Part 4

Vieras jättäytyi yhtäkkiä jälkeen ja musersi huomaamatta kirsikan, jonka pursuva mehu punasi hänen sormensa. Hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä sykkiä, levottomasti ja epämieluisasti.

"Tekin jo huomenna lähdette, Paul Karlovitsh", sanoi batjushka. "Tulitte maata mittaamaan ja nyt jo lähdettekin. Mitä me teistä oikeastaan tiedämme? Emme mitään. Oletteko edes naimisissa vai ettekö?"

Mutta ennenkuin vieras ehti vastata, päätyi batjushka jo katajakepillään ankkoja hätyyttämään ja ehätti huohottaen vasta kuistilla vieraan.

Ruokasalissa oli pöytä kukkuroillaan. Syötiin piiraita ja savustettua kampelaa ja alotettiin uudelleen juustopiimästä ja ankanpaistista, kunnes saavuttiin kirsikoihin ja sajuun. Välillä juotiin madeiraa tomuisesta pullosta. Batjushka söi hitaasti ja vaieten, matushka ei syönyt melkein ollenkaan, hän istui pöydän toisessa päässä venäläisen vilkkaana ja kyynelherkkänä, pakinoiden yhtämittaa. Ilma oli täynnä pölyä ja vieraanvaraisuutta. Vieras sensijaan söi valikoimalla ja huolellisesti, kuten ihminen, joka ei päästä yhtäkään nautintoa ohitsensa, mutta vaikka hän näennäisesti oli täysin kiintynyt tähän mieluisaan toimeen, ilmaisivat hänen käsiensä eleet sisäistä hermostumista.

"Oliko teidän tyttärenne Maria Aleksandrovna jonkun aikaa Pietarissa?" hän kysäisi yhtäkkiä aivan levollisesti.

"Oli melkein vuoden ajan," batjushka vastasi, vähän hämmästyneenä. "Hän opiskeli siellä laulua. Vaan miksi te sitä kysytte?"

"Muuten vaan... Tunsin Pietarissa erään Maria Aleksandrovnan... Mutta hänen vanhempansa asuivat muistaakseni Liivinmaalla."

"Mepä muutimmekin tänne vasta pari vuotta takaperin," sanoi batjushka. "Siirsivät minut, vanhuksen, vääryyttä tekivät..."

"Ehkä te tapasittekin juuri meidän Mashan", sanoi matushka. "Oliko hän kaunis?"

"Hyvin kaunis", vieras sanoi.

"Masha oli kaunis", sanoi matushka. "Kaikki sen myönsivät. Hän oli minun näköiseni."

"Jevgenia Ivanovna on ollut kaunotar nuorena", hymyili batjushka anteeksi pyytävästi.

"Oliko Maria Aleksandrovna naimisissa?" vieras kysyi.

"Hän kuoli kahdeksan kuukautta jälkeen häitten", vastasi matushkan värisevä ääni.

"Häneltä ei jäänyt siis lapsia?"

"Hän kuoli ennenaikaiseen lapsivuoteeseen, se on, hän..."

Batjushkan silmistä lennähti ehkäisevä, varoittava silmäys, mutta matushka jatkoi:

"Hänen ei olisi lainkaan tarvinnut kuolla... Mutta on hirveitä asioita, joista ei ehkä pitäisi puhua."

"Niin, sinä olet oikeassa, parempi on vaieta", säesti batjushka.

"Pavel Karlovitsh on pian satojen virstojen takana", intoutui matushka. "Nähkääs, hänen miehensä, kauppias Pichelbaum, piteli häntä pahoin, sentähden hän kuoli."

"Jätetään nämä asiat!" sanoi batjushkan särkynyt basso. "On asioita, joita emme koskaan voi tietää."

Mutta matushkan ryppyisillä poskilla paloivat heleät täplät.

