Part 7

Hän oli tullut tylsämieliseksi ja vaiveroiseksi. Toisinaan hän halveksi itseänsä, mutta ei hänellä ollut tarpeeksi luonteen pontevuutta tästä itseänsä irottaakseen.

Ja nyt olivat hänen varansakin loppuun hipuneet. Nyt hänen olisi eläminen niillä rahoilla, joita hänen äitinsä niin vaivalloisesti kokoon haali.

Miten katala ja kevytmielinen hän olikin! Yhtä kevytmielinen kuin tuo rakastunut pari, joka velaksi samppanjaa joi, vaikka ei heillä ollut rahaa illallistakaan hankkiakseen.

Vibertin ja Clarisse nousivat ja aikoivat lähteä.

"Parasta on, että eroamme", sanoi luutnantti. "Me kaikki kolme olemme kaikkea muuta, vaan ei rakastettavia. Ja minä kun juuri olin siitä iloinnut, että nyt saisin oikein hauskan illan nähdä! Sekin jo oli ikävää, että äidin piti tänne nenänsä pistää. Minä huomasin hänen nuhtelevasta silmäyksestään, että hän jotakin pahaa aavisti. Hyvää yötä nyt! Emme tahdo teitä kauvemmin viivytellä. Toivon teille oikein hauskaa illanviettoa!"

He lähtivät, ja Lorenz heitti yltään keltaisen samettinuttunsa ja puki päälleen hännystakin.

Hansikkaita ottaessaan tuli hän katsahtaneeksi isoa valokuvaa, joka leikkauksilla kaunistetuissa puitteissaan pöydällä oli.

Se oli hänen äitinsä kuva. Kasvojen piirteet olivat lempeät, mutta hänen mielestään oli katseessa jotakin nuhtelevaista.

Hän huokasi pukeutuessaan pitkäliepeiseen kauhtanaansa. Sitten hän nosti kauluksen korvilleen, pisti kätensä taskuihin ja astui ulos sateesen. Seurustelusalit häntä viittoivat.

XV.

Ranskalaista hajuainetta.

Punainen silkkipaperi-suojus oli säästäväisyyslampun päällä ja nojatuolit puoliympyrässä uunin edessä. Matami de Pontjoie rehenteli suuressa nojatuolissa. Hän oli kookas nainen, kasvot puuterista harmaana kuin myllymiehen, ja hänen avara pukunsa oli punaisenruunia samettia, kaunisteltuna keltaisilla pitseillä, sekä muutamia samanvärisiä höyhentöyhtöjä päässä.

Hänen tuolinsa takana seisoi monsieur de Pontjoie, joka, samoin kuin kaikki muutkin ranskalaiset aviomiehet, näytteli alamaisen osaa seurustelusalissa, jossa hän esiintyi vaimonsa palvelevana kavalierina, lievää sanaa käyttääksemme. Muuten käytettiin "Anatolea" paremmin palvelijana eli juoksupoikana ja lähetettiin milloin minnekin sekä mahdollisille että mahdottomille toimille.

Hän oli heikko mies, kasvot ryppyiset ja kellahtavat ynnä pari pieniä, mustia piikkiviiksiä nenän alla.

Monsieurin ja madamen ympärille oli seura ryhmittynyt.

Siellä oli pari rouvaa naitaviksi valmistuneitten tyttäriensä kanssa, yksi paroonin-armo -- semmoiset ovat aina seurustelusalien parhaimpia koristeita -- sekä kirjallisuutta harrastava nainen, hiukset lyhyiksi leikattuina ja silmälasit nenällä. Sitä paitsi oli siellä ruotsalainen laulajatar, Malin Jönsson, pitkä, vaaleaverinen pohjoismainen kaunotar, joka Parisissa sivistymässä venyi: sillä ruotsalaiset laulajattaret tahtovat olla aina niin uusimuotisia.

Madame de Pontjoien heikkouksiin kuului taiteilijain ja kirjallisuutta rakastavain henkilöitten helliminen, varsinkin jos nämä ulkomaalaisia olivat. Sen tähden hän myös oli neiti Jönssonin kautta Lorenz Falkinkin saanut seurustelusalinsa kaunistukseksi vetäneeksi, ja kaunistus hän huomattavan ulkomuotonsa puolesta todella olikin.

Seuran miehisinä jäseninä oli kaksi vanhanpuoleista herrasmiestä, kummallakin ritarinauha napinreiässä ja _"de"_ nimen edellä, ja pari nuorta serkkua, molemmat sangen siivoja nuorukaisia, jotka mielellään halusivat hervaantuneilta näyttää.

Oviverhojen aukosta, jotka syrjään olivat vedetyt, nähtiin ruokasaliin, jossa mademoiselle Angélique teepöydän ääressä puuhaili, ja taampaa häämötti madamen erityinen huone vaaleanharmaine huonekaluineen, pikkupöytineen ja sarjahyllyineen, joille pikkutavaroita oli ladeltu.

"Terve tuloa!" huudahti madame, kun Lorenz saliin astui. "Teitte kauniisti, monsieur Falk, että näin rumalla säällä tänne pistäydyitte. Anatole, tuopas tuoli monsieurille!"

Angélique tuli ruokasalista ja ojensi kätensä hänelle.

Hän oli mustahapsinen ja mustasilmäinen nuori immyt, pukeutunut laahaavaan vaaleankeltaiseen silkkihameesen, ja kasvavia ruusuja rinnassaan.

Hän oli reipas, kukoistava ja turmeltumaton, samoin kuin kaikki muutkin hyvin kasvatetut ranskalaiset nuoret naiset, joita äiti aina tarkimmalla silmällä valvoo, kunnes he naiduiksi tulevat. Silloin he saavat vapautensa, ja silloin he sitä käyttävätkin -- usein.

Kirjallisuutta harrastavan naisen piti esitelmä lukea.

"Anatole, tuo kaksi kynttilää tähän pienelle pöydälle ja anna jakkara minulle!"

Madame nojautui tuolillaan taaksepäin ja rypisti miettiväisesti silmäkulmansa. Muutkin naiset kokivat hartailta näyttää.

Kirjallisuutta harrastava nainen joi lasin vettä ja alotti.

Esitelmä oli sangen pitkä ja sangen ikävä.

Naiset haukottelivat viuhkojensa takana ja herrat leikkivät välinpitämättöminä kokoon painettavilla hatuillaan, ja onneton Anatole seisoi väsymyksestä vaipumaisillaan vaimonsa tuolin takana.

Vihdoinkin hän lopetti. Kaikki hengittivät huokeammasti ja taputtivat käsiänsä innokkaasti, luultavasti siitä syystä, että se nyt viimeinkin loppui.

Sitten levähdettiin tuokio ja keskusteltiin. Puhuttiin taiteesta, musiikista ja teaattereista.

Angélique oli erittäin kiintynyt teaattereihin, joita hän ainoastaan nimeksi tunsi. Hän sai käydä vaan operassa ja Fraçaisessa.

"Ja sitten olemme tänne saaneet kelpo amerikalaisen sirkuksen", sanoi Jacques serkku. "Se avataan huomenna".

"Anteeksi, monsieur", sanoi Lorenz, "mutta se avataan jo tänä iltana".

"Eipä, minä vakuutan teille, monsieur, huomenna".

"Minä näin, että kaasutulet olivat sytytetyt".

"Mutta minä tunnen erään taideratsastajattaren", sanoi Jacques itseensä tyytyväisenä.

Angélique varoitteli sormellaan

"Minä kuitenkin uskallan epäillä --".

"Hyvät herrat", sanoi madame, "ei mitään sanakiistaa! Asia saattaa silmänräpäyksessä ratkaistuksi tulla. Anatole, pue yllesi ja mene kuulustamaan, miten asianlaita on!"

"Mutta sehän on jotenkin samanarvoista".

"Eipä niinkään".

"Ja matka niin pitkä", uskalsi Anatole huomauttaa.

"Sinä kuljet sen puolessa tunnissa".

"Mutta, madame, moisessa ilmassa!"

"Anatole kävelee niin mielellään. Hän istuu niin paljon hiljaa".

"Kyllä, tietysti, niinä, minä kävelen -- niin mielelläni", sammalsi hän epäröivänä ja vetäytyi pois.

Angélique meni taas teepöytänsä luokse. Lorenz seurasi häntä.

"Suvaitsetteko auttaakseni teitä ja ollakseni passarina?"

"Aijotteko harjoitella aviomiehen tointen varalle?" sanoi hän hymyillen. "Se on vaikea asema, niin kuin tässä talossa näette. Suokaa mieluummin minun palvelijattarenanne olla ja tarjota teille! Kaksi palaa sokeria, niinkö, ja vähä rommia sekaan? Ja täällä on nisuleipää, jota itse olen leiponut".

Hän antoi kupin hänelle.

"Kiitoksia, te olette ylen rakastettava".

Malin Jönsson istahti pianon ääreen ja alkoi muutamia lirityksiä.

"Vait, mennäänpäs laulua kuulemaan!"

"Ei, menkäämme mieluummin tuonne madamen erikoishuoneesen. Hänen alttoäänensä kuuluu etäälle kauniimmalta, ja sitten saatamme myös -- pakista hiukkasen. Se on luultavasti aria, joka kestää puolen tuntia".

"Epämusikaalinen raakalainen!" sanoi hän ja pudisti mustakutrista päätänsä. "Muuten ei minua itseänikään nuo nurinniskaiset taidekappaleet miellytä".

Hän kääntyi ympäri sievästi potkaisten pitkää laahustansa ja astui mainittuun huoneesen, jossa hän istahti eräälle puhville oven taakse nurkkaan. Lorenz asettui matalalle tuolille hänen viereensä.

Uunin reunalla palavien lamppujen helakat suojukset kuulottivat himmeätä valoa huoneesen, yltä ympäriinsä vaaseissa lemuavat tuoreet kukat täyttivät sen tuoksullaan, ja pitkästä, keltaisesta silkkilaahuksesta, joka kasalla hänen jalkainsa edessä oli, virtasi paksulta hajuainetta.

Lorenz istui äänettä ja hengitti tätä kaikenmoista tuoksua sisäänsä.

"Kuuletteko laulua?" kysäsi Angélique.

"En; minä katselen teitä".

"Kertokaa minulle jotakin Norjasta, teidän kylmästä isänmaastanne, jossa ihmiset jäävuorilla istuvat ja talikynttilöitä syövät".

"Ei minulla tällä hetkellä ole mitään sanomista".

"Pitihän meidän jutella. Olkaahan nyt vähäsen mielevä!"

"Ei, minä olen tylsämielinen, oikein onnellinen tylsiö. Tämmöiseltä mahtaa morfinihumalaisenkin olo tuntua, Samallaisen unelman näin jo ennenkin, varhaisimman nuoruuteni aikana. Silloinkin tuoksui vierestäni silkkihameesta tämmöistä hajuainetta, ja minä pidin pehmeätä kättä omassani -- näin, kuin nytkin".

"Päästäkää minut, ei tämä sovi!"

"Teidän kätenne vapisee".

"Niin, minä pelkään teitä".

"Minkä tähden?"

"Sen tähden -- kun -- en minä tiedä; mutta minä olen niin paljon kuullut ja lukenut rakkaudesta, ja kasvatuslaitoksessa me nuoret tytöt puhuimme siitä niin usein, ja nyt -- nyt minä pelkään teitä rakastavani".

"Mutta Angélique, rakastanhan minäkin teitä, rakastan niin tulisesti, etten ketään muuta naista vielä milloinkaan ole niin rakastanut".

Lorenz kietoi kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän vuorostaan nojasi päätänsä hänen olkaansa vastaan.

Äkkiä hän katsahti ylöspäin.

"Olemmeko me nyt kihloissa?"

"Kyllä, niin -- tietysti me nyt kihloissa olemme".

"Sitten teidän on siitä minun vanhemmilleni puhuminen".

"Kyllä minä, myöhemmin".

Hän veti hiljaa kätensä pois.

"Ja kirjoittaminen äidillenne".

"Kyllä minä".

"Onko hän hyvä?"

"Hyvin hyvä".

"Ja kaunis, kauniimpi kuin te?"

"Paljoa kauniimpi".

"Kyllä minä sitten hänestä paljon pidän ja hänelle oikein hyväksi tyttäreksi rupean".

Malin Jönsson pärrytti salissa loppulirityksiänsä.

Angélique nousi.

"Käykäämme saliin", sanoi hän. "Ei meidän olisi sopinut täällä näin kauvoja istua".

"Niin, menkäämme saliin", sanoi Lorenz. "Ilmassa on niin paksulta hajuainetta. Olen päänkivistystä saanut".

Laulu oli loppunut. Vieraat joivat teetä.

Lorenz läheni madamea jäähyväisensä lausuakseen.

"Aijotteko nyt jo lähteä?"

"Kyllä, en voi oikein hyvin".

"Näytätte todellakin kalpealta. Raitis ilma tekee teille hyvää. Hyvää yötä, ja terve tuloa ensi lauvantaina!"

"Me näemme taas pian toisemme", kuiskasi hän jäähyväisiksi Angéliquen kättä puristaessaan.

Etehisessä hän kohtasi monsieur de Pontjoien.

"Olipa onni, että vielä teidät tapasin", sanoi Anatole innokkaasti. "Se huvittaa vaimoani. Ei herroista kumpainenkaan oikein tietänyt. Sirkus avataan vasta kahdeksan päivän kuluttua".

Mutta ei Lorenz häntä kuunnellut; hän riensi rappuja alas. Hän tarvitsi raitista ilmaa.

Mitä hän olikaan tehnyt?

Kihlannut tuommoisen hajuainetta tuoksuvan parisilaisnuken. Ja tämmöinen hänen nyt pitäisi kotiinsa viedä, kotiinsa, joka hänen mielestään tähän parisilaiseen keimeään loistoon verraten niin köyhältä ja haljastuneelta tuntui.

Mainiostipa hän sinne alakerroksen voipuotiin keltaisine silkkihameineen soveltuisikin!

"Oh, tämäpä saattaisi mieheltä järjen riistää!"

Hän tuli huoneesensa ja sytytti kynttilän.

Siinä oli kirje.

"Vihdoinkin!"

Hän heitti päällysnutun kiireesti yltään.

Se oli Vindahlin käsialaa. Postivekseli oli siellä sisällä, ja kirjeen sisältö oli surullinen, kovin surullinen.

Rouva Falk oli sairaana, arveluttavasti sairaana, ja puoti suljettuna. Rahat, jotka hän lähetti, olivat Norderudilaisilta lainatut. Lorenzin täytyi heti kotiin palata. Höyrylaiva lähti Havresta muutaman päivän kuluttua.

Lorenz nojautui uuninreunaa vasten.

Kentiesi hänen äitinsä oli jo kuollutkin.

Eipä sentään. Hän oli vapisevalla kädellään jälkimaineeksi piirtänyt: "Terveisiä äidiltäsi".

Hän vaipui nojatuoliin ja istui siinä somassa iltamapuvussaan, ranskalaisen ylellisyyden keskellä, ja tuijotteli eteensä.

Hänen täytyi siis kotiin lähteä, kotiin, murheesen, kaipaukseen ja kuolemata näkemään, ainoatakaan niistä suurista lupauksista täyttämättä, joita oli antanut.

Kaikki oli mennyttä, säteilevä parisilaisunelma kauniine naisineen, kuohuvine samppanjoineen ja huumaavine kukkatuoksuineen.

Hän painoi otsaansa kylmää marmoriuunia vastaan.

Kukkashuume oli hänelle päänkivistystä tuottanut.

Se oli kovin väkevätä se ranskalainen hajuaine.

XVI.

Pimeitä kesäpäiviä.

Vanhanaikaiset huonekalut olivat entisessä asennossaan ja kynttiläkruunun särmiöt säteilivät ilta-auringon valossa niin kuin ennenkin, mutta huone oli kuitenkin toisenmoisen asun saanut.

Sänky oli sinne nurkkaan muutettu, ja sali oli sairashuoneeksi laitettu; sillä täällä oli niin hauskaa ja viivakasta.

Rouva Falkin hieno pää lepäsi tyynyillä. Silmät olivat ylen loistaviksi muuttuneet ja kädet valkoisiksi, ylen valkoisiksi.

Tuonnempana akkunan ääressä istui nuori, kaunis impi kohtuullisessa, mutta somassa tummassa puvussa. Kasvot olivat verevät ja kukoistavat, ja paksut, vaaleat hiukset kiertelivät suurina lettinä hänen päänsä ympärillä.

"Anette!"

"Niin, täti".

"Kait höyrylaiva nyt jo on satamaan tullut?"

"Eiköhän liene".

"Etkö näe häntä jo kadulla tulemassa?"

"En vielä!"

Rouva Falk henkäsi syvään ja lepäsi hetkisen puoleksi tunteetonna, lakanan pitseillä leikitellen.

Anette kohensi hänen päänalaistansa, siveli hajuvedellä hänen otsaansa ja meni taaskin akkunan luo.

"Nyt hän tulee, täti".

Verevämpi väri nousi sairaan poskille ja hänen sydämensä tykytti.

"Nosta -- nosta minut istumaan!"

Rouva Falk yritti vuoteessaan istua, mutta vaipui alas jälleen.

Tomine oli oven avannut. Lorenz heitti pois matkatamineitaan.

"Minä menen tuokioksi tänne toiseen huoneesen, täti. Parasta on, että saatte jonkun aikaa kahden olla".

Hän meni.

Ovi avattiin, ja Lorenz astui huoneesen.

Kahden vehreänharmaan silmäparin katseet sulivat kyynelten lävitse säteillen tuokioksi yhteen, ja samassa oli ikävöidyn pojan pää sairaan päänalaiseen hautautuneena, ja tämän laiha, vapiseva käsi siveli hänen tummia hiuksiansa.

Sitten hän vei kätensä hänen leukansa alle ja kohotti tulleen kasvoja omiansa kohden.

"Anna katsoakseni sinua! Ei -- etpä ole Ferdinandin kaltainen -- Jumalan kiitos!"

"Äiti, äiti, älä minulle ole vihainen!"

"Vihainenko sinulle! Miksikä?"

"Sen tähden, että minä olin kylliksi sydämetön siellä tuhlaavaisesti elääkseni, enkä ajatellut sinun täältä kotona sairaana olevasi ja työtä tekeväsi".

"Nyt en minä enää jaksa. Nyt sinun täytyy itse työtä tehdä. Oletpa kait jo sitä suurta kappalettasi kirjoittaa aloittanut? Ehkä se jo valmiskin on? Oi, Lorenz, olisi niin hauskaa, jos sinä minun vielä eläissäni jotakin ansaita voisit, niin että siitä varma olisin, ettei sinun nyt tarvitse puutetta kärsiä, kun minä pois menen, sinun, joka hemmottelulla niin pilattu olet. Olethan toki jotakin kirjoittanut?"

Pojan pää vaipui alaspäin. Ei hän saattanut nyt juuri hänen kuolinvuoteensa ääressä hänelle valehdella.

"Lorenz?"

"Minä -- minä alotan -- nyt".

"Sitten en minä sitä valmiina näekään".

"Äiti, et sinä saa minua jättää. Nyt olisi meidän niin hyvä yhdessä elää; minä rupean nyt ahkeraksi ja teen työtä meidän molempain puolestamme. Sinä olet sitä jo kylliksi kauvan tehnyt".

"Olisipa kyllä hauskaa vielä vähän aikaa sinun kanssasi elää. Enkä minä vielä niin vanhakaan ole. Mutta oi, tämä talvi on ollut niin pitkä ja ikävä. Rouva Verlund ja minä olemme yhdessä iltasilla istuneet ja itkeneet".

"Äiti raukka!"

"Nyt minä olen tyytyväinen, nyt sinä saatat minun luonani olla ja silmäni sulkea, ja minulla on siis kaikin puolin hyvä olla. Makaanhan minä täällä sohvassa kuin kuningatar, ja minua on erinomaisen hyvin hoidettu. Norderudin täti on aina saapuvilla, kun vaan apua tarvitaan. Anette matkusti tänne heti, kun minä sairastuin. Anette, etkös tahdo tänne Lorenzia tervehtimään tulla?"

Hän tuli ja astui suoraan hänen eteensä sekä ojensi hänelle kätensä.

Lorenz tarkasteli häntä ihmetellen.

"Miten sinä olet muuttunut ja kauniiksi tullut Anette!"

"Niinpä olet sinäkin, Lorenz -- muuttunut".

"Hän on minulle kuin oma tytär ollut", sanoi rouva Falk ja loi hellän katseen nuoreen impeen. "Hänen tultuansa on täällä meillä päivänpaistetta ollut".

"Mutta nyt sinä olet väsynyt, täti; nyt sinun täytyy vähän levähtää. Sinä olet ylen paljon puhunut".

"Kyllä, sinä sanot oikein".

Hän sulki silmänsä ja nukkui, onnellinen hymy vaaleilla huulillaan.

Anette siirtyi töinensä tuonnemmaksi akkunan eteen. Lorenz istahti hänen viereensä ja katseli hänen käsiänsä, jotka niin ahkerasti virkkauksessa liikkuivat.

Anette kohotti päätänsä, mutta loi silmänsä jälleen alaspäin ja punastui.

"Sitten on jo paljo aikaa kulunut, kun viimeksi juttelimme. Silloin sinä olit pieni tyttö --"

"Talonpoikaistyttö, joka ei prinsessan osia näytellä osannut".

"Ja nyt sinä olet täysikasvuinen, impi --"

"Joka ei osaa prinsessan osia näytellä hänkään. Siellä kaukana Parisissa sinä kait olet todellisia prinsessoja nähnyt?"

"Olen, minä olen siellä tarpeekseni naisia nähnyt".

"Ja kauniita ja komeita?"

"Ylen kauniita ja komeita".

"Ylenkö?"

"Niin, naisten laita on samoin kuin kovin tuoksuvain loistokukkienkin. Ne huumaavat aluksi, mutta sitten niihin ikävystytään, ja sitten saapi niistä päänkivistystä."

"Nyt sinä tähtäilet niin korkealle, että minä tuskin sinua ymmärrän".

Rouva Falk avasi silmänsä.

"Hiljaa, me herätämme tädin!" sanoi Anette.

"Ei, jutelkaa vaan, lapset, minua ilahduttaa nähdä teitä niin yhdessä istumassa".

Tomine avasi oven. Vieras herra halusi herra Falkia puhutella.

Lorenz meni omaan huoneesensa.

Se oli pieni, lihava herra, kasvot kalpeat ja parrattomat, niin kuin useimmilla näyttelijöillä tapaa olla. Hänellä oli komea puku, vaaleat hansikkaat ja korkea hattu.

"Minulla kait on kunnia herra kirjailija Falkia puhutella?" sanoi hän köpenhaminalaisella murteellaan.

"Kyllä".

"Minun nimeni on Stegerup ja olen täällä oleksivan tanskalaisen näyttelijäseuran johtaja. Minä mieluisasti tahtoisin teiltä pienen ilvenäytelmän tilata, semmoisen oikein hauskan, pienen ilvenäytelmän. johon kupletteja ja pukuja ja muuta semmoista kuuluisi, jonkunlaisen naurukappaleen, niin, kyllä te ymmärrätte. Olettehan semmoisia Parisissa paljon nähnyt?"

"Ylen paljon," jupisi Lorenz huoaten.

"Tahdotteko sellaisen ottaa kirjoittaaksenne?"

"Kyllä -- minä -- tahdon koettaa".

"Entäs palkkio? Mitä ajattelette vaatia?"

"Sen johtaja saapi itse määrätä".

"Mitä arvelette neljästäsadasta kruunusta?"

Neljäsataa kruunua, sepä oli jo koko sievä rikkaus!

"Kyllä, kiitoksia; kyllä minä siihen tyydyn".

"Mutta sen täytyy kahdeksan päivän kuluessa valmistua".

"Kyllä valmistuu", sanoi Lorenz reippaasti. Hänet oli vallannut semmoinen erinomainen halu työtä tehdä, äidilleen iloa tuottaa -- viimeistä iloa.

Hän tuli saliin.

"Äiti, minä olen uutta työtä saanut. Minä ansaitsen neljäsataa kruunua kahdeksassa päivässä".

"Jos semmoista riittää, niin pian voit miljoonain omistajaksi päästä", sanoi äiti hymyillen.

Lorenz oli niin innokas. Hän neuloi vihon konseptipaperia yhteen, otti uuden kynän ja alkoi luonnoksiaan tehdä.

Oli oikein ihmeellistä, miten työ sujui.

Aatteita ilmaantui, näytökset liittyivät toisiinsa, ja sukkeluuksia ja sujuvia kupletteja oli siinä oikein satamalta vaan.

Sillä tavalla hän istui kaiket päivät tuonnempana nurkassa kirjoituspöytänsä ääressä, äidin siinä vieressä vuoteessaan niin tyytyväisenä levätessä; Anette istui virkkuineen entisellä paikallaan akkunan edessä.

Kentiesi työ sen tähden niin keveästi sujui, kun kahden rakastavaisen naisen silmäykset hänen kirjoittaessaan häntä hyväilivät.

Kappale oli valmistunut ja tilaajalle annettu. Se oli hyvä, oikein hyvä, mutta -- se oli vaan ylioppilas-ilveilyä, ei mitään muuta, eikä siinä hituistakaan edistyksen jälkiä havaittu.

Hän makasi illalla ja painot epätoivoisena polttavata päätään päänalaiseen.

Eikö hän sitten milloinkaan pitemmälle pääsisi, vaan pitäisikö hänen lahjakkaaksi tai teon tavoittelijaksi ikuisesti jäädä? Ja kumminkin hän tunsi itsessään runoilijan hengen asustavan.

Mitäpä vielä sitten sen ilmoille viettelemiseksi vaadittaneekaan?

XVII.

Koditon.

Rouva Falk oli onnellinen ja tyytyväinen, sillä olipa hänen poikansa osoittanut rahoja kokoomaan kykenevänsä: mutta päivä päivältä hän kävi yhä heikommaksi.

Vindahlilaiset kävivät, häntä usein katsomassa, ja rouva Verlund samoin.

Oli varhainen aamu.

Lorenz ja Anette, jotka yön olivat valvoneet, olivat tuokioksi huoneisinsa lepäämään menneet. Norderudin matami, joka myös oli sairasta katsomaan tullut, istui yksinänsä hänen luonaan.

"Ragnhild", sanoi rouva Falk, "nyt, minun pois mentyäni Lorenz jääpi yksinäiseksi maailmaan. Älä sinä häntä turvattomaksi heitä. Hän tarvitsee vähän tukea. Hän on niin heikko".

"Minä lupaan sinulle, että minä häntä silmällä pidän, missä ikään hän kulkeekin, ja parhaimman kykyni mukaan häntä autan. Hän on veljeni ainoa lapsi, ja minä toivon, ettei Falkien suku häneen sammu. Ehkä hän vielä Falkestadin isännäksikin saattaa päästä. Hänessä on paljo hyvää. Se vaan on hänen suurin vikansa, että hän on lahjakas".

"Miten sinä saatat semmoista lausua?"

"Tähän aikaan on niin muodin mukaista olla lahjakas. Lahjakkaana oleminen on niin hienoa; mutta ne ovat harvat, joilla on todellisia lahjoja. Kaikki nuoret herrat ovat leikin vuoksi kirjailijoita ja taideniekkoja olevinansa, kunnes he itsekin uskovat älyniekoiksi tulleensa, eivätkä he lopuksi kuitenkaan muuta ole kuin kohtalaisia, ja kohtalainen taiteilija on surkuteltavin, mitä olla saattaa".

"Uskotko sinä siis, ettei hänestä iki päivinä mitään tule?" kysyi rouva Falk vapisevalla äänellä.

"En minä sitä tiedä, aika on sen näyttävä ja ehkä piankin, ja toivokaamme sitä molemmin; mutta yhden ammatin minä tiedän, mihin hän kelpaa, eikä se hulluinta laatua olisikaan".

Hän kumartui kälyänsä kohden ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

Valoisa hymy levisi rouva Falkin kasvoille. Sitten hän lepäsi hetkisen hiljaa ja hengitti raskaasti.

"Ragnhild, pane tyyny paremmin selkäni alle. Minua -- minua -- tukehduttaa".

Niin kummalliset väreet kävivät hänen suunsa ympärillä.

Norderudin matami sovitti tyynyn hänen allensa, meni sitten toiseen huoneesen ja herätti Lorenzin.

"Jos haluat vielä kerran elämässä äitisi nähdä, niin tule saliin. Ei hänellä enää pitkältä aikaa jäljellä ole".

Rouva Falk lepäsi hiljaisena, kädet ristiin puristettuina, ja näytti nukkuvan.

Norderudin matami oli asettunut päänalaisen kohdalle, ja Lorenz istui vuoteen ääressä. Anette seisoi hänen vieressään. Hän oli sattumalta tullut kätensä Lorenzin kaulalle laskeneeksi, ja tämä nojasi päätään hänen rintaansa vasten ja nyyhkytti.

"Älä itke, Lorenz! Minä olen niin väsynyt, että lepo tuntuu minulle niin suloiselta, ja ovathan täti ja Anette sinun luonasi. He ovat niin hyviä ja helläsydämisiä. Jumala teitä kaikkia siunatkoon!"

Sitten hän taas sulki silmänsä, pää vaipui alaspäin olkapäätä kohden, ja hiljainen hengähdys tuli vaaleiden huulien välistä.

Lorenz lepäsi vieläkin Anetten rintaa vasten.

Norderudin matami hiipi hiljaa hänen luoksensa.

"Hänen taistelunsa on nyt loppunut".

"Kuollut -- oi, äiti, äiti!"

Hän heittäytyi vuoteelle ja tarttui kuolleen käteen. Se oli kylmä ja kankea.

"Kas niin, mene nyt omaan huoneesesi ja lepää ja itke itkusi".

Täti talutti hänet sinne. Hän astui kuin unissaan ja vaipui tuolille.

Ei hän tiennyt, kuinka kauvan hän siinä oli istunut. Kaikki oli hänestä kuin unta vaan.

Ovea koputettiin hiljaa. Vindahl astui huoneesen.

Pienen bergeniläisen silmissä kiilui kyyneleitä, kun hän entisen oppilaansa luokse nilkutti ja antoi hänelle kirjeen, joka sisälsi tekijäpalkkion teaatterin johtajalta.

Lorenz pisti koneentapaisesti sen taskuunsa.

"Kas niin, rupeapas nyt mieheksi jälleen, ystäväni, meillä on paljo asioita huolehdittavana. Meidän täytyy saada lääkärintodistus, ilmoittaa kuolemantapaus jako-oikeuteen, ja sitten on myöskin -- arkku ostettava".

"Niin, onhan minulla rahoja tässä. Tulivatkin parhaasen aikaan".

He tulivat saliin ja astuivat vuoteen viereen.

Norderudin matami oli jo kälynsä puettanut.

Siinä hän lepäsi niin kauniina, rouva Falk, hienoine, kalpeine kasvoineen ja melkein hymyhuulin. Hän oli puettu kirjailtuihin morsiusvaatteisinsa ja piteli kukkavihkoa käsissään, mirtin-oksia oli hänen päänsä ympärille asetettuina.