Part 6

"Minä näin teiltä valoa, rouva Falk, ja sen vuoksi teki mieleni tulla istumaan ja vähäsen pakinoimaan, jos ei se teille vaivaksi olisi. Te vartootte kait Lorenzia, ja minä Ferdinandia".

"Niin, he ovatkin aika heittiöitä molemmat kuluttelemaan kaupungilla kaiket iltansa".

"Se käy kyllä laatuun teidän pojaltanne, sillä hänpä on aina hienoissa seuroissa; mutta minä olen peloillani Ferdinandin vuoksi. Hän käy ja kiertelee kaiket päivät paikkaa etsien; mutta kun hän illalla kotiin palajaa, on hän toisinaan hieman humalassa, ei paljoa, rouva Falk, minä vakuutan teitä siitä, eikä hän koskaan ole epäkohtelias eikä törkeä, niin kuin monet muut, vaan hän menee aina siivosti levolle. Ja niin kiitollinen kuin hän on jok'ainoasta killingistä, minkä saa! Tänään hän sai kymmenen krunnua maksaakseen etukäteen asioitsijalle, joka on luvannut hänelle paikkaa kuulustella. Hän laski niin hellästi kätensä kaulalleni ja suuteli minua. Ei hän ole ilkeä, vähän vaan kevytmielinen, ja kun hän nyt paikan saa, niin saatte nähdä, että kaikki vielä hyväksi kääntyy. Vähäsen surua täytyy lasten silloin tällöin tuottaa: mutta sittenpä heistä taas iloakin saadaan".

Rouva Falk huokasi.

Juuri silloin porttikelloa kovasti soitettiin.

Rouva Verlund hypähti ylös.

"Se on varmaankin Ferdinand, joka on portin avaimen unohtanut".

Hän juoksi alas ja avasi. Poliisi seisoi siellä ulkopuolella.

"Tiedättekö sanoa, missä rouva Verlund asuu?"

"Minä se olen. Siunatkoon, poikani -- Ferdinand -- eihän toki liene mitään tuhmuuksia tehnyt?"

"Ei, mutta -- hän on kovin sairaana -- hän makaa eräässä ravintolassa tuolla sivullapäin, jos haluatte kanssani tulla".

"Tulen, minä tulen heti".

Hän puki kiireesti päällysvaatteet yllensä ja seurasi häntä. He pysähtyivät erään vanhan, matala-akkunaisen huoneen eteen. Kello oli yli kahdentoista, niin että se jo oli suljettu; mutta sisäpuolelta loisti valo, ja poliisi koputti.

Vanhanpuoleinen nainen, kengät lätsällään ja hiukset kuin hottentotin päässä, avasi oven. He astuivat suureen huoneesen, jossa pitkin lattiata oli pieniä pöytäkuluja ja tuolirania ja ummehtunutta viinan hajua sekä vanhaa tupakansavua tukehduttamaan saakka.

"Missä minun poikani on?" kysyi rouva Verlund värisevällä äänellä.

"Täällä sisällä".

"Onko hän kovin sairas?"

"Mutta, hyvä rouva, kuollutpa hän jo on".

"Kuollut!"

Rouva Verlund nojautui horjuen pöytää vasten. Silmät tuijottivat, suu jäi auki rempalleen. Hän olisi niin mielellään itkenyt, mutta ei voinut. Viimein hän sanoi kolkosti ja soinnuttomasti:

"Oliko hän humalassa?"

"Ei; miten saatatte, rouva hyvä, semmoista luulotella? Hän tuli vaan juomaan lasin olutta, eikä hän todellakaan ollut mitään sitä ennen nauttinut, sen voi varsin selvästi nähdä; hän oli niin selvä, että oikein hauskaa oli häntä katsella".

Ferdinand oli kyllä istunut ja juonut siellä yhtä niittaa aamusta alkaen, mutta ei hän uskaltanut sitä niin sanoa, että poliisi sen olisi kuullut: ja olisihan ollut syntiä hänen siivolle äidilleen semmoista ilmoitellakin.

"Vai niin, hän oli siis vallan selvä?"

