Part 6

Heidän leirilleen kertyi katselijoita päivä päivältä, ja kaupungista samosivat sankat joukot, ilvehtiviä tai sääliviä ihmisiä, mutta suurin osa oli vain uteliaita. Yritteliäät kaupustelijat eivät jättäneet pystyttämästä kojujaan niityn laitaan, ja kuten muinoin Jerusalemin temppelissä, niin kaupittiin nyt maltsvetienkin taivastemppelissä kaiken päivää kuin turulla ja markkinoilla, ja oli paljon melua ja kompia ja ilakoimista ilmassa niityn ympärillä, kunnes sydänyö sen lopetti.

Mutta eräänä yönä istui sokea vaimo unta saamatta, ja hänen kätensä alkoi hapuilla, ikäänkuin olisi tavoittanut uunin lämmintä kylkeä, ja hänen korvansa herkistyivät kuullakseen heinäsirkan siksutuksessa kaiun uunisirkan unettavasta soitosta, johon hän öisin oli tottunut. Ja hän herätti taluttajansa ja sanoi hänelle: "Mitä minulla on valkeasta laivasta, jota silmäni eivät koskaan selitä, ja Kaananista, jossa astuntani on yhtä avutonta kuin täällä? Eikö ole samantekevä, lämmittääkö sammuneita silmiäni risuvalkean loiste tai lämpimän maan aurinko?" Senjälkeen hän paneutui maata, mutta aamulla hän talututti itseään ympäri leiriä ja heitti kaikille hyvästi, päivitellen heidän käsiensä laihuutta, eikä yksikään yrittänyt häntä pidättää, kun hän kääntyi maantielle.

Sinä iltana nurisivat muutamat nuoret miehet äänekkäästi keiton viheliäisyyttä ja pitivät neuvoa keskenään, ja huomenkoitteessa he olivat kateissa, ja joku oli nähnyt heidän kulkevan kaupunkiin päin. Heitä odotettiin ehtooseen saakka, mutta kun aurinko laski, eikä ketään kuulunut, ymmärsivät kaikki, että oli turha heitä odottaa.

Silloin Kolgarannan kalastajan vaimo, joka oli vaiennut lapsensa kuolemasta saakka, nousi ja kulki pitkin leiriä ja sanoi kaikille, jotka kuulla tahtoivat, mutta eritoten äideille, joilla oli pieniä lapsia:

"Mitä te turhaan kiusaatte Jumalaa? Tahdotteko, että hän hukkaa teidät ynnä lastenne kanssa? Ettekö näe, että Hän on kääntänyt kasvonsa pois meistä?"

Illalla hän lähti ja paljon muita hänen kerallaan, mutta hänen miehensä, joka oli hurskas ja uskossaan luja, jäi, ja jäljelle jääneitten luku oli yhä suuri, eivätkä he tienneet, mitä heidän tekemän piti, sillä Lasnamäen niityllä odotti heitä nälkäännääntymys, mutta kotona raipat ja orjuus.

Ja vielä kerran he tutkiskelivat itseään ja syyttivät vähäuskoisuuttaan ja ylitsekäymisiään siitä, että Herra näin koetteli heitä. Sillä mitä merkitsi Herrain Herralle lähettää valkea laiva Lasnamäen rantaan? Hänen ei tarvinnut muuta kuin lausua poutapilvelle: "Laskeu laivaksi Tallinnanmaan rantaan, sillä katso, siellä odottaa minua valittu kansani, johon minä mielistyin." Tai mitä merkitsi Herran sanoa suurimmalle sotalaivalle kaukaisella reitillä: "Käänny kulussasi, sillä sinua tarvitaan Lasnamäen rannassa."

Ehkä he kuitenkin olivat vihoittaneet Herran ylönsyömisellä ja ylönjuomisella ja silmäinpyynnöllä? Ehkä Hän vaati heiltä vielä jotain? He olivat valmiit luopumaan kaikesta, jos heillä vielä olisi jotain antaa. He olivat kestäneet nälkää ja tauteja viisi viikkoa Lasnamäen niityllä, mutta olivat yhä alttiit, jos Herra niin tahtoi.

He rukoilivat, niinkuin eivät olleet viikkokausiin enää rukoilleet, epätoivon uskolla: "Vaadi meiltä! Vaadi meiltä kaikki! Anna meille merkki, että tiedämme tahtosi!" Heidän ylitseen heittyi heijastus ensi kutsumuksen ajoista, jolloin profeetta Maltsvet vielä kiersi kyliä ja herätti sieluja, uutta uskoa julistaen, ja jolloin heidän sydämensä halu oli kieltäytyä kaikesta, mikä ennen oli heille himoruokaa ollut.

Ja ihmiset, jotka olivat paastonneet siitä saakka, kun emo heidät parmailtaan vieroitti, kantoivat nyt kokoon viimeisetkin ruuantähteet ja polttivat ne, lepyttääkseen Jumalan, joka oli heihin julmistunut. He kaatoivat hiekkaan kaljat ja maidot, kellä vielä jäljellä oli, ja särkivät keitinastiat, ettei kukaan kiusaukseen lankeisi, ja heidän paastonsa olisi täydellinen. Suuren kiihkon tullessa heidän ylitseen, he tukkesivat lähteet ja täyttivät ne soralla, ja kovettivat korvansa nälkäisten lasten parkunalta eivätkä armahtaneet edes sairaitakaan.

