Part 7

Kun kenraali saapui, muassaan osasto ratsumiehiä ja rattaille sijoitettua jalkaväkeä, istui jo toinen puoli husaarieskadroonaa satulassa, se puoli nimittäin, joka oli majoitettu taloihin.

Panker oli juuri käynyt kaupungissa kahviloista etsimässä kahta Bodnár nimistä husaarikadettia, jotka niinikään olivat aikoneet karata. Silloin hän huomaa kenraalin tulon. Hän juoksee kasarmiin (joka oikeastaan oli paljaita talleja) tuota pikaa jouduttaakseen vielä jälellä olevia miehiä, mutta se oli jo myöhäistä. Jalkaväki pajunetit kivääreissä oli saartanut tallin.

— Pari husaaria, — kertoo János setä — oli tallissa istunut satulaan. He ajoivat ulos varahevoset, nämät juoksivat jalkaväkeä vastaan, murtautuivat sen lävitse ja aukosta niitten jälkeen karauttivat muutamat husaarit. Panker jäi talliin. Kenraali astuu sinne pistooli kädessä, ampuu Pankeria, osaa kasvoihin, muut vangitaan. Minä vakuutan, Teidän armonne, että niin oli laita.

* * * * *

— János! — huudetaan viereisestä huoneesta, — lasi vettä.

Jánosin kieli pysähtyy, hänen ruumiinsa luhistuu kokoon, kätensä vaipuvat alas: vangittu jalopeura kuulee kahleittensa kalisevan.

Viedessään veden sisään hän on nöyrä ja alistuvainen. Sieltä palattuaan hän taas toipuu.

* * * * *

Satulassa istuvaa osastoa otti korpraali Lehoczky johtaakseen. Nähdessään kenraalin saapuvan, mutta ei Pankerin, hän osastonsa kanssa, jossa oli noin neljäkymmentä miestä, karautti tiehensä.

He laukkasivat suoraan Brezsán'in kaupunkiin päin. (Kaupunkien nimistä János vastatkoon.) Kun talot jo etäällä häämöttivät, tulee heitä vastaan vaunut, joista astuu ulos muuan puolalainen kreivi.

— Seisahtukaa, husaarit, Brezsán'in kaupungissa on jo teitä vastaan hälytetty ja teitä odottaa kaksi eskadroonaa kevyttä hevosväkeä. Joen siltakin on hajoitettu, ett'ette voisi päästä sen yli.

(Tähän János pistää väliin: Kaikki puolalaiset pitivät meidän puoltamme.)

Pojat seisahtuivat hämmästyneinä kreivin sanoista.

— Vaan ratsastakaa tuonne päin niityn poikki, kolmensadan askeleen päästä sillasta on joen kapein kohta, siitä voitte mennä sen yli. Jott'ette matkalla kärsisi puutetta, on tässä kaksi sataa floriinia.

Kreivi jatkoi matkaansa. Lehoczky komentaa ja husaarit, kiertäen kaupungin, rientävät joelle, joka saattoi olla niin iso kuin Bodrog.

Korkealle rannalle pysähtyy korpraali Lehoczky kokoontuneen miehistön eteen.

— Soturit, ell'emme kahlaa tämän joen poikki, otetaan meidät kiinni ja ammutaan. Jälessäni, älkää pelätkö!

Näin sanoen hän korkealta, jyrkältä rannalta kaluineen, koluineen syöksähti veteen.

Kun hän tuli ylös veden alta, tulivat ensin hevosen neljä jalkaa näkyviin, sitten Lehoczky tuli takaa.

* * * * *

Jánosin silmät säihkyivät, hän itsekin hypähti... mutta yht'äkkiä hän vaikeni ja hänen kasvoilleen ilmestyi tuskallinen piirre. Joku hirveä sielun tuska mahtoi raivota hänen povessaan. Minä seurasin hänen silmiensä suuntaa... hän katsoi lamppuuni, joka savusi kauheasti.