"Yhtä selvä kuin minäkin".

"Jumalan kiitos, sitten on se sydänhalvaus ollut, joka hänet on lopettanut. Hän tunsi kait kipua ohitse kulkeissaan. Eihän muuten lienee ollut hänen tapansa milloinkaan ennen tänne poiketa?"

"Ei milloinkaan".

"Täällä sisälläkö hän lepää?"

"Niin; mutta rouva kait itsekin hyvin ymmärtää, etten minä saata hänen antaa täällä yötä maata. Tässä talossa asuu yksi palkkakantaja, ja minä olen puhunut siitä hänelle, niin että hänen käsirattaansa ovat jo valmiina".

"Kiitoksia! Niin, parasta kyllä on viedä hänet kotiin, nyt kun on niin pimeä, ettei kukaan näe".

Hän astui yksinään sinne ruumiin luokse.

Ulkona vihmoi vettä. Kaasulyhdyt seisoivat ja vilkkuivat unisina kuin sumussa, ja kaduilla oli ohut kerros likaista lumilatkua.

Palkkakantaja astuskeli raskaasti ja kyyryselkäisenä vaivalloisesti työntäen rattaita edellään. Vanha hevosloimi oli alle levitetty ja risainen tervavaate peitoksi. Semmoiset ne Ferdinand Verlundin paarivaatteet olivat.

Äiti astui rattaiden jäljessä raskaasti ja kumaraisena, juuri kuin unissaan.

Poliisi ja hottentottinainen seisoivat rapulla ja katselivat heidän jälkeensä.

"Eihän tästä mitään tutkintoa tulle?"

"Ei, mitäpä siitä tutkia!"

"Jumalan kiitos! Ehkä konstaapeli halunnee juoda lasin totia näin kostealla ilmalla? Minun täytyy, hiisi vieköön, itsellenikin virkistykseksi pisarainen laittaa. Minä tulin niin hämmästyneeksi. On niin ikävätä, kun jotakin semmoista tapahtuu näin säädyllisessä talossa".

Molemmat menivät sisään, ja palkkakantaja kulki raskaine kuormineen eteenpäin ja katosi usvaan.

Lorenz seisoi ja hapuili portin avainta. Kun hän katsahti taaksensa, seisoi rouva Verlund juuri hänen takanansa.

"Hyvää iltaa, rouva Verlund. Oletteko ulkona näin myöhään?"

"Olen, minä -- kävin Ferdinandia noutamassa".

"Ferdinandiako?"

"Hän lepää -- täällä -- rattailla -- kuolleena".

"Suuri Jumala, mitä sanoitte! Suokaa -- suokaa minun auttaa teitä!"

He kantoivat hänet puodin kautta huoneesen ja laskivat sinne sohvaan.

Kun Lorenz tuli äitinsä luokse, istui tämä vielä neulomassa. Kalpeana ja vavisten hän heittäytyi äitinsä kaulaan.

"Oi, äiti, se on kauheata!"

Sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut.

"Ja luuletko sinä hänen itsensä kuoliaaksi juoneen?" kysyi hän.

"Kyllä; hän on näinä viime aikoina ollut niin hurja juomaan, etten minä halunnut ensinkään hänen kanssansa seurustella. Hän tahtoi viedä minut mukanansa muutamiin huokeisin kapakoihin, sillä niissä saa enemmän rahallansa, sanoi hän. Minä tapasin hänet aamulla. Silloin hän minulle näytti kymmentä kruunua ja sanoi, että hän nyt laittaa itsensä oikein juhla humalaan".

Äiti kohotti päätänsä.

"Lorenz -- et sinä -- sinä saa milloinkaan minulle tuommoista surua tuottaa. Se minut tappaisi".

"Mutta, äiti --"

"Seuraelämä on vaarallista elämää, poikaseni. Alkoihan Ferdinand sillä tapaa, hänkin. Ajattelepas, jos sinullekin lopuksi niin kävisi!"

"Ei, äiti, siitä saat huoletta olla. Mutta emmekö mene alas tuokioksi rouva Verlundin luokse?"