He näkivät taas valkean laivan, kuten odotuksensa ensi päivinä, ja kuten Henki oli sen vaimon suun kautta ennustanut, ja he tiesivät, että jos heidän uskonsa olisi kyllin luja, niin ihme tapahtuisi. He näkivät sen lähestyvän ulapalta, keskeltä satamavesien järeitten sotalaivojen ja kauppa-aluksien, hopeaisen laivan, valkean kuin meren raakun, valmiin mahduttamaan heidät kaikki ja viemään heidät kevyesti keinuen autuaammille asuinsijoille.

Ja jos ihmisten ikävä kelvolliseksi havaitaan Herran edessä, niin oli heidän uhrinsa totisesti suuri.

Mutta kolmannen päivän illalla heidän paastonsa alusta alkaen, kun kaikki olivat koolla rannalla, tapahtui, että eräs Järvamaan mies alkoi pidellä päätään ja hihkua kuin humaltunut, vaikka ei tilkkaakaan viinaa ollut kulkenut hänen huultensa yli, ja kaikkien rannalle kokoontuneiden nähden juosta pitkin rantaa sinnepäin, missä kalaveneet olivat. He näkivät hänen kompastuvan ja taas juoksevan ja koko ajan huitovan käsillään, vaikka aaltojen kohina esti hänen ääntään kuulumasta. Kun hän oli ehtinyt veneitten luo, näkivät he hänen työntävän veneen vesille ja melovan päin ulappaa, yhdellä airolla.

He olivat kaikki vaiti hämmästyksestä, odottaen hievahtamatta, mitä tuleman piti.

"Hän soutaa vastaan valkealle laivalle", sanoivat jotkut.

Mutta yhtäkkiä he näkivät, kuinka hän heitti melan käsistään, kurkoitti kätensä kuin jollekin näkymättömälle vastaan ja astui yli veneen partaan, arvelematta, kuten olisi astunut lujalle mantereelle, kadoten heidän silmistään. Silloin pääsi heidän kurkuistaan huuto, pitkä ja epätoivoinen, ja he huusivat kauan, tietämättä lopulta itsekään miksi, ja juoksivat pitkin rantaa. Ja vain muutamilla oli kyllin mielenmalttia soutaa ulapalle ja ryhtyä naaraamaan ruumista, joka seuraavana aamuna vedettiinkin vedestä ja pantiin rannalle, menneenvuotisten kaislojen päälle.

Mutta heidän silmäinsä kaihit putosivat, ja he tiesivät yhtäkkiä kaikki, että heidän toivioretkensä oli päättynyt, ja he alkoivat koota kapineitaan, lähteäkseen kotiin, etsien Maiea, purkaakseen hänelle pettymyksensä. Mutta Maie istui ojan reunalla, selin muihin, kädet velttoina ja väsyneinä helmassa, johon hän oli koonnut sinisiä ja punaisia kukkia. Hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, mutta hänen silmänsä olivat yhä liikkumattomat kuin unissakävijän.

Vaikka ei kukaan sanonut, tunsi hän kuitenkin, istuessaan paljaat jalat niittyojassa, että kaikki odottivat hänen avaavan suunsa ja puhuvan.

Mutta hänellä ei ollut heille mitään sanomista.

Hän koetti muistutella, kuka oli ja mistä oli, ja maariankämmenet tuoksuivat hänen sylissään, ja hän sormieli avuttomana niitten juuria, jotka olivat vahanvalkoiset kuin kuolleen lapsen käsi; mutta hän ei muistanut mitään.

Silloin tuli hänen luokseen muuan maltsvetien lapsista, joka oli ollut maantiellä kaupunkilaisten huvimatkailijain luona ja toi almunantimena kädessään suuren kaistaleen äsken leivottua ja vielä lämmintä leipää.

Ja koska Maie alati oli hyvä lapsille, taittoi lapsi hänelle puolet leivästään.

Maie tarttui siihen kuin unessa, mutta äsken kypsyneestä, pehmeästä ruisleivästä nousi tuttu tuoksu hänen sieramiinsa, ja hän tunsi aluksi sietämätöntä nälkää, mutta seuraavana tuokiona hän yhtäkkiä näki avoimen leivinuunin ja paistuvat leivät uunissa.

Hän piteli päätään, ja läpi aivojen sävähti ajatus: "Herran tähden, leivinuuni pitää sulkea."

Samalla sanoi joku, jota hän ei nähnyt, aivan hänen korvansa juuressa: "Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä odotat?"

Ja heti hän hervahti heikoksi, lyyhistyen kokoon, ja hänen muistinsa palasi.

Hän näki molemmat poikansa, jotka leikkivät pihalla kaivon luona, ja vanhemman hiha oli kyynäspäästä rikki. Puodin ovi oli auki, ja elttaantuneen sillin haju nousi avoimesta nelikosta.

Hän muisti miestään, poikiaan, arkipäiväistä askarettaan, puodintaus-kamaria ja uunissa paistuvia leipiä, ja hänen kätensä palmikoitsivat vaistomaisesti vanunutta tukkaa, samalla kun hänen sydämensä oli sairas ikävästä.

"Valkeaa laivaa ei ole", hän sanoi, nousten seisomaan, heikkona ja horjuen kuin pitkästä taudista.

Eikä kukaan häntä pidättänyt, sillä jokaisella oli oma murheensa, ja niin pujottautui Maie Merits läpi tungoksen maantielle ja alkoi kulkea kohti kotia, odotettuaan viisi viikkoa ihmettä Lasnamäen niityllä.

End of Project Gutenberg's Lähtevien laivojen kaupunki, by Aino Kallas