— Anteeksi, Teidän armonne! Ensin virka, sitten tulee huvitus.

Näin sanoen hän astui lampun luo ja ruuvasi sen alas. Velvollisuuden tunto voitti hänessä sankariaikoja muistelevan uroon.

* * * * *

Lehoczky pääsi onnellisesti joen yli. Kapuillessaan toista rantaa ylös, hän veti miekkansa ja hakkasi rannan puhtaaksi puista. Sitten husaarit yksi toisensa jälkeen syöksyivät veteen.

Viimeiseksi jäi Pányi, torvensoittaja, ja Dobrik husaarin vaimo, joka istui erään varahevosen selässä ja piti toisella käsivarrellaan pientä lastaan. Torvensoittaja syöksyi veteen, mutta hevonen taittoi jalkansa ja upposi. Silloin Dobrikin urhea vaimo hyppäsi hänen jälkeensä, tarttui toisella kädellään Pányiin ja veti hänet ylös, niin että hän sai kiinni hevosen häntään. Niin hekin suurella vaivalla onnellisesti pääsivät rantaan.

Pányi istui Dobrikin vaimon taa hevosen selkään ja he lähtivät matkalle. On huomattava että hevosväki näki Brezsánin sillanpäästä tämän uhkarohkean ylimenon, mutta vasta silloin alkoivat he hajotettua siltaa uudestaan laittaa, kun Dobrikin vaimo jo oli päässyt yli. Siten he myöhästyivät takaa-ajosta.

He olivat kulkeneet kappaleen matkaa, kun Pányi sanoi:

— Herra korpraali, tämä vaimo on pelastanut henkeni, minä en voi olla hänelle rasitukseksi. Jättäkää minut tähän, puikahdan metsään; löydän kotia itsekin.

Sen sanottuaan hän hyppäsi alas hevosen selästä ja katosi metsään.

Pari tuntia ajettiin vielä täyttä neliä ja sitten Lehoczky korpraali määräsi levähdystä väsyneille miehille ja hevosille. Heidän levätessä saavutti heidät eskadroona kevyttä hevosväkeä.

Komentava ratsumestari järjesti miehensä ja kehotti husaareja antautumaan.

— Tulkaa ja vangitkaa! — huusi takaisin korpraali Lehoczky.

Miehet järjestyivät hyökkäykseen ja Lehoczkyn käskystä lensivät yht'äkkiä miekat tupestaan.

— Soturit, vannokaa, että viimeiseen veripisaraan asti puolustatte itseänne.

— Vannomme! — kuului yhdestä suusta. Hevosväen ratsumestari komensi miehilleen "käännös vasempaan!" ja jätti siihen husaarit. Nämä karauttivat Unkariin päin.

Rajalla tapasivat he Pányin, joka jo kaukaa puhalsi heille hyökkäystä. Joukko saapui Ungvárin luona Unkariin.

* * * * *

Tämä oli János sankarin kertomus. Kun hän oli lopettanut, kysyin:

— No, mitä tapahtui teille?

— Jäin talliin Pankerin kanssa.

— Ja mitä sitten tuli?

— Muutamat meistä saivat viisikymmentä, toiset sata kepinlyöntiä.

— Montako te saitte?

— Sata sain, — mutta vaan viiteenkymmeneen luin.

Sen sanottuaan hän meni ulos, sillä soitettiin. Kymmenen minuutin kuluttua hän tuli takaisin:

— Teidän armonne älköön pahastuko. Ei ollut viittäkymmentäkään kepinlyöntiä.

— No kuinka monta sitten?

— En enää muista. Sillä milloin läiskäytettiin, milloin ei.

— Mitenkä, János?

Petosta oli toimituksessa. Piiskuri oli peittänyt selkämme hevosloimella; herra upseeri, joka komensi, katsoi ulos ikkunasta. Kaikki säälivät meitä... Niin se oli, Teidän armonne. Sen verta vain minulla on osaa Budan patsaassa... Köyhälle miehelle sekin on tarpeeksi. Ettekö suvaitse sikaria, Teidän armonne?