"Niin, menkäämme vaan".

Lamppu loi himmeätä valoansa tuohon suureen matalaan huoneesen, joka oli täpö täynnä kuluneita huonekaluja.

Haalakanvehreällä sametilla verhotussa sohvassa lepäsi Ferdinand suoraksi oikaistuna parisilaisessa vaatteuksessaan korupunaisine kaulahuivineen ja näytti nukkuvan. Eivät hänen kauniit kasvonsa olleet paljoakaan kalpeammat entistään, ja mustat hiukset olivat siististi kammatut. Äiti istui hänen päänsä kohdalla; kädet lepäsivät yhteen puristettuina edessä hiukikuluneella silkkihameella, ja päätään hän hiljaisesti eteen ja taaksepäin huojutteli, niin että paksut kultaiset korvakellukkaat heiluivat, ja oikeastaan mitään ajattelematta hän tuijotteli ylös ilmaan. Hän käänsi vähäsen päätänsä heidän huoneesen tullessaan.

"Niin, se on totta, se on todellakin totta, rouva Falk. Hän on kuollut, minun poikani, kuollut juuri nyt, kun hän olisi paikan saanut ja äitiänsä vähän auttanut Tämä kaikki tuntuu minusta kuin pahalta unelta: mutta tämä on kumminkin totta. Oi, jospa vaan voisin vähäsen, edes vähäsen itkeä!"

"Saattaisimmeko mitään hyväksenne tehdä?"

"Ette, kiitoksia, ette mitään tänä iltana. Minun luullakseni on parasta, että minä ja Ferdinand saamme nyt kahden olla. En minä saa häntä enää kauvoja luonani pitää. Sen tähden minä nyt istun tässä hänen vuoteensa ääressä niin kuin silloinkin, kun hän vielä pieni oli, ja ehkä minä sitten voisin itkeä vähäsen. Sitä minä vaan nyt toivon".

"Niin, hyvää yötä sitten, rouva Verlund!"

"Rouva Falk?"

"Niin".

"Ei hän ollut tänä iltana humalassa. Ei, ei vähääkään, ja siitä minä olen niin iloinen. Hän sairastui kadulla, ja sitten hän meni sinne -- sinne ravintolaan lepäämään. Ei hänellä ollut tapana muutoin siellä koskaan käydä -- ei koskaan! Niin sanoi rouva siellä -- siellä ravintolassa, ja siitä minä olen niin iloinen".

Rouva Falk taputti hiljaa hänen kiiltävän mustia hiuksiansa.

"Hän on kaunis, minun poikani, eikös niin? Ja niin hyvä kuin hän oli! Muistattehan, että niinä kerroin, miten lempeästi hän minua tänä aamuna ennen lähtöänsä suuteli? Siitä minä olen niin iloinen".

Hänellä oli nyt tällä hetkellä niin paljon surua, että hän vaan ajatteli, mistä kaikesta hän saattoi iloinen olla.

Kun Lorenz äidillensä hyvää yötä lausui, loi tämä kyyneleisen silmäyksensä niin kummallisesti häneen. Lorenz luuli siinä jotakin nuhdetta havaitsevansa.

Mutta eihän ollut hänellä mitään, mistä nuhdella itseänsä!

Hän viipyi tosin iltasilla kauvan ulkona; mutta eipä hän milloinkaan itseänsä humalaan juonut. Ei hän tosin mitään lukenut -- mutta kirjoittelipa hän sen sijaan, ja eikä hän tosin mitään ansainnutkaan, mutta ansaitsihan äiti -- sillä äitipä työtäkin teki, eikä hän sitä tehnyt.

Ja niinhän kaikki vanhemmat tekevät, siksi kunnes lapset itse voivat itsestänsä huolta pitää, ja sitten eivät he vanhemmistansa mitään piittaa.

Mutta eipä hän semmoinen olisi. Oi, äidille hän kaikki niin hyvin laittaisi, kun vaan ensin -- kuuluisaksi tulisi. Ja siihen hän nukkui.

