Part 4

Darwinistit voisivat ehkä tästä keksiä selityksen lapsenmurhiin ja samalla lieventäviä asianhaaroja siinä suhteessa.

Kahden eli kolmen päivän kuluttua ovat vasikat jo niin ripeät, jotta voivat seurata emäänsä, ja nyt lähdetään taas liikkeelle ja kuljetaan lakkaamatta eteenpäin seutujen yhä vaihdellessa. Matkalla kohdataan aina tunnettuja seutuja, tuntureja, laaksoja, lehtoja ja järviä, joita tervehditään vanhoina, rakkaina tuttavina. Vanhat tapaukset muistuvat tullessa mieleen, ikäänkuin ystävälliset kodinhaltijat.

Tuollapa pistää soma, metsäinen niemi Njangajärveen. Siinä viime vuonna majat pystytettiin. Siinä pitkin rantaa pyydettiin kaloja jään aukoista, joka juuri oli lähtemäisillään. Tuonne virran suuhun laski parvittain sorsia, joita Jouna pyyteli kosolta kaikellaisilla ansoilla tahi myös pyssyllä.

Tuolla laaksossa riekot soitimen aikana huusivat, mellastivat ja röyhentelivät valoisat yöt läpikotaisin ja Jouna osasi niin sukkelasti houkutella koirasta matkimalla naaraan ääntä, jotta sai tuon lempivän uroksen aivan viereensä, saipa sen nousemaan selkäänsäkin asettuessaan kumarruksiin maahan ja tuon tuostakin matkien naaraan huutoa.

Tuolla jyrkän kallion kuilussa ampui Jaampa takavuosina karhun. Jouna oli ensin keksinyt karhun, kun se rauhallisena pureskeli kasvia eräässä koivikossa ja oli arvattavasti hiljakkoin lähtenyt pesästään. Jouna juoksi Jaampan luo, jolla oli pyssy. Mutta pahaksi onneksi oli siitä hana särkynyt. Vaan hätä neuvon keksii. "Seuraa minua," sanoi hän Jounalle, "minä aion ampua sen kuitenkin." Nyt hiipivät he karhua aivan lähelle. "Otappas nyt piitä ja taulaa," sanoi Jaampa, "ja kun minä tähtään, panet sinä taulan vänkipannuun." Niin nyt tehtiin. Jaampa tähtää ja tähtää, taula palaa ja palaa, ja viipyy hetkisen aikaa ennenkuin se ottaa syttyäkseen, mutta Jaampa ei hätäile eikä liioin tutise, hän yhä tähtää karhua ja vihdoinkin -- leimaus -- pau! Karhu vieri nurin niskoin, sillä luoti oli sattunut selkäluuhun. Se ei kuollut, mutta ei myöskään päässyt paikaltaan. Sitten Jaampa sivalsi pitkän puukkonsa, sitoi sen seipään nenään, ryntäsi mesikämmenen kimppuun ja pisti hänet kuoliaaksi; hänestä oli synti tuhlata enemmän ruutia ja lyijyä karhun tähden.

Tuolta korkealta harjulta saattaa kaukana luoteessa huomata kapean, vaalean juovan. Meri, meri! huutavat Lappalaiset kuten Xenophon'in Kreikkalaiset, ja poro, joka alkaa vainuilla ja haistaa merta, kiirehtii askeleitansa kohdatakseen edellä kulkeneet toverinsa.

Paimentolaiselämällä on viehätyksensä ei ainoastaan Lappalaiselle, vaan pelkäänpä kaikille Aatamin lapsille, olivatpa millä sivistyksen asteella tahansa.

V.

Runne ja Ranne.

Puhuen asia hyväksi tulee. Ilmoitan jo aikanaan. Tässä aion vaan kertoa kahdesta lappalaiskoirasta. Siis voi se, joka ei pidä koirista, kernaasti heittää tämän kappaleen lukematta. Muuten tahdon lisätä sen että kertomus on tosi eli että tässä kerrotut seikat todella ovat tapahtuneet. Siis asiaan.

