Part 1

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

LÄHTEVIEN LAIVOJEN KAUPUNKI

Kirj.

Aino Kallas

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

I

Bernhard Riives. Vanhan Orgin kuolema.

II

Saarenmaalainen intermezzo. Uskontunnustus. Meillä on kuollut mukana. Kultalaiva. Ylitse muurin. Vaeltava kynttilä. Ihminen. Näky. Tuiskuhiekka. Lähtevien laivojen kaupunki. Saarenmaan kiitos.

III

Pimeys. Vieras. Yksi kaikkien edestä. Lasnamäen valkea laiva.

I

BERNHARD RIIVES

Eräs Itämerenmaakuntain rankaisuretkikuntaan kuulunut nuori upseeri kertoi:

"Olimme kuudenkymmenen matruusin kanssa saapuneet muutamaan Vironmaan rantapitäjään. Pitäjä, josta tulimme, oli ollut kapinan kaikkein pahimpia pesäpaikkoja, melkein kaikki aatelismoisiot olivat tuhkana; olimme sentähden mekin puolestamme käyttäneet kaikkea mahdollista ankaruutta. Olimme suoraan sanoen väsyneet näkemään verta, niin matruusit kuin ylipäällikkömmekin, minusta puhumattakaan. Siihen ei koskaan aivan totu, ajan pitkään se alkaa etoa sydäntä, paitsi siinä tapauksessa, että siitä juopuu.

"Tekemättä mitään sopimusta tai edes keskenämme siitä puhumatta, olimme tällä kertaa päättäneet antaa armon käydä oikeuden edellä. Sitä suuremmalla syyllä, kun koko pitäjässä ei oltu poltettu kuin yksi ainoa moisio, ja sekin todistettavasti kiertävän, muualta tulleen kapinallisen joukon toimesta. Pienempiä lainvastaisuuksia oli tietysti tehty kosolta, oli suljettu krouvi, vaadittu lakon uhalla muonamiehille uusia palkkaehtoja, jotka sopimukset moision omistaja hengenhädissään oli allekirjoittanut, oli pidetty kapinallisia kokouksia ja puheita j.n.e. Vangitsimme ja kuulustelimme kymmenkunnan miestä, pääsyylliset sensijaan, kiihoittajat ja kokousten toimeenpanijat olivat kaikki teillä tietymättömillä. Ainoastaan sen talokkaan, joka oli johtanut muonamiesten lähetystöä, saimme kiinni. Hän oli varoituksista välittämättä pysynyt kodissaan, josta matruusit hänet toivat sotasoikeuden eteen. Hänen nimensä oli Bernhard Riives.

"Neuvottelimme rangaistavien suhteen parin aatelisen ja pitäjän kirkkoherran kanssa, ja kaikki kehoittivat lievään rangaistukseen, johon itsekin olimme taipuvaiset. Ainoastaan parooni, jonka luona muonamiesten lähetystö oli käynyt, vaati Bernhard Riivekselle kuolemanrangaistusta, varoittavaksi esimerkiksi koko pitäjälle. Hänellä tuntui olevan vanhaa kaunaa tätä miestä kohtaan, joka, kuten perästäpäin kuulin, oli uskaltanut laillisen oikeuden tietä mittauttaa talonsa entisen oikean rajan, joka tuli kulkemaan yli paroonin apilaniityn. Vähän aikaa sinne tänne keskusteltuamme hän kuitenkin suostui vaihtamaan rangaistuksen kahdeksisadaksi lyönniksi, jota korkeampaa rangaistusta emme tässä pitäjässä ottaneetkaan käytäntöön.

