Part 3

Mutta niinkuin saarenmaalainen tuiskuhiekka, niin lentää minunkin levottomuuteni, ilman isänmaata, tuottaen vain rantaneilikan, jota ei kukaan näe, koska se ei kelpaa pureskeltavaksi. Ja niinkuin ajohiekka rauhattomalla retkellään värisee auringossa, niin värisee joskus minunkin maantieteellisesti sitomaton sieluni kaikkeuden kauneudesta, vaikka sen ei koskaan enää ole sallittu tajuta, kuinka autuaallista on rakastaa yhtä maanrahtua yli kaikkien muitten ja yli kaiken ymmärryksen!

LÄHTEVIEN LAIVOJEN KAUPUNKI.

Hän oli puolihupakko, ikänsä kaiken saarellaan asustanut, ei edes Riiassa käynyt; oli yksi porvarisklubin kantajäseniä, jossa joi ja pelasi joka ilta faaraota, kotona omassa punakattoisessa talossaan elostellen huuhkajainsa ja papukaijainsa seurassa, joita koko talo oli täynnä. Kuten meri oli vetänyt varmat rajat hänen liikuntatarpeelleen, niin oli hänen ajatuksellaan yhtä varmat rajat, joitten yli hän ei päässyt. Hänen aivonsa olivat sekavat ja haaveelliset, kuten viljelemättä jäänyt kolkka, jonka varjoisassa sekasorrossa nokkoset ja takiaiset viihtyvät, vailla selvän ajatuksen suoraviivaisia vakoja.

Hänen suurin intohimonsa, paitsi faaraopeliä, oli käydä satamassa lähteviä laivoja saattamassa. Hän ei koskaan, kuten muut, mennyt tuleville vastaan, hän vain saatteli lähtövuoroisia. Tätä hän nimitti "hyvästijätöksi". Hän tahtoi totutella heittämään hyvästi, se oli hänestä tärkeintä. Se oli hänen elämänfilosofiansa yksinkertainen ydin.

Hän kompuroi jäykillä jaloillaan kolme kertaa viikossa neljä virstaa aamuhämärissä pitkin entistä merenpohjaa, jonka yli lokit nälkäisinä ja ärtyisinä kirkuen lentelivät, niitten siipien paistaessa pikimustilta varjossa vasten nousevaa aurinkoa, keväisin, jolloin lähtevät olivat enimmäkseen mannermaalle siirtyvää työväkeä, ja lähtö toivorikasta, kyyneletöntä. Hän oli siellä myöhäiskesän kuulakkaina iltoina, jolloin ilma itse jo on täynnä hyvästijättöä, ja saaren yllä aavistuksista ja lähestyvästä talven yksinäisyydestä tiheä alakuloisuus, yksinjäämisen autius. Hän näki keltaisten, suurien vankkurien kuljettavan kuormittain poismatkustavia kylpyvieraita, merentakaisen kaupungin vaikeitten, viheriäluukkuisten talojen yhä tyhjetessä, ja villiviinin lehtien muuttuessa veriruskeiksi, ennenkuin ne käpristyivät kokoon mustiksi käärylöiksi, kuin koteloihinsa palanneet perhoset.

Hän ei saattanut erityisesti ketään, mutta hän seisoi laiturilla, nosteli hattuaan ja liehutti nenäliinaansa. Hän seisoi siellä vielä, kun muut jo olivat aikoja sitten palanneet kaupunkiin takaisin. Silloin hänkin vihdoin lähti paluumatkalle, nähdäkseen tyhjentyvien pikkutalojen ikkunoissa, ruukkukasvien takana, naapuriensa ikävystyneet, kyltyneet kasvot, heidän kurkistellessaan vaikenevalle kadulle.

Hän ei saatellut ainoastaan laivoja, hän saatteli samoin muuttolintuja, hän tiesi, milloin eri lajit tekivät lähtöä, ja hän seisoskeli kuihtuneilla apilaniityillä taivasta kohti kurkoitellen, jossa kurkien kiila lensi ohitse, niin että hän taisi kuulla niitten siipien havinan, kuten kuuli elämän humun, joka ei koskaan enää hänen kohdalleen pysähtynyt.

Hän seisoskeli sänkipellolla, mustain peltovaristen pitäessä kiviaidalla syyskäräjiään, -- kuin musta, saarella talvehtiva peltovaris hänkin.

Hän opetteli heittämään hyvästi!

Hänen hämärissä aivoissaan oli siis tietoisuus elämän suuresta ja vaikeasta viisaudesta. Heittää hyvästit hilpeälle seuralle, heittää hyvästit rakastetulle ihmiselle, vapaaehtoisesti, ajoissa, ilman katkeruutta, kiittää kaikesta ja mennä eteenpäin. Heittää hyvästi kuolemaan tuomitulle tunteelle, kiitollisena hyvästä, kiitollisena pahasta, -- mikä vaikea ja kalliisti opittava taito, inhimillisen rohkeuden mittapuu! Elämämme on alituista hyvästijättöä, ja se päättyy suureen hyvästijättöön ja laivojen lähtöön.

SAARENMAAN KIITOS.

Minä kiitän kaislarantoja, jotka eivät ole maata eivätkä vettä, ja joitten punaisissa ruovonpäissä siniset vesikorennot kiikkuvat, uuden vesilintujen suvun juurimättäissä hautuessa. Minä kiitän hietarantoja, jotka varjottomaan aukeuteensa vangitsevat auringon paahteen, niin että on alati kahden hehkun, kahden kimalluksen välissä, joista toinen tulee taivaasta, toinen maasta. Minä kiitän autiorantoja, puuttomia, merenpakenemia, joille pesii vain Alakuloisuuden yölintu.

Minä kiitän katajia, jotka savuavat keltaista kukkapölyä kuin tulikivijauhetta ja sähähtävät leiskuviksi tulisoihduiksi, kun ne nummella iltansa iloksi tyvestä sytyttää. Palavat pensaat, joista puhuu Saarenmaan henki, kuten muinoin Jehoova! Minä kiitän niitten suojatteja, tarhakäärmeitä, siilejä ja vähäisiä kuorietanoita, ainoastaan kyytä en kiitä, vaan puristan sen puupihteihin ja panen väkiviinapurnukkaan.

Minä kiitän saarenmaalaisia kesäjokia, joitten en kuuna kullan valkeana ole nähnyt juoksevan, en myötä- enkä vastavirtaa. Oi, niitten iilimatojen mustaa ilkeyttä, jotka asustavat saarenmaalaisten jokien saviuomissa! Mutta olkoon se heille anteeksi annettu!

Minä kiitän saarenmaalaisia tuulimyllyjä, sekä levossa että liikkeessä, joitten vastataistelijaksi silmäni turhaan haeskeli Don Quixotea, vaikka varmasti päättelin hänenkin jossain täällä piileskelevän, romantiikan saarella. Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikilta lokeilta, tiiroilta, kaakkureilta ja muilta, joille minua vielä ei ole esitetty, jos häiritsin heitä niinä aurinkoaamuina, jolloin heille ja myyrille yksinkuuluvalla luodolla loikoilin.

Minä kiitän sinua, Saarenmaan sankari, Suur-Töll, -- vaikka et antanutkaan häiritä vuosisataista untasi, kuulin kuitenkin jättirintasi huounnan, joka kerta kun korvani maata kohden kallistin. Näenkö minä vielä noususi?

Minä kiitän sata-ihmeistä Saarenmaata, joka minulle, oudolle ja maattomalle, avasi tylyn kauneutensa salaisuudet!

III

PIMEYS

Lievä kuume tekee työtään minussa. Näen sen pienistä kuumepisteistä, jotka karkelevat parantolan leimalla varustetulla paperilla, koskaan kuitenkaan yli määrätyn rajan ponnahtamatta. Muuten ei mikään vastenmielinen tunne sitä elimistössäni ilmaise. En tunne mitään raukaisevaa huumetta, joka lamaisi aivoni tai täyttäisi ne hirveillä houreilla tai antaisi minun aavistaa äkillistä ja välttämätöntä loppua. Päinvastoin, minun on mieluista olla. Tunnen tavallista suurempaa selkeyttä ja yritteliäisyyttä ajatuksissani ja taipumusta mahdollisimman valoisaan katsantotapaan. Kuinka kaukana ovat ne aamut, jolloin alati heräsin väijyvään alakuloisuuteen, joka masensi elintarmoni, ennenkuin nouseva päivä sen ehti jännittää uuteen ponnistukseen! Tietoisuus taudista ei vaivaa minua enää kuten olentooni väkisin tunkeutunut vieras esine, -- se on jo osa minusta, se panee maata kerallani ja nousee aamulla kanssani.

Kaikki aistini ovat hereillä ja herkistyneinä, uskon, että ne voisivat valmistaa minulle aivan uusia nautintoja. Voisin nähdä näkymättömiä värivivahduksia ja kuulla seinien läpi. Nopeampi palaminen liuentaa elimistössäni ennen aavistamattomia nautinnonmahdollisuuksia, samoin kuin keittäessä kuumuuden kautta syntyy joukko ennen olemattomia hienoja maku- ja tuoksutuntuja. Jos tätä lievää kuumetilaa jatkuu, niin ehtii se aivan varmaan kehittää minussa kuudennen aistin, joka paraikaa tietoisuuteni pohjalla viettää itiöelämäänsä. Siunattu pikku kuume!

Makaan ja ajattelen veripisaraa, jonka tuonnoin sormestani puristin kahdeksansatakertaisen suurennuslasin alle; ajattelen, että se vielä eli, eli minusta eroitettunakin, ja sen punaiset verisolut kihisivät itsetiedottomassa liikunnossa, kunnes hyytyivät kuolleeksi, kankeaksi rengasketjuksi. Oliko se niinä muutamina sekunteina, mitkä se ulkopuolella minua eli, vielä osa minusta, elinkö sillä hetkellä kahdessa osassa? Ja miksi itsetiedottomassa liikunnossa? Ehkä olen kokoonpantu milliardeista itsetietoisista olennoista, jotka paraikaa elimistössäni olemassaolostaan taistelevat taudin itiöitä vastaan? Puolustavatko ne minua vaiko vain itseään? Onko niillä käsitystä kokonaisuudesta, jota minä nimitän minuudekseni? Vai onko jokainen tuollainen punainen verisolu itsekylläinen ja vain itsestään vastaava olento? Paraikaa on todellinen sota- ja piiritystila minussa, valkeat verisolut ahdistavat keuhkotaudin itiöitä, ja punaiset tanssivat hurjaa sotatanssia pitkin koko suoniverkkoa. Ja minä lepään leveässä, valkoisessa vuoteessa ja tunnen tanssin koko olennossani. Pitkin koko ruumistani karkelevat hätääntyneet, huumaantuneet verisolut, jotka sisääntunkeutunut vihollinen on kiihoittanut liikkeelle. Mutta minä, koko tämän sodan temmellystanner, tunnen sen vain nautintona. Tiedän, että palan ja kulun, ja että polttoaine kerran on oleva lopussa, mutta tunnen suurinta passiivisuutta itsessäni tapahtuvaa liikuntoa kohtaan. Olen aivan tyyni, ikäänkuin elämäntunnon äkillisen kohoamisen olisi aiheuttanut rakkaus, kunnianhimo, tai jokin keinotekoinen huumausaine, eikä hivuttava, minut vähitellen tappamaan tuomittu tauti.

Riemuitsen kirjavista kipinöistä, jotka siunattu pikkukuume iskee muuten niin haluttomista ja laiskoista aivoistani, jotka ovat tylsistyneet yhtä ainoaa ajatusta saivartaessaan. Iloitsen vereni vilkkaasta vauhdista, joka sykyttää sydäntäni, ikäänkuin elämäni kaikkein odotuksellisimpina ja aavistusrikkaimpina aikoina. Iloitsen koko itsepetoksestani, koko piilosillaolosta, jota järkeni kanssa leikin, koko tästä elämän hedelmällisimpien ja uskaliaimpien hetkien valheheijastuksesta.

Ja minusta tuntuu, kuin palaisi valkean talon joka komerossa tällainen petollinen elämäntunto, jolla ei ole sytykettä todellisuudessa, -- ikäänkuin virvatulen yöllinen ja vihertävä liekki, joka jonakuna kuumeettomana aamuna on tuomittu kitumaan kuin märjän tuhkan alla ja muuttumaan maatamatavaksi alakuloisuudeksi.

* * * * *

Illalla kiipeevät kuumepisteet pari pikkuruista astetta korkeammalle, ja yhä enemmän miellyttää minua tautini. Epäilemättä se on esteettisin kaikista hivuttavista taudeista, jotka tavallisesti lähestyvät meitä rumuudella, ja joista rumin on vanhuus. Kaikki ne ovat inhoittavia ja ala-arvoisia ihmiselle, tämä yksin ei. Ne ovat kekseliäitä kuin keskiaikainen pyöveli, joka vähitellen teloitti uhrinsa, ne nyhtävät ensin hiuksemme ja hampaamme, koukistavat suoran ryhtimme, tekevät meistä linnunpelättejä, ennenkuin armahtavat lopullisella häviöllä. Kuinka vastenmielistä ja jokapäiväistä olisi kuolla vatsatautiin ja sappikiviin, kuinka iljettävää maata vainajana mätäpaiseet ruumiissa! Keuhkotauti on keksitty kaikkia niitä varten, jotka tahtovat kuolla kauneudessa, se täyttää kaikki romanttisen sielun vaatimukset. Keuhkotauti on kaunosielujen tauti. Siinä on jotain läpeensä tunteellista ja hiutuvaa, jo vanhastaan se on ollut kiitollinen kuolintapa runoudessa, ja monen kirjan hentomieliset sankarittaret ovat sen avulla heittäneet hyvästit elämälle. Tietysti heillä on ollut mahdollisimman vähän ysköksiä, ja tietysti he ovat oivaltaneet oikeaan aikaan kuolla, ennen luurangoksi laihtumista, sitä heidän ihanteellinen sielunsa ei sallisi. Mutta aivan varmaan he olivat ruumiillisesti olennoinneet tämän taudin kauneuslajin. Onko olemassa muuta tautia, jolla olisi oma kauneusmuotonsa? En usko sitä. Keuhkotauti sensijaan ei hävitä, ei ainakaan ensi asteillaan, ruumiin kauneutta, se vain muuttaa sen. Voi puhua keuhkotautisesta kauneustyypistä. Onko olemassa muuta tautia, jolla olisi kyky, ainakin aika ajoin, kohottaa toivehikkaisuutta ja iloisuutta? En usko sitä. Mutta keuhkotauti, samalla kun se lahjoittaa sielulle hentomielisen herkkyyden ja aika ajoin leimahtavan iloisuuden, samalla se luo ruumiille aivan erityisen kauneusmuodon, josta ei voi erehtyä. Botticelli maalasi Venuksensa keuhkotautisen lemmittynsä mukaan, siitä hänen soljuvat olkapäänsä, hänen pitkä joutsenkaulansa, koko hänen ilmava kauneutensa. Keuhkotaudin luoma kauneus on eteeristä, se hävittää ruumiista aineellisuuden ja henkevöi aistillisuuden. Se luo heleän ja herkkävaihteisen ihon, kukoistavaa terveyttä kangastelevat täplät ja katseelle tunteellisen, kostean kiillon.

