Part 9

"Kävelkäämme vähäsen huviksemme, ennen kuin ruokasaliin menemme", sanoi rouva Stein. "Ylpeilen siitä, että saan yksin teitä viisi minuuttia pitää. Sitten teidän ympärillenne kokoonnutaan kuin koiralauma lihakokkareesta tappelemaan. Hoh hoh, kylläpä teille on suitsutettu! Ettekö ole iloinen, häh?"

"Sanomattoman iloinen".

"Sanotte sitä niin nuivasti, No niin, olette tietysti tällaisiin mielen-osoituksiin jo tottunut!"

"Kyllä, joka kerta, kun vaan taiteenharrastelijana esiinnyn. Mutta kun jotakin säällistä tehdä yritän, ei se menesty".

"Mutta teidän _täytyy_ toimittaa suurempi teos, kuuletteko -- teidän, joka niin lahjakas olette".

"Se on surkuteltavinta, mitä tässä maailmassa olla saattaa. Se mielipide on minussa vakaantunut".

"Mutta entäs ilta, semmoinen kuin tämä? Saattaako mitään ihanampaa ajatella?"

"Entäs yhden illan pannukakku? Saattaako mitään kauheampaa ajatella?"

"Ei teidän tarvitse milloinkaan sellaista kokea".

"Kuka tietää?" vastasi Lorenz ja nytkäytti olkapäitään.

"Tämäpä on todellakin hullunkurista", sanoi rouva Stein ja katsoi häntä kasvoihin salamoivilla, mustilla silmillään kultalornettinsa takaa; "me olemme näin vähän aikaa toisiamme tunteneet ja juttelemme sentään kuin vanhat ystävät".

"Sen tekee molemminpuolinen myötätuntoisuus".

"Niin oikein; minä pidän teistä hyvin paljon".

"Te olette ylen ystävällinen".

"Kyllä, minä olen todellakin ylen ystävällinen, mutta ei siitä mitään haittaa. Ette siitä sen keimeämmäksi tule kuin jo olette".

"Kiitoksia!"

"Niin, teille saatan vapaasti puhua, sillä ette ole näitä tavallisia jokapäiväisiä ihmisiä. Tiedättekö, minkä tähden teistä niin paljon pidän?"

"En".

"Juuri sen tähden, ettette ole minua ollenkaan miellytellä kokenut".

"Me olemme toisiamme vasta niin vähän aikaa tunteneetkin. Saatanhan minä vielä --".

"Ei; jättäkää se tekemättä, niin olette oikein hyvä. Olen aina toivonut saavani hyvän ystävän, jonka kanssa saattaisi niin jutella, ettei siltä tarvitsisi toiseensa rakastuneena olla; sillä silloin todellakin ajan mittaan tuohon rakastamiseen ikävystytään".

"Kyllä, herra nähköön", vastasi Lorenz asiasta vakaantuneena.

"Jos sen tiedätte, niin olemme samaa mieltä. Mutta minulle on, sitä pahempi, pari kertaa sattunut, että olen tavannut ihmisen, josta olen sangen paljon pitänyt -- ystävänä. Mutta silloin tämä onneton on tullut ja rakastunut minuun".

"Ja sitten olette kihloihin menneet?"

"Niinpä niinkin, mitä muuta pitäisi turvattoman naisraukan teidän luullaksenne tekemän? Sulhanen on nuorelle leskelle melkein välttämätön omaisuus. Olenhan minä vielä vallan liiaksi iloluontoinen luostariin mennäkseni. Minä tahdon vielä jonkun aikaa nuoruuttani nauttia, tahdon huvitella, vieraisilla ja tanssihuveissa, teaattereissa ja konserteissa käydä, mutta enhän saata yksinäni kulkea. Sen tähden on minun joko istuminen kotona taikka täytyy hankkiani vartijatar, joku vanha äkäsisuinen neiti taikka köyhänkopea rouva, eikä se todellakaan hauskaa ole, eikä minulla semmoisiin varaakaan ole".