Rouva Falk makasi kauvan valveillaan ja ajatteli Ferdinandia. Niin huono ei sentään hänen poikansa ollut, ja siitä voi hän iloinen olla.

Köyhät ja äidit ovat tyytyväisintä väkeä. He iloitsevat niin vähästä.

XIII.

Rantaporras vedetään pois.

Hän oli saanut suuren kehoituksen, suurimman kehoituksen, mikä Norjassa nuorelle "toivehikkaalle" kirjailijalle annetaan. Hän oli saanut 400 kruunua matkarahoja.

Lorenzin oli ulkomaille ja matkoille lähteminen.

Hän oli suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon, oli kolmenkolmatta vanha eikä huolinut lainopillisia kirjoja ostaa. Hän oli liian lahjakas lukujansa jatkamaan. Sitä kaikki ihmiset sanoivat, vieläpä pari professoriakin, ja täytyipä hänen sitten itsekin sitä uskoa.

"On koko joukot lahjakkaita ihmisiä, joista ei tässä maailmassa milloinkaan tule mitään muuta kuin filosofian kandidaatteja ja lahjakkaita", sanoi Norderudin matami.

Rouva Falk ajatteli myös jotakin sinne päin hiljaa itseksensä; mutta mitäpä siitä hyötyä oli? Olihan Lorenz saanut matkarahat. Niitähän saattoi ainoastaan matkustukseen käyttää; hänen täytyi siis matkustaa; mutta tietysti täytyi niiden lisäksi vielä enemmän rahoja hankkia.

Hänelle onnistui saada toimeen ylioppilas-näytelmä jossakin teaatterissa. Huone oli täpö täynnä ja mieltymys myrskyilevä, ja hän sai pari tuhatta kruunua kokoon. Se tuki kassaa; hän laittausi hyvään vaatteesen, ja lähtöpäivä määrättiin.

Nyt oli viimeinen ilta, minkä Lorenz oli kotona.

Suuri matka-arkku oli keskellä lattiata, ja tuoleilla äsken silitettyjä paitoja, sukkia, pari uutta vaatekertaa ja rouva Falkin iso valokuva leikkauksilla koristetuissa puitteissa.

Lorenz istui ja järjesti suosituskirjeitänsä; rouva Falk sääli vaatteita matka-arkkuun, ja rouva Verlund katseli syrjästä.

Hän oli niin laihtunut ja rypistynyt, ja kiiltävän mustiin hiuksiin oli jo useita harmaita juovia ilmaantunut.

Hän piti herkeämättä nenäliinaa silmillään ja itki.

"Siunatkoon sentään, miten tämä minulle Ferdinandia muistuttaa! Juuri noin minäkin puuhasin ja säälin hänen tavaroitaan. Nyt on jo enemmän kuin vuosi kulunut siitä, kun hän kuoli. Luuletteko, rouva Falk, että minä nyt jo saatan surun heittää? Niin, surupuvun, minä tarkoitan. Surun minä kyllä saan aina pitää".

"Kyllä, sen voitte vallan hyvin tehdä, rouva Verlund".

"Minä sanon teille, että minun täytyy ottaa pitääkseni ruuni hameeni. Tämä tuskin pysyy koossa enää, eikä minulla ole varaa ostaa minkäänmoista uutta mustaa hametta. Kaikki, mitä saan kokoon haalituksi, menee Ferdinandin velkain maksuksi. Yhtä päätä tulee Ranskasta uusia laskuja. Kovin kalliiksi tulee elää ulkomailla, Lorenz".

Rouva Falk laski juuri paitaa matka-arkkuun. Pari kyyneltä putosi sen laskoksiin.

Lorenz näki sen ja painoi päänsä alaspäin, Herra nähköön, mitä tuolla rouva Verlundilla tehdäänkin täällä ylhäällä tänä iltana myötäänsä istumassa ja poikaansa muistuttelemassa? Eipä _hän_ ollutkaan Ferdinandin kaltainen muuten kuin siinä, että hänkin matkustaa ulkomaille, ja samoinhan tekevät niin monet muutkin, eikä hän matkustanutkaan äitinsä rahoilla. Itsepä hän ne oli ansainnut.