Olipa kerran kaksi koiraa, toinen oli nimeltä Runne, toinen Ranne. He olivat kaksoisveljeksiä ja kuuluivat Laagjelle ja hänen puolisolleen. Runne oli emännän suosikki ja Ranne oli isännän. Molemmat nimet merkitsevät "harmaata", jonka vuoksi koiria myös kutsuttiin "harmaiksi veljeksiksi."

Paitsi Runnea ja Rannea oli Laagjella luonnollisesti muitakin koiria. Semmoisia oli musta Musti ja Diggal, jolla oli ruskeat silmäkulmat. Nämä kuuluivat Jaampan komennon alle. Sitten oli Tshjalmo, jolla oli ruskeat pilkut silmien yläpuolella ja hännätön Dobbe, jotka olivat etenkin Jounan lemmikkiä. Sitten oli vielä Skuolse, Pöllö, Tshjaitne, Tikka, pörhöinen Lorjus, Shieges, Virkku, isoääninen Gonge, täplikäs Kirjo, Tshjierges, Ranssi, Tshjeovan j.n.e. Mutta vikkelimmät kaikista olivat isännän ja emännän koirat, harmaat veljekset Runne ja Ranne, olipa sitten kysymys karjan paimentamisesta tahi suden kanssa tappelemisesta.

Rannen historia ei ole pitkä. Se upposi viiden vuoden vanhana, mutta kuollessaan se pelasti pikku Mellet'in, joka silloin myös oli melkein samassa iässä, hukkumasta. Matkalla syksyllä rannikolta tunturille oli perhekunta muutamana päivänä pystyttänyt majansa ylisen Altenvirran rannalle, ja poika oli kenenkään huomaamatta mennyt rannalle. Täällä hän jollakin tavoin sattui putoamaan virtaan, ja hädissään oli hän valittavalla äänellä huutanut: "Ranne, Ranne!"

Koira, joka oli seurannut myötä ja istui rannalla, syöksi virtaan, ja poika tarttui kiini sen turkkiin ja riippui siinä. Virta vei molemmat mukanaan alespäin ja näin he joutuivat pyörteesen. Tässä oli Rannella pitkä ja kova taistelu pyörteiden kanssa, jotka toisinaan viskasivat hänet rantaa kohden, toisinaan tempasivat hänet taas syvänteelle. Luultavasti oli poika myös hädissään koettanut kiivetä koiran selkään jolloin se oli painunut niin, että se yhtä usein oli upoksissa kuin veden pinnallakin. Kun ihmiset kaipasivat lasta ja juoksivat sitä etsimään, löysivät he vihdoin pojan ja koiran vieri vieressä virran rannalla puoleksi vedessä, pojan kädet vielä suonenvedon-tapaisesti koiran kaulassa. Ranne oli kuollut. Se oli työskennellyt kunnes uupui ja heitti henkensä, mutta pojassa oli vielä niin paljon henkeä, että tointui.

Runne eli kauemmin. Se oli kuten jo mainittiin emännän lemmikki, sai ruokansa ainoastaan häneltä ja totteli ainoastaan häntä. Monta sataa poroa pelasti se emännälleen, joko estämällä niitä hajoamasta ja karkaamasta, tahi hyökkäämällä suden kimppuun, estäen sen siten laumaa hätyyttämästä. Aina se oli valmis kun huudettiin: "Hus suola!" Ota kiini varas! (susi). Ainoastaan harvat koirat uskaltavat ryhtyä tappeluun suden kanssa, menettämättä henkeänsä. Voitto ei aina riipu rohkeudesta ja innosta, vaan ripeydestä ja notkeudesta. Siinä on koiran pelastus, ja Runne oliki puhdasta rotua. Se taisi olla niin salaman vikkelä liikkeissään, pyöri niinkuin tuuliaispää ja hyppäsi paksussakin lumessa ilmaan kuin heinäsirkka, että sudelle ei maksanut vaivaa häntä ahdistaa. Vaan joka kerta kuin susi läähöttäen oli kaappaamaisillaan tuon pienen karvahanssun suuhunsa, oli Runne jo vuorostaan suden kintereillä eikä antanut sen hätyyttää poroja.