"Ei, ei, ja siinä tapauksessa käykin sekä suloisemmaksi että halvemmaksi pitää sulhanen, joka mukana teaatterissa kulkee ja pääsyliput maksaa --".

"-- Niin, ja illalliset myös. Oh, enpä tiedä mitään hauskempaa kuin syödä illallista à Portassa, sitten kun kuninkaallisen teaatterin näytäntö on päättynyt".

"Kuka tuo onnellinen nykyään on?"

"Tällä haavaa on paikka avoinna".

"Vai niin, kiitoksia; minä en ole sitä hakea aikonut".

"Ette suinkaan, siksi olette liian viisas, toivoakseni. Edellinen sai eron puoli vuotta sitten".

"Olette kait usein kihloissa ollut?"

"Kahdesti vaan".

"Ja kauvanko olette leskenä ollut?"

"Viisi vuotta. Minä tein järkiperäisen naimiskaupan. Mieheni oli vanha, närkäs ja luulevainen, niin ettei elämäni hänen eläessään ensinkään hauskaa ollut, ja sen vuoksi minä mielelläni tahtoisin nyt vapaana ollessani vähäsen hauskaakin pitää. Hän jätti jälkeensä pienen pääoman, niin että sen nojalla säästäen voin toimeen tulla ja rakasta musiikkiani harjoittaa. Sitä minä enin maailmassa rakastan. -- Mutta täällähän me seisomme ja illallisen vallan unhotamme", huudahti rouva Stein ja katsahti ympärilleen tyhjässä salissa. "Kaikki ihmiset ovat jo alas aterioimaan menneet. Onneksi sentään parooni meille kyllä tilaa säästää".

He olivat eräässä sivuhuoneessa seisoneet, Lorenz Falk kuvastimen edessä olevalla pöydällä puoleksi istuen ja rouva Stein akkunan puitteen nojalla suurta tulipunaista viuhkaansa heilutellen.

He menivät kiireesti rappuja ala.

Ruokasali oli täpö täynnä. Kauloja kurkoteltiin heitä kohden joka pöydän äärestä, mistä he ohitse menivät.

Parooni istui ja viittoi salvetilla ja osoitti pöydän nojalle kallistettua paria tuolia.

"Kas tänne, tätä tietä! Tepä olette itseänne odotella antaneet, arvoisa herrasväki! Kananpojat jäähtyvät ja samppanja lämpenee, siitä puhumattakaan, että naiset ovat odotuksesta kuolemaisillaan ja purkavat vihaansa minua ja tätä kamarijunkkari raukkaa vastaan".

"Parooni on aina niin pisteliäs", sanoi kenraalitar ja pudisti päätänsä lempeästi nuhdellen.

"Ja nyt heti tutustuksiin. Niin, rouva Stein tuntee koko seuran. Tämä on illan ylistetty sankari, herra Falk -- minun vaimoni; kenraalitar von Feldau, neiti Ellen von Feldau ja kamarijunkkari von Eisenfeldt".

Kamarijunkkari nousi ja kumarsi, hovihymy huulillaan.

Hän oli pieni, hento herra, hiukset hyvin käherretyt, ääni vaiveroinen ja viikset hienot ja vaaleankellahtavat.

Lorenz Falk istui paroonittaren viereen; rouva Stein oli hänen toisella puolellaan ja neiti von Feldau vastapäätä.

"Mitä pidätte, herra Falk, Kyöpenhaminasta?" kysyi paroonitar keskustelun johdannoksi.

Se oli sama ainainen asia, jota häneltä jo niin monta kertaa ennenkin oli kysytty.

"Lumoava," vastasi hän. "En tiedä ainoatakaan toista kaupunkia, jossa paremmin viihtyisin. Ja erittäinkin seuraelämä täällä tuntuu minusta niin miellyttävältä".

"Mutta olettehan siihen osaa ottaneet jo muuallakin ulkomailla ollessanne?"

"En niin paljoa kuin täällä. Ehkä sentään Parisissa. Roomassa kävin enimmäkseen museoissa ja taiteilijain työhuoneissa, ja Saksassa vietin ylioppilaselämää olutkapakoissa".

"Ei se, minun luullakseni, teille soveltunut".

"Ei, minä viihdynkin paljoa paremmin esimerkiksi tässä valaistussa salissa, jossa kukat tuoksuvat ja samppanja kuohuu, kauniit naiset komeissa puvuissaan loistelevat sekä kaikkialta ympäriltäni tätä vilkasta, hupaisata keskustelua kuulen. Voitteko, rouva Stein, ajatella kauniimpaa musiikkia, kuin tämä rattoisa lasien, veitsien ja lautasten kilinä".

"Minä pidän ehdottomasti sinfoniakonserttia parempana", sanoi hän hymyillen.

"Molemmat ovat hyvät", sammalsi kamarijunkkari. "Minä puolestani äänestäisin sinfoniakonserttia ensiksi ja sen loputtua lautaskonserttia, hi, hi hi".

"Kamarijunkkari on aina niin mielevä", sanoi kenraalitar ja heilutteli kohteliaasti sinikiuhtavia töyhtöjänsä.

Musiikkia oli jo alkanut ylhäältä kaikua, illallinen oli lopetettu ja naiset parhaallaan kiskoivat pitkiä hansikoita käsiinsä.

Sitten he lähtivät parittain rappuja ylöspäin vaeltamaan.

Parooni talutti kenraalitarta; heidän jäljessään tuli Falk, paroonitar toisessa ja rouva Stein toisessa kainalossaan, ja jonon loppupäänä kulkivat kamarijunkkari ja neiti von Feldau.

Samppanja ja lämpö olivat Falkin päähän kiivenneet, niin ettei hän nyt ollutkaan yhtä kalpea kuin tavallisesti.

Hän tunsi pehmeän käden puristusta kumpaankin kylkeensä ja astui keskellä kahden mustan, salamoivan silmäparin kaksinkertaista tulta, ja koko ilma hänen ympärillään tuoksui vienoa hajuainetta.

Naisten raskaat silkkilaahukset lakasivat matoilla peitetyitä rappuja heidän jäljessään.

Ja sitten, kun hän tanssisaliin ennätti, niissä naiset parvittain seisoivat, mitkä kauheat kasat laahuksia hänen ympärillään olikaan, kokonaisia pieniä silkki- ja samettivuoria, jotka kaikilla taivaankaaren väreillä loistivat!

Tuskin hän silkkilaahuksilta voi jalkojansa siirtää. Kunpa ei hän vaan niihin kompastuisi!

XXI.

Timanttipuuteria silmään.

"Minun mielestäni on kaksi ensimmäistä näytöstä oivallista; mutta älkää minun arvostelustani niin paljoa piitatko, sillä se on puolueellinen. Tiedättehän, että minä olen teidän hartaimpia ihailijoitanne. Mutta toimittakaa niin, että loppu pian valmistuu. Ajatelkaapas, nyt on puoli vuotta siitä kulunut, kun armeliaisuusjuhlassa tutustuimme. Muistatteko minun silloin sanoneeni, että teidän olisi suurempi teos valmistaminen?"

Rouva Stein istui nojatuolissa ja piteli käsikirjoitusta pitkissä valkoisissa käsissään.

Lorenz oli kirjaillulle puhville häntä vastapäätä istahtanut.

Oltiin rouva Steinin vierassalissa, joka oli keimeä ja vallan omituinen, niin kuin hän itsekin.

Keskellä lattiata oli piano suuren viuhkapalmun varjossa, kaikki huonekalut vinossa ja kaikkialla huoneissa siellä täällä mataloita tuolia, pieniä sammalvehreitä pöytiä, kaikellaisia pikku tavaroita täpö täynnä, ja kirjailtuja puhveja pitkine sammalvehreine silkkihapsuiaeen. Ovien ja akkunain verhot olivat persialaista mallia, seinillä vihkottain viuhkoja ja riikinkukon sulkia, ja joka pöydällä kukkivia kasveja, jotka huonetta paksulla hyvänhajuisella tuoksulla täyttivät.

Kaikki oli järjestetty miellyttävimpään epäjärjestykseen, ja omistajatar soveltui mainion hyvin tämän haaveellisen ympäristönsä keskukseksi, semmoisena kuin hän nytkin istui kultakirjaisine tohveleineen, jotka pitkäkarvaiseen sammnalvehreään angoramattoon hautautuneet olivat.

Jonkunlainen aamuhame pehmeätä vaatetta turkkilaiseen malliin, purpuravärisine käännöksineen ja taskuineen, purpuravärisellä pitkätupsuisella silkkinyörillä vyötäisille sidottuna, verhoili löysillä poimuillaan hänen somamuotoista vartaloansa, ja lyhyiksi leikatuissa hapsissa oli ruusunsolmi rääminkeltaisista pitseistä ja purpurapunaisesta atlaskanauhasta.

"Ja jos sen nyt valmiiksi saisittekin, niin ette sitä voi ennen esitetyksi saada kuin syksyllä vasta, Näytäntökautta on jo niin pitkältä kulunut".

"Niin, lauvantaina on taas päivällisille meneminen -- oh, miten olen näihin alinomaisiin päivällisiin väsynyt! -- mutta minä toivon myös, että nämä ovat viimeiset tänä talvikautena".

"Kenen luokse?"

"Kenraalitar von Feldaun".

"Antaako hän päivälliset?"

"Kyllä, se tapahtuu tyttärensä kihlauksen johdosta", vastasi hän vähän hämillään.

"Vai niin, onko Ellen Feldau kihloissa? Kenen kanssa?"

"Minun", vastasi hän ja kohotti päätänsä.

"Laskette leikkiä".

"Enpä laskekaan, totta puhun".

"Mutta vastahan olette häntä niin vähän aikaa tuntenut".

"Me olemme seurusteluissa usein toisiamme tavanneet".

"Ja rakastatteko häntä?"

"Totta kait. Onpa hän kaunis impi, ja vielä -- hän on rikas. Hän on satatuhatta kruunua isältänsä perinyt".

"Ahaa, me katsomme etuamme vanhoilla päivillämme. No, se minua muuten ilahduttaa, että te olette järkevämpi kuin olen luullutkaan. Ja mitä paroonitar kihlauksesta sanoo?"

"Paroonitarko?"

"Niin, paroonitar Vildenberg, tietysti. Olettehan te koko talvikauden hänen julkinen ihailijansa ollut".

"Paroonitar on kunnioitettava nainen. Hän on vaan nuori, iloinen ja varomaton, niin kuin -- monet muutkin".

"Niin kuin esimerkiksi minä?"

"Miksei?"

"Kyllä niin, aivan oikein sanottu; minä olen hyvin varomattomasti menetellyt, kun olen sillä tavalla yksinäni teidän seurassanne konserteissa, à Portassa ynnä muualta kulkenut. Ihmiset ovat juorunneet meidän kihloissa olevamme".

"Ovatpa he sanoneet meidän salanaimisissakin olevamme", lisäsi Lorenz; "ja minä olen vastannut asian niin olevankin, mutta ensi viikolla eriävämme."

"Niin", vastasi rouva Stein, keveästi huokaisten, "nytpä ensi viikolla on meidän eriäminenkin. Sitten ne loppuvat nuo suloiset kahdenkeskiset hetkemme".

"Niin, se on selvää".

Rouva Stein kohotti päätänsä ja katsoi Lorenz Falkia vasten kasvoja, ja hänen silmänsä salamoivat kultapinsenetsien takaa.

"Minä melkein luulin, että te olitte minuun rakastunut".

"Siitähän me jo ensi kertaa tavatessamme sovimme, ettei siitä mitään tulisi".

"Niin oikein, enkä minä saata mitään suloisempaa väliä ajatellakaan kuin tämä intohimoista vapaa keskinäinen ystävyytemme, enkä sen tähden ole siitä mitään piitannutkaan, vaikka kaikessa viattomuudessanne paroonitartakin mielistellyt olette: mutta en voi, vilpittömästi lausuen, siitä iloita, että nyt olette mennyt ja kihlat solminnut. Nythän meidän keskinäinen välimme kokonaan purkautuu".

"Hankkikaa korvausta! Menkää ja tehkää järkiperäinen naimiskauppa tekin!"

"Kenen luulette vanhasta harmaapäästä leskestä huolivan?"

"Tiedätte sangen hyvin, että nuo harmaat kähärät ohuuksillanne teille erinomaisesti soveltuvat. Senpä tähden tuota timanttipuuteriannekin noin suuressa määrässä hiuksiinne kylvätte, että vielä harmaammiksi tulisivat". "Mutta ei sentään ole niin helppoa varakkaisin naimisiin päästä".

"Näettehän sen minusta".

"Se onkin varsin toista teidän, joka olette nuori, lahjakas ja rikas".

"Rikasko? Kuka teille semmoista sanonut on?"

"Koko maailma sitä sanoo. Onhan teillä suuri maakartano siellä Norjassa".

"On ollut, rouva kulta, on ollut".

"Mutta todistaahan koko teidän elintapanne varallisuutta. Te asutte hienossa asuntolaitoksessa ja esiinnytte sanalla sanoen hienona miehenä".

"Eihän siltä tarvitse niin rikas olla, kunhan vaan osaa asioistaan huolta pitää. Sitä paitsi minulla on siellä kotona sukulaisia, jotka tarpeen tullessa minua rahoilla auttavat".

Rouva Stein nousi ja antoi käsikirjoituksen hänelle takaisin. Sitten hän kumartui häntä kohden, laski kätensä hänen olalleen, pudisti kaunista päätänsä, niin että timantti puuteria alas varisi, ja tarkasteli häntä vienosuruisilla silmäyksillä:

"Tämä oli siis jäähyväisvierailu. Sinäkin, poikaseni Brutus! Nyt olen siis jälleen yksinäinen".

Lorenz Falk nousi puhvilta.

"Oh, kyllä te helposti uuden kavalierin teaatteriseuraksenne löydätte".

"Älkää nyt olko katkera! Tiedätte sangen hyvin paremmin ystävänäni kuin kavalierinani olleenne, ja, enkös minä ole teille äidillinen ystävätär ollut? Luulitteko, että olisitte teostanne niin pitkältä valmiiksi saanut, jos en aina olisi teitä kirjoittamaan kehoitellut?"

"En, vallan oikein lausuttu, ja sen tähden aina olenkin teille kiitollinen. Minä toivon, että vielä eteenkin päin voimme toisiamme ystävinä kohdata".

"Kyllä voimme".

"Ja hyvästi nyt!" sanoi Lorenz ja puristi hänen kättänsä.

"Hyvästi, ja kiitoksia hyvästä kumppanuudesta!"

Lorenz riensi kiireesti ulos ja sitten rappuja alas.

Rouva Stein sulki oven hänen jälkeensä. Sitten hän meni pianon ääreen ja jäi siihen ajatuksiinsa vaipuneena istumaan; kädet lepäsivät soittimilla, mutta ei siltä soittoa kuulunut.

Falk meni kenraalittaren luokse.

Hänellä oli komea, vanhanaikuisilla huonekaluilla sisustettu asumus, jonka seinillä perheen muotokuvat riippuivat.

Nyt olikin juuri vierailuaika. Kamarijunkkari Eisenfeldt istui vierassalissa naisten seurassa.

Kenraalitar oli mustaan silkkiin, pukeutunut, Ellen tummaan kotipukuun.

Kun Falk astui huoneesen, meni Ellen häntä vastaan; kamarijunkkari nousi myös ja puristi kumartuen hänen kättänsä.

"Suvaitkaa onnitellani! Se uutinen oli todellakin hämmästyttävä".

"Kihlakortit jaettiin vasta tänään".

"Muulloin ovat kihlaukset tavallisesti jo aikoja edeltäpäin arvatut", sanoi kenraalitar.

"Niin, totta kyllä on herra Falkinkin jo arveltu kihloissa olevan, mutta -- ei neiti von Feldaun kanssa".

"Eikö? Kenen kanssa sitten?" kysyi kenraalitar.

"Suoraan sanoen tuon kaunoisen lesken, rouva Steinin kanssa", sammalsi kamarijunkkari.

"Me olemme ollut hyviä ystäviä, emme muuta mitään", vastasi Falk.

"Hän on omituinen nainen ja käytöstavaltaan jotenkin vapaa", sanoi kenraalitar. "Luultavasti se on ihmisten juoruille aihetta antanut".

"Lorenz ja minä olemme jo kauvan toisestamme pitäneet. Minä miellyin häneen jo ensimäisessä silmänräpäyksessä, kun hänet armeliaisuushuvissa näin", sanoi Ellen säteilevin silmin. "Sitten olemme parooni Vildenbergin luona niin usein toisemme nähneet. Hän teeskenteli paroonittaren ihailija olevansa, sentähden vaan, että saisi minua siellä kohdata".

Kamarijunkkari väänteli pienoisten viiksiensä päitä ivallisesti hymyillen.

"Paroonnitar raukka!"

"Vai niin, herra vävyni; näyttääpä siltä kuin olisitte oikea don Juan", sanoi kenraalitar ja uhkaili häntä sukkavartaallaan. "Niin, herra nähköön, nuorukaisten täytyy hurjailla. Minun mieheni, kenraali, oli myös nuoruudessaan ollut osallinen kaikenmoisissa kelpo kepposissa, ja hänestä tuli sentään erinomainen aviomies".

"Ei paroonitar ole aina kylliksi varovainen", sanoi kamarijunkkari.

"Ja ihmisiä huvittaa niin mainiosti juosta ja juoruta ja perättömiä laverrella", sanoi Falk.

"Sehän on naisten parhaimpia huvituksia", sammalsi kamarijunkkari suopeasti.

"Eivätpä totta tosiaan herrat ole hituistakaan parempia", huudahti neiti von Feldau.

"Äläpäs toki keskustelussa kiivastu!" varoitteli kenraalitar. "Täällä on lämpöä muutenkin, Aurinko paahtaa vallan kauheasti".

"Niin, ja herra Falk istuu keskellä päivänpaistetta", lisäsi kamarijunkkari. "Hänen oikea puolensa säkenöitsee juuri kuin olisi priljantteja siihen seulottu".

Ellen meni sulhonsa eteen ja tarkasteli hänen takkiansa.

"Sehän on timanttipuuteria", sanoi hän.

"Olette, hyvä neiti, varmaankin päätänne herra Falkin olkaa vasten nojannut", myhäili kamarijunkkari.

"En milloinkaan käytä tuota vanhanaikuista korutavaraa", jupisi Ellen, ja veri alkoi hänen päähänsä kohota.

"Luultavasti minä olen sitä saanut jostakusta naisesta, joka teaatterissa on vieressäni istunut", sanoi Falk, teeskennellen levollinen olevansa.

"Kyllä kait, sitä saakin niin helposti", sanoi kamarijunkkari. "Rouva Stein oli kerran minun pöytätoverinani, ja sitten oli hännystakkini kuin kuuralla peitetty. Se nainen ei timanttipuuteriansa säästele".

Ellen puri huuliansa ja selaili joitakin muotilehtiä. Kenraalittaren sukkavartaat liikkuivat muodon vuoksi vaan.

Kamarijunkkari nousi ja aikoi lähteä. "Kello on jo niin paljon, ja minulla on vielä pari vierailua tehtävänä. Täytyy, paha kyllä, naisille jäähyväiset lausuani".

"Hyvästi, hyvästi", sanoi kenraalitar. "Toivon ilokseni teidät täällä lauvantaina näkeväni".

"Se on minulle suuri kunnia, rouva kenraalitar".

Falk saattoi häntä etehiseen. Ellen meni omaan pieneen kammioonsa. Siellä hän seisoi akkunan ääressä kukkasryhmään päin kumartuneena ja itki. Falk meni hänen luoksensa.

"Mikä sinua vaivaa, armahin Ellen?"

"Olen saanut timanttipuuteria silmääni", sanoi hän, "ja se kirveltää".

"Se poistuu parhaiten pienellä suudelmalla", vastasi Falk ja painoi huulensa hänen ruusunpunervaan silmälautaansa.

"Lorenz, ethän sinä ketään muuta rakasta kuin minua?"

"Miten sinä voit noita kamarijunkkarin ilkeitä juoruja kuunnella?"

"Mutta, Lorenz, ethän sinä ole rouva Steinin luona ollut?"

"Jos on vieläkin timanttipuuteria silmässäsi, niin täytyy se sieltä pois toimittaa", sanoi hän ja suuteli taas häntä.

Ellen kohotti nuoruutta kukkivat kasvonsa häntä kohden ja hymyili kyyneleet silmissään.

XXII.

Viimeisen kerran tällä erällä.

"Arvoisat naiset, hyvät herrat! --"

Lorenz Falk kohotti samppanjalasiansa taaskin maljaa esittääksensä, kolmatta näillä päivällisillä.

Se oli Vildenbergin paroonin ja paroonittaren malja, joiden kodissa hän tänä talvena oli niin monta suloista hetkeä viettänyt ja jossa hän oli tulevata vaimoansa tuntemaan ja rakastamaan oppinut. Kun tämä nyt luultavasti oli viimeinen kerta tällä erällä, minkä he yhdessä olivat, tahtoi hän paroonille ja paroonittarelle sydämellisimmät kiitoksensa kaikesta osoitetusta ystävällisyydestä lausua.

Malja juotiin suurella innostuksella. Hyvillä päivällisillä ollaan aina innostuneita.

Parooni ja paroonitar kohottelivat samppanjalasejansa ja nyökäyttelivät hymyillen joka suunnalle.

Oli onneksi, että paroonittaren naama oli niin paksuun puuteroitu, muuten hän varmaankin olisi hyvin punastunut ollut; sillä hän tunsi veren päähänsä kohonneen.

Mutta nyt olikin jo seitsemää laatua viiniä näillä päivällisillä juotu.

Kamarijunkkari Eisenfeldt kumartui pöytäkumppanittarensa puoleen ja kuiskasi vaiveroisella äänellään:

"Sen maljan olisi paroonitar yksin ansainnut. Todellakin se on hän, joka herra Falkille on enimmän ystävällisyyttä osoittanut".

"Hyi, kamarijunkkari, miten ilkeä te olette", hikerteli neiti.

"Minä pyydän teitä, arvoisat naiset, hyvät herrat, tyhjentämään lasin erään rakkaan poissa olevan onneksi", jatkoi kamarijunkkari, yhtä hiljaisesti kuin äskenkin, naiseensa kääntyen. "Leskirouva Steinin malja!"

Neiti uhkaili kahvelillaan.

"Herra kamarijunkkari, teillä riittää loppumattomiin tuota purevata ivaa!"

Juusto ja jäätelö oli jo syöty. Nyt ei pöydällä enää jäljellä muuta ollut kuin joitakuita puoleksi tyhjennettyjä laseja, muutamia päällisruoka-asetteja viinirypäle-korsineen ja omenankuorineen sekä muutamia ruokalistoja, joissa kullatut kirjaimet ja viinitäplät rinnakkain loistivat.

Herrat pistivät kuverttikukkasensa napinreikiin, naiset kiinnittivät ne rintaansa ja napittivat hansikkaansa.