Onneksi Vindahlilaiset tulivat samassa. Entinen neitsy Mikkelsen oli paljon hyvään päin muuttunut. Ei hän ollut enää kalpea, eikä hänessä enää liikalihaakaan ollut; pyylevä hän sentään oli ja punaposkinen.

He istuivat ja pakisivat hetkisen aikaa, siksi kunnes matka-arkku oli täyteen ladottu. Kun rouva Falk kiersi arkun lukkoon ja antoi huoaten avaimen Lorenzille, nousivat he ja aikoivat lähteä.

Vindahl nilkutti Lorenzin eteen, puristi hänen kättänsä ja sanoi:

"Minä autan äitiäsi, niin hyvin kuin kykenen, sillä aikaa, kun sinä poissa olet, ja jos jotakin tapahtuisi, niin minä siitä heti sinulle kirjoitan".

"Minä toivon, ettei mitään erinomaista tapahtuisi".

"Eihän sitä koskaan tiedä. Äitisi on heikko ja riutunut raskaasta työstä, johon ei hän ole tottunut, ja murhekin on avullisena häntä murtamassa ollut; mutta hän on lujatahtoinen ja pysyy kohdallaan. Hän on niitä, jotka samoavat eteenpäin kunnes kaatuvat".

Lorenz tunsi rinnassaan niin kummallista ahdistusta.

Ei sopisi antaa hänen sillä tavalla samota eteenpäin siihen asti, kunnes kaatuu. Mutta eipä hän sitä ole aikonutkaan. Kun hän nyt vaan -- --.

"Hyvää yötä, Lorenz!" sanoi rouva Verlund. "Hyvästi, ja onnea matkalle! En minä tule huomenna höyrylaivalle. Minä olen liian kehnoissa vaatteissa, ja sitten minä vielä pelkään, että joutuisin liiaksi paljon Ferdinandia ajattelemaan".

Lorenz makasi valveillaan kauvan sinä iltana, ja loistavia tulevaisuudenkuvia oli hänen mielensä täynnä. Päivänpaahteinen etelämaa hehkui miellyttävänä hänen mielikuvituksissaan. Parisi häntä luoksensa viittoi, Parisi, maailmankaupunki, pitkine bulevardeineen, loistavine linnoineen ja kauniine naisineen. Mutta kaiken tämän ihanuuden keskeltä nousi yhä taukoamatta hänen sielunsa silmäin eteen uusi taulu, synkkä, kolkko taulu. Siinä oli Ferdinand Verlundin kalpea ruumis, joka pitkänänsä sohvassa lepäsi, silmät kiini suljettuina, ja hänen vieressään istui äiti hiukikuluneessa mustassa silkkihameessaan ja huojutteli päätänsä, niin että kultaiset korvakellukkaat heiluivat.

Hän kääntyi vuoteessaan ja yritti jotakin muuta ajatella; mutta tämä kuva oli hänen silmissään vielä sittenkin, niin selvänä, niin selvänä kuin valokuva.

Viimein hän vaipui levottomaan unenhorrokseen.

Höyrylaiva oli matkaan valmiina.

Lorenz käveli ympäriinsä laivasillalla komeassa matkapuvussaan ja lausui jäähyväisiä tuttavilleen.

Siellä oli saapuvilla paljo hänen tuttaviansa. Vindahlilaiset ja Finneläisetkin muiden joukossa.

Rouva Gusta Finnellä, syntyisin Londemann, oli suuri kukkavihko, jonka hän keimeilevästi hymyillen Lorenzille tarjosi. Lorenz kiitti häntä teeskennellyllä ystävällisyydellä. Arvoisa rouva näyttikin niin anteeksiantamattoman rumalta seisoessaan siinä synkkämielisessä aamuhämärässä lihavana ja punatukkaisena, kasvot näppylöitä täpö täynnä. Ja entäs mies hänen rinnallaan! Varmaankaan ei hän ollut viime yön humalasta itseänsä oikein selväksi nukkunut; sillä hän oli niin inhottava rähnys ja tihrusilmäinen.