"Mashalla oli ollut rakastaja ennen naimistaan, kihloissa ollessaan, vaikka emme sitä tienneet, emmekä nytkään tiedä kuka... Mitä me täällä meren takana tiesimme, mitä hän teki Pietarissa? Kannan sydämessäni vihaa vuosikausia enkä tiedä ketä kohtaan... Jos tyttäreni olisi hukkunut, en sanoisi mitään, ymmärtäisin, alistuisin, en kapinoisi. Sanoisin, se oli kohtalo, korkea, vihreä vesiseinä. Mutta nyt vihaan ihmistä, jota en tunne. Voin antaa anteeksi aallolle, joka hukuttaa lapseni, mutta en ihmiselle, joka hävittää hänet."

"Ihmisellekin täytyy antaa anteeksi", sanoi batjushka.

"Olenkin antanut anteeksi Pichelbaumille... Hän oli kärsinyt vääryyttä, voin sen käsittää... Mutta en voi antaa anteeksi toiselle, jota en tunne..."

"Täytyy, täytyy...", batjushka sanoi, huojuttaen valkoista päätään.

"Eipä niinkään", matushka kiihoittui. "Ihmisellä on silmät, joita voin hellyttää, korvat, joita voin anella, on käsi, johon voin rukoillen tarttua, voin järkyttää hänet kyyneleilläni... Mutta kohtalo, se on kostea, vihreä vesiseinä..."

"Tyynnyhän, tyynnyhän, rakkaani", rauhoitteli batjushka, itse silmät vesissä.

Mutta matushka jatkoi:

"Kun ajattelen, että ehkä olen nähnyt hänet, että näillä käsilläni, niin, näillä käsilläni olen kantanut ruokaa hänen eteensä, että hänen sormensa ovat hipaisseet oveni ripaa..."

"Eikö hän koskaan ilmoittanut nimeä?" kysyi vieraan hillitty ääni. Kirsikat olivat koskematta hänen lautasellaan.

"Ei, -- ei koskaan. Hän ei ollut niinkuin minä, hänessä oli isänsä verta, hän osasi vaieta. Minä sanoin vielä vähää ennen hänen kuolemaansa: sanoisit nyt, Masha, keventäisit omaa sydäntäsi, ja meidänkin olisi helpompi. Mutta hän vaan katseli minua ja pudisti päätään. Ja niin hän kuolikin."

Kaikki vaikenivat. Huoneessa oli melkein hämärä. Ei kukaan koskenut enää ruokiin, jotka jäähtyivät kukkuraisella pöydällä.

Yhtäkkiä vieras kysyi läpi hiljaisuuden ja alkavan pimeän:

"Onko Pichelbaum uusissa naimisissa?"

"Hän on jo monta vuotta ollut uusissa naimisissa", batjushka vastasi.

Matushkan kyynelettömät, kuin kuivuneet silmät katselivat yhä samaa ajatusta ajellen tyhjyyteen.

"Minun täytyy sanoa teille kaikki, koska kerran aloin. Te teette niin vähän kysymyksiä, ja kuitenkin tahtoo teille kertoa, väkisinkin... Nähkääs, me emme tienneet siitä mitään, vannon sen teille, luulin antavani hänet avioliittoon kuin tuosta viereltäni... Mutta Mashalla oli ollut suhde, oli ollut rakastaja, -- ja sentakia Pichelbaum piteli häntä pahoin. Hän on lyönyt Mashaa juovuspäissään ja selvänäkin... Pichelbaum itse kertoi sen jäljestäpäin, hän syytti meitä, jotka emme mitään tienneet. Hän ei uskonut edes lasta omakseen, hän vihasi sitä, ennenkuin se syntyikään..."

"Suvaitkaahan, kunnianarvoisa Jevgenia Ivanovna", puuttui nyt vieras puheeseen, "eikö tämä ihminen, josta puhutte, voi olla kohtalo hänkin? Ehkä oli hänen syntymätähtiinsä kirjoitettu, että hänen täytyi hävittää teidän perheonnenne, tahtomattaankin?"

"Vaikkapa vaan, vaikka niinkin", intoutui matushka, "mutta ihmiselle tahtoo kostaa, tahtoo rangaista hänet, nöyryyttää hänet, tahtoo silmän silmästä, hampaan hampaasta".