— Kiitos, János, en, mutta ottakaa, tässä yksi floriini.

János sankari.

— En voi, Teidän armonne, kiitän suosiollisesta kuuntelemisesta... Anteeksi, Teidän armonne, ei käy päinsä, älkää suuttuko, se ei sovi...

* * * * *

Ulkona palvelijain huoneessa, kun nuoret kerran pilkkasivat János setää, joutui hän raivoon ja tunnusti vielä enemmän.

— Lievän kepittämisen takia upseeri alennettiin virastaan... me kaikki saimme uudestaan juosta kujaa... selkäni oli ihan verissä... Kaksi viikkoa olin vuoteen omana, sitten tuli linnaa. Niin se oli, tietäkää se, penikat...

Kelpo vanhus pelkäsi, että jos hän kertoo tämän siellä sisällä, me pidämme sitä kerskailemisena. Hän ei tahtonut olla meitä parempi.

Preszákan varjot.

I.

Vuorisen seudun peitti pimeä ilta. Taivas oli synkkä, ilma kostea, maa lokainen. Kylmä Lokakuun tuuli puhalsi lumen peittämiltä vuorenhuipuilta. Huojuvien puiden kuivat lehdet ratisivat hiljaa. Suutansa maiskuttaen kiirehtivät rihmakenkäiset olennot kapakkaa kohti. Joskus pysähtyi joku mies ja kuunteli. Tuntui ikäänkuin kylän päästä, Ompoly-joen viereiseltä suurelta pellolta, suuri, tuskallinen huokaus olisi noussut kylään päin. Tällä pellolla makasi kuusi sataa Zalathnan unkarilaista, jotka Dobra tribuunin joukkiot olivat edellisenä yönä tappaneet.

Preszákan kapakan juomasalissa istui joukko valakkilaisia viinilasien ääressä. Nurkassa palava tuli heitti heihin veripunaisen hohteen. Yksitellen saapuivat miehet ja asettuivat äänettöminä istumaan pitkälle penkille. Ei kukaan puhunut.

Jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Joskus salaa tutki naapuriaan, ikäänkuin hakien verenjälkiä hänen käsistään.

Yht'äkkiä avasi joku oven ja Bora tribuuni astui sisään. Toinen silmä oli sidottu verisellä liinalla. Hän oli käheä ja raivoisa.

— Hyviin käsiin minut jätittekin, — huusi hän -huoleti olisivat saattaneet tappaa minut. Antakaa viinaa.

Hän sai sitä.

— Mikä sinua vaivaa, tribuuni? — kysyi Tódor Stánila, kylätuomari.

— Kun tuo unkarilainen koira tapettaessaan oli puhkaissut silmäni, vietiin minut lähimpään taloon. Siellä hoidettiin minua eilinen yö ja koko päivä. Illalla kuitenkin kaikki pakenivat. Sanottiin että kuolleet koputtavat ikkunoita, tärisyttävät seiniä ja lausuvat kirouksia kylän yli...

Talonpojat katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Bora jatkoi:

— Sinä, kylätuomari, kokoo aseelliset, menkää ulos ja lyökää kuolijaaksi ne haavoittuneet, jotka vielä ovat hengissä.

Kylätuomari kalpeni.

— En tee sitä, tribuuni, on jo tarpeeksi vuotanut verta.

— Emme mekään sitä tee — sanoivat preszákalaiset — anna jäädä sikseen, tribuuni, kylmä heistä muutenkin lopun tekee.

— Sinä Valea, — puhui Bora rotevalle, nuorelle miehelle — joko sinustakin tuli lampaansydän?

— Peruuta käskysi, tribuuni, — vastasi puhuteltu ja katseli peloissaan ympärilleen — tapoin erään vaimon ja hänen kolme pientä lastaan, vaikka hän niin kauniisti, ristissä käsin rukoili. Ja nyt kaikuu korvissani alinomaa heidän voivutuksensa. Kun sinä puhut, kun itse puhun, aina kuulen heidän itkunsa... Ruohon, puiden huojuntakin on kuin heidän haikea valituksensa... Se on hirveätä!