Soitettiin kolmatta kertaa.

Lorenz suuteli äitiänsä ja vetäytyi laivaan.

Askel oli astuttu ja porras hänen ja entisyyden väliltä katkaistu ja nyt alkoi matka ulos avaraan maailmaan. Hän oli polttanut kirjansa, heittänyt lukunsa, elämän täysi tosi oli alkava. Nyt saataisiin nähdä, kykenisikö hän niillä suurilla lahjoiillansa, joilla hän niin paljon oli keimaillut, mihinkään muuhun, kuin ylioppilasilveitä kirjoittelemaan ja taiteenharrastelijain teaattereissa loistavia osia näyttelemään.

Mutta ei hän tämän hetken vakaisuutta nyt kuitenkaan miettimään joutunut. Hän oli vaan iloinen, iloinen siitä, että hän pääsi ulkomaille ja hiukkasen ympärilleen näkemään.

Tosin hän tunsi vähäsen ahdistusta rinnassaan, kun hän äitiänsä tarkasteli.

Hän seisoi siellä hienona, kalpeana surupuvussaan, niin kuin ainakin, ja koki hymyillä; mutta kyyneleitä valui hänen poskiansa pitkin.

Hän mietti, että hänen kentiesi pitäisi oleman ylpeä ja iloinen, mutta kumminkin hän oli niin murheellinen, niin sanomattoman murheellinen. Hän oli siitä peloissaan, millainen Lorenz silloin olisi, kun hän matkaltaan takaisin palajaa.

Täytyisikö hänen kentiesi nähdä hänet takaisin saavansa samanmoisena kuin Ferdinand Verlund oli, sielun ja ruumiin puolesta turmeltuneena?

Siellä etelässä on pahe niin vaarallinen; sillä se on niin kaunis.

Nyt rautaporras vedettiin pois, ja laiva lähti liikkeelle.

Lorenz heilutti hattuansa, ja rouva Falk käytti nenäliinaansa kahdella tavalla. Hänen täytyi sitä heiluttaa ja sillä hänen täytyi kyyneleitänsäkin kuivata.

Höyrylaiva eteni etenemistään. Nyt äiti oli yksinään. Hän olisi niin mielellään häntä rintaansa vasten puristanut ja pyytänyt, ettei hän jättäisi häntä; mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.

Olihan rantaporras jo laivaan vedetty.

Rouva Falk toivoi tällä hetkellä, että hänellä olisi ollut semmoinen poika, joka ei olisi niin lahjakas ollut.

XIV.

Parisin elämää.

Oli huone sisustetussa asuntohotellissa erään bulevardin varrella. Se oli varustettu mataloilla, topatuilla parisilaisilla huonekaluilla, ja uuninreunalla oli tuo välttämätön "reunustus", kaksi haarakasta kynttilänjalkaa ja kello, jotka jokaista ranskalaista huonetta kaunistavat, herttuattaren hovisalista portinvartijan komeroon saakka.

Nojatuolissa loikoi nuori mies pitkällään. Kasvot olivat kalpeat ja vähäsen väsyneen näköiset, hiukset viimeisen muodin mukaan otsalle kammatut ja lyhyiksi leikatut, ja suuren, mutta somamuotoisen nenän alla pilkisteli pari hienoja, vähän punertavia viiksiä, joiden päät olivat unkarilaisella partavoiteella vahatut.

Hän oli illallisia varten valmiiksi puettu, valkea huivi kaulassaan, mutta oli ylleen heittänyt ruunista sametista laitellun ja keltaisella atlaskavuorilla varustetun aamunutun, joka edestä paksuilla keltaisilla silkkinauhoilla kiinnitettiin.

Lorenz Falk nousi seisaalleen ja avasi yhden palkongille vievistä ovista.

Ulkona satoi kaatamalla.

"Niin, nythän on kaunis Toukokuun ilma, ja näin kylmä täällä lämpimässä etelässäkin!"

Samassa avattiin ovi, ja nuori luutnantti astui huoneesen.

"Hyvää iltