Part 8

"Miten kaunis turkki sinulla on," sanoi Inkeri, "se on niin hieno ja pehmoinen kuin sametti, ja hopeavyökin ja lakki. Mutta lakki on niin kummallinen. Onhan se melkein kuin kypäri. Se ei minusta ole soma. Otappas se pois päästäsi, niin saan nähdä onko sinulla kauniit hiukset."

Kuu Laila otti pois lappalaispäähineensä, valui koko joukko vaaleita hiuksia hänen hartioilleen.

"Ah, miten kauniit, tuuheat hiukset sinulla on," sanoi Inkeri, "mutta sinä et hoida niitä. Sinä olet paljon somempi ilman päähinettä. Pian saat nähdä, kun minä asetan hiuksesi samalla tapaa kuin omani. Nyt saat nähdä. Katsoppas nyt peiliin, nyt me olemme aivan toisiemme näköiset, mutta sinun pukusi on paljon hienompi kuin minun."

"Niin, näetkös", sanoi Laila, "sinä et osaa, niinkuin minä, valita nuoria, kauniita nahkoja."

"Meillä ei ole porolaumaa, jotta olisi vara valita, niinkuin sinulla."

"Tahdotko, niin saat minulta turkin? Me olemme aivan yhdenkokoiset. Minä neulon sinulle niin kauniin, oikein kauniin turkin."

"Minä ostan sen sinulta."

"Ostat minulta! Ei, minä annan sinulle turkin ja sinä annat minulle kaulaliinan."

"Ovatko nuo liinat kaikki kosiolahjoja, jotka sinulla on tuossa?" kysyi Inkeri.

"Ne ovat kosiolahjoja. Mutta katsoppas tätä sormusta. Sen olen saanut Mellet'iltä. Eikö se ole soma?"

"Onko Mellet lemmittysi?"

"On, Mellet ja minä aiomme mennä naimisiin."

"Pidätkö paljon hänestä?"

"Pidän, Mellet ja minä olemme olleet tuttavia jo lapsuudesta saakka."

"Entäs sinä," sanoi Laila, "oletko sinä saanut paljon kosiolahjoja?"

"En", vastasi Inkeri hymyillen, "minulla ei ole vielä kosijata. Me emme pidä tapana antaa kosiolahjoja, niinkuin te. Sitä paitsi olen minä vasta yhdeksäntoista vuotias."

"Siis olemme yhdenikäiset. Minäkin olen yhdeksäntoista. Onko tuo komea mies tuolla puodissa sinun veljesi?"

"Hän on veljeni."

"Mikä hänen nimensä on."

"Antero Lind."

"Vai niin, Anda, me sanomme Anda."

"Sitten sanot luultavasti myös Andasjam, kun olet lauhkealla ja ystävällisellä tuulella?"

"Niin, hänen lemmittynsä sanoo Andasjam. Onko hänellä lemmittyä?"

"Ei ole, sen mukaan kuin minä tiedän. Sitten ehkä, jos hän kosisi jotakin tyttöä täällä."

"Ei suinkaan, ei kukaan 'Daro' (Norjalainen) kosi lapin tyttöä, eikä kukaan lapin tyttö huoli Darosta. Me vihaamme Daroja. He ottavat meiltä kaiken maan ja ahdistavat meitä tunturilta tunturille, he ampuvat meidän suuret poromme, heidän koiransa ajavat ja tappavat meidän pienet poromme, he tekevät meille paljon pahaa ja paljon vääryyttä."

"Nyt sinä suutut Laila, hyi, niin nuori ja kaunis, ja kuitenkin niin vihamielinen."

"Ingasjam, Ingasjam, adde audagassi!" Inkeri kulta, anna anteeksi, lausui Laila omalla pehmeällä kielellään. "Minä kuulen Jaampan niin usein puhuman sillä tapaa, mutta minä en vihaa ketään."

"Kuka se Jaampa on?"

"Jaampa on isäni renki. Jaampa on susi. Jaampa on hyvä minua kohtaan ja tekee kaikki, mitä minä pyydän. Jaampa ryömii mielellään vaikka penikuorman nelin kontan, jos minä vaan käsken, mutta hän vihaa Daroja."

"Ole nyt kiltti tyttö, niin minä näytän sinulle jotakin kaunista," sanoi Inkeri, ja otti hyllyltä kuvaraamatun.

Lailan silmät loistivat ihmettelemisestä ja hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun hän näki kuvat. Siinä oli Abraham, Isak, Jaakob, Esau ja monta muuta, joista hän oli lukenut pienessä raamatun historiassaan.

"Minä koetan osaanko lukea?" sanoi Laila ja luki Esausta ja Jaakobista: "Ja Esau juoksi häntä vastaan, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä."

"Niin", sanoi hän, "minä pidän paljon enemmän Esausta kuin Jaakobista!"

"Sitä et saa tehdä, Laila, etkö muista, että Esau möi esikoisoikeutensa ruoka-ateriasta," huomautti Inkeri.

"Hänellä oli nälkä, näetkös," sanoi Laila, "niinkuin Jaampalla, kun hän on ajanut sutta, hirveä nälkä, näetkös; sinä et koskaan tarvitse nähdä nälkää, mutta me usein. Jaampa olisi ehkä tehnyt samoin, mutta Esau antoi veljellensä anteeksi, hän oli lempeä, rehellinen ja hyvä niinkuin 'Same' (Lappalainen), mutta Jaakob oli viekas ja viisas kuin Daro."

"Sinä erehdyt, Laila, Esau halveksi Jumalan lupausta, että hän oli tuleva suuren sukukunnan esi-isäksi. Hän oli himojensa orja ja möi kunniansa ja maineensa saadakseen syödä kyllältä, kun näki ruokaa edessään. Tahtoisitko sinä myödä maineesi ja kunniasi, jos sinulla olisi nälkä ja sinulle tarjottaisiin herkullinen ateria?"

"En, en, ennen kuolisin nälkään, enkä minä enää tahdo pitää Esausta. Mutta voinhan kuitenkin pitää hiukan Jaampasta, vaikka hän on Esaun kaltainen.

"Pidä niin paljon kuin tahdot."

"Onkohan maailmassa monta semmoista kirjaa kuin tämä raamattu?" kysyi Laila sitten.

"On varmaankin hyvin monta, mutta ei täällä Ruijassa."

"Onko se sinun kirjasi?"

"Ei, se on veljeni kirja."

"Veljesi kirja? Voi, jos kauppias sen möisi, minä ostaisin sen."

"Hän ei sitä myö."

"Minä annan hänelle siitä poron. Minä annan hänelle kaksi, kolme, neljä poroa kirjasta."

"Voithan häneltä kysyä."

Samassa tuli Lind huoneesen, ja nähdessään nuo molemmat tytöt ystävällisesti istumassa kirjan ääressä, huomasi hän, kuinka ihmeellisesti yhdennäköiset he olivat, nyt kun Lailan päähime oli poissa, mutta kieltämättä oli Laila hänen sisartansa kauniimpi.

"Puhutko sinä samegieltä?" kysyi Laila häneltä.

"Kyllä puhun lapinkieltä."

"Taitaako sisaresi lapinkieltä?"

"Ei sanaakaan."

"Tahdotko myödä minulle tämän kirjan?" kysyi Laila häneltä omalla kielellään.

"Minä en myö sitä."

"Miksi et? Myöthän kaikkea muutakin, jota sinulla on, miksi et saata myödä kirjaa?"

"Raamattua en kuitenkaan myö. Olen saanut sen lahjaksi ja nimenikin seisoo siinä."

"Voithan ostaa uuden kirjan ja kirjoittaa nimesi siihen."

"Täällä Ruijassa ei ole semmoista kirjaa saatavana. Eikö sinulla ole yhtään kirjoja?" kysyi Lind.

"Minulla on vaan katekismo ja raamatun historia. Olisin niin iloinen, niin iloinen, jos minulla olisi semmoinen kirja kuin tänä. Jaampa tekisi sille laatikon, ja minä lukisin siitä talvi-iltoina isälle ja äidille lieden ääressä, ja valoisina kesäöinä, kun hiljaisuus vallitsee vuorilla ja laaksoissa, kun puoliyön aurinko punaisella hohteellaan kultaa kirjan lehdet, silloin lukisin niin monelle, jotka tulevat meille. Mutta Jaampa ei saisi olla kuulemassa. Jaampa saisi istua kaukana ulkona kedolla eikä hän saisi nähdä kuviakaan, ennenkuin hän herkeisi juomasta itsensä humalaan. Jos tahdot, niin saat neljä muhkeata, kaunista poroa kirjastasi. Minä kysyn isältäni saanko antaa siitä neljä poroa.

"Siihen hän varmaankaan ei suostu."

"Minä aion antaa sinulle omista poroistani. Jos isä saa nähdä kirjan, saan kyllä luvan antaa sinulle neljä poroa siitä."

"Niin, mutta vaikka antaisit minulle siitä kymmenen poroa, en sittenkään möisi kirjaa."

Lailan silmät säihkyivät; selvästi kyllä näkyi, että tämän puoli-kesyn immen povessa kiehui sekä tulta että liekkiä, hän kun ei koskaan ollut tottunut siihen, että häneltä kiellettiin joku toivomus. Hän oli tähän asti mielihyvällä katsellut tätä muukalaista, mutta nyt hän päästi hiljaisen huokauksen, katseli jälleen kirjaa ja lausui hiljaa norjankielellä Inkerille:

"Veljesi on kuin Kova Hjorth, veljelläsi on kova daro-sydän, hänellä ja kaikilla Daroilla!"

"Jos sinä taas rupeet puhumaan 'Daroista', niin et saa enää katsella kirjaa," sanoi Inkeri ja aikoi sulkea kirjan.

"Ale sutta, Inga oabbasjam", "älä suutu, Inkeri siskoseni, anna nyt minun vielä katsella," pyysi hän nöyrästi.

"Mitä sinä olet sanonut Lailalle?" kysyi Inkeri veljeltään, "nyt hän taas suuttuu ja rupee puhumaan Daroista."

"Olen vaan sanonut, ett'en myö hänelle raamattua."

"Älä nyt enää ole vihainen," sanoi Inkeri, "vaan sano hänelle Andasjam, niin minä näytän sinulle useampia kuvia."

"Sitä en tee," sanoi Laila ja lisäsi sitten huo'aten, "enkä myös tahdo enää katsella hänen kirjaansa!"

"Mutta ehkä hän sen kuitenkin myö, jos oikein kauniisti sanot hänelle Andasjam."

"Ei, minä en sano!"

Samassa huudettiin Lindiä puodista ja hänen täytyi mennä, mutta mennessään kuiskasi hän jotakin sisarensa korvaan.

"Paha veli sinulla on," sanoi Laila norjankielellä Inkerille kauppiaan mentyä.

"Ei, hyvä veli minulla on."

"Niin, sinua kohtaan ehkä."

"Sinua kohtaan myöskin."

"Ei ole, miksi hän ei sitten myö kirjaa?"

"Sen tähden, että hän tahtoo antaa sen minulle."

"Antoiko hän sen sinulle? Myötkö sen?"

"En myö, Lailaseni, minä en myö sitä, minä lahjoitan sen sinulle."

"Lahjoitatko sen minulle? Saanko minä sen? Onko se oleva minun kirjani? Ingasjam, Ingasjam, kiitoksia, kiitoksia!" huudahti Laila kyyneleet silmissä.

"Onko minulla nyt paha veli?"

"Ei."

"Tahdotko nyt sanoa hänelle Andasjam?"

"Jos hän niin tahtoo. Saanko ottaa kirjan ja mennä?"

"Ota vaan, nyt se on sinun!"

"No Laila," sanoi Lind, kun tyttö tuli puotiin, "saitko raamatun?"

"Sain," vastasi tyttö ja hänen suuret, kauniit silmänsä loistivat, "minä sain sen Inkeriltä. Kiitoksia, kiitoksia, sinä et ole paha!"

Laila juoksi raamatun kanssa ulos aittaan, jossa tapasi vanhempansa.

"Katsokaa," huusi hän, "minä olen saanut suuren kirjan, raamatun, jossa on monta kuvaa."

"Lapsi," sanoi Laagje, "kuka sinulle sen on antanut?"

"Inkeri, kauppiaan sisar, antoi sen minulle."

"Ilmaiseksiko?"

"Aivan ilmaiseksi."

"Sinun pitää viedä se hänelle takaisin."

"Rakas isä, anna minun pitää se! Minä luen siitä sinulle, äidille ja meille kaikille, ja minä näytän sinulle kaikki kuvat. Katsoppas, tuossa on Abraham, Isak, Jaakob ja monta, monta muuta."

"Laagjen tytär ei ota vastaan niin kallisarvoista lahjaa, antamatta vastalahjaa."

"Voinhan minä antaa heille jonkun lahjan."

"Oikein, sinä tiedät, että 'lahja vaatii vastalahjaa ja hyvä sana vastausta.' Minun tyttäreni ei saa olla Darolle mitään velkaa. Sinä saat antaa kaksi täysikasvuista poroa kirjasta, niin luulen, että se on sillä hyvin maksettu."

"Niin, minä annan heille kaksi poroa. Minä tiedän, mitkä porot annan. Kun tulemme kotiin, lähetän Jaampan tänne kahdella porolla ja Inkeri saa minun uuden turkkini."

Samassa tuli Jaampa ja oli sattumalta jotenkin selvällä päällä.

"Jaampa, katsoppas miten kauniin kirjan minä olen saanut!" huudahti Laila. "Sanoppas, mihinkä olet pannut pienen laatikkoni."

"Sitä en muista!"

"Etkö muista, olethan jotenkin selvällä päällä."

"Juuri sentähden en sitä voi muistaa. Minä olin, näetkös, vähän humalassa silloin, kun kätkin sen, mutta minä juon itseni taas vähän iloisemmaksi, niin kyllä muistan mihin sen olen pannut."

"Mitä joutavia, Jaampa, sinä et saa maistaa enää tilkkaakaan!"

"Niin, niin, sitten en myöskään voi muistaa, missä laatikko on. Näetkös, kun minä olen vähän humalassa ja teen jotakin, niin en muista sitä ollenkaan selvänä ollessani, ja kun olen selvällä päällä ja teen jotakin, niin en muista mitään, kun olen päissäni. Mutta odotahan; vähän aikaa, minä menen kauppapuotiin ja kun tulen takaisin, niin sanon heti, missä laatikko on."

Jaampa oli siis tuommoinen kaksipuoleinen olento, päihtynyt ja selvä, mutta pelkäänpä, että hän markkinoilla useimmin oli päihtyneenä kuin selvänä.

Seuraavana päivänä Lappalaiset huvikseen ajoivat kilpaa Karasjoen jäällä. Koko lauma, 10-12 poroa, lähti yht'aikaa liikkelle myötä-virtaa, leveätä jääkenttää myöten. Se oli soma näky, kun nuo muhkeat eläimet, sarvet takanojaisina huimaa vauhtia kiitivät jäätä myöten, jotta lumi pilvenä tuprueli ajajien päälle. Eräällä mäellä seisoi vouti, pappi, nimismies, kauppiaat, joukko Lappalaisia, Laagje vaimoneen, Laila ja Inkeri, kaikki katsellen tuota kilpa-ajoa. Ajurien joukossa oli myös Jaampa ja Mellet. Jaampa ajoi Lailan puolikesyllä porolla ja Mellet ajoi aivan lumivalkoisella porolla, joka myös kuului Lailalle. Rata oli puoli penikuormaa pitkä, ja sen keskikohdalla oli jäähän pystytetty kaksi salkoa, joiden kummankin nenässä liehui kaunis kaulaliina. Ne, jotka ensin ehtivät tähän, ottivat liinat ja ajoivat takaisin taas, niin paljon kuin käpälästä lähti; sillä jos paluumatkalla joku toinen ennätti edelle, kadottivat ensimainitut palkintonsa. Kilpailijat katosivat hetkeksi erään niemen taakse. Mutta muutaman minuutin kuluttua ilmestyi taas yksi poro näkyviin, sitten toinen, kolmas, neljäs ja niin kaikki muutkin, mutta etunenässä juoksi Lailan "Vihuri" ja sarven nenässä liehui sillä lipun tavoin kaunis kaulaliina, ja Jaampa seisoi reessä huutaen ja kiljuen ikäänkuin metsäläinen. Sitten tuli eräs Inarilainen poro, jota ohjasi hauska poika, tuo Lailan iloinen kosija, tuoden toisen liinan, sitten Mellet valkoisella porollaan ja niin kaikki muutkin. Lailan poro oli voittanut ja seisoi nyt läähöttäen, kieli ulkona niinkuin koiralla ja ympärillä seisoi suuri joukko ihastelijoita. Jaampa tarjosi liinaa Lailalle.

"En huoli siitä", sanoi Laila, "pidä se omanasi, voithan käyttää sitä kosiolahjana. Sinä ajoit erinomaisen hyvin, Jaampa."

"Semmoisella porolla ei ole hätää", tuumasi Jaampa, "täällä ei löydy ainoatakaan, joka sille vetäisi vertoja. Minä ajan sillä puhtaasti 12 penikuormaa päivässä."

Lind katseli myös ihastellen poroa ja sanoi Lailalle, että "Vihurilla" oli vaan yksi mutta sangen paha vika."

"Mikä vika?" kysyi Laila ihmetellen.

"Se vaan, ett'ei se ole minun. Etkö myö sitä minulle?"

"En myö," sanoi Laila hymyillen, "kuinka sinä voit ajatella, että möisin oman soman 'Vihurini' sinulle?"

"Minä annan sinulle siitä 10 taalaria."

"En myö kahdesta kymmenestäkään taalarista enkä mistään hinnasta! Entäs sinä, Inga, mistä porosta enimmin pidät?" kysyi Laila häneltä.

"Minä pidän enimmin tuosta valkoisesta, siitä, jonka nimi on 'Jivja', se näyttää niin lempeältä, sillä ehkä minäkin voisin ajaa."

"Tahdotko koettaa?"

"Kyllä, mutta sinun pitää tulla mukaan."

"Minä otan 'Vihurin' ja sinä otat 'Jivjan'".

Molemmat tytöt läksivät nyt ajamaan, Laila edellä ja Inkeri perässä, toisinaan he kulkivat vierekkäin, jotta näytti ikäänkuin olisi ollut kaksi poroa yhden reen edessä. Sitten kiiti Laila vähän matkaa edelle, kääntyi taas takaisin, seisoi toisella polvellaan reessä ja näytti olevansa melkein yhtä taitava poroa ohjaamaan kuin itse Jaampa.

Iltasella revontulten ihanasti leimutessa huvitteli nuoriso itseään laskemalla mäkeä jyrkältä rinteeltä virran toisella rannalla, vastapäätä kylää.

Tuossa tulee eräs nuori pariskunta mäkeä alas. Nuori vaimo turvautuu parahtaen pelosta mieheensä, kun reki tekee hyppäyksen. Näyttääpä melkein siltä, kuin ei hän enää olisi yhtä rohkea kuin ennen.

Tuossa taas tulee reki täpösen täynnä pientä väkeä, poikia ja tyttöjä. He huutavat ja pauhaavat riemuiten reen kiitäessä alasmäkeä. Mutta äkkiä tekee reki pyörähdyksen, ja koko parvi sinkoilee sinne tänne, niinkuin linnun pojat pesästä ja piehtaroivat lumessa, sillä välin kun reki menee menojaan kauas jäälle.

Sitten tulee tuo iloinen Utsjokelainen lemmityisensä keralla. Hän on taas ollut kosiotoimissa, ja pieni, puhelijas, pyöreäposkinen ja mustasilmäinen lappalaistyttö istuu hänen sylissään, kaulassa kirjava kaulaliina, jonka hän on saanut kosijaltaan.

Tuossa tulee sitten Mellet Inkerin kanssa ja Lind, joka ohjaa Lailan rekeä. Onnellisesti he pääsevät töyssäyksistä ja vieremistä ja kiitävät kauas jäälle. Iloisesti jutellen he taas käyvät mäkeä ylös. Mellet'in ja Inkerin välillä on keskustelu enimmiten harvasanainen, kun toinen ei taida lapinkieltä, ja toinen taitaa vaan hiukan norjankieltä.

Mutta mistä nuo kauniit punaiset ruusut nuoren Lailan poskilla? Onko tämä korkea, kaunis muukalainen, tämä "paha Daro" rohjennut kuiskata Lailan korvaan jotakin, joka ensi kerran saa hänen sydämensä kovemmin sykkimään? Se ei ole luultava. Me puolestamme luulemme, että raitis talvi-ilma ja nopea vauhti on maalannut ruusut; sillä nyt on vähintäin 20° pakkanen, ja silloin saa kalpeinkin poski raittiin värin.

Niin olivat markkinat loppuneet, ja niiden mukana loppui ostaminen ja myyminen, hyörinä ja pyörinä, ja myös Jaampan kaksinainen olemustila. Jokainen palasi taas kotiinsa. Mutta tosiaankin! Me olemme tykkönään unhottaneet käydä pappia katsomassa. Hänellä on todella ollut yhtä kiire markkinoilla kuin monella muullakin, hänellä kun on ollut kuulutuksia avioliittoon, ristiäisiä ja vihkimisiä. Juuri nyt astuu huoneesen nuori pari pyytämään kuulutusta häneltä. Pappi istuu pöydän ääressä avonainen kirja edessään. Jos katsomme tarkemmin, niin huomaamme, että pariskunta on vanha tuttavamme, Utsjokelainen ja tuo mustasilmäinen. Huone täyttyy väellä ja ahtaus käy niin suureksi, että muutamat kiipeävät penkeille seisomaan, paremmin nähdäkseen. On luultava, että morsiamella on ollut useampia kosijoita ja että nämä nyt saapuvat vaatimaan turhaan annettuja kosiolahjojaan takaisin, ja niin onkin asian laita. Pappi tarttuu juuri kynään kirjoittaakseen pariskunnan nimen kirjaan, kun eräs nuori Lappalainen tunkeiksen pöydän puoleen. Ennenkuin hän ennättää lausua sanaakaan, ottaa morsian esille kaulaliinan ja antaa sen hänelle. Ääneti ottaa entinen kosija sen vastaan, tarkastelee sitä, ja vetäytyy sitten yhtä ääneti takaisin. Läsnä olijat eivät nekään puhu mitään. Pian tunkeiksen joukosta toinenkin ja vaatii takaisin kosiolahjaansa. Ääneti kuin äskenkin ojentaa morsian hänelle kaulaliinan. Mies kääntelee ja tutkii sitä tarkasti ja lausuu sitten: "Se ei ole minun!" ja antaa sen takaisin. Sulhanen antaa morsiamelle toisen liinan, jonka tämä taas vuorostaan antaa entiselle kosijalleen, joka nyt sanaakaan sanomatta vetäytyy joukkoon. Taas tarttuu pappi kynään, mutta silloin huutaa eräs ääni ovelta: "Odota vähäsen, pappi kulta!" Tämä on kolmas kosija, joka nyt ilmestyy ja joka on antanut useampia lahjoja. Mutta morsian pitää ne jo varalla ja antaa ne omistajalleen. Vaan tämä kolmas ei tyydykkään tähän. Hän huomauttaa jostakin määrätystä lupauksesta, jommoisesta nuo kaksi edellistä kosijaa eivät voineet ylpeillä ja osoittaakseen puhuvansa totta vaatii hän, että morsiamen tulee maksaa hänelle taalari. Sulhanen huomaa, että asiassa on jotakin, joka sanoo, että morsian ei ole semmoinen, joka olisi saattanut tuon kosijan valhettelijaksi; sillä "mikä on totta, se on totta," sanoo hän, mutta koska nyt ei ole kysymys palkkiosta morsiamen kadottamisesta, sillä silloin olisi ehkä toisenlainen summa kysymyksessä, vaan siitä, että tyttö todella on antanut kosijalle -- ei juuri varmaa lupausta; sillä hän oli lausunut vaan "kenties" -- niin hänen mielestään ajaa puoli taalaria juuri saman asian kuin kokonainenkin. Hän ottaa siis taskustaan puolitaalarin kappaleen ja antaa sen papille pyynnöllä, että tämä toimittaisi sen asianomaiselle. Kun se on tehty, on asia päätetty, ja nyt ei ole enää esteitä kuulutuksen saamisessa neljännelle ja viimeiselle kosijalle.

Sen sijaan että nyt menisivät hautaamaan surunsa Karasjoen kylmiin aaltoihin, ryhtyvät nuo hyljätyt kosijat takaisin saaduilla lahjoillaan rohkeasti uusiin kosiotuumiin ja etsivät uusia lemmityisiä; sillä aika on kiireinen. Tässä ei jouda viettämään unettomia öitä häilyvässä epätoivossa, tohtiiko ottaa tuon tärkeän askeleen eli ei. Tässä on ryhdyttävä tuumasta toimeen. Täytyy kosia, kihlata, kuulututtaa ja vihittää itsensä ennenkuin pappi lähtee pois, sillä muuten ei asiasta tule mitään ennenkuin seuraavana vuonna.

Sen tähden voipi sattua viimeisenä markkinapäivänä, kun pappi jo on päässyt rekeen ja on lähtemäisillään, että joku pariskunta juoksee käsi kädessä hänen perässään. He ovat vihoviimeisessä silmänräpäyksessä sopineet keskenään. Hyvillä sanoilla ja eri maksusta saavat he papin vielä kerran lähtemään kirkkoon heitä vihkimään.

Viimeisenä iltana oli Laagje ja useimmat Lappalaiset lähteneet, kukin kulmalleen. Lind ja hänen sisarensa istuivat yksin huoneessa puhellen keskenään.

"Antoiko Laila sinulle mitään lahjaa kuvaraamatusta, jonka hän sai?" kysyi Lind sisareltaan.

"Ei, mutta hän lupasi antaa minulle soman turkin, jonka hän itse sanoi neulovansa."

"Vai niin, ehkä hänellä on parempi muisti kuin muilla Lappalaisilla. Muuten olen tullut siihen kokemukseen, että Lappalainen on kiittämätön olento. Hän on lapsi monessa suhteessa, nöyrä ja taipuvainen, mutta se asia on varjokohta hänen luonteessaan, että hän niin pian unhoittaa hänelle osoitetun hyvyyden."

"Mutta Laila ei ollut niinkuin muut. Hän oli tavattoman kaunis ja kaikessa paljon etevämpi muita lappalaistyttöjä, joita täällä näin."

"Niin, kaunis hän oli, mutta saamme nyt nähdä, onko hän erilainen muissakin suhteissa."

"Minä pidin niin paljon Lailasta ja käskin häntä käymään meillä kesällä, kun Laagje tulee meren rannikolle. Ja sitten päätimme, että minä taas vuorostani käyn häntä katsomassa tunturilla, ja silloin on hänellä uusi teltti valmiina, jossa me molemmat yhdessä asumme. Minä käyn lappalaispuvussa ja hän näyttää minulle kaikki poronsa, ja Jaampa ajaa ne kokoon ja me lypsämme niitä. Sitten Mellet hankkii meille kaloja, joita saamme keittää omassa teltissämme ja sinäkin saat luvan käydä meitä tervehtimässä."

"Katsoppas vaan, ovatpa ne oikein hauskoja 'tuulentupia'."

"Niin, ja meillä tulee olemaan oikein hauskaa; mutta sinun pitää tutustuman tuon omituisen Jaampan kanssa ja käydä hänen kanssaan kalassa Ravdosjärvellä."

"Siellä tunturilla kuuluu olevan hyvin kaunista, ja minä en ole koskaan siellä käynyt, joten ehkä maksaa vaivan tehdä kerran pienen retken sinne."

Seuraavana aamuna, kun Lind astui ulos huoneesta, huomasi hän ihmeekseen Jaampan istumassa portailla oven edessä, mökeltäen kuivaa poron lihaa, jota hän leikkeli veitsellään. Alempana pihalla seisoi kolme poroa, kukin rekensä edessä.

"Hyvää huomenta, Jaampa," sanoi Lind, "vieläkö sinä olet täällä?"

"Ollut kotona ja tullut takasin jälleen!" sanoi Jaampa ja pureskeli lihapalaansa.

"Oletko jotakin unhottanut tai hukannut? Niinhän istut siinä alakuloisena kuin jos olisit puusta pudonnut?"

"En ole mitään unhottanut, enkä myöskään ole tullut tänne omasta tahdostani, Laila minut tänne lähetti, hän on tullut hulluksi."

"Mitä sinä mies sanot, onko Laila tullut hulluksi?"

"Minä vaan luulen että hän on tullut hulluksi. Hän lähetti minut tänne kahdella porolla, jotka ovat tuolla. Ehkä olet nähnyt ne ennenkin?"

"Onhan siinä 'Vihuri' ja 'Jivja'."

"Niin on!"

"No, mikä nyt sitten on hätänä?"

"Se vaan on hätänä, että Laila lähetti minut tänne ja käski sanomaan, että 'Vihurin' saat sinä pitää."

Sanat olivat vähällä takertua Jaampan kulkkuun ja hän jatkoikin sen vuoksi hiljaa itsekseen:

"Jospa edes taittaisit niskasi, kun lähdet sillä ajamaan."

"Ja sisaresi saa 'Jivjan' rekineen, valjaineen, vöineen, kulkuisineen päivineen! Eikö Laila nyt ole hullu? Ja reessä on uusi turkki sisarellesi. Se hänen pitää panna yllensä, sanoi Laila, kun hän lähtee täältä kotiin, ett'ei häntä palele matkalla."

"Inkeri!" huusi Lind huoneesen, "tule ulos!"

Sisar tuli ja hämmästyi tuosta suuresta lahjasta, jonka Laila oli heille lähettänyt.

"Siinä nyt näet," sanoi Inkeri veljelleen, "kuinka suuresti erehdyit. Eikö Lappalainen ole kiitollinen?"

"On, mutta Laila on poikkeus, sen tunnustan, sangen merkillinen poikkeus. Tule sisään Jaampa ottamaan ryyppy," sanoi kauppias hänelle.

"En tule," vastasi Jaampa, "ei yhtään ryyppyä tänäpänä, minä lähden paikalla matkaan."

"No mitä nyt, ethän sinä sitä tavaraa halveksi."

"En suinkaan, otanhan minä toisinaan pienen ryypynkin muistiani virkistääkseni, mutta minun täytyi luvata Lailalle, ett'en tänäpänä maistaisi viinaa, minun täytyi panna käteni tuon suuren kirjan päälle ja vannoa kallis vala, ett'ei kieleni tänäpänä saisi maistaa viinan pisaraakaan, vaan että heti palaisin kotiin. Nyt olen toimittanut asiani. Hyvästi siis, nyt lähden!" Näin sanoen hän irroitti poronsa ja istui rekeen.

"Sano terveisiä Lailalle ja Laagjelle ja kiitä meidän puolestamme lahjasta, ja muistuta Lailaa siitä, että hän ensimmäiseksi työkseen kesällä käy meitä tervehtimässä."

X.

Kesällä.

Kauppias Lind asui Garnäsin talossa, joka on erään Altenvuonon lahdekkeen rannalla. Aivan talon vieressä purkaa jokseenkin suuri virta vetensä vuonoon. Virta katkaisee matkallaan laakson läpi kolme suurenmoista penkerettä. Keskimmäisellä ja suurimmalla penkereellä seisoo talo huoneuksineen, joten tästä on kaunis näkyala ulos vuonolle ja ylös laaksoon, jonka läpi virta polveilee.