Tribuuni puisteli itseään, ikäänkuin tahtoisi ravistaa jotain olkapäiltään. Sitten tyhjensi hän viinalasin ja tilasi raa'alla äänellä uuden.

Kapakan isäntä asetti sen hänen eteensä, tyhjensi itsekin puolen lasia ja puhui sitten hiljaan:

— Hämärässä tulin sisään puutarhasta. Kolme kertaa pysähdyin ja katsoin taakseni, sillä kuulin askeleita takanani. Vaan ei siellä ollut ketään. Jos katsoin valoisaan kohtaan, näin mustia varjoja; jos taas pimeään tuijotin, näin valkeita haamuja liikkuvan edessäni. Tahdoin sanoa "ylistetty olkoon Jeesus Kristus", mutta en muistanut sitä.

Tylsänä katseli hän eteensä. Lasi tutisi hänen kädessään.

— En muistanut sitä... en muistanut — sopersi hän.

Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa.

— Näettekö tuota punaista pilvenhattaraa taivaalla? — kysyi eräs vanha paimen — se on juuri kylän yläpuolella. Ehkä se on verta, joka aina tulee siinä pysymään. Syntiin vajosimme me ihmiset, Jumala olkoon meille armollinen.

Muutamat tekivät ristinmerkin.

— Totisesti tribuuni, meidän rauhamme on lopussa.

— Arkoja koiria te olette, — huusi Bora ja löi kovasti pöytään — mitä te täällä vaikeroitsette kuin vanhat vaimot? Juokaamme, säkkipillinsoittaja astukoon esiin, tanssikaa!

Samassa Valea kavahti pystyyn ja silmänsä tuijottivat oveen päin.

— Ettekö kuule? Voi, ihmiset, ettekö kuule?

— Mitä, mitä?

— Lapsen itkua.

Syntyi kuolon hiljaisuus. Ovelta kuului lapsen itkua ja rukoilevia sanoja. Takkupäiset, hurjat vuoriasukkaat katsoivat säikähtyneinä toisiinsa. Lopulta hypähti tribuuni pystyyn ja paiskasi oven auki.

Kahdeksanvuotias, kultahapsinen, herrasväkeen kuuluva, mutta rikkirevityissä vaatteissa oleva pieni tyttö astui sisään. Hän oli ihan likainen ja verinen ja vapisi vilusta. Hän meni suoraa päätä vanhan paimenen luo ja sanoi itkien:

— Tehkää hyvin, setä, sanokaa isälle ja äidille että jo nousisivat ylös ja menisimme kotiin, minua niin paleltaa.

— Missä vanhempasi ovat? kysyi paimen.

— Ulkona pellolla, pahat sedät tekivät heille pahaa ja löivät heitä kovasti yöllä... he panivat maata kedolle ja minäkin nukuin heidän viereensä... mutta nyt he eivät puhu mitään eivätkä tahdo nousta... Vaan täälläpä onkin lämmin... Ja pieni vapiseva tyttö vetäytyi valkean ääreen.

— Vieköön piru sikiön! — karjahti päihtynyt tribuuni ja laukasi pistoolinsa pientä tyttöä kohti. Vaan Valea oli nopeampiliikkeinen ja työkkäsi pistoolin niin, että luoti lensi seinään. Tribuuni tästä suuttuneena löi Valeaa pistoolilla päähän niin, että veri purskahti esiin. Mutta Valea vastasi sellaisella nyrkiniskulla että tribuuni pyörtyi ja jäi lattialle makaamaan. Kaksi miestä nosti hänet sanaakaan sanomatta ja kantoi ylös heinäparvelle.

Valea otti pienen tytön syliinsä, vei takimmaiseen huoneeseen ja uskoi hänet ravintolanemännän huostaan. Sitten meni hän kaivolle, kaatoi päähänsä kaksi ämpärillistä vettä, otti sitten pyssynsä ja istuutui portin eteen.

Kapakasta alkoivat ihmiset hajaantua. Mutta vitkaan, horjuvin askelin. Jokainen pelkäsi pimeää, varjoja, huokauksia.

Ensimmäisenä poistui kylätuomari Tódor Stanila.

Tuskin oli hän mennyt, kun Valea näki hänen juosten palaavan takaisin. Sillä välin kuului katkonaisia huutoja hänen kurkustaan. Taloista juoksi ulos levotonta kansaa ja tunkeutui kylätuomarin ympärille. Ei kukaan vielä nukkunut kylässä.

Juomasali, vieläpä pihakin tuli yht'äkkiä täyteen miehiä, naisia. Ne, jotka olivat sisällä, näkivät että voimakas, vahvarakenteinen kylätuomari vapisi ja pyyhki paidanhihallaan otsaltaan kylmää hikeä.

— Missä pappimme on? Kuka on nähnyt hänet? — kysyi hän änkyttäen.

— Hän meni pois Dobran kanssa.

— Hyvä Jumala, mitä minusta tulee! — huusi hän ja peitti kasvonsa.

Joka taholta pyydettiin häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut.

Kylätuomari veti syvään henkeä, joi lasin vettä, antoi sitte katseensa kulkea ympäri huonetta ja puhui:

— Minä läksin kotiin, mennäkseni levolle... Kun aioin heittäytyä vuoteelleni, näin verisen haamun makaavan siinä...

— Pyhä Jumala, — huudahtivat talonpojat.

— Minä olen hukassa, olen murhaaja, poissa on taivaallinen autuuteni, poissa rauhani täällä maan päällä... Tuokaa pappi, pappi...

— Menkäämme kaikki Metesd’in papin luo, -sanoi Valea — hän on hyvä ihminen, pyhä mies, hän on rukoileva meidän puolestamme.

Suosionsuhinalla joukko hyväksyi ehdotuksen. Silmänräpäyksen kuluessa hankittiin kirkonpalvelija, joka aukaisi kirkon. Sieltä tuotiin ulos pyhällä kuvalla varustettu lippu, vahakynttilät sytytettiin ja kirkollisen alttarirukouksen kaikuessa koko kylä lähti Metesd'ia kohti.

Ensimmäisenä kulki paljain päin Tódor Stánila, hänen jälessään vaimot ja lapset, sitten miehet, aseissa... melkein kaikissa näkyi eilisen verityön jälkiä. Taimpana kulki Valea, sylissään pieni, vaaleaverinen tyttö, joka, pää tuiman miehen olkapäähän nojaten, nukkui makeasti.

Aaveen tapainen kulkue katosi metsätielle. Siellä puhalsi tuuli kylmemmin ja jäinen sade alkoi valua virtanaan. Valea pysähtyi, riisui päältään turkkinsa, kääri siihen pienen tytön, ja kantoi hänet siten eteenpäin... Rankka sade valui hänen paljaalle rinnalleen ja kaulalleen, ja hänen karhea, ryysyinen liinapaitansa tuli likomäräksi... Ja Valean otsassa paisuivat suonet, niin tarkasti hän kuunteli, kuuluisiko enää lapsenitkua.

II.

Preszákan verilöylystä pimeän yön suojassa paenneet Zalathnalaiset juoksivat Metesd'iin päin. Ja helvetistä irtipäässeitten perkeleitten jälkeen odotti heitä siellä taivaasta alasastunut enkeli. Se oli János Ursz, kreikkalais-katolinen sielunpaimen. Kylmästä kangistuneet, kidutetut, piinatut, suurimmaksi osaksi haavoittuneet unkarilaiset otti hän taloonsa, antoi heille ruokaa, pesi heidän haavansa, sitoi ne, ja lopuksi lähetti heidät luotettavain uskolaisten suojelemina ja johtamina Gyula-Fehérvár'iin. Yleisen hävityksen aikana hän oli yksi niitä rehellisiä miehiä, jotka eivät kadottaneet sielunsa tasapainoa. Hänen sydämessään asui ainoastaan ihmisrakkaus ja armeliaisuus. En kerro satuja, vaan kirjoitan historiaa. Etsikää vaan ja te löydätte hänen nimensäkin — hän on sen jälkeen kauvan ollut ylhäällä taivaassa ja varmaan Jumalan valtaistuimen edessä rukoillut kurjain, sokaistujen veriheimolaistensa puolesta.

Verenvuodatuksen kauhean yön jälkeen tuli taas päivä — harmaa, pilvinen päivä, ja sitten uudestaan yö. János Ursz luki hoikan kynttilän valossa pyhimysten elämästä. Hänen asuntonsa toisessa huoneessa oli sairaita, haavoittuneita tahi kuolevia pakolaisia, varsinkin vaimoja ja lapsia. Tuon tuostakin kuului papin huoneeseen tuskallinen huokaus, vaikea valitus tai hiljainen itku. Silloin hän meni sinne ja tiedusteli lempeällä, lohduttavalla äänellä, kuka kärsi, mikä häntä vaivasi ja mitä oli tarvis. Sitten hän meni ulos latoon ja talliin. Siellä makasivat oljilla miehet. Useimmat tuijottivat eteensä tylsällä katseella, toiset alkavassa haavakuumeessa sopersivat käsittämättömiä lauseita ja hajanaisia sanoja. Pappi antoi heille järjestään vettä. Moni ei liikahtanut, ei vaikeroinnut. Pappi polvistui heidän viereensä, kuunteli hengitystä ja tunnusteli sydäntä.

— Kuollut, — mutisi hän — ikuinen valo loistakoon hänelle!

Sitten hän teki ristinmerkin, nosti ruumiin palvelijan kanssa ja kantoi sen ulos. Ulkona pirskoitti hän sen pyhällä vedellä, luki sen ylitse "Isä meidän" rukouksen ja hautasi sen sitten talonpoikain avulla.

Eilisyöstä asti hän oli haudannut neljä miestä ja kaksi lasta. Hänen talonsa oli tyhjä kuin ryöstetty. Ei ollut leipäpalastakaan, ei hedelmän siruakaan. Kaikki hän oli jakanut nälkäisten kesken. Ei löytynyt lakanaa, ei paitaa, ei nenäliinaa; kaikki oli revitty rikki kärsivien haavain sitomiseksi. Hänellä ei ollut muita vaatteita kuin mitä päällään oli; kaikki hän oli antanut vilusta väriseville.

Oli jo myöhäinen ilta, kun Preszákan pyhiinvaeltajain surullinen alttarirukous kaikui kylässä. János Ursz oli nukkunut kyynärpäät pöytää vastaan ja pää käsissä. Hän kohotti päätään ja kuunteli. Valittava, surullinen laulu kuului yhä voimakkaampana yössä. Tuleeko vielä uusia vainottuja? János Ursz'in kasvoille vieri kyynel.

Hän meni kuistille ja odotti. Silloin näki hän katuvaisen joukon, keltaisen, läikehtivän vahakynttilän valossa lähestyvän, kääntyvän pappilan pihalle ja laskeutuvan polville lokaan.

— Miksi te tulitte luokseni, Jumalan palvelijan luo, veljeni? — kysyi pappi.

— Oikein sanoit, hyvä herra, — vastasi kylätuomari — Jumalan palvelijan luo me tulimme. Me olemme Preszákan onnettomia. Meidän on kätemme veriset, omatuntomme verinen. Meillä ei ole rauhaa kotona. Tapettujen varjot kulkevat taloissamme, kuiskaavat korviimme... Oi, armollinen herra, päästä meitä vaivaisia syntisiä kauheasta synnistämme.

János Ursz levitti käsivartensa:

— Armo on Jumalan kädessä; minä, hänen palvelijansa, rukoilen hänen loppumatonta laupiuttaan teidän syntisille sieluillenne...

Silloin aukeni asunnon ovi ja valossa näkyi korkeavartaloinen herrasnainen. Hän oli vielä nuori, mutta hiuksensa olivat harmaat. Ei vanhuudesta, vaan kärsimyksistä. Kasvoissa ilmeni ääretön suru. Kun hän kohotti silmänsä taivasta kohden, näytti siltä kuin sielu jo olisi jättänyt tämän kurjan, viheliäisen maan...

Nojautuen pappiin hän puhui:

— Ihmiset! Preszákassa tapoitte mieheni ja kaksi lastani... Yksin pakenin tänne... Yksin olen, ei minulla ole ketään maailmassa... Tuskassani käännyin Jumalan puoleen ja Hän osotti minulle ainoan poikansa, Vapahtajamme, joka ristinpuussa antoi anteeksi vihollisilleen. Sitten korotti hän äänensä:

— Minä annan teille anteeksi, sillä te ette tiedä, mitä olette tehneet. Herra Jumala armahtakoon teitä!

— Amen! Rukoilkaamme! — lopetti pappi ja vitkaan sopisten joukko luki rukouksen papin sanain mukaan. Sen jälkeen pirskoitti hän heitä pyhällä vedellä ja jokainen teki ristimerkin.

Tunnin kuluttua Ursz'in luokse piiloutuneet unkarilaiset lähtivät aseellisten preszákalaisten suojeluksen alaisina Gyula-Fehérvár'iin päin. Takimmaisena, talonpoikaisrattaiden oljilla, lämpimän turkin alla, nukkui pieni vaaleaverinen tyttö; hänen vieressään astuskeli, pyssy olalla, Valea... Ja Valea nosti katseensa ylös taivaaseen ja tyyni rauha laskeutui hänen sydämeensä... lapsen itkua ei enään kuulunut hänen korviinsa.

Kaksi tapausta

I.

Paukkuvassa pakkasessa oli Vizaknan tappelu. Toisella puolen Bern kahdentuhannen miehen kanssa. Toisella puolen kenraali Puchner kahdeksantuhannen vakinaisen sotamiehen ja useampien tuhansien kapinoitsevien saksilaisten ja valakkilaisten kanssa.

Kello yhdeksän seuduissa tuli kaupunkiin horjuvin askelin ja pyssyynsä nojaten Bárdy, neljännen honvédpataljoonan varusmestari.

Vartaloltaan hän oli todellinen jättiläinen. Hänen pajunettinsa ja pyssynperänsä olivat yhtä veriset. Näkyi että hän ryntäyksissä oli säädyllisesti myötävaikuttanut. Mutta kartessin sirpale oli haavoittanut häntä reiteen ja hänen oli pakko jättää tappelu.

Ensimmäisen tiilikattoisen talon luona tuntee hän voimansa loppuvan, edemmäs hän ei voi mennä.

Katsahtaessaan taaksensa hän näki lumessa pitkän juovan vuodattamaansa verta.

Hän koputti pyssyllään porttia. Portti aukeni ja Bárdy näki siinä pari pelästynyttä valakkilaista miestä ja naista.

— Viekää minut vuoteeseen, peskää haavani, sillä minä pyörryn.

He riensivät häntä tottelemaan, sillä kaupunki oli unkarilaisten käsissä ja valakkilaiset eivät vielä tienneet, kuka tämänpäiväisessä tappelussa tulee voittajaksi.

Takimmaisessa pihahuoneessa, johon he hänet panivat maata, makasi jo joku toisessa vuoteessa.

— Kuka se on? — kysyi Bárdy. Talonisäntä, Balistye niminen köydenpunoja, vastasi vapisevalla äänellä:

— Suokaa anteeksi, herra honvéd, eräs haavoitettu itävaltalainen upseeri, jolta solisluu on ammuttu poikki.