Ihmeellinen tauti! Kaikki siinä on petosta. Se on kuolemaa elämän naamio kasvoilla. Se pettää sekä sielun että ruumiin. Keuhkopuolikkaillasi luulet vielä voivasi hengittää kaikki maisen paratiisin tuoksut!

* * * * *

Ja minä maatessani valkoisen talon valkoisessa huoneessa, ja kuumepisteitten paperilla karkeloidessa, aloin ajatella kuolemaa.

Kun olemme kaiken muun mailmassa kokeneet, alkaako silloin kuolemanuteliaisuutemme?

Kuolemaa ei ole vielä yksikään ihminen kokenut, sillä kokemus on yhteenveto hetkellisistä aistimuksistamme, mielialoistamme, tietoisuuden saavuttaneista elämyksistämme, mutta tätä yhteenvetoa ei ole yksikään meistä tehnyt. Yhtä vähän kuin tiedämme, millaista on syntyä, yhtä vähän tiedämme, millaista on kuolla. Ehkä on syntyminen yhtä peloittava ja tuskallinen olotilan muutos kuin ikinä kuolema. Vainajat vaikenevat, ja äskensyntyneitten huuto on meille salattua kieltä. Ruumiimme tuntee kasvamisen ja elämän antamisen nautinnot ja tuskat, mutta kuoleman tuskia ja nautintoja se ei tunne, koska se itse samalla häviää.

Minkälaista on häviämisen nautinto, liukeneminen, sammuminen, loppu... loppujen loppu? Minkälaista on se, minkä jumalat ovat meiltä salanneet?

Yksinäisyydestä ja pikkukuumeesta kiihtyneet aivoni kuvittelivat suuret pensaikot kukkivia jasmiineja, jotka minua ympäröitsisivät kuollessani. Ei minkään kukan tuoksu ole niin kiihoittanut aistejani kuin jasmiinin. Siinä on jotain selittämättömän makeaa ja imelän väkevää, se panee uneksimaan kaikenlaisista itämaisista huumausaineista ja myrkyistä. Se voisi kiihoittaa minut rikoksiin ja kiellettyyn rakkauteen ja herättää valekuolleista vielä kerran tajuamaan aistien iloa. Jasmiinin tuoksu tekisi kuolemani hiljaiseksi sammumiseksi, ja minun elämäni eroaisi minusta yhtä arvoituksellisesti kuin tuoksu, tämä ääretön joukko äärettömän pieniä ainehitusia, eroaa kukasta yöhön.

* * * * *

Valvoin suurimman osan yötä. Illalla sammutin itse sähkövalon. En voi kuulla käytävästä lyhyttä, leikkaavaa naksahdusta, joka kädenkäännähdyksellä tappaa valon ja päästää pimeyden tulvimaan ympärilleni. On kuin katkeisi sillä hetkellä elämänlanka, jotain elävää leikataan poikki, ikäänkuin valon valtasuoni. Mutta kun itse sammutan valon, teen sen tyynesti ja tietoisesti, ja katselen ilman pelkoa pimeyteen ja ulkolyhdyn luomaan ikkunaruutujen heijastukseen valkealla seinällä vuoteeni jalkopäässä.

Valvoin, tuntematta tuttua levottomuutta, joka muuten aina unettomina öinä vaanii, seuraavan aamun raukeutta ajatellessa. Elämä oli yhtäkkiä lakannut asettamasta vaatimuksiaan minulle. Se oli yhtäkkiä itse leimannut minut hylkyromujensa joukkoon, minut, joka vielä äsken olin luulotellut olevani tarpeellinen jäsen yhteiskunnassa. Mutta samalla se oli myös kadottanut valtansa ylitseni; minun suhteeni eivät enää merkinneet mitään tunnit eikä sekunnit, ei yön eikä päivän ikuinen vaihtelu.

Ja tänä yönä, jolloin kuume alituisesti ravitsi aivojani taisteluhaluisella ja kiihtyneellä verellä, elin ikäänkuin monta elämää yhtaikaa. Ominaisuudet, jotka tähän saakka sovussa ja näennäisessä sopusoinnussa olivat minussa asustaneet, alkoivat yhtäkkiä kukin kasvaa, yli rajojensa, kunnes ne eivät enää mahtuneet minun minuuteni rajoihin, vaan irtautuivat, lähtivät liikkeelle monina minuuksina, jotka kaikki olivat minusta alkunsa saaneet.

Puoleksi hereillä, puoleksi unissa minä näin näitten niin erinlaisten, mutta minulle kuitenkin niin tuiki tuttujen olentojen elävän kunkin erikoista elämäänsä, näin heidän syntyvän eri puolilla maapalloa, näin heidän liikkuvan, rakastavan, rikkovan kunkin omalla tavallaan, näin heidän kärsivän minulle vieraita kärsimyksiä ja värisevän minulle tuntemattomista nautinnoista, näin heidän uskaltavan siinä, missä minä heikkona epäröin, samalla kun minä seurasin heitä uteliaisuudella ja kateudella. Näin heidät kunkin eheinä ja jakamattomina, niin rumuudessa kuin kauneudessa, sensijaan että minussa oli rumuus ja kauneus, rohkeus ja heikkous rinnatusten, alati taistelevina alkuaineina.

Huolimatta jääkylmästä viimasta, mikä avatusta ikkunasta virtasi, keinuivat edessäni koko ajan tänä unettomana ja kuumeisena yönä varsillaan huojuen suuret ja loistavat kukat, ikäänkuin monen monta ja lukematonta elämänmahdollisuutta, joita en koskaan ole elänyt enkä koskaan tule elämäänkään.

* * * * *

Heräsin seuraavana aamuna kuumeettomana. Pakkanen oli vaihtunut kosteaksi, kaikkeen tarttuvaksi usvaksi. Jokaisen puun ympärillä oli suuri ympyriäinen vesiallas, ne näyttivät kuin lammikoissa kasvavan, ja lumi painui hitaasti maan sisään.

Kuumepisteitten karkelo on lopussa, ne muodostavat tasaisen, ikävän viivan paperilla, matkien pienten pyöreitten verisolujen kuolonkangistusta.

Sapekkaana ja ilkeänä herää kuumeettoman aamun harmaudessa itseivani... Minkälainen itsepetoksen ilveily, kuumeen karnevaali eilen, millaisia pöyhistyneitä ajatuksia viime yönä!

Herään, sielussani syvä vastenmielisyys tautia kohtaan, joka eilen vielä minusta näytti terveyttäkin kauniimmalta. En tahdo katsoa ketään, en nähdä ketään. Lienkö itse muille yhtä vastenmielinen, kuin muut ovat minulle? Minua iljettää heidän alituiset rykimisensä, heidän soinnuton äänensä, heidän kylmät kätensä ja hermostunut elämänhalunsa... Onko minussa vielä niin paljon terveen ihmisen luonnollista vaistoa jäljellä, että taudin ja sairaitten läheisyys vaikuttaa minuun vastenmielisesti? Minkälainen kallisarvoinen ja turha jäännös menneiltä ajoilta! Mitä se nyt minua hyödyttää? En tee sillä mitään.

Luultavasti vaikutan aivan samalla tapaa täysin terveisiin. Heidän täytyy tuntea vastenmielisyyttä minua kohtaan, ja he ovat oikeassa, täysin oikeassa. Miksi emme tunnustaisi sitä, -- ainakin tänä harmaana, kuumeettomana aamuna, jolloin aivot työskentelevät kuin huonosti voideltu, jyskyvä kone, äänekkäästi ja meluavasti, tuottaen ainoastaan järkeä ja taas järkeä...

Niin, kuumeen karnevaali on ohitse, mielikuvituksen ja unien kirjavat serpentininauhat lepattavat repaleina, ja ajatukset ovat alakuloisesti maahan hajoitettuja kuin kadun lokaan tallattu ja liuennut konfettisade. Tuhkaa, järjen tuhkaa kaiken ylle!

Utu tihkuu ulkona. Istumme nurkissa ja vaikenemme, väsyneinä puhumaan. Vaitiolomme on täynnä vihamielisyyttä ja vakoilemista... Olemme kuin kaikki numeroidut, mutta ei kukaan halua olla ykkönen, ja me katselemme loppumattomalla vihamielisyydellä näkymättömiä numeroja toisissamme. Ehkä onkin siinä salaisen, melkein ruumiillisen vastenmielisyytemme syy? Heitämme ehkä ajatuksissamme arpaa, kuka meistä ensin on kuoleva. Joku meistä tekee luetteloa kaikista parantolan asukkaista, kenen nimen kohdalle hän ensimäiseksi on piirtävä ristin? Luuleeko hän olevansa muita parempi?

Pelkään, ettei kellään meistä ole kuumetta tänään.

Joku ajattelee ääneen, niin että muutkin sen kuulevat:

"Hän, pikku tyttöni, juoksi vastaani ja yritti minua suudella. Ja minä... minä työnsin hänet pois!"

Kaikista vaikeuksista, mitä tauti hänelle on tuottanut, tuntuu tuo pakosta, tartunnan pelosta poistyönnetty suudelma tällä hetkellä kaikkein raskaimmalta.

Mutta me muut tunnemme yhtäkkiä hetkellistä vapautusta... Tämä pikkuinen ajatus, itsessään niin hentomielinen, irroittaa meissä hautuvan kyynelherkkyyden, meidän itsesäälimme, marttyyriytemme tunteen, ja se kohoo kuin armahtava auer liian selvän ja kuumeettoman järkemme eteen.

* * * * *

Makaamme iltapäivällä ulkohallissa, parikymmentä elävää, vaikenevaa sarkofaagia. On pakollinen vaitiolon hetki. Sähkölamppu palaa jossain kauempana rakennuksen kulman takana, ja sen valo väreilee ylös, alas pitkin suurten koivujen lumesta paljaita kylkiä. Kauempana, sumuisen ja näkymättömän järven yllä on pimeys. Koivut ovat sen rajana, niitten takana se lepää, liikkumattomana, täynnä uhkaa, mutta uskaltamatta lähestyä. Mutta se ei pakenekaan. Me voimme sen nähdä koko ajan.

Sinne on kuin kertynyt, tihentynyt kaikki, mitä pelkäämme, mutta mistä emme puhu. Siellä vaanii ainainen vaitiolo, ainainen mykkyys, jolla ei ole vastausta antaa meidän aroille kysymyksillemme.

Sielu muuttuu niin pieneksi ja pelokkaaksi pimeyden edessä, säikkyväksi ja väriseväksi kuin lapsen.

Ja ajatukset, joita ei mikään kuume kultaa, vaeltavat järkevinä ja harmaina:

Oi herkkäuskoinen ja oman mielikuvituksesi harhaanviemä! Kuoleman traagillisuus on siinä, että se estää meitä nauttimasta omasta traagillisuudestamme. Sinäkin tahtoisit olla omissa hautajaisissasi, jos vain seuraavana aamuna saisit kahvisi ja vehnäisesi tavalliseen aikaan.

Kuolema on sinulle vain tyhjä sana ja kiihtyneitten aivojesi aave, kun sensijaan makuhermosi todistavat todeksi kahvin ja vehnäsen olemassaolon.

Kaikki eilinen oli koristelua ja itsepetosta... Niin kauan kuin kuvittelet jasmiinipensaikkoja ja kuolemaa kauneudessa, et tiedä vielä mitään kuolemasta. Luulet irtauneesi elämästä, ja oletkin kiinni sen pienimmässäkin ilmaisumuodossa...

Tahtoisit kuolla kuvastimen edessä... Mutta se on vain teaatterikuolemaa, niin kuollaan vain näyttämöllä, missä tikarit ovat terää vailla, ja veri vain punaista marjamehua. Et tunne kärsimystä, sillä et koskaan ole halunnut muuta kuin nautintoa. Et osaakaan kärsiä, osaat vain nauttia...

Näetkös, kuinka kuitenkin pelkäät pimeyttä koivunrunkojen takana... Ei ole olemassa mitään kuolemaa kauneudessa.

On vain olemassa hirveä, liikkumaton pimeys järven yllä, alati vakoileva, ja vihdoin viimein yllättävä pimeys.

Parikymmentä elävää sarkofaagia tuijottaa pimeyteen, ja sähkövalon heijastus karkelee pitkin koivujen kylkiä.

Ja minun itseivani jatkaa:

Kerran se on alkava liikkua, vyöryä, niellen kaikki, mitä eteen sattuu, ja sinä makaat silloin kuten nytkin, kapaloituna ja avuttomana, ja silmät täynnä kauhua, kuten lapsen...

Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt.

En tiennyt vielä mitään taudista enkä kuolemasta.

VIERAS

Matushka kutsui illalliselle, seisoen lasikuistilla koko venäläisessä mahtavuudessaan, ja ainainen surupuku yllään, jota hän herkeämättä käytti ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen, posket hienosti hehkuen piirakkataidon salaisuuksista ja vieraanvaraisuuden tyydytyksestä.

Puutarhasta vastasivat batjushkan ja vieraan äänet, jasmiinipensaikkojen takaa.

Yli sorahiekkaan raivatun puutarhan tuntui kahdelta puolen meren näkymätön läheisyys suolaisena, kalseana tuntuna, johon lakeudet ja karjanummet lisäsivät kuivan kuloheinän tuoksun. Pähkinäpensaikko ja korkeat kastanjat varjosivat kujan, niin että ainoastaan pienen valkean kirkon vihreät sipulikuvut piirtyivät kylmänkeltaista taivasta vasten.

Ilmassa oli sekä iltaa että jälkikesää.

Mutta kesken puitten tummenevan vihreyden loistivat kirsikat aistillisena, herkullisena värituntuna, nuokkuen lasinkuultavina ja kypsinä, keskellä sammuvaa, saarenmaalaista maisemaa.

Batjushka, virolainen syntyään, valkea, moneen kertaan pesty kotikauhtana yllään, yhtä haalistunut kuin harmaat hiukset ja partakin, johdatteli vierastaan pitkin puutarhan käytäviä, kasvoilla lempeä, väsynyt hymy, ikäänkuin haalistunut sekin.

Vieras, Paul Karask, oli puutarhassaolijoista nähtävästi ainoa, joka tajusi tämän seudun ja illan kuivahkon ja suljetun kauneuden, jonka antaumattomuus ja arkuus häntä kiihoitti, ja hänellä oli täysi työ sitä sisällisesti selvitellessään. Mutta hän näytti varmasti päättäneen nauttia tästäkin kauneuslajista, kärsien vain siitä, ettei ollut läsnä ketään, jolle olisi voinut lahjoittaa hetkellisen tunnelmansa, mikä yhä eheämpänä alkoi selkeytyä hänen kauneustajunnastaan.

"Antakaa anteeksi matushkalle, jos hän alkaa taas puhua Mashasta," batjushka sanoi, heidän kumartuessaan kirsikkapuun alitse. "Hän ei voi toisin, se keventää hänen sydäntään, hän on täällä niin yksin, raukka."

"Oliko teidän tyttärenne nimi Masha?" kysyi vieras hajamielisesti, ja pari lasinpunaista kirsikkaa putosi hänen olkapäälleen. "Maria Aleksandrovna?" hän jatkoi, yhtäkkiä herkistyen. "Ja hän on kuollut?"

"Viisi vuotta takaperin", batjushka vastasi. "Niin, Maria Aleksandrovna..."