"Ja miksi juuri teidän pitää kostaa, Jevgenia lvanovna?"

"Ei kostaa, ei kostaa", batushka hymisi.

"Mutta minähän olen äiti. Minä tuntisin hänet tuhansista äidin vaistollani, vihani vaistolla."

"Oletteko niin varma siitä, Jevgenia Ivanovna?"

Matushkan mustat silmät pysähtyivät hämmentyneinä vieraan hermostuneisiin sormiin.

"Te ette usko sitä, Pavel Karlovitsh?"

"En ole sanonut, etten usko. Ette siis ole koskaan ketään epäilleet?"

"Emme ketään."

Syntyi hiljaisuus. Kaikkien kolmen katseet hipaisivat hitaasti toisiaan läpi hämärän, joka esti kasvonpiirteitä näkymästä.

Kuten äänikoneen neula, elävöittäen kuolleet levyt, hitaasti kiertää hiuksenhienoja juovia, niin alkoi heidänkin kaikkien sielussa raatelevasti, julmasti kiertää muistojen terävä neula, pakoittaen soimaan vaienneet säveleet.

"Pimeä on. Täytyy sytyttää kynttilät", sanoi matushka soinnuttomasti.

Ja hän haparoi tulitikkuja. Kesti loppumattoman kauan, ennenkuin vihdoin kuului tuttu raapaisu. Hän sytytti kaksi hopeahaarukkaista kynttilää pöydällä, ja hänen kätensä vapisi.

Yhtäkkiä hänen katseensa pysähtyi vieraan kalpeihin kasvoihin, ja hän kysyi epävarmalla, tunnustelevalla äänellä:

"Kuinka te äsken sanoittekaan, Pavel Karlovitsh, -- ettekö tekin ollut Pietarissa?"

Ja lyhyessä väliajassa, mikä kului kysymyksestä vastaukseen, ehti kolmen ihmisen välillä syntyä kohtalokas yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka kytki heidät eroittamattomasti ja elinijäksi toisiinsa.

YKSI KAIKKIEN EDESTÄ

Se tapahtui kaukaisessa kalastajakylässä, etäällä moisiosta, etäällä kirkosta, vielä kauempana saaren ainoasta kaupungista, hietasärkällä, jonka ainoa ajoittainen vieras, sekin harvinainen, oli eksynyt harmaa halli, paennut Ruhnun ruotsalaisia hylkeenpyytäjiä.

Heinäaikaan alkoi kiertää huhu, että Soorun Andreksessa oli pitaali.

Soorun Andres, kalastaja, jonka savupirtti oli lähinnä verkkopihaa, oli jo useita vuosia tuntenut ajoittaista raukeutta, joka viime aikoina kiihtyi pitkin ruumista säteileviksi kivuiksi, samalla kun hänen käsivarsiinsa alkoi ilmestyä ruskeita laikkoja, jotka sormenpäällä painaessa hävisivät muun ihon karvaisiksi. Huolimatta alussa taudistaan sen enempää, hän kävi kalassa kuten ennenkin, sillä hänellä oli elätettävänään, paitsi vaimoa, kolme alaikäistä lasta, mutta vuoden päästä paheni hänen tilansa. Haettiin puoskarimuori, joka saunoitti hänet perinpohjaisesti, lasten kurkistellessa saunan rikkinäisestä ruudusta, kuinka isää hierottiin. Andres itse ei sanonut mitään, hänen suuri, roteva ruumiinsa oli lavalla avutonna naisten käsissä, hänen alistuessaan talttumuksella kaikkeen.

Hän oli silloin melkein neljänkymmenen vuoden vanha, ikänsä kaiken terve ja vankkarakenteinen.

Hän tervehtyi välillä, kävi taas koko kevään kalassa, mutta tultuaan eräänä alkukesän aamuna apajalta, hän haki täyden vesirainnan ja alkoi veden kalvossa ryppykulmin tarkastella muotoaan, sivellen kädenselällä silmäkulmiaan, joitten iho oli sinertävän kiiltäväksi pingoittunut, niin että kulmakarvat olivat hävinneet. Katseltuaan aikansa mitään puhumatta, hän työnsi jalallaan rainnan kumoon kynnykselle ja käski lyhyesti vaimoaan Tiiua: "Vie pois!"

