Part 8

Rouva Vindahl seisoi salissa surupuvussaan ja itki. Hänen mukanansa oli pikku Gaston, joka lujasti piteli äitinsä hameesta kiinni ja katseli ympärilleen suurella, kummastelevalla silmäparillaan.

Tuolilla istui rouva Verlund pukeutuneena yhteen vanhoista silkkihameistaan ja huojutteli päätään, niin että pitkät kultaiset korvakellukkaat heiluivat.

"Herra nähköön, miksi en minä se ollut, joka täältä olisin saanut pois lähteä?"

Lorenz seisoi tuokion ja katseli kuollutta.

Sitten hän otti hattunsa ja meni Vindahlin kanssa ensimmäisellä kirjailijapalkkiollansa äidilleen ruumisarkkua ostamaan.

Se oli äidin palkkio siitä, että hän sillä tavalla poikansa eduksi oli taistellut.

Hautaus oli tapahtunut, ja Norderudilaiset olivat kotiinsa matkustaneet.

Lorenzin piti jälkeenpäin lähtemän ja jonkun ajan Falkestadissa viipymän. Hänen tarvitsi vähäsen levossa olla. Hän oli niin väsynyt ja heikkohermoinen, että hän vapisi kuin vanhus.

Hän käveli ympäriinsä asunnossaan, jossa kaikki oli epäjärjestyksessä ja akkunainverhotkin pois otetut. Muutamia huonekaluja olivat Norderudilaiset ostaneet, loput piti huutokaupalla myytämän.

Tomine oli itkien hänen matka-arkkunsa valmiiksi täyttänyt. Nyt hän oli valmis avaraan maailmaan matkustamaan.

Finne tuli hänelle jäähyväisiä sanomaan. Hän näytti vielä renttumaisemmaksi tulleen, ja kasvonsakin olivat vallan sinervänpunerviksi käyneet.

"Tai niin, poikaseni, nytkö sinä muutat pois?"

"Niin, nyt on koti hävinnyt".

"Minä mielelläni tarjoisin sinulle kodin luonamme, sillä onhan meillä muitakin hoitolaisia; mutta sinunlaisellesi vanhalle ystävälle en saata laitostamme esittää, Gusta käypi vuosi vuodelta yhä niuhemmaksi ja lihavammaksi, vaikka me, hiisi vieköön, elämme sangen laihasti. Jos minä itsekin vaan muuttaa voisin, niin maksaisinpa puolen kuukauden vuokran ja lähtisin huomenispäivänä".

"Finne raukka!"

"Kyllä, sitä voisit kyllä kahdestikin sanoa. Entäs aina itse? Mihinkäs sinä aijot siirtyä?"

"Huutokauppa tuottaa kyllä niin paljon, että saatan ulkomaan-matkan tehdä. Minun täytyy täältä pois päästä ja uusia aatteita saada".

"Kyllä se on surkuteltavaa, kun täytyy aatteillaan elää. Se on melkein yhtä epävarma elämänrata kuin minunkin, kun, näet, minun olisi yksityisopetusta antaminen enkä ainoatakaan oppilasta saa. Mahtaa tuntua helkatin raskaalta myydä kykyänsä viidenkymmenen kruunun mukaan arkilta ja olla henkevänä viidessä näytöksessä saadakseen 10 prosenttia tyhjän huoneen puhtaasta voitosta".

"Sinä lavertelet. Onhan kirjailijan elämänrata kaunis rata".

"Se on luistinrata. Toisinaan siinä sangen hyvin ja huokeasti mennään; mutta toisinaan siinä helposti kuperkeikkakin tehdään".

Vindahl tuli kuulustamaan, tahtoisiko Lorenz heidän luonansa tämän illan viettää.

Siellä olivat huoneet kohtuullisesti, mutta sangen kodikkaasti sisustetut.

Rouva Vindahl kyllä vieläkin luki romaaneja, mutta hän hoiti myös talouttaan, eikä hänellä enää nokiviiksiäkään nenänsä alla ollut. Ne ainakin oli Finne hänellä poistumaan saanut.

Hän puuhaili siellä illallispöydän kattamisessa, ja sitten hän riisui pikku Gastonin.

Tämä istui ristissäkäsin vuoteessaan ja rukoili selvällä äänellä:

"Jumala siunatkoon isää ja äitiä ja Lorenz Falkia, joka on äitinsä menettänyt".

Lorenzin pää vaipui alaspäin. Semmoinen musertava tuska valtasi hänet. Hän toivoi voivansa itkeä; mutta sitäpä hän ei voinut tehdä.

Juuri tässä hauskassa kodissa hän tunsi, minkä suuren tappion hän oli kärsinyt.

Kyllä hän oli silloinkin surullinen ollut, kun isä kuoli; mutta tuo kookas, kyyristynyt, miettivä mies oli aina etäämmällä hänestä ollut. Äiti se oli, joka hellänä ja lempeänä aina oli hänen rinnallaan ollut ja häntä kotona suojellut.

Ja nyt hän oli koditon.

Nyt ei hänellä enää ollut lämmintä, pientä kotia, johon olisi silloin paeta saattanut, kun oli maailman myrskyissä harhailemiseen väsynyt.

XVIII.

Taas pois.

Hän tapasi Falkestadin vaunut höyrylaivasta lähdettyänsä.

Hän ajoi tuon pienen kaupungin lävitse, jossa kaikki oli melkein entisellään; pienet, vaaleiksi maalatut puurakennukset ja suuret puutarhat katujen varsilla olivat vielä samanlaiset kuin ennenkin.

Siellä oli tohtori Londemanninkin entinen talo; mutta ei Gusta nyt enää akkunassa istunut. Siihen oli uutta väkeä muuttanut. Binbergiläisillä sitä vastaan oli kaikki entisellään. Molemmat neidet istuivat muodinmukaisissa parisilaispuvuissaan akkunaruudun takana. He kurkottelivat kaulojansa Lorenzin siitä ohitse ajaessa, nyykähyttelivät päätään ylen ystävällisesti ja hymyilivät, niin että pari riviä uusia tekohampaita selvästi näkyi.

Omituisia tunteita liikkui hänessä, kun hän lehtokujaa pitkin vanhaan lapsuudenkotiinsa ajoi.

Niin kauniina ja upeana siinä näkyi tuo suuri, valkea päärakennus ja soma listeaita puutarhan ympärillä sekä pitkä lippusalko, johon lippu oli hänelle tervetuliaisiksi liehumaan hinattu.

Ole Daniel pitkine piippuineen seisoi ovella ja puristi sydämellisesti hänen kättänsä, ja vierashuoneessa matami ja Anette ystävällisesti häntä vastaan tulivat.

Lorenz katseli ympärilleen. Kaikki oli niin toisellaista. Kun hän avasi "ison salin" oven, näkyi se olevan tyhjä. Norderudilaiset eivät olleet huolineet sitä huonekaluilla varustaa. Heillä oli huoneita kylliksi muutenkin.

"Sinun mielestäsi on kait täällä nyt kaikki kehnonlaista, kun olet ranskalaiseen komeuteen tottunut", sanoi Norderudin matami: "mutta saatpa sentään kokea täällä jonkun osan suveasi viihtyä. Sinun tarvitsee levossa ja rauhassa vähän aikaa olla. Mihin sitte aijot ryhtyä?"

"Minä aijon ulkomaille matkustaa".

"Sinuna minä suorittaisin tutkintoni. Ethän ole siihen vielä liian vanha".

"Mutta minun kappaleeni ovat sangen suurta suosiota voittaneet, ja sanomalehdet sanovat, että minulla on loistava tulevaisuus".

"Tulevaisuus on Jumalan kädessä. Mutta ei siitä sentään kannata tämän enempää puhua, ei ainakaan tällä kerralla".

Kahvia juotuaan hän vähän käveli puutarhassa ja meni sireenimajaan. Ne olivat jo suuriksi kasvaneet nuo pienet pensaat. Hän istahti penkille, samalle penkille, jossa hän oli Gusta Londemannin kanssa istunut ja hänen sinisen silkkihameensa hajuaineesta hurmaantunut. Siitä hän tuli ajatelleeksi erästä toistakin silkkihametta, joka myöskin hajuainetta tuoksui. Angélique. Tämän oli hän surunsa aikana jo melkein unhottanut ja toivoi, että Angéliquekin puolestaan hänet unhottanut olisi.

Hän nousi ja astui etemmäksi.

Anette istui penkillä ja potki toisella jalallaan hiekkaa huviksensa, juuri samalla tavalla kuin pienenä tyttönäkin ollessaan.

Hän katsahti ylöspäin ystävällisesti hymyillen ja punastui hieman, kun Lorenz lähestyi.

Hän oli oikein kaunis. Surupuku soveltui hänelle mainiosti, ja sen ohella hänen valkea ihonsa ja vaaleat hiuksensa huomattavimmin näkyivät.

Hän huokui terveyttä, eloa ja puhtautta; ainoastaan ilman kukkastuoksua oli hänen ympärillään, eikä mitään hajuainetta; sillä se menee päähän.

"Oli hauskaa nähdä sinut jälleen täällä Falkestadissa", sanoi hän.

"Minä kävelen täällä ja elähdytän vanhoja muistoja, lapsuudenajan suloisia muistoja. En minä silloin uneksinut näin köyhänä ja koditonna täällä vanhalla sukutilallani kuljeksia saavani".

"Sinulla on sentään koti aina täällä meidän luonamme, Lorenz".

"Kyllä, ehkä nyt, mutta sittemmin --"

"Miksei sittemminkin?"

"Kun sinä naimisiin menet ja miehesi talon ottaa".

"En minä naimisiin menekään", vastasi hän lyhyesti.

"Niin kaikki nuoret immet sanovat".

"Etkö sitten usko, ettei minulla olisi jo monta kosijaa ollut?"

"En sitä epäilekään. Kyllä niitä on monta --"

"-- jotka mielellään ottaisivat tämmöisen kauniin talon, aijoit kait sanoa".

"Ja kauniin immen kaupanpäällisiksi".

"Kiitoksia, en minä huoli kaupanpäällisinä mennä, ja sen vuoksi en huoli naimisiinkaan mennä".

"Varropas vaan, kunnes omasi tulee".

"Omani ei varmaan milloinkaan tule", sanoi hän huoaten.

Norderudin matami seisoi heidän edessänsä.

"Mitä te täällä istutte ja tuumitte, lapset?"

"Lorenz puhuu, ettei hänellä enää kotia ole".

"Niin, minä olen taivaan lintu, jolla ei mitään paikkaa ole, mihin päänsä kallistaisi".

"Etkös muista, mihin pääsi oli silloin kallistettuna, kun äitisi kuolinvuoteen ääressä itkit?"

"Anetten rintaa vasten".

"Siellä tykkii sinulle aina uskollinen sydän".

"Sen tiedän. En milloinkaan unhota, miten hyvä sinä äiti raukalle olit hänen viimeisinä päivinään", sanoi hän ja kääntyi Anetteen päin.

Anette nousi.

"Tässä paahtaa päivä niin kuumasti. Parasta on mennä huoneesen".

Äiti lähti mukaan. Lorenz jäi istumaan yksinänsä.

Huoneesensa päästyään Anette heittäytyi sohvaan ja peitti kasvonsa käsillään.

"Älä itke, Anette,kaikki voi vielä hyväksi kääntyä".

"Mitä tarkoitat, äiti?"

"Etkös luule minun jo kauvan sitten huomanneeni, että sinä hänestä pidät?"

"Kyllä, äiti, sitä kyllä luulen, ja niin olen tehnytkin siitä saakka, kun vielä pieni tyttö olin; mutta ei hän ole milloinkaan minusta välittänyt eikä nytkään minusta mitään piittaa".

"Ehkä aika vielä kerran hänen silmänsä avaa; antaa hänen vaan mennä vielä matkoihinsa, antaa hänen vaan oikein tarpeeksensa siellä suuressa avarassa maailmassa yltä ympäriinsä temmeltää, niin saat nähdä, että hän on sangen iloinen, kun saapi kotiin tulla ja löytää Uskollisen sydämen, jota vasten saa päänsä kallistaa".

"Jos hän matkustaa pois, niin ei hän milloinkaan takaisin palaja", jupisi Anette.

"Me kumpikin rukoilemme Jumalalta hänelle onnellista tulevaisuutta", sanoi Norderudin matami. "Herramme ohjaa kaikki parhain päin".

Päivät kuluivat edelleen siellä rauhallisessa ja yksinäisessä Falkestadissa.

Aluksi tuntui Lorenzista suloiselta rauhassa olla; mutta vähitellen se väsyttäväksi kävi, sillä täällä ei ollut ketään, johon liittyä voisi.

Ole Daniel oli hyvänsävyinen ja ystävällinen ihminen, mutta ei ollenkaan henkevä eikä hupaisa; matamia hän oli aina sekä hieman pelännyt että kunnioittanut ja samalla jonkunmoista vastenmielisyyttä häntä kohtaan tuntenut, ja Anetteen hän kyllä mielellään olisi liittynyt; mutta tämä oli aina sanaton ja ujo ja näytti häntä karttelevan.

Lorenz istuskelikin sen tähden useimmin yksinänsä kohtalaisessa huoneessaan, puisevilla koivuisilla huonekaluilla sisustetussa kylmässä arkihuoneessa.

Syksy läheni. Illat tulivat pitkiksi ja pimeiksi, tuuli huojutteli puita, sade pieksi akkunanruutuja, ja pieni lamppu valaisi huonetta.

Lorenz halusi takaisin suuriin kaupunkeihin, joissa kaasuvalo silmiä huikaisee ja ihmisiä katukäytävillä virtailee; hän halusi seurustelusaleihin, joita kynttiläkruunut, kukat ja matalat, hyllyvät huonekalut somistavat.

Norderudin matami arvasi hänen ajatuksensa.

"Parasta on, että taas vähäksi aikaa pois matkustat", sanoi hän. "Onhan sinulla itselläsikin vähän rahoja, ja jos enemmän tarvitset, niin lopuksi autamme sinua. Sinä olet vallan pilattu lapsi, joka et kylliksesi ole namusia saanut. Matkusta nyt ja syö niitä oikein tarpeeksesi, niin saat nähdä, miten hyvältä maistuu kotiin päästä ja syödä vähäsen kohtuullista talonpojan ruokaa".

Seuraavana päivänä Lorenz kokosi tavaransa matka-arkkuun ja valmistautui matkaan.

Sitten hänen piti lähtemän.

Anette seisoi rapulla, ja puristi jäähyväisiksi hänen kättänsä.

"Hyvästi, Anette, ja kiitoksia kaikesta ystävyydestäsi! Jos minä kauvan poissa viipyisin, niin kyllähän sinä pidät vähän huolta haudasta, niin ettei se hoidotta jää. Sinä tosin et ole niin usein pääkaupungissa sentään ollutkaan".

"Mutta nyt on minulla syytä sinne matkustaa. Ole siitä varma, että se säännöllisesti hoidetuksi tulee".

"Silloinhan sinä joskus tulet minuakin ajatelleeksi. On hyvä. tietää, etten ole kotimaassani kokonaan unhotettu".

"Minä pelkään, että sinä tulet harvemmin meitä ajatelleeksi", sanoi Norderudin matami.

"Koti vetää aina jollakin tavalla puoleensa. Minä tunnen sen siltä ajalta, minkä Ranskassa olin".

Hän nousi vaunuihin.

"Hyvästi!"

"Hyvästi, ja onnea matkalle'"

"Kiitoksin. Hyvästi, hyvästi!"

Alempana tiellä hän vielä kerran taaksepäin kääntyi ja hattuansa heilutti.

Norderudin matami vastasi heilutukseen: mutta Anette piti nenäliinaa silmäinsä edessä ja itki.

Hän peittyi tomupilveen heidän nähtävistään.

Nyt hän jälleen matkusti pois -- taas pois.

XIX.

Juttuja näytösten välillä.

Yli kolmenkymmenen vuoden hän oli jo ennättänyt, ja mitä hänestä oli muuten tullut?

Lahjakas ja toivehikas, ei mitään muuta, ja se on surkuteltavata, kun mies on jo neljännelläkymmenellä ja vielä sittenkin ainoastaan toivehikas on.

Hän oli paljon matkustanut ja tietysti Italiassakin ollut. Kun kirjailijaksi, "opetellaan" niin kuin käsityöläis-kielellä sanotaan, niin täytyy aina Italiaan matkustaa.

Ja millä hän sitten oli nämä vuodet elänyt?

Niin, olihan hänellä se rahasumma, minkä huonekalujen huutokauppa oli tuottanut; sitten hän lainasi vähän Norderudilaisilta, ja sitä paitsi hän silloin tällöin kirjoitti jonkun pikku luonnoksen, matkamuistelman, ulkomaankirjeen tahi muuta sellaista.

Sitä paitsi hän oli kirjoittanut erään pitemmänkin kertomuksen, italialaisnovellin, sepustuksen _Roomasta_ ja _Monte Pinciosta, Maccheronista_ ja _Fontana Trevistä, Lazzaroneista, Napolista, Osteriasta, Vendettasta, Carissima miasta_ y.m. Sankarittaren nimi oli _Giocama_, ja hänellä tietysti oli tulta sydämessä, hehkua silmissä ja väkipuukko vyöllä.

Tämä oli ylimalkaan sanoen näppärä ja sievä tyttö, joka ei kenenkään vahingoksi korttakaan ristiin pannut; mutta kumminkin hänen kimppuunsa hyökkäsi koko joukko armottomia arvostelijoita, jotka hänen italialaisen pukunsa riistivät ja häntä sekä asianomaista kirjailijata arvoisissa aamu ja iltanumeroissa näytteillä pitivät sekä muille samanmoisille varoitukseksi useitten palstojen mittaisissa kirjallisuusarvosteluissaan häntä julkisesti ruoskivat.

Häntä olisi saattanut Johannaksi juuri yhtä hyvin kuin Giovannaksikin nimittää; sillä eipä hän ollut mikään muu kuin tavallinen halpa-arvoinen norjalainen tehtaantyttö, joka naamiaisia varten hankitusta vaatevarastosta oli itselleen pitkäraitaisen hameen ja italialaiselle välttämättömän päähineen vuokrannut. Hän oli mauton, hengetön ja tuhma, eikä hänessä todellista mitään muuta ollut kuin tuo liikatunteinen, kömpelö sukkeluus, j.n.e. aina loppumattomiin.

Niin, te hyvin tiedätte, miten herrat arvostelijat saattavat turvattomaan kirjailija raukkaan iskeytyä. Ja he saattavat ollakin kuinka kauhean hävyttömiä tahtovat vaan, sillä salanimisiä ja loukkaamattomiapa he itse ovat.

Lorenz Falk oli jo kirjailijapalkkion taskuunsa pistänyt, eivätkä nämä ilmoitukset hänen rauhaansa häirinneet.

Sillä olipa hän poissa näitä kotimaassa kestäviä jankutuksia kuuntelemasta, ja kylläpä vielä hyväksymistäkin seuraisi. Hänellä oli ainakin yksi ehto mainioksi norjalaiseksi kirjailijaksi tullakseen. Hän oleksi myötäänsä ulkomailla.

Ei ole, nimittäin, ensinkään hienoa norjalaisen kirjailijan Norjassa asua.

Hän oli päivänpaahteisen Italian jättänyt, oli läpi hupaisan Saksanmaan kuljeksinut, jossa ihmiset seideleillä isoiksi imetetään ja iloisilta näyttävät, ja nyt hän oli Tanskaan, kuninkaan omaan Kyöpenhaminaan joutunut.

Nyt oli suuri juhla Larsenin huoneistossa S:t Annæ Pladsin varrella; lausuntoa, kuvaelmia, musiikkia ja seuranäytelmä armeliaisuustarkoitusta varten.

Pieni näyttämö oli salin toiseen päähän kyhätty, ja tämän alapuolella oli piano.

Sali oli täynnä naisia komeissa tanssijaispuvuissaan, sillä lopuksi oli tanssittava, ja ympärillä seinänvierillä seisoivat herrat hännystakeissaan ja valkeissa kaulaliinoissaan, kokoon painettavat hatut kainaloissaan.

Ensimmäisten tuolirivien äärimmäisillä sijoilla istui kaksi nuorta naista, molemmat säteileviä kaunottaria. Toinen oli paroonitar Olga Vildenberg, pitkä ja solakka, kutrit sysimustat ja á la Titus kammatut, sekä kasvoissa puuteria paksulta. Hänen hameensa oli keltaista plyysiä ja laahus samanväristä kirjosilkkiä, vuorina vaaleansinistä atlaskaa, sekä töyhtö hiuksissa. Hänen ystävättärensä, Ellen von Feldau, kenraalitar Feldaun tytär, oli hurmaavan kaunis vaaleaverinen impi vaaleanpunaiseen silkkiin pukeuneena ja sammalruusuja rinnassaan.

Äiti, kenraalitar ylevä vanhanpuoleinen nainen, istui siinä vieressä, ja tuonnempana parooni Vildenberg, vanha keikari, jolla oli dannebroginauha napinreiässä, punaiset kasvot ja paksut, valkeat viikset.

Hän oli nuoren vaimonsa, rikkaan tukkukauppiaan tyttären, rahain tähden nainut, ja tämä taas oli hänet arvonimen vuoksi ottanut; tämä on vanha historia, mutta aina se kuitenkin uutena pysyy.

Nämä molemmat nuoret naiset kiikaroitsivat ahkerasti nuorta herraa, joka kuvastinseinän vieressä näyttämön lähellä seisoi.

Se oli Lorenz hyvin tunnetuine, ylevine, kalpeine kasvoineen, jotka kentiesi olivat hiukkaista täyteläisemmiksi tulleet, samoin kuin vaaleanpunervat viiksetkin vähäistä suuremmiksi, ja vielä hän oli itselleen kasvattanut tumman leukaparrankin, joka Henrik neljännen tapaan oli suipuksi keritty. Hänen pukunsa oli sangen huolellinen, niin kuin ainakin: kameliakukka oli napinreiässä ja valkeat kädet ilman hansikkaita viimeisen parisilaisen muodin mukaan.

"Totta tosiaankin hän on oikein sievä", kuiskasi neiti Ellen paroonittarelle.

"Kyllä, ja niin huomiota herättävä. Näkee heti, ettei hän tanskalainen ole".

"Uskallanko kysyä, kuka se onnellinen tahi onneton on, joka noin ankaran naisten kiikaroiminen esineeksi on joutunut?" kysyi patooni ja kumartui kenraalitarta kohden.

"Se on tuo nuori norjalainen tuolla":.

"Tänään näytettäviin kappaleen tekijä", lisäsi paroonitar.

"Vai niin, onko hän kirjailija ja norjalainen?"

"Voithan toki sen itsekin nähdä, ystäväni".

"Niinkö? Minun mielestäni ei hän juuri niistä kummaltakaan näytä".

"Eikö? Miltä hän sitten näyttää?"

"Kauniilta näyttää", jupisi neiti von Feldau.

"Minun mielestäni hän paremmin näyttää ranskalaiseen lähettiläskuntaan kuuluvalta".

"Vallan paikalle osattu", lausui kenraalitar ja sovitteli tähystintä silmäinsä eteen. "Paroonin lausunnot ovat aina niin sattuvia".

"Kyllä; tällä kerralla ei hän niin tuhmasti puhunutkaan. Kuules, Mogens, sinun täytyy siitä huolta pitää, että hän meille esitellyksi tulee".

"Jahkapa ensiksi nähdään, mikä menestys hänen kappaleellansakin on".

"Saman arvoista. Aina hän sentään kauniina pysyy. -- Ihailijaisi joukossa, kultaseni".

"Sitä pahempi, ettei heissä ole ainoatakaan, josta vähääkään välittäisin", jupisi paroonitar Olga.

"Ehkäpä tuo nuori norjalainen silmäisi edessä armon löytäisi", sanoi parooni.

"Sitä toivokaamme!"

"Oikein, olisikin suloista, kun vaan _yksi_ olisi, jolle tarvitsisi mustasukkainen olla", lisäsi parooni.

"Herranen aika, Mogens, sinähän minua aina mitättömänä lapsena pidät, ja pitäisihän sen sinua ilahduttaa, kun tyttärelläsi monta ihailijaa on".

"Mutta oletkos varma siitä, että hän heti paikalla sinun jalkaisi eteen heittäytyy, Olga?" kysyi neiti von Feldau.

"Siunatkoon, Ellen, kuinka sinä saatat semmoisia puhua?" huudahti kenraalitar ja veti valkean kasmirisaalinsa olkapäilleen. "Paroonittarella on ihan vastustamaton lumousvoima. Nähdä hänet on sama kuin rakastua häneen".

"Mutta miehenipä näkee minut joka päivä, mutta siitä on sentään jo herran aikoja kulunut, kun hän minua ihaili".

"Mutta, Olga --"

"Vait, nyt tulee kuvaelma!"

"Katsokaapa neiti Brennemannia, eikö hän ole ihana kuin prinsessa?"

"Näyttää paremmin vaatetetulta karjapiialta", sanoi neiti von Feldau.

"Ja entäs polvistunut ritari", sanoi paroonitar, "ei hänen olisi sentään sopinut trikoossa esiintyä!"

"Ei, oikein sanottu. Tuommoisena vääräsäärenä!"

"Vait, pikku Ellen; minun nuoruuteni aikoina eivät nuoret tytöt semmoisia haastelleet", sanoi kenraalitar ja pudisti nuhdellen hiusvaatetuksensa sinikiuhtavia töyhtöjä.

Kuvaelma oli mennyt.

"Kas nyt pyrkii eversti Brenneman norjalaisen luokse".

"Hän takistuu aina ulkomaalaisiin, mutta ei sittenkään saa ainoatakaan noista pitkistä tyttäristään kaupaksi käymään".

"Hyi, pikku Ellen!"

"Tuo nuori mies on jo hyvin suosittu seurapiireissä", sanoi kenraalitar. "Hän on ollut kahden ministerinkin luona".

"Ja useitten tukkukauppiaitten päivällisillä", lisäsi paroonitar.

"Se on kauheata, miten kaikki naiset häntä kiikaroivat", sanoi parooni. "Tiettyä on, että hän on kappaleen tekijä".

"Hän sietää sitä vallan tyynenä", lausui paroonitar Olga. "Hän on luultavasti jo tämmöiseen töllistelemiseen tottunut".

Samassa aukeni pieni ovi näyttämön vierestä, ja nainen tuli sieltä esille, pakka nuotteja kainalossaan.

Hän katseli ympärilleen ja pysähtyi epätietoisena Lorenz Falkin viereen.

Hän lienee hyvinkin jo vähän yli kolmenkymmenen ikävuotensa ollut; kasvot olivat hienot ja kalpeat, ja pari mustia silmiä vilkkui kultajuottoisten nenälasien takana. Hänen mustille hiuksilleen, jotka ohauksilta olivat hiukkasen harmaahtaviksi käyneet, oli timanttipuuteria seulottu, ja merisinervästä atlaskasta ja tulipunaisesta, kullalla kirjaillusta silkistä sommiteltu puku liittyi hyvin hänen somamuotoiseen keskivartaloonsa ja lisäsi hänen etelämaista kauneuttaan.

"Suvaitkaatte kysyäni, herra eversti Brennemann, kuulutteko toimikuntaan?" kysyi hän.

"En, arvoisa rouva".

"Täytyy sanoani, että tämä on oivallisesti järjestetty! Vai tahtonetteko, että minun on yksinäni pianon ääreen marssiminen, ja kuka sitten nuottilehtiä kääntää?"

"Toivon kuitenkin voivani teille mainion kavalierin toimittaa", sanoi eversti sievästi. "Suvaitkaa esitelläkseni: Näyteltävän kappaleen tekijä herra Lorenz Falk -- rakastettava mukasoittajamme rouva Stein".

"Uskallanko saattajaksenne tarjoutua?" kysyi Falk hymyillen.

"Paljo kiitoksia", vastasi hän ja tarttui ujostelematta hänen käteensä.

Lorenz Falk vei hänet ensimmäisten istuinrivien ohitse pianon ääreen ja istahti tuolille hänen taaksensa.

Yleisö vartosi jännittyneenä. Rouva Stein riisui hansikkaansa, avasi nuottikirjansa ja soitti tottumuksensa mukaan mestarintapaisella taidolla alkukappaleen.

Sitten esirippu nousi.

XX.

Silkkilaahusten keskellä.

Esirippu laskeusi.

Sitten seurasi myrskyisiä suosion-osoituksia. Hyvää taiteellisuutta tavoitteleva ilvenäytelmä, hyvät taiteenharrastelijat ja hyvin esitetty yleisölle, joka myös joko enemmän tahi vähemmän oli tuolla onnettomalla muotisairaudella, taiteenharrastelulla, saastutettu, -- olihan siis luonnollista, että kappale miellytti.

Tekijätä huudettiin kovasti.

Lorenz Falk nousi paikaltansa rouva Steinin takaa, joka mukasäveleitä kupletteihin soitti, ja kumarsi pari kertaa. Suurta iloa. Naiset heiluttivat pitsitettyjä nenäliinojansa, ja pari innostuneinta heistä repi rintakukkasensakin irralleen ja viskasi ne hänelle. Hän kumarsi taaskin pari kertaa, sitten kun ensin oli kukat keräillyt, ja tarttui sitten rouva Steinin käteen, hänet jälleen taiteilijain huoneesen taluttaakseen.

Yleisö oli noussut. Oli lähdettävä alas ruokasaleihin siksi aikaa, kun sali tanssia varten tyhjennettäisiin.

Falkin ja rouva Steinin täytyi tuokioksi pysähtyä. Edellisen ympärille tunkeili tiheältä esittelyä haluavia.

Eversti Brennemann tuli parooni Vildenbergiä tutustamaan.

"Meidän naisissa hehkuu harras halu teidän tuttavuuteenne päästä!" sanoi parooni kohteliaasti. "Toivon teidän ja rouva Steinin iloksemme meidän seurassamme illallista nauttivan".

"Se on minulle suuri kunnia -- jos rouva Stein suvaitsee".

"Herra nähköön, totta kait. Se on onni, jota teiltä moni kadehtii, herra Falk, vaikka minä pelkään, että se kuitenkin teille onnettomuudeksi kääntyy".

"Rouva Stein on aina niin leikkisä", sanoi parooni hymyillen.

"En minä ymmärrä --"

"Paroonittaren kauneus on nuorille sydämille vaarallinen".

"Minäpä olenkin jo vanha", keskeytti Falk olkapäitään nytkäisten.

"Olkoon niin, jalo vanhus, mutta olkaa sentään varoillanne. Paroonittarella on musta silmäpari --".

"Minä tiedän useampiakin vaarallisen mustia silmiä", puuttui paroonikin puheesen, "kaksin kerroin vaarallisia, sillä ne ovat aina aseilla varustetut -- nenäkakkuloilla".

"Tulkaa, lähtekäämme!" sanoi rouva Stein ja tarttui Falkin käteen. "Nyt alkaa paroonikin vaaralliseksi käydä".

Hän vei Lorenzin parin salin lävitse.