"Annoimme siis tuoda sisään talollisen Bernhard Riiveksen. Hän oli suurikasvuinen talonpoika, hänen kasvonsa olivat tyynet, täysiparran reunustamat ja kulmikkaat. Harmaansinisten silmien älykäs ja herännyt katse oli yhtaikaa sekä itsetietoinen että masentunut. Pelko oli kaukana hänen olemuksestaan, mutta hän ei näyttänyt odottavan mitään hyvääkään. Hän ei ollut millään lailla röyhkeä, vielä vähemmän mateleva, hän oli päinvastoin ikäänkuin jo sivuuttanut nämä ominaisuudet, jotka pitkäaikainen orjuus luo. Koko hänen olennossaan oli jotain vaikuttavaa, ihmisiä tiedottomasti hallitsevaa, hänen raskaat hartiansa näyttivät olevan luodut toisia eteenpäin työntämään. Hän oli niitä talonpoikia, joitten lapset tavallisesti muodostavat sivistyneen säädyn ensimäisen polven.

"Päätöksemme oli, kuten sanottu, valmis, mutta kuulustelimme kuitenkin häntä näön vuoksi.

"Oliko hän kehoittanut muonamiehiä lakkoon? Oli. Miksi hän sen oli tehnyt? Koska heidän tilansa oli sietämätön. Oliko hän johtanut muonamiesten kokousta ja kirjoittanut uudet sopimuskaavat? Oli. Oliko hän käynyt muonamiesten kanssa moisiossa? Oli. Miksi juuri hän oli ottanut tämän asian johtaakseen? Koska juuri hän, saatuaan parin vuoden koulusivistyksen, piti velvollisuutenaan auttaa muita, jotka eivät olleet sitä saaneet. Oliko hän moisiossa sanonut: jollette allekirjoita nyt, niin teette sen viikon kuluttua toisella musteella? Ei, hän ei ollut käyttänyt minkäänlaisia uhkauksia. Oliko hän ollut kunnantalolla pyhäinkuvaa repimässä? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.

"Hän antoi kaikki vastauksensa varmasti ja yksikantaan, mutta yhtaikaa välinpitämättömästi, ilman toivoa, ikäänkuin olisi aavistanut kuulustelun muodollisuuden. Hänen harmaat ja viisaat silmänsä eivät katselleet ketään meistä.

"Seurasi muutamain todistajain kuulustelu. Kaikki ilman poikkeusta todistivat ainoastaan hyvää Bernhard Riiveksestä. Hän oli itse ostanut talonsa vapaaksi ja maksanut suurimman osan velasta, mikä Vironmaan läänissä on harvinaista. Hän oli ollut kaikenlaisissa kunnallisissa luottamustoimissa ja aina osoittanut malttia sekä älyä. Ainoa, mitä häntä vastaan muistutettiin, oli, ettei hän koskaan käynyt kirkossa eikä ehtoollisella. Ylipäänsä ei hänellä tuntunut olevan yhtään vihamiestä.

"Minun tehtäväkseni tuli lukea hänelle tuomio. Hänet tuotiin taas sisään, ja hän seisoi edessäni lammasnahkaturkissaan, joka edestä oli auki. Ensi kertaa tunsin, että hänen silmänsä pysähtyivät minuun, ja vaikka katseeni oli kädessä pitämässäni paperissa, tunsin kuitenkin koko ajan näitten tutkivain ja älykästen silmien katseen. Muistan tuumineeni, mahtoiko hän ymmärtää venättä.

"Luin siis tuomion ensin venäjäksi, ja koska osaan kutakuinkin viroa, -- olen Narvasta -- käänsin sen suoraa päätä viroksi.

"Kun pääsin sanoihin 'kaksisataa lyöntiä' kuulin hänen kiristävän hampaitaan. Katsoin häneen, hän oli kalpean ja villin näköinen, ikäänkuin hänen tavallinen itsehillintänsä olisi hetkeksi pettänyt. Mutta hän ei sanonut sanaakaan.

"Annoin käskyn viedä hänet pois. Näin hänen kääntyessään ovessa, että hänen hartiansa nytkyivät kuin vilutautisen.

"Pienemmät syylliset rangaistiin ensin. En mennyt rangaistuspaikalle, hermoni olivat jonkinlaisessa hajoomistilassa, ja toivoin hartaasti, että kaikki pian päättyisi.

"Olin jäänyt yksin huoneeseen, jossa järjestelin papereita. Yhtäkkiä aukeni ovi, ja Bernhard Riives työntyi sisään, kahden matruusin kiinnipitelemänä. Peljästyin nähdessäni hänet, ja vasten tahtoani tarttui käteni ladattuun revolveriin.

"Hän oli kauhea katsella. Hänen lakkinsa oli poissa, ja vaatteet useasta kohden rikkirevityt, ikäänkuin hän olisi tullut käsikähmästä, toinen poski vuoti verta kuin pistimen haavasta. Kaikki jonkinlaisen talonpoikaissivistyksen luoma luja itsekuri oli kadonnut, hän oli kuin astunut monta monituista sukupolvea takaisin heimonsa sotaisia vaistoja kohti. Hänen arvokkaisuutensa ja ylemmyytensä olivat sensijaan ennallaan, samoin hänen tiedottomat johtajaominaisuutensa; hän muistutti pakana-aikojen heimopäälliköltä siinä seisoessaan.

Mutta hurja hulluus, joka oli katsonut hänen silmistään tuomiota lukiessa, oli kadonnut, ja sensijalla liikkumaton, jääksi jähmettynyt katse.

"Mitä tahdot?" kysyin häneltä.

"En anna itseäni piestä", hän sanoi tyynellä uhalla.

"Olet saanut tuomiosi", sanoin.

"Vaikka, -- mutta _se ei sovi_ minulle, -- minä en ole orja, että minua vitsoin pieksetään."

"Sinut oltiin vähällä tuomita kuolemaan, mies", sanoin.

"Hän säpsähti, vaikeni ja katsoi minuun.

"Voit kiittää ylipäällikön armoa, että pääset kahdellasadalla lyönnillä", jatkoin. "Voit mennä!"

"Käskin sotamiesten tarttua häneen, mutta hän rynnistäysi irti.

"Mitä nyt!" huusin kärsimättömästi.

"Minua ei lyödä!" hän toisti.

"Mies, punnitse sanojasi!" tiuskasin hänelle. "Voimme ammuttaa sinut!"

"Ampukaa sitten, jollette muuta osanne", hän sanoi.

"Menin ylipäällikön puheille. Ihmiselämä on kopeekan arvoinen, ajattelin, ja merkillinen tyhjyys, irrallisuus hajaannutti ajatukseni lepattaviksi kuviksi... Väkisinkin koetin pitää niitä kurissa, pakoittaa niitä kulkemaan määrättyä sotilaallista uraa, ainoaa niille oikeaa. Kuitenkin tunsin hetkellistä heikkoutta. Mitä oli meidän tekeminen? Olimme kumpikin neuvottomia. Uskalsin ehdoittaa, että armahtaisimme hänet täydellisesti, mutta tajusin itsekin, että senkautta kadottaisimme kaiken arvon kansaa silmissä. Se ei käynyt laatuun, emme voineet sivuuttaa rangaistusta.

"Ylipäällikkö otti asian tyynemmin.

"Antaa hänen itse valita raippojen ja kuolemanrangaistuksen välillä", hän sanoi. "Se pehmittää hänet, saat nähdä."

"Menin taas Bernhard Riiveksen luo ja ilmoitin hänelle ylipäällikön päätöksen. Hän kuunteli minua ääneti.

"Koetin hinnasta mistä hyvänsä hellyttää hänet.

"Onko sinulla vaimo?" kysyin.

"On", hän vastasi yksikantaan, aivan kuten kuulustelussakin.

"Entä lapsia?"

"On -- viisi", hän vastasi.

"Jumalan nimessä, -- ajattele sitten heitä mies."

"Pelkäsin hänen tähtensä ja yhtaikaa halusin hartaasti murtaa hänen itsepäisyytensä, jonka sisimmät syyt eivät olleet minulle täysin selviä. Kuitenkin oli hänessä jotain, jolle salaisesti tein kunniaa.

"Hän ei vastannut, vaan näytti taistelevan itsekseen.

"Kuule nyt minua", sanoin, "tule järkiisi! Näethän, tahdon parastasi. Sinä olet vahvarakenteinen ja kestät hyvin rangaistuksen, sairastat viikon ja olet terve taas."

"Enhän minä sitä pelkää", hän sanoi:

"Miksi sitten, vastaa toki!"

"En voi. Siinä kaikki. Luonto ei lupaa, en voi. Voin kuolla, mutta en voi antaa itseäni piestä."

"Teitä on aina lyöty", sanoin. "Kun vielä olitte orjia, lyötiin teitä aina. Isääsi on pieksetty, isoisääsi samoin."

"Se on totta, meitä on aina lyöty", hän myönsi. "Mutta minua ei enää lyödä. Minä olen syntynyt vapaana."

"Nyt hän oli taas löytänyt itsensä. Hänen kulmikkaisiin, suuripiirteisiin kasvoihinsa ilmestyi taas sama talonpoikaissivistyksen tasapaino, jonka olin heti alussa niissä huomannut.

"Lapsesi, mies! Viisi lastasi, jotka jäävät orvoiksi, jos sinut ammutaan."

"Heidän on parempi kasvaa isättöminä kuin orjan lapsina. Ampukaa minut!"

"Hän sai tahtonsa täyteen. En ollut läsnä, kun hänet ammuttiin, en edes tahtonut nähdä hänen ruumistaan, jonka hänen vaimonsa ja vanhin poikansa veivät pois, en edes kuulla kertomusta hänen viimeisistä hetkistään.

"Mutta minun mielipiteeni on: tässä talonpojassa, tässä Bernhard Riiveksessä suoristui seitsensatavuotisen orjuuden selkä."

VANHAN ORGIN KUOLEMA

1.

Moision uudelle navettarakennukselle tehtiin paraikaa pärekattoa. Se täytti koko takapihan sivu-alan; järeistä, harmaista kivistä liitetty seinä kohosi jykevänä kuin kirkon muuri, ja vielä lasittomat ikkuna-aukot ammottivat pitkulaisina. Kurkihirsi oli enää puoliksi näkyvissä, -- se oli aarniohonka, joka aikoja lukemattomia oli moision puistossa humissut. Mutta nyt istui sen selässä kahareisin mies ja kalkutteli vasaralla kattonauloja päreisiin.

Sellaista navettarakennusta ei oltu nähty yli kymmenen kihlakunnan. Piirustuksetkin oli tuotu jostain kaukaa merien takaa, sieltä, mistä karjarotukin oli peräisin, ja vierasta kieltä murtava rakennuttaja oli armollisen herran kanssa käynyt perustuksia mittaamassa. Eivät olleet navetan seinäkivetkään näiltä mailta, harmaata kiveä ne olivat, kovaa kuin rauta. Kolmensadan sarvipään kytkyeitten piti navetassa tilansa saada, sillä armollinen herra aikoi ensi vuonna taas karjaansa lisätä. Oli siellä laitoksia monimutkaisia, joista oudon silmä ei heti selkoa saanut; oli lämpöjohto, joka putkia myöten työnsi kuumaa ilmaa pitkin navettaa, oli ilmanvaihtaja, joka alati ristivedon avulla piti ilman puhtaana, ja erityinen vesijohto raikasta vettä heruttamassa.

Kaikki moision muut rakennukset jäivät varjoon uuden navetan rinnalla, yksin päärakennuskin, joka suuruudestaan huolimatta oli matala ja vanhanaikuinen; ei piisannut pitäjän kirkkokaan navetalle komeudessa, sillä tällä karjakirkolla oli torninsakin, monta jalkaa korkea, johon vesi suureen säiliöön pumputtiin. Ja eräänä aamuna oli tornin harjalle ilmestynyt ristikin, joka kuitenkin ennen pehtorin tuloa yhtä salaperäisesti katosi, kuin oli ilmestynytkin. Mutta kirkoksi siitä pitäin navetta ristittiin.

Lehmät, kiiltokarvaiset, rauhalliset maidonantajat kulkivat joka aamu tulevan asuinsijansa ohi, -- ynähtivät sen suurille ikkunoille ja puskivat koetteeksi sarvensa kivinurkkaukseen.

Oli hyvin helteinen päivä ennen juhannusta. Miehet hikoilivat ylhäällä katolla päreitä pannessaan, he olivat siellä korkealla puiston satavuotisten lehmusten ja tammien tasalla. Armollinen herra oli äsken tehnyt tavallisen aamuisen tarkastuskävelynsä ja taas poistunut; työ kävi vähän veltompaa vauhtia, ruoka rupeamaa odotellessa.

Lastukasalla navetan seinämällä seisoskeli vanha Org, moision entinen paimen, virsut jalassa. Parina viime vuonna hän ei ollut enää paimenessa käynyt, vaan sai elinaikaisesta raatamisestaan moisiolta pienen eläkkeen.

Siitä huolimatta hän kesäisin omaksi ratokseen seurasi karjan jälkiä. Sinne häntä alati veti, suoreunaisille rinteille, siellä hän kannon nenässä yhä päivänsä vietti, suokoivujen harmahtavaa tuohta näperteli ja katseli, kuinka nuoremmat nyt juosta kipittivät lehmiä suon reunalta hätyyttämään.

Hän kiroili kirkkaasti lehmiä, sätti niitä kuin järkeviä olentoja, joitten pitäisi käsittää hänen sanansa ensi kuulemalta; vihaisina hyrräsivät kurkkuärrät hänen suustaan, mutta huolimatta karkeista kirouksistaan, hän ei milloinkaan lyönyt lehmiä.

Siitä asti kuin navettarakennukseen oli ryhdytty, ei häntä enää muualla näkynyt. Jo perustaa pantaessa hän oli ollut läsnä, hänen virsunsa löntystivät hitaasti ja säännöllisesti rakennuspaikalle, jossa hän päivänpaahtaman hirren nenän istuimekseen valitsi. Hän puhui harvoin työmiesten kanssa, kärsi heidän kompasanansa hievahtamatta, ilman että olisi tutissut harmaata sänkeä työntävä leuka. Itsekseen mitä vähän joskus pakinoi, mutta ei paljoa kysellytkään, päiväkaudet vain istuskeli piippunysä suussa. Joskus meni itse rakennukseenkin, tarkasteli epäluuloisena tornia ja hanoja, joitten merkitystä ei ymmärtänyt. Sattui toisinaan joku hyvänsuopa mies hänelle niitten merkitystä selittämään, silloin hän urahti hyvillään, täynnä kunnioittavaa ihmettelyä. Tekivät hänelle joskus koiranhampaat pilaakin, ilveilivät ja valehtelivat suut silmät täyteen; ukko ensin uskoi, mutta keksi kuitenkin vihdoin kepposen ja päästi kuuluville kaikki kuratinsa.

Päivällislypsylle, joka pihan toisessa päässä toimitettiin, hän sentään malttoi lastukasaltaan kömpiä, -- kun luuli piikahepakkojen korvien välttävän, niin puheli lehmille, kullekin erikseen, nimitteli niitä kaikkein koreimmilla kiroussanoilla, kuten lempinimiä olisi jaellut. Sitten alkoi murahdellen kertoa niille navetasta, saisivat asua kuin saksat ikään, ei ollut papillakaan sellaista linnaa, muuta kuin sunnuntaisin, kun saarnastuolissa seisoi. Katsella saisivat alati lystiksensä maantielle suurista ikkunoista, -- niinkuin armolliset rouvat salin ikkunoissa hepenissään istuvat ja ohikulkijoita tirkistävät. Pakisi lopuksi vielä kaikista uusista laitoksista, vesijohdosta ja ilmanvaihtajasta, -- lehmien liikkumattomat silmät katsoa muljottivat, ja leuat märehtiä jauhoivat, -- kauempaa kuului maidon tasainen sohina.

Kerran joku sattui hänelle kertomaan erään paroonin tallista, jossa pilttuut olivat mustaa, kallista kiveä, -- se pilasi hänen hyvän tuulensa pariksi päiväksi, -- kelläkään ei olisi saanut olla parempaa kuin hänen lehmillään.

Nyt hän tapansa mukaan taas seisoskeli lastukasalla, jota aurinko paahtoi, niin että olisi luullut sen tuleen räsähtävän, -- katolla kalkahtelivat säännölliset vasaraniskut, ja kurkihirsi lyheni, valkoisten päreitten peittoon kadoten.

Joku mies tuli kivikuormaa ajaen mäkeä ylös. Hevonen teki keskimäessä tenän, seisahtui äkkiä. Mies sivalsi ruoskalla koninsa laihoja kupeita, joitten nahan alta kuultavat lihakset heti uuteen ponnistukseen pingottuivat.

"Vedäkin, -- kuka käski hevoseksi ruveta, -- olisit ruvennut lehmäksi, jos laiskotella tahdot!"

Miehen kokkapuhe kuului navetan katolle saakka, josta vastaukseksi pärähti monikurkkuinen naurun rämäkkä. Olisit lehmäksi ruvennut, -- hevosraiska!

Org lastukasallaan muikautti myös suutaan, se oli hänestä sukkela sana.

Mutta yhtäkkiä joku mies sanoa kivahti katolta, päreeseen naulaa lyöden:

"Lehmiksi tässä täytyy kohta ihmistenkin ruveta, jos mieli syödä ja juoda kunnolla. Rakennetaan karjalle kirkkoja, mutta muonamiehet..."

Se oli muuan äsken kaupungista tullut kiertävä työmies.

Kuului yksinäinen naurun yritys, joka naurajansa kurkkuun tyrehtyi.

Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään.

Mutta oli kuin olisi katolla äkkiä alkanut itää ja kasvaa jotakin, niinkuin kasvavat äkkiä sadehöyrystä myrkylliset sienet. Miesten pään päällä alkoi sakeutua sankka pilvi, taivaan selkeydestä huolimatta, -- he työskentelivät yhtä äkkiä kuin laukeemaisillaan olevan ukkospilven alla. Jokaisessa se erikseen hautui, kasvoi nopeasti kuin räikeävärinen myrkkysieni, toinen ei toiselle ajatustaan lausunut. Mutta kullekin oli merkillisen selvää yhtäkkiä: tässä minä nyt istun navetan katon harjalla ja lehmille korkeaa kattoa kalkuttelen, ja itse elän lapsineni kuin sikolätissä. Eivätkä he tienneet, mistä enemmän hämmästyä, tästä ajatuksestako, vaiko siitä, että se vasta nyt ilmestyi.

Pieni pila hevosesta ja lehmästä kierähti kuin kipinä kuloruohoon. Mutta ilmiliekkiin ei se hevillä leimahtanut, kyti vain kuin kosteissa sammalissa.

Vasarat kalahtelivat kilk, -- kalk...

Aivan niinkuin ainaisina arkipäivinä, -- ei mitään eroitusta.

Ainoastaan kummallinen, painostava helle paahtoi kattoa, helle, joka näytti auringosta sydämiin siirtyneen, ja niissä nyt poltti ja sokaisi.

Org lastukasallaan kummeksi katolla vallitsevaa hiljaisuutta, -- vihdoin hän vetäytyi nurkkauksen suojaan, johon jäi puolitorkuksiin, lakkireuhkana silmillä.

Aurinko yhä vain tulikuumana paahtoi, kaikki iti ja kasvoi sen säteissä. Jotain suurta ja muodotonta se hautoi, jotain alkuvoimaista, -- syvää, lainehtivaa levottomuutta pinnalta tyynissä mielissä, -- ihmisten ensi yritystä ymmärtää itseään ja omaa tilaansa.

Pari päivää senjälkeen kävi moision armollisen herran puheilla muonamiesten lähetystö pyytämässä: "että he saisivat asua yhtä hyvin kuin moision lehmät".

2.

Vanha Org näki eräänä joulukuisena yönä ihmeellistä unta. Hän oli seisovinaan navetan salvoksella, ja työmiehet rupesivat yhtäkkiä sitä punamullalla sivelemään. Katonkin panivat punaiseksi, niin että välkkyi. Org silloin meni navettaan, mutta siellä vasta silmät repesivät, -- miehiä oli sielläkin suti pivossa ja väripönttö vieressä, -- ja eikös ne turkaset tuhranneetkin paraikaa lehmiä punaisiksi! Juuri sivelivät suurta Kirjoa, jolla oli vaikea tähti otsassa. Heleänpunaisiksi ne lehmät värjättiin, kuin tulen liekkejä selkään ja kupeihin.

Org aikoi juuri heille sanoa: ettekös herkeä, vietävät, mutta samalla joku miehistä uhkasi häntäkin sudilla, josta tippui punaista väriä.

Siihen hän heräsi. Tupa oli punertavan valoisa.

Hän nousi, avasi oven, -- hänen edessään oli lakea pelto, -- lunta oli vielä hyvin vähän.

Kuusimetsän takaa paistoi punainen ruskotus.

Org ajatteli hyvin hitaasti.

Yhtäkkiä tuntui, kuin olisi pieni palava kipinä jostakin iskeytynyt suoraan hänen aivoihinsa.

Moisio paloi...

Palava kipinä yhä uursi ja poltti, -- hän tunsi päässään äkillistä kipua.

Hän ei ollut koskaan eläissään ollut pakoitettu niin nopeasti ajattelemaan.

Yhtäkkiä hänelle selvisi: lehmät!

Hän urahti jotain syvällä kurkkuäänellä, tulisella kiireellä sitoen virsun nauhoja.

Nyt hän jo oli matkalla punaista valoa kohti, joka veti häntä puoleensa, kuin tuli kärpästä.

Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään erittäin tarpeellisena mailmassa, mutta nyt hänestä yhtäkkiä tuntui, ettei ilman häntä voitaisi tulla toimeen. Moisiosta pitäisivät kyllä muut huolen, mutta kuka pelastaisi lehmät...

Hän kiroili yhtämittaa juostessaan, lakki putosi päästä ja alkoi huppelehtia pitkin pellon sarkaa, -- hän vain juoksi...

Hän oli moision takapihalla ja oli horjahtaa maahan kovasta vauhdista. Navetta oli paikoillaan, sen korkea kattoharja leikkautui mustana liekitsevään valoon, joka tuli sen takaa.

Moision päärakennus paloi.

Org kiitti jumalaa siitä, että päärakennus paloi eikä navetta. Hän tunsi yhtäkkiä juosseensa liian kiivaasti, henki ei ollut kulkea rinnassa.

Ammunta navetassa kävi yhä kumeammaksi. Se oli hirveä, mölisevä kuoro, epätoivolle ja tuskalle viritetty.

Org tunsi taas aivoissaan kuin kipinän polttoa. Mutta hän meni kuitenkin ensin päärakennukselle katsomaan, olisiko apua tarpeen.

Hän näki heti, että sitä oli mahdoton pelastaa, se paloi joka neljästä nurkastaan.

Ihmisiä oli piha ja puutarha täynnä.

"Onhan puutarhan lammikossa vettä", hän sanoi ensimäiselle, jonka kiinni sai.

Mutta se katsoi häneen kuin hourioissa oleva, hymyillen kummallista hymyä, eikä vastannut mitään.

Sivurakennuksesta, missä tulta vielä oli vähän, kannettiin huonekaluja pihalle.

Org laahautui sinne nähdäkseen, voisiko auttaa.

Pihalla oli jo ennestään suuri röykkiö huonekaluja, -- kullatuita sohvia ja tuoleja silkkipäällyksineen, mattoja, ritarien ja avokaulaisten aatelisneitosten muotokuvia.

Yhtäkkiä Org näki ihmeekseen, kuinka joku palavalla soihdulla alkoi röykkiötä sytyttää.

Tällöin Orgin aivoissa pieni, polttava kipinä syttyi selväksi tuleksi. Hän, joka koskaan ei ollut paljoa ajatellut, alkoi yhtäkkiä ajatella, niinkuin olisi äkillinen valo hänen aivoissaan valjennut.

Yhtäkkiä hän ymmärsi, että kaikki nämä ihmiset eivät olleetkaan saapuneet sammuttamaan, kuten hän ensin oli luullut, vaan sytyttämään.

He olivat omin käsin sytyttäneet moision, niinkuin heidän esi-isänsä sen kerran omin käsin olivat rakentaneet.

Eivätkä he ainoastaan moisiota polttaneet, vaan jotain muuta, jotain hirveän raskasta, jotain hyvin, hyvin vanhaa...

Ja heistä tuntui, kuin olisi se muodottoman raskas ja kauhea nyt savuna ilmaan hajonnut, -- niinkuin ei sitä olisi enää ollutkaan olemassa...

He katselivat savua ja luulivat sen nyt haihtuvan savun mukana...

Orgia itketti yhtäkkiä kaikki nämä ihmiset ja heidän kurjuutensa.

Mutta yhtäkkiä hän heräsi ajattelemaan sitä, miksi tänne oli tullut.

"Miksi lehmät niin ammuvat?" hän kysyi.

"Ne ovat kaksi päivää lypsämättä", vastasi hänelle joku, joka vieritti suurta viinitynnyriä.

Org ymmärsi senkin, hän ymmärsi tänään kaikki. Ne, jotka olivat vierittämässä seitsemänsatavuotista painoa yltään, -- ne eivät ehtineet ajatella, että kaksisataa lehmää oli lypsämättä.

Hän alkoi kiireesti juosta navettaa kohden. Kukaan ei pidättänyt häntä, jokaisella oli oma puuhansa.

Hän pääsi sivuovesta sisään.

Korvia särkevä mölinä täytti navetan, -- se oli alituista ammuntaa, herkeämätöntä, turhaa avunhuutoa.

Muutamat vahvimmat lehmät olivat riuhtoutuneet kytkyeistä irti ja temmelsivät ympäri navettaa, puskien toisensa verille.

Mutta useimmat makasivat kuin kuumeessa, silmät kiiltävinä, läähättäen, alituisesti ammuen...

Kaikki ammuivat, -- toiset hiljaa, valittavasti ynisten, ikäänkuin jo huomaten kaikki turhaksi; toiset kurkun täydeltä, vahvalihaksisen kaulan kurkoittuessa...

Heinät hinkaloissa olivat loppuun kolutut, muutamat jyrsivät hinkalojen puuseinämiä nälissään.

Hiljainen, tasainen yninä oli tehdä Orgin hulluksi. Näillä kohtaloonsa alistuneilla oli kuumeesta suurentuneet silmät, suuret, liikkumattomat kuin lasista.

Hän lähestyi yhtä, -- se käänsi kärsivästi päätään, -- silmät rävähtivät väsyneesti, -- yhtäkkiä se sai kuin raivokohtauksen ja puski pitkät sarvensa hinkaloon, jotta rusahti.

Org koetteli sen utaria, ne olivat kivenkovat, kuumat, turvoksissa.

Hän alkoi lypsää lehmää, suoraan maahan, oljille.

Mutta samalla hänelle selvisi tehtävänsä mahdottomuus: eihän hän voinut kahtasataa lehmää yksinään lypsää...

Hänen päänsä oli kuin tulessa ja hiljainen yninä ikäänkuin tunkeutui sinne, soi hänen korvissaan ja aivoissaan.

Koko navetta oli kuin muuttunut alimmaksi helvetiksi, jossa alituinen voihkina vallitsi.

Org tunsi sekaisin menevänsä, jos kauemmin navetassa viipyisi.

Hän juoksenteli jo nytkin edestakaisin pitkin navettasiltaa, hirveästi kiroillen.

Eiväthän lehmät olleet mitään pahaa tehneet, minkä ne sille mahtoivat, että kivisessä kirkossa asuivat.