Sen jälkeen hän laitatti itselleen makuusijan lieden ääreen, valitellen herkeämätöntä ja yhtämittaista vilua, ja sieltä hän laajenneilla, lasimaisilla silmillään, joitten luomet riippuivat raskaina ja velttoina, katseli läpi savuhämärän pirtissä liikkujoita.

Ruskeat laikat hänen käsivarsissaan olivat muuttuneet pieniksi, pakoittaviksi kuhmuiksi, ja samanlaisia kuhmuja alkoi ilmestyä hänen kasvoihinsakin, turvottaen ne tuntemattomiksi.

Koko kylä kävi häntä katsomassa, naiset usein, miehet harvemmin. Jotkut peloittivat, toiset lohduttivat häntä, kolmannet antoivat neuvoja, ja hän totteli kaikkia, suurella ja alistuvalla kärsivällisyydellä, niellen kaikki ilkeät ja pahanmakuiset lääkkeet, joita hänelle tarjottiin.

Jonkun ajan kuluttua hän taas oli jalkeilla ja teki koko talven kotiaskareita, punoen koppia ja verkkoja korjaten, mutta seuraavana kesänä heinäaikaan, hän taas jäi makuulle, tällä kertaa valittaen kuumetta. Ja hänen kasvonsa olivat oudon kiiltävät, ikäänkuin paisuneet, nahan pingoittuessa yli muuttuneiden piirteiden; samoin hänen kätensä ja jalkansa.

Silloin ymmärsi hän itse, ja muut myöskin, että hänessä oli pitaali, ja yli koko kylän levisi avuttomuuden ja tulevan tuhon tunto, ikäänkuin jokin suuri ja armoton vitsaus olisi ollut tulossa kaikille yhteisesti. Ja moni tutkiskeli itseään sanan valossa, etsiskellen salaisia syntejään, joittenka tähden heitä nyt kuritettiin, yhteisesti. Äidit, pelkoa täynnä, kylvettivät lapsiaan saunassa, tutkien heidän ruumiinsa päästä jalkoihin, hakien hirvittävän taudin merkkejä ja säikähtyen viattomintakin ihottumaa. Mutta lääkärin tuontia ei kukaan ajatellut, sillä kylä oli perimmäisessä Sõrvessa, hietanummien ja korpien takana, ja siellä oli aina eletty ja kuoltu omin neuvoin, ilman apua. Andreksen vaimo Tiiu, nuorin, vuoden vanha lapsensa käsivarrella, meni naapurista naapuriin, kunnes oli käynyt koko kylän yltympäriinsä. Sinä iltana oli sankka sumu, johon upposi laakea hietasärkkä verkkoineen ja mertoineen, ainoastaan kylän kolmen tuulimyllyn siivet jäivät kellumaan pinnalle, uiskennellen aavemaisessa, valkeassa vedessä.

Ja Reinun Kaarelin suuri oinas eksyi laumasta ja takertui sarvistaan mertaan ja oli siten koko yön, kunnes aamulla paimenpoika päästi irti vapisevan, pelosta puolikuolleen eläimen, joka huppuroituaan hiekassa katosi metsään.

Ja Teiste Marilla kävi painajainen suuren, tiheän jouhiseulan muodossa, josta tihkui jauhoa, valkeata kuin kalkki, suut silmät täyteen, tukahduttaen hengityksen ja sokaisten silmät.

Koko kalastajakylä valvoi sen yön, paitsi lapsia, etsiskellen Jumalan aivoitusta ja keinoa, joka kääntäisi heistä pois lähestyvän vitsauksen.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kylä valkoisella, kimaltavalla hietasärkällä selvisi sumusta. Mutta miehistä ei kukaan varustautunut kirkkoon, vaan aamusta alkaen he istuskelivat verkkopihalla, jonka hiekkaista neliötä kymmenkunta harmaata verkkovajaa piiritti, tyhjien verkkoseipäitten ojentuessa rivittäin, kuin joukko ohuita ristejä.

