vaan mitä sinulla on kiulussasi?"

"Voi äiti kulta, nyt minä tahdon olla vakava. Tule sinä vanha Jaampa ja ota yksi minun poroistani, niin minä lypsän sen ja annan kiulullisen Inga siskolle."

Ennenkuin lauman annettiin mennä tunturille jälleen, oli siitä otettava yksi poro teurastettavaksi. Mellet ja Jaampa menevät sitä valitsemaan, mutta juuri kun Mellet heittää ja suopunki lentää ilmassa, hypähtää äkkiä kolmivuotias kesytön porohärkä ylös, sekaantuu sarvistaan suopunkiin, ja siitäkös vasta leikki syntyy! Mutta Mellet tietää hyvin, mitä hänen semmoisessa tapauksessa on tekeminen. Samassa kuin elukka rupee tepakoitsemaan, vetää hän kaikin voimin nuorasta. Äkkinäisestä ja odottamattomasta tempauksesta kaatuu poro nurin. Sama tempaus kaataa Mellet'inkin, mutta hän ei hellitä suopunkia.[6] Salaman sukkeluudella on poro taas jaloillaan, karkaa pystyyn ja lentää raivoissaan edes takaisin. Suopunki kiertyy siten milloin etu-, milloin takajalkoihin, ja se tekee mitä hauskimpia ilmahyppyjä vapauttaakseen jalkansa. Tuskin silmä saattaa seurata sen ripeitä liikkeitä. Yhtä hartaasti kuin poro tahtoo päästä irti, yhtä hartaasti tahtoo Melletkin päästä siitä vapaaksi kun vaan saisi erilleen suopungin, johon poro takertuu takertumistaan. Taistelun ajalla ovat kaikki muut säikäyksissään paenneet syrjään. Kietomalla suopunkia käsivartensa ympärille lähenee Mellet poroa lähenemistään. Tästä suutuksissaan se karkaa pystyyn ja kokee etujaloillaan, jotka pyörivät kuin rumpukapulat, lyödä hänet kumoon. Hiljaa ja äänettömänä on Jaampa sillä välin lähestynyt poroa takaa päin. Mutta nyt se huomaa hänetkin ja käy vielä rajummaksi. Vihdoin onnistuu Jaampalle päästä poroon kiini ja rivakasti ja mukavasti kietoo hän kätensä sen vyötäryksiin. Takajaloillaan yrittää poro potkaista molemmat vihollisensa luotaan, mutta turhaan. Äkkiä rauhoittuu eläin ja seisoo pää alespäin mutta silmät mulkoilevat ja pyörivät joka haaralle. Samassa se taas kohotta päänsä, karkaa pystyyn ja pieksee etujaloillaan, syöksee suin päin ja kaataa mukanaan Jaampan ja Mellet'in, joten kaikki kolme makaavat siinä taistellen ja kiemurrellen. Vihdoinkin saa Jaampa suopungin irti. Kaikki kolme hyppäävät ylös, ja hurjaa vauhtia kiitää poro pitkin kenttää, pysähtyy vähän matkan päässä, katsoo taaksensa, päristää ja syöksee taas eteenpäin vielä huimempaa vauhtia, eikä pysähdy ennen kuin se on kätkeytynyt toisten joukkoon, tiheimpään parveen.

Se poro joka oli teurastettava, oli kesy ja saatiin helposti kiini. Jaampa veti sen puoleensa ja tarttui molemmin käsin sen vasempaan sarveen, oikealla kädellään sarven nenästä ja vasemmalla juuresta. Äkkinäisellä keikauksella kaatoi hän poron seljälleen, sivalsi puukkonsa ja syöksi sen päätään myöten elukan rintaan, puhkaisten sen sydämen. Samassa päästää hän irti poron, joka veitsi rinnassaan hyppää pystyyn mutta samassa silmänräpäyksessä se tuntee kuolettavan iskun vaikutuksen. Se alkaa vapista, se tahtoo seisoa, mutta jalat eivät sitä kanna, se hoipertelee ja kaatuu tunnotonna maahan. Vasta kun eläin on heittänyt henkensä, vetää Jaampa veitsen ulos haavasta, josta tuskin veren pisaraakaan pulppuaa ulos. Kaikki veri keräytyy rintakehään. Inkeri on peittänyt käsillään silmänsä ja kääntynyt poispäin. Hän ei voinut katsella kuolevaa eläintä.

Kun Lind ja hänen sisarensa olivat lähteneet ja Laagje vaimoneen iltasella istuivat kahden kesken teltissä puhellen, lausui vaimo:

"Oletko huomannut, että hän, tuo kaunis Daro, kauppiaan poika, mielistelee Lailaa?"

"Sitä en ole huomannut, mutta onhan Laila niin soma tyttö, että jokaisen täytyy hänestä pitää."

"Mutta oletko huomannut, että Lind pitää hänestä, että Laila on hänelle niin rakas, että Lind mielellään kosisi, jos tyttö olisi Norjalainen?"

"Pitäköön hän tytöstä niin paljon kuin tahtoo. Laila ei ole semmoinen tyttö, joka antaisi itseänsä vietellä."

"Ei suinkaan, mutta minä luulen että Lind todella rakastaa tyttöä, ja jos seuraat minun neuvoani, niin Laila ei saa enää mennä Garnäsiin."

"Ei Lailasta ole pelkoa."

"Mutta etkö ole havainnut että Lailakin pitää hänestä?"

"Sinä vaan luulet joutavia, vaimo."

"Minä en luule mitään. Me naiset näemme semmoisissa asioissa paljon paremmin kuin te miehet. Sinä olet ollut sokea, kun et ole nähnyt mitään."

"Mitä sinä sitten olet nähnyt?"

"Mitäkö olen nähnyt! Olen nähnyt Lailan suuret silmät siitä asti, kun hän oli lapsi. Olen nähnyt ne iloisina, suruisina ja vihaisina, mutta en koskaan ole nähnyt sitä ilmausta, joka nyt toisinaan kuvastuu näissä silmissä, ne eivät milloinkaan ole olleet niin syvämieliset, synkät ja haaveksivaiset kuin nyt.