Kenraalitar tarttui paroonin käsivarteen, ja seura lähti parittain vierassaliin. Sitten useammat herrat vetäytyivät tupakkahuoneesen, ja muutamat nuoret naiset, paroonitar etunenässä, menivät Ellenin kammioon, jossa he papirossinsa sytyttivät.

Lorenz oli kätensä Ellenin vyötäisille kiertänyt, ja tämä tuprutteli keimeänä papirossiaan ja puhalteli savua hänen kasvoihinsa.

Hän oli oikein sievä yksinkertaisessa valkeassa silkkipuvussaan, vihkonen tuoreita kielokukkia rinnassaan.

Kenraalitar tuli ovelle.

"Kylläpä vaan tämä on hienoa, tämä meidän aikainen nuorisomme! Jos minä nuorena tyttönä olisin noin höyryveturin tavalla äitini läsnä ollessa tuprutella uskaltanut, niin olisinpa totta tosiaan korvapuustin saanut".

"Ne ovat nuo mielevät rouvat, jotka esimerkillään edellä käyvät", sanoi Ellen, luoden veitikkamaisen silmäyksen paroonittareen.

"Niin, meitä rouva raukkoja syytetään niin paljon", sanoi paroonitar.

Kun kahvia oli tarjottu, meni Ellen pianon ääreen laulaakseen pari duettia kamarijunkkarin kanssa. Kenraalitar, parooni ja pari vanhanpuoleista naista istuivat pelipöydän ääreen.

Paroonitar Olga oli asettunut vierassalin nurkkaan. Hän viittasi Lorenzia viuhkallansa.

"Istahtakaapas nyt tähän ja olkaa hieman rakastettava! Tämä on luultavasti viimeinen kerta, minkä tällä erällä yhdessä olemme. Pyökki on jo puhjennut, emmekä mekään sitten enää Kyöpenhaminassa huoli kauvoja viivytellä".

"Mihin herrasväki aikoo kesällä matkustaa?"

"Me matkustamme Modumiin Norjaan. Minua niin haluttaa nähdä Norjan lumituntureita. Ne kuuluvat olevan niin kauniita ja kylmiä -- juuri kuin te itse".

"Enpä ole kumpaistakaan. Tiedättehän Islannista, että useimmat jäätunturit ovat tuliperäisiä".

"Sammuneita tulivuoria", sanoi paroonitar olkapäitään nytkäisten. "Ei näy tulta, savua vaan, ja siitä mustaa itsensä".

"Minä luulin paroonittaren maininneen, että meidän piti rakastettavia olemaa näin viimeistä kertaa yhdessä ollessamme".

"Eipä tämä, toivoakseni, sentään viimeinen kerta liene. Kyllä me vielä toisemme tapaamme. Missä kesänne vietätte?"

"Minä matkustan ensin vähäksi aikaa Skåneen pariin maakartanoon ja sitten olen Klampenborgissa. Kenraalitar on sieltä huvilan vuokrannut, ja minä asun kylpylaitoksen ravintolassa".

"Entäs häät?"

"Kylläpä nekin kait joulun edellä pidetään. Minä tahdon ensin uuden kappaleeni näyttämölle saada".

Kamarijunkkari oli laulunsa lopettanut ja tuli sinne heidän luoksensa. Keskustelu tuli yleiseksi.

Teetä juotuaan lähtivät vieraat pois kellon yhtätoista käydessä.

Falk astuskeli yksinänsä Leveetäkatua ja Kuninkaan Uudentorin poikitse sikaariansa poltellen.

Sitten hän poikkesi à Portaan pullon suutavettä juodakseen.

Herrain puolella ei ollut pöytäin ympärillä enää sijaa, eikä häntä haluttanut minnekään istahtaa. Sitä paitsi oli siellä niin kuuma ja tupakansavua paksulta. Hän meni siis oikealle, naisten kahvihuoneesen, joka oli melkein tyhjä, ja kun kello jo oli yli 11, sai hän sikaarinsakin pitää.

Eräs nainen istui yksinänsä pöydän ääressä selin ovea kohden.