He pitivät neuvoa keskenään, hiljaisena ja synkkänä lautakuntana, kutsumatta vaimoja avuksi, tuntien vastuunalaisuuden koko kyläkunnan tuhosta ja menestyksestä, joka oli heidän käsiinsä uskottu. Ja heidän joukossaan oli useita Andreksen kasvintovereita ja läheisiä sukulaisia, mutta melkein kaikki olivat samaa kalastajajoukkuetta, ja heillä oli yhteiset kalavedet ja yhteiset verkot ja merrat.

Mutta puolipäivän aikaan, vaimojen kirkosta palatessa, he antoivat kutsua Andreksen ja osoittivat hänelle paikan ulompana omaa piiriään, muutaman luhistuneen vajan kynnyksellä.

Eikä kukaan heistä halunnut aloittaa, sillä he olivat kaikki tyyni hyviä tovereita, ja vitsaus oli kaikille yhteinen, itsekunkin syntien rangaistukseksi, eikä heistä kukaan ollut varma, ettei se ensi kerralla kohtaisi häntä ja hänen huonettansa, sillä he tiesivät kyliä, joissa oli viisi ja kuusi ja enemmänkin pitaalisia.

Mutta kun he näkivät sairaan kysyvät ja ahdistetut silmät, eivät he voineet kauemmin vaieta, vaan vanhin heistä sanoi, toisten pannessa pois piippunsa:

"Me tiedämme kaikki, ettäs olet pitaalinen."

Ja taas he vaikenivat, ja taivaalla soutivat säikähtyneet, pakenevat pilvet, juuri heidän päittensä päällitse.

Taas sanoi vanhin:

"Meitä on yhteensä neljättäkymmentä henkeä, lapset yhteenluettuina, ja sinä olet yksin. Eikö ole oikeampi, että yksi kadotetaan, kuin että kaikki kansa hukkuisi?"

"Katso, meidän aivoituksemme ei ole sinua hukata, vaan tahdomme sinua syöttää ja juottaa, kunnes kuolet. Mutta ettet tartuttaisi meitä kaikkia, niin myös vaimoasi ja lapsiasi, niin suljemme sinut Reinun Kaarelin vanhaan talliin ja uskomme, että mielisuosiolla sallit sen tapahtua?"

Eikä kukaan sanonut sanaakaan, ei tuomarit eikä tuomittava, sillä tässä lautakunnassa ei ollut asianajajaa eikä puolustuspuhetta, ja tuuli tuprutti ajohiekkaa auringonkimaltavana pilvenä silmiin, ja lokit lensivät kalantähteitä tähystäen yli verkkopihan, jossa ihmiset julistivat Jumalan tuomiota.

Seuraava päivä oli yhtä kirkas kuin edellinenkin, täynnä meren ja auringon kimallusta. Lapset juoksentelivat aamun alkaen yhdestä mökistä toiseen, pehmeässä ajohiekassa. Reinun Kaarel, kylän toisessa päässä, loi lannantähteitä tallistaan ja kantoi sinne olkia. Suurin osa kalastajia oli jäänyt kotiin, mutta pysyttelihe kotosalla, ilmestyen joskus mökkinsä ovelle, levottomasti tähystellen Reinun Kaarelin pirttiin päin. Naiset toivat vettä toistensa kaivoista ja supisivat, punakirjavat sõrvelaishameet välkkyen auringossa.

Kello yhden aikaan saapui Reinun Kaarel vanhan, valkopartaisen kalastajan kanssa Soorun Andreksen mökille. Ei kumpikaan mennyt sisään. Reinun Kaarel vain raoitti ovea ja huusi: "Tule ulos!"

Ensin ilmestyivät Andreksen kolme vanhinta lasta, kaksi poikaa ja tyttö, pistivät päänsä ovesta ja pakenivat suin päin sisään. Hetken kuluttua he tulivat uudestaan yksitellen ja jäivät risupinon viereen kaikki kolme, uteliaina ja totisina.

Tuvasta ei kuulunut hievahdustakaan. Reinun Kaarel istuutui hakkuutukille ja sytytti piippunsa, ja valkopartainen katseli aurinkoista merta, silmiään siristellen.

Yhtäkkiä tuli Andres kiireesti ulos, kaikkein kuluneimmissa vaatteissaan ja pieni nyytti kädessä. Nuorin vanhemmista lapsista alkoi ensin huutaa, hänet nähdessään, ja sitten huusivat kaikki kolme, herkeämättä.

"Tiiu, -- ota lapset!" käski Andres kähisevällä pitaalisen äänellä.

Mutta lapset olivat jo ennättäneet edelle, ja juoksivat pitkin kujaa kylän toista laitaa kohden, yhä kirkuen, ja heidän edellään kymmenkunta säikähtynyttä lammasta.

Andres lähti edeltä Reinun Kaarelin ja valkopartaisen välissä, ja Tiiu seurasi jäljempänä, huohottaen itkusta ja sylilasta kantaen.

Heidän kulkiessaan olkikattoisten savupirttien ohi, näkyi nurkkauksien takana joka paikassa uteliaita ja totisia kasvoja. Yksi ja toinen liittyi kulkueeseen, jättäytyen jonkun matkan päähän, mutta joukko paljaskinttuisia lapsia juosta kirmasi aivan heidän vieressään.

"Lapset pois!" hätyytti Reinun Kaarel.

Lapset painuivat tuulimyllyn kivijalustan taakse ja sieltä livistivät yli kiviaidan, Reinun Kaarelin mökkiä kohden.

Andres ei lausunut halaistua sanaakaan, yhtä vähän kuin hänen saattajansakaan. Tien käänteessä pysähtyi valkopartainen ja tarjosi Andrekselle tulta.

Yhtäkkiä tuli Andreksen takkuinen paimenkoira suurella hälinällä ja uikuttaen kuin pahaa aavistaen ja takertui isäntänsä polviin kaksin käpälin.

"Pankaa koira kiinni!" sanoi Andres. Joku jälkijoukosta, joka nyt oli kasvanut ainakin kymmeneen henkeen, tarttui koiraan ja sulki sen läheiseen aittaan, jossa se alkoi kynsiä ovea ja ulista.

Kulkue poikkesi nyt rantanummelle, edeten hitaasti ja synkkänä kuin hautajaissaatto. Ajohiekka vajotti joka askeleella. Pitkin meren rantaa tuli toisia, yhteensä toistakymmentä henkeä, paitsi lapsia.

Reinun Kaarelin pirtti oli aivan kylän äärimmäisessä laidassa, muita suurempi ja paremmin rakennettu. Vanha, käyttämätön ja rapistunut talli seisoi erillään muista uudemmista rakennuksista, puuttomalla aukealla, ovi avoinna. Vallitsi haudan hiljaisuus, kaukaa vain kuului aittaan suljetun koiran ulina.

"Tahdotkos nyt sitten mielisuosiolla mennä, ja onko se myöskin oma totinen tahtosi?" sanoi valkopartainen.

"On", kuului pitaalisen kurkusta.

Jotkut naisista kävivät tallin ovella sisään kurkistamassa ja peräytyivät kiireesti, mutta pari pientä poikaa pujahti sisään, josta Kaarel heidät käsipuolesta talutti ulos.

Yhtäkkiä kääntyivät kaikkien silmät Tiiuun, joka oli lyyhistynyt maahan istualleen ja itki kimakoin, vihlovin vedoin, rintalapsen kierähtäessä suulleen hiekkaan.

"Kiireesti, kiireesti!" hoputti Reinun Kaarel valkopartaista.

He tarttuivat molemmat Andrekseen, kumpikin olkapäästä ja työnsivät häntä tallin avointa ovea kohden. Mutta Andres ikäänkuin kooten kaikki entiset voimansa, pudisti yhdellä olkapään sysäyksellä heidät pois ja astui itse ovesta sisään, enää kääntymättä.

Silloin Reinun Kaarel otti kiireesti taskustaan sinne kätketyn irtolukon ja aikoi sulkea oven, kun Andres yhtäkkiä kääntyi:

"Odottakaa, täällä on poika", hän sanoi.

Ja tallin pimeimmästä nurkasta, olkikuvolta, hän sai käsiinsä kuusivuotiaan poikansa, joka oli sinne piiloutunut, pyöröpäisenä ja tuhrusilmäisenä itkusta.

Hän nosti pojan ulos, ja senjälkeen sulki Reinun Kaarel oven, suurella irtolukolla, pistäen avaimen taskuunsa.

He seisoivat kaikki paljain päin, kuin pyhää toimitusta tehtäessä, hartaina kuten esi-isänsä vuosisatoja takaperin toimittaessaan lepytysuhria kiivastuneille jumalille pyhissä uhrilehdoissaan, ja yhtäkkiä alkoi Teiste Mari virren, jota muuten veisattiin vain hautajaisissa, ja he veisasivat sen kaikki seitsemän säkeistöä alusta loppuun, hitaasti ja venyttäen, suljetun tallin edessä.

LASNAMÄEN VALKEA LAIVA

Tapahtui sinä keväänä, että lähes kaksisataa Järvamaan talonpoikaa, maltsvetin lahkolaisia, sanottuaan aikaisemmin moisioille maansa irti, jätti siemenen kylvämättä ja pellot kyntämättä, ja alkoi vaeltaa Tallinnan rantaa kohden, odottaakseen valkeaa laivaa, jonka heidän uskonisänsä profeetta Maltsvet oli luvannut. Ja niille, jotka peloittivat heitä moisionisäntäin vihalla, he vastasivat yksin suin, että raskas ja sikeä uni oli tuleva yli kaikkien, jotka yrittäisivät estää Herran valittuja lähtemästä uuteen Kaananiin, joka hersyi maitoa ja hunajaa.

Kun he viimeistä kertaa yöpyivät leiriksi muutaman kylän niitylle, tuli heitä katsomaan paljon rahvasta, kuten kaikkialla, missä he näyttäytyivät, mutta he kestivät kaikki pilkkapuheet närkästymättä, niitä sanojilleen takaisin sinkoomatta, Herramme esimerkkiä seuraten, niin naiset valloillisten hiustensa, kuin miehet viinan maistamattomuutensa takia, jota heiltä kuuliaisuus profeetan käskylle vaati. Koska heitä enää vain muutaman tiiman matka eroitti paikasta, jossa heidän oli odotettava Herran kunniaa ja ihmettä, rukoilivat ja veisasivat he innolla iltamyöhään, vahvistautuen sanan rieskalla ja tutkistellen pyhää kirjaa, johon heidän toivioretkensä jo ammoin oli merkitty; hevosten levätessä kauempana, vankkurien luona.

Kun maltsvetit seuraavana aamuna tekivät lähtöä, seisoi kyläkauppias Meritsin nuori vaimo Maie paraikaa leivinuunin edessä, ja hänen paljaat käsivartensa olivat yhä taikinassa, ja hiukset ohimoilla kosteat ja kiharaiset kuumuudesta. Kuultuaan melun ja rattaitten ratinan, hän kiiruhti portille, hätääntyen kahden pienen poikasensa takia, jotka tuokio takaperin olivat pihamaalla leikkineet, ja haki heitä katseellaan suuresta väenvilskeestä, löytämättä. Silloin hän kuuli jonkun sanovan selkeällä ja tajuttavalla äänellä: "Katso, kaksi jauhattavat kedolla, ja yksi otetaan", ja samalla hänen sydämensä täytettiin suurella levottomuudella, näitten sanojen johdosta, ikäänkuin taikina, johon hapatus heitetään, niin että hän unohti tykkänään poikansa, niin myös leivät uunissa, ja meni sisään, hoiperrellen kuin puoliunessa.

Hän seisoi avoimen leivinuunin edessä kauan aikaa, muistamatta sen suuta sulkea, kädet rentoina kupeille hervahtuneina, kypsyvän leivän tuoksun kohotessa hänen sieramiinsa. Talo oli typötyhjä, sillä kaikki olivat juosseet kylän raitille.

Niin hän seisoi, kauan aikaa, kunnes hiljaisuus herätti hänet. Hän riensi puodin ikkunaan ja näki raitin tyhjäksi, tomun laskeutuessa hitaasti ja kullankarvaisena auringosta.

Silloin hän taas kääntyi päin huoneeseen, hämärin silmin, ja yhä kuin unessa, alkoi kiireesti kerätä kapineita, umpimähkään, mitä tielle sattui, mutta laski yhtäkkiä kantamuksensa pöydälle ja siihen jätti. Hän ei sitonut edes huivia päähänsä. Hänen kätensä olivat tahmeat taikinasta, ja vaatteet jauhoiset, kun hän juoksujalkaa lähti raitille. Hän muisti kahta poikaansa, jotka olivat leikkineet kaivon luona, muisti leipiä uunissa ja lukkoamatonta puodin ovea ja juoksi eteenpäin, varmana ehättävänsä toivioretkeläiset maantiellä.

Niinpian kuin oli saavuttanut heidät, haihtui hänestä yhtäkkiä kaikkinainen epäily, ja hän tunsi haluavansa puhua, kuten edellisenä ehtoona oli maltsvetien leirissä kuullut parin naisen puhuvan, unhoittaen arkuutensa ja sanoen suurella äänellä:

"Totisesti, profeetta Maltsvet on lähettävä uskovaisilleen laivan Lasnamäen rantaan, ja hän käskee kansansa kokoontua niitylle, jossa nuori nurmi kasvaa. Ja hänen laivansa on oleva valkea kuten poutapilvi tai kuten meren vaahto."

Mutta monet hänen ympärillään kysyivät: "Kuka tämä on?" Ja toiset vastasivat: "Ei hän taida olla maltsvetien parista, sillä hänen hameensa on kirjava, ja hiukset palmikolla."

Silloin hän vastasi kaikille yhteisesti:

"Miksi te kysytte? Minä en ole kukaan, minulla ei ole nimeä eikä lasta, ei miestä eikä kotia."

He tyytyivät siihen eivätkä kysyneet häneltä sen enempää, vaan ymmärsivät, että Herran Henki oli puhunut vaimon suun kautta, valituillensa vahvistukseksi. Auringon paahtaessa suoraan hänen varjottomiin silmiinsä, tarjosi muuan nainen hänelle huivia, mutta hän ei huolinut siitä, vaan irroitti hiuksensa, päästäen ne valloilleen valumaan, kuten maltsvetien vaimojen ja tyttärien tapa oli. Ja ne olivat hyvin pitkät ja kiharaiset ja kattivat hänen kirjavan hameensa.

Hänelle tehtiin tilaa vankkureilla, mutta hän sanoi tahtovansa mieluummin kulkea jalkasin ja luovutti tarjotun paikan lapselle, jonka jalkapohjat olivat rakoilla, itse tukien väsyneitä ja kanneskellen uupuvien äitien lapsia, vuorotellen, hän, ennen itse heiveröinen. Hänelle tarjottiin ruokaa, mutta hän hylkäsi sen päätään pudistaen, ja kun häneltä kysyttiin, sanoi hän isoovansa ja janoovansa vain vanhurskautta ja taivaallista laivaa, lykäten pois kädet, jotka hänelle leipää kurkoittivat, ja kaikki, jotka kuulivat hänen sanansa, ihmettelivät hänen uskoansa. Eikä hän loppumatkalla enää puhunut, vastaten vain tarpeellisimpiin, ja hänen sallittiin olla yksin, mutta hänen silmäteränsä olivat yhä laajentuneet ja täynnä kaukaisia kangastuksia, jotka hän yksin näki, vaieten niistä.

Muutamat sanoivat: "Katso, Tiskren hurskas neitsyt on keskellämme!"