— Minä en siitä välitä, mutta jos kenraali Bem saa sen tietää, ammuttaa hän teidät. Pyssyni!

Se annettiin hänelle, hän veti hanan vireeseen, ojensi pyssyn upseeria vastaan ja sanoi saksaksi:

— Mikä teidän arvonne on?

— Olen kapteeni Bianehi-rykmentissä.

— Herra kapteeni, minä julistan teidät täten vangikseni. Jos tahdotte poistua huoneesta, ammun teidät kuolijaaksi.

— Se on oikein, — vastasi kylmästi kapteeni ja kääntyi vuoteellaan.

Bárdy söi vadillisen kuumaa lientä, joi lasin paloviinaa, sitten hän, asetettuaan pyssyn viereensä, vaipui syvään horrosuneen.

Kun hän heräsi, jaksoi hän aivan hyvästi, niin että heti nousi vuoteeltaan.

— Älkää liikkuko! — huusi hänelle raaka ääni. Kapteeni istui vuoteellaan ja tähtäsi häntä kohti pistoolinsa. Bárdy ojensi kätensä tarttuakseen pyssyynsä. Ase oli poissa. Alakuloisena laski hän kätensä alas.

— Mikä teidän arvonne on? — kysyi kapteeni.

— Olen varusmestari.

— Varusmestari, minä julistan teidät täten vangikseni. Jos tahdotte poistua huoneesta, ammun teidät kuolijaaksi.

Bárdy naurahti.

— Minäkö vanki? Unkarilaisen sotajoukon keskellä?

Silloin kapteeni naurahti.

— Te ette näy tietävän, että Bem hävisi tappelussa ja sotajoukkonsa peräytyy suurella tappiolla Szász-Sebes'iin päin.

— Mahdotonta.

— Niin on laita.

Bárdy alkoi kiireimmän kautta pukeutua.

— Mitä te teette?

— Näettehän sen. Tahdon mennä sotajoukon jälkeen. Kunniani minua siihen velvoittaa.

— Unohdatte, että olette vankini.

— Estäkää siis minua menemästä. Upseeri laski alas pistoolinsa.

— Mitä te olitte, ennenkuin tulitte honvédiksi?

— Lakitieteen ylioppilas Pestissä.

— Elävätkö vanhempanne?

— Elävät.

— Onko teillä veljiä?

— Kaksi vanhempaa veljeäni palvelee Görgeyn armeijassa.

Kapteeni huokasi surullisesta.

— Ja minun nuorempi veljeni palvelee Wienin legioonassa, teidän lippunne alla. Hän on vanhempiemme silmäterä, ylpeys. Jos hän nimittäin vielä elää, eikä ole kaatunut taikka paleltunut kuolijaaksi tässä kauheassa pakkasessa.

Bárdy painoi alas päänsä ja sanoi hitaasti:

— Mikä onni, että minä olin huono poika ja huono oppilas. Siksi synnyin, että tappelisin.

— Vanhemmille se on yhdentekevää, heille te olette yhtä kallis kuin muutkin pojat... Älkää menkö, nuori ystäväni, tuolla ulkona valakkilaiset lyövät teidät kuolijaaksi.

— Minä pakenen puutarhan kautta pellolle... haavani on mitätön, minun täytyy mennä.

— Tiedättekö mitä, — sanoi kapteeni — pukeutukaa ainakin minun viittaani ja lakkiini, sitokaa vyöllenne miekkani, ottakaa pistoolini, istukaa hevoseni selkään ja siten paetkaa.

Bárdy teki kiireesti niin.

— Ja nyt nimenne, herra kapteeni, — sanoi hän, kun oli muuttunut itävaltalaiseksi.

— Gottfried Stramm. — Minä olen Bárdy, Herran haltuun!

He jättivät hyvästi toisilleen, Bárdy riensi pois, talutti ulos kapteenin hevosen ja, hypäten portin edessä sen selkään, lähti hiljaista ravia Toporcsaan päin.