Eipä siis ihmettä, että Runne oli saavuttanut suuressa määrässä emäntänsä suosion, joka ei olisi myynyt häntä mistään hinnasta; sillä ilman hyvättä koiratta on porokarja pian hukassa, ja sellainen koira kuin Runne on sen vuoksi verraton. Kun huuto: "Gas do! eli hut so, tse vulge oh!" katso tuonne, ota kiini ne, tuolla ne menevät! kuului emännän huulilta, oli Runne paikalla ajamassa poroja jotka aikoivat karata laumasta, eikä se hellittänyt, vaikka sen olisi täytynyt ajaa niitä sekä tunti- että penikuormamääriä. Karkurin täytyi viimein antautua, kääntyä takaisin ja palata laumaan jälleen. Täyttä karkua poro juoksi Runnen edellä ja kätkeytyi tiheimpään joukkoon. Silloin vasta on rikoksellinen turvassa ja se tietää sangen hyvin, ett'ei koira uskalla tulla semmoiseen liutaan, jossa on monta sataa sarvipäätä. Silloin olisi se pian poljettu, potkittu ja puskettu kuoliaaksi. Tämän tiesi Runnekin erinomaisen hyvin. Mutta sattuu niinkin, että moni tottumaton koira, innostuneena omasta haukkumisestaan ja hyvillään siitä, että niin suuri eläin kuin poro pakenee häntä, nuoruuden innossaan, haukkuen ja hätiköiden uskaltaa seurata poroa keskellä laumaa. Silmänräpäyksessä kääntyy poro ympäri, iskee kerran etujaloillaan tahi puskee sarvellaan, ja koira on nurin niskoin. Nyt on sen vuoro paeta ja sen se tekeekin, ulvoen ja häveten häntä koipien välissä. Rauhallisesti ja ylpeällä katsannolla seisoo poro katsellen pakenevaa, ikäänkuin tahtoisi se sanoa: "Lauman ulkopuolella on sinun paikkasi, lauman keskellä ei sinulla ole mitään tekemistä," ja kääntyy sitten tovereihinsa päin. Eipä susikaan uskalla mennä kaskelle laumaa, silloin kun lauma syöksee eteenpäin kuin lumivyöryke. Monesti on sattunut, että susi on joutunut tiheän, kiitävän lauman jalkoihin ja siinä Lappalaisen sanomattomaksi riemuksi niin pahanpäiväisesti poljetuksi, että helposti on saattanut lyödä sen kuoliaaksi. Mutta Laagjen emäntä ei milloinkaan saattanut unhottaa, että hän kerran semmoisessa tapauksessa sattui pelastamaan suden. Mylvivä ja säikähtynyt lauma oli sotkenut suden niin syvälle lumeen, että siitä ei ollut mutta näkyvissä kuin toinen etukäpälä. Emäntä luuli sen koiraksi ja tarttui käpälään. Vaan kiitoksia paljon! Siinäpä petyit, hyvä emäntä! Tällä kertaa se olikin susi, ja matkaansa se meni.

Runnellekin kävi onnettomasti viime syksynä matkalla tunturille päin. Tie on sekä pitkä että vaivaloinen ja eteen sattuu monta järveä ja virtaa, joiden yli poro uipi, vaan ihmiset ja koirat menevät veneessä, jos semmoista sattuu olemaan. Muussa tapauksessa täytyy kiertää pitkät matkat.

Pahin kohta on eräs pitkä, kapea laakso, jonka pohjassa juoksee raju virta ja ylempänä on soikea, ilkeän näköinen, ikäänkuin tulikiveltä haiseva järvi, jossa venettä ei ole saatavissa. Karja ajetaan laakson länsipuolelle ja pakoitetaan kaalaamaan vesijakson alipäästä ylitse. Niin tehtiin tälläkin kertaa. Koirien avulla oli melkein koko karja ajettu järven poikki, ja väki riensi nopein askelin kiertämään järveä, saavuttaakseen ja kootakseen karjan toisella puolella. Kun ihmiset olivat lähteneet seurasivat koirat myös mukana, ainoastaan Runne jäi tällä kertaa yksin odottamaan. Se varmaankin arveli, ett'eivät kaikki elukat lähtisi uimaan, sillä vaikka suurin osa oli menossa, voisi ehkä joku kääntyä takaisin ja karata tiehensä. Sen vuoksi ei Runne tällä kertaa jättänyt virkaansa, ennenkuin kaikki porot olivat vedessä. Vihdoin astui viimeinenkin emä järveen, työnnettyään ensin veteen vasikkansa, jonka täytyi seurata mukana, samalla tapaa kuin peurakin tekee vasikalleen, kun se ensi alussa aristelee lähteäkseen jäätikölle. Runne, joka nyt näki, että sekä ihmiset että koirat jo olivat toisella puolella, rupesi tuumaamaan miten pääsisi hänkin yli. Järveä sen ei haluttanut kiertää eikä se juuri mielellään olisi järven poikki uinutkaan. Pahaksi onneksi teki se hurjan päätöksen ja yritti poikki virrasta, joka saa alkunsa järvestä. Virta ei ollut kovin leveä, mutta sangen raju, ja pahin seikka oli se, että se hiukan alempana teki jyrkän putouksen. Runne ponnisteli virtaa vastaan ja Laagjen emäntä, nähdessään koiran, rupesi jo käymään huolelliseksi koiran tähden ja alkoi huutaa: "Tset se, tset se, Runne!" Tänne, tänne, Runne! Tällöin kääntyi koira vielä enemmän vasten virtaa, mutta samalla se myös kulki aina alespäin, läheni lähenemistään putousta, surkeasti vinkuen ja valittaen huomatessaan vaaran, kunnes se kerran näkyi loiskuttavan etukäpäliään, jolloin emännältä pääsi hätähuuto, ja Runne katosi auttamattomasti syvyyteen, alas kallioiden ja kivilohkareiden väliin. Se oli mennyt, auttamattomasti ja näkymättömiin kadonnut. Emäntä itki kokonaista kolme päivää sitä, että hänen vanha, uskollinen palvelijansa oli saanut niin surkean lopun, se, joka oli palvellut häntä niin kauan ja uskollisesti, niin, koko pitkänä talvena ei hän voinut Runnea unhottaa. Useinkin muisti hän sitä juuri sinä talvena, jolloin sudet, kuten jo olemme kertoneet, olivat liikkeellä ja monta poroa katosi; sillä vanha vartija oli poissa, ja pari muuta koiraa, jotka olivat rohjennet rynnätä suden kimppuun, olivat siinä saaneet surmansa.

Kuu perhekunta nyt taas poikimisajan jälkeen, josta edellisessä luvussa on kerrottu, saapuivat järven ja joen rannalle, jossa Runne edellisenä syksynä oli kadonnut, ei Laagjen emäntä saattanut olla vuodattamatta katkeria kyyneleitä, kulkiessaan kosken sivutse.

Pari päivää myöhemmin he saapuivat meren rannikolle ja lähestyivät muutamia majoja, joissa asui ranta-Lappalaisia, joiden kanssa he elivät ystävällisessä suhteessa. Kun emäporot vasikkoineen tiheissä ryhmissä hajosivat tunturin rinteille haukatakseen ensimmäisiä ruohon korsia, jotka tuolla täällä päivän rinnassa pistivät esiin, hyökkäsi äkkiä eräs koira muutamasta majasta ja alkoi ajaa elukoita takaisin vuorelle päin. Laagje ihmetteli, että ranta-Lappalainen oli hankkinut itselleen koiran, ja Jaampa oikein ärjyi vihasta, kun koira ajoi väsynyttä ja nälkäistä laumaa tunturille takaisin. Huutamalla: "Hus suola!" antoi hän kaikki omat koiransa hyökätä vieraan koiran kimppuun. Mutta nytkös siitä elämä syntyi, siinä juostiin ylen ympäri, hypättiin pystyyn, kellistyttiin kuperkeikkaa, siinä haukuttiin ja häntiä heilutettiin, kunnes koko liuta tulla tuiskahti Laagjen emännän ympärille, harmaa, paksu, lihava ja pörhöinen koira keskellään.

"Runne lae, Runne lae, ibmel sivdnet Runne lae;" Se on "Runne, se on Runne, Jumala siunatkoon, se on Runne!" huudahti emäntä, laskiessaan polvilleen ja syleillessään koiraa, sillä välin kuin tämä nuoli hänen vanhoja, ryppyisiä ja kyynelkosteita kasvojaan. Sitten isännän luo, sitten hurjanhuimasti pitkin kenttää saadakseen vireyttä, ettei ilosta kuolisi, ja toiset perässä, sitten takaisin jälleen, sattuipa vauhdissaan kaatamaan pikku Lailan kumoon, mutta nuoli sitten hänen kasvojaan tehdäkseen siten asian hyväksi jälleen, jotta tytöltä pääsi hätähuuto, sitten palvelijoiden luo, ja niin sinne ja tänne joka paikkaan, kunnes se kieli roikuksissa asettui emäntänsä jalkojen juureen, ja katseli häntä silmäyksellä, joka oli niin ilosta hehkuva kuin ihmisellisellä olennolla.

Miten se oli pelastunut kuolemasta sitä ei kukaan voinut selittää eikä käsittää, varsinkin kun putous on jotenkin korkea, mutta sen paksu, pörhöinen turkki oli varmaan häntä suojellut kolauksilta silloin kun se syöksi syvyyteen. Ranta-Lappalaiset kertovat sen eräänä päivänä tulleen heille, ontuvana, nälkäisenä ja laihana. Se ei, viisaasti kyllä, yrittänyt seuraamaan porolaumaa, tietäen hyvin, että sillä oli edessä sekä joet että järvet, ja oli päälle päätteeksi surkeassa tilassaan kykenemätön uimaan. Niin oli se liukuttanut 3 peinkuormaa takaisin ranta-Lappalaisten luo, joiden joukossa sillä myös oli hyviä ystäviä, jotka ottivat sen hyvin vastaan ja hoitivat niin hyvin, että se nyt oli paksu ja lihava.

Se eli vielä monta vuotta ja heitti monta painia suden kanssa ja teki monta retkeä edestakaisin meren rannikolle, mutta ei se koskaan enää koettanut uida virran poikki.

VI.

Joulunaatto.

Noin puoli vuotta myöhemmin, kun Laagje oli oleskellut rannikolla ja jälleen palannut vanhalle talviasemalleen Akanastunturille laumoineen, vaimoneen, Mellet'in ja pikku Lailan kanssa, joka viimemainittu oli viihtynyt hyvin poron maidosta ja lihasta, ja osasi jo soperrella koko joukon lappalaisia sanoja, tuli eräs Lappalainen muutamana päivänä ajaen Laagjen teltille sillä sanomalla, että hänen tahi jonkun hänen palvelijoistaan tuli lähteä Karasjoelle kuudella porolla kyyditsemään erästä matkustavaista Alteniin.

Tunturi-Lappalaisten velvollisuuksiin kuuluu myös kyyditseminen porolla, ja toisinaan voi sattua niin omituisesti, että heidän kyyditäkseen muutamia penikuormia, ensin täytyy kulkea puolta pitemmän matkan. Niin saavat esim. Lappalaiset, jotka talvella asuvat Etelä-Varangersissa, tehdä kyytiä Vardö'stä Vesisaareen. Heidän täytyy silloin, ollakseen saapuvilla Vardö'ssä, kulkea edestakaisin koko tuon pitkän matkan Varangervuonon ympäri. Itsestään on siis selvä, ett'ei tästä voi olla minkään laista ansiota, vaan on tämä velvollisuus monta kertaa raskaampi kuin etelämpänä asuvilla, jossa asianomaisille on korkeintaan penikuorma matkaa kyytiasemalle, johon hän on velkapää saapumaan.

Laagje ei ollut moneen aikaan käynyt Karasjoella. Hänellä ei sen vuoksi ollut mitään vastaan tehdäkseen retken sinne ja sieltä Alteniin. Kenties hän myös kaikessa hiljaisuudessa ajatteli itsekseen, että pieni ryyppy ei olisi hullummaksi. Lappalainen osaa tallettaa rahaa, mutta viinaa sitä vastoin ei hän ollenkaan osaa tallettaa niin, että nauttisi sitä vähän päiväänsä. Jos hänellä sitä on, juo hän joko yksin tahi muiden kanssa niin kauan, kun vaan pisarakin on jäljellä, mutta sitten hän taas voipi olla viinatta monta aikaa.

Laagje valjasti kuusi parhainta poroaan pulkkien eteen, ja pani yhteen pulkkaan muutamia kauniita poron nahkoja, haikuutettuja poron kieliä ja rasvaluita, jotka hän aikoi myydä kauppiaalle tahi vaihtaa tavaroihin sekä makeisiin ja leikkikaluihin Lailalle.

Tämä lapsi oli päivä päivältä käynyt hänelle yhä rakkaammaksi, ja hän uneksi jo kummallisia asioita sen tulevaisuuksia. Laila tulisi kerran hyvin rikkaaksi, ajatteli Laagje, perisi suuren porokarjan ja sen lisäksi joitakuita tuhansia kirkkaita hopeataalareja, jotka olivat kätketyt salaiseen paikkaan erämaassa, josta ainoastaan hänellä oli tieto, mutta ei edes vaimollansakaan. Sen vuoksi on usein tapahtunut, että Lappalainen on kuollut niin äkkiä, ett'ei hän ole ennättänyt kellenkään ilmoittaa, missä hänen aarteensa on kätkettynä, ja se on sen vuoksi jäänyt löytämättömiin. Ja kun Laila tulisi täysikasvuiseksi tytöksi, olisi hän varustettava kauniimmalla puvulla ja kauniimmalla hopeavyöllä kuin kukaan mun tunturin impi, hän ajaisi lumivalkoisella porolla kirkkoon, jolloin kaikki häntä ihmettelisivät ja sitten lopullisesti joutuisi Laila kasvateveljensä, Mellet'in kanssa naimisiin, joten sukunimi joutuisi tämän perinnöksi ja tulevaisuudessa nimi Laagje tulisi mahtavimmaksi Ruijan tuntureilla.

Tämmöisissä suloisissa ajatuksissa ja aikomuksissa ajoi Laagje Karasjoelle. Hän saapui sinne hyvissä ajoin jo päivää ennen, kuin hänen tuli lähteä kyytiin, joten porot saivat levähtää ja hän itse ennätti toimittaa asioitaan.

Hankittuaan ruokaa elukoille astui hän rihkamapuotiin, ja katseli sitä sekä hyödyllisen että hyödyttömän tavaran paljoutta, jolla lappalaispuoti tavallisesti on varustettu. Kaikenlaista, etenkin kirjavia kaulaliinoja, hopea- ja keinotekoista kultalankaa, sormuksia, suuria ja pieniä, löytyi siinä, kaikki semmoiseen hintaan, etenkin vanhempina aikoina, joka oli niin naurettavan kallis katsoen siihen, mitä tavara ensi kädessä oli maksanut, ett'ei kukaan voi sitä uskoa, joka ei itse ole sitä nähnyt ja kuullut.

Taivuttaakseen ostajaa puolelleen antaa kauppias hänelle edeltäpäin ja maksutta yhden eli pari ryyppyä. Niinpä tehtiin Laagjellekin. Kun kauppias Lind itse vähän ajan kuluttua tuli puotiin ja sai kuulla että se oli tuo rikas Aslak Laagje, joka itse oli tullut kyydintekoon, kutsui hän hänet luokseen toiseen huoneesen. Laagjella ei ollut mitään tätä vastaan, hän oli jo jotenkin hyvällä tuulella ja oli saanut kielenkantansa valloilleen. Huoneessa istui kauppiaan puoliso. Hän oli niin vaalea ja surullisen näköinen, että Laagjekin sen huomasi, tervehtiessään häntä.

"Onko vaimosi sairas?" kysyi Lappalainen.

"Ei", vastasi kauppias, "ei hän ole juuri sairas, vaan suruissaan polonen, mutta sitä et sinä taida auttaa. Paina puuta Laagje!"

Laagje istui tuolille, joka hänelle oli jotenkin outo kappale, koska Lappalainen samoin kuin itämaalainen kernaimmin istuu ristissä säärin.

"Sinähän olet hyvin rikas, Laagje", puhui kauppias, "onhan sinulla monta tuhatta poroa?"

"En ole rikas", vastasi Lappalainen."

"Montako poroa sinulla on?"

"En tiedä, tänään voipi olla monta, huomenna ei yhtään!"

Tunturi-Lappalainen ei juuri mieluummin ilmaise porojensa lukumäärää, jonka mukaan häntä veroitetaan, kuin muutkaan, jotka vaan tyydyttävästi ilmoittavat omaisuutensa rahassa. Usein hän ei niin tarkoin tiedäkään lukumäärää, ja tosi on sekin, että hänen karjansa on hyvin epävarma omaisuus.

"Mutta eihän sinulla ole lapsia, Laagje?" sanoi kauppiaan puoliso.

"Minullako ei ole lapsia!" sanoi Laagje hymyillen, "onhan niitäkin".

"Vai niin, oletko saanut lapsia", jatkoi kauppias, "muistan vaan kuulleeni, että olit lapseton ja että vaimosi jo on vanhanpuoleinen. Onko sinulla ottolapsia?"

"On", sanoi Laagje, "olen ottanut luokseni sisarenipojan Mellet'in, vaan minulla on myös oma lapsi, pieni tyttö, pieni kaunis tyttö on minulla".

"Kuinka vanha hän on?" kysyi vaimo.

"Niin, hän taitaa nyt olla noin kahden vuoden vanha, luullakseni", sanoi Laagje ja kysyi samalla:

"Entä sinä, onko sinulla lapsia?"

"Valitettavasti ei minulla ole yhtään", sanoi kauppias.

"Eikö ole ollutkaan lapsia?"

"Kyllä on, mutta se on surullinen kertomus".

"Etkö koskaan ole sattunut kuulemaan, että me viime vuonna tapaturman kautta kadotimme ainoan tyttäremme?"

"En", vastasi Laagje, "kuoliko hän?"

"Hän kuoli eli hukkui. Jumala tiesi millä tavalla. Se tapahtui silloin, kuin täällä oli niin paljon susia".

"Viime vuonna joulun vaiheilla", kysyi Laagje.

"Aivan niin, viime vuonna joulun vaiheilla".

"Mitä te pakisette 'manna'sta' ja 'gumpe'stä'" (lapsesta ja sudesta,) kysyi vaimo, joka ymmärsi muutamia lappalaisia sanoja.

"Laagje, näet, ei ole kuullut mitään tuosta onnettomuudesta, joka meitä kohtasi viime talvena. Siitä on jo kohta vuosi."

"Viime vuonna joulun aikana?" kysyi Laagje uudestaan.

"Niin, joulunaatto-yönä. Me olimme matkalla Koutokeinoon, saadaksemme lapsen kastetuksi. Silloin hyökkäsi susilauma päällemme, porot säikähtyivät niin, että Magga, joka ajoi lapsen kanssa, putosi reestä, ja lapsi oli poissa."

"Pieni tyttö kätkyeessä?" kysyi Laagje taas, ja kummastus kuvautui hänen kasvoillaan.

"Niin, kätkyeen löysimme, mutta lapsi oli poissa!"

"Missä tämä tapahtui?" kysyi hän jälleen.

"Isonkosken luona."

"Isonkosken luona!" huudahti Laagje.

"Niin juuri siinä kun tullaan tasangolle, sinä tiedät, puoli penikuormaa yömajasta."

"Ja se oli joulunaatto-yönä viime vuonna?"

"Niin, joulunaattona tulee juuri vuosi siitä kuluneeksi."

"Herra Jesus!" huudahti Lappalainen, joka nyt oli noussut istualtaan ja oli tullut aivan selvälle päälle tuosta tiedosta, jonka hän niin odottamatta sai, että se oli kauppiaan lapsi, jonka hän oli löytänyt ja pelastanut, ja joka nyt oli hänen kotonaan.

"Sinun lapsesi, pieni tyttäresi" -- ja Laagje oli jo vähällä ilmaista koko salaisuuden.

Kauppias luuli, että tämä oli vaan myötätuntoisuuden huudahdus hänen onnettomuudestaan, eikä sitä osannut kummeksiakaan.

"Ja sinä olet varma siitä, että lapsi hukkui?" kysyi Laagje.

"Niin, me löysimme kätkyeen, nuorat olivat irti revityt, ja lumessa oli veripilkkuja; hirveätä on ajatella, että viaton lapsi joutui susien revittäväksi."

"Veripilkut olivat Tshjabosta," ajatteli Laagje itsekseen. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, vaan ei voinut olla kauemmin huoneessa. Hänestä tuntui liian kuumalta sisällä, hiki valui hänen otsalleen, ja hän näytti niin peljästyneeltä, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Hän jätti äkkiä hyvästi, ei uskaltanut enää katsoa äidin surullisiin kasvoihin, vaan riensi ulos kylmään, tähtikirkkaasen yöhön. Hänen ajatuksensa ja päätöksensä olivat ristiriidassa ja nuhtelivat sisällisesti toinen toistaan.

Pian tahtoi hän palata huoneesen, heittäytyä äidin jalkojen juuren sanoen: "Lapsesi elää!" Mutta toiselta puolen hän ajatteli, ett'ei tässä tarvinnut kiirehtiä, hän tahtoi ensin keskustella vaimonsa kanssa asiasta. "Sitä paitsi," ajatteli hän, "he ovat pian unhottaneet surunsa, ja saavathan he toisia lapsia. Minä olen löytänyt ja pelastanut lapsen, se on minun lapseni, ja minä en aio siitä luopua. Minä en tee syntiä; ilman minutta olisi lapsi kuollut! Mutta jos asia kuitenkin huomattaisiin? Jos teen väärin siinä että pidän lapsen, niin saattaa Herra varmaan asian valkeuteen, ja kenties he itsekin olisivat löytäneet lapsen, ellen minä sinä yönä olisi sattunut paikalle ennen heitä; ja mikä ilo vanhemmille kun saavat ainoan lapsensa jälleen! Niin, minä puhun asiasta vaimoni kanssa."

Laagje ei saanut unta silmiinsä sinä yönä, ja matkalla Alteniin hän oli alakuloinen ja harvapuheinen. Hän läksi sieltä niin pian kuin pääsi ja kolme päivää myöhemmin hän jälleen seisoi teltissään vaimonsa edessä, joka piti Lailaa sylissään.

Hän ei ensin puhunut mitään, mutta katseli miettiväisesti tuota pientä, kaunista tyttöä, jonka vaimo vei levolle, sitten kun se uuvuksiin asti oli leikinnyt niillä leluilla, joita Laagje oli tuonut mukanaan.

Yöllä kun kaikkialla teltissä vallitsi hiljaisuus, ja Mellet ja Lailakin nukkuivat, eikä kukaan voinut heitä kuulla, herätti hän vaimonsa kuiskuttamalla:

"Vaimo, kuuletko?"

"No, mikä nyt?"

"Olen saanut tietää yhtä ja toista".

"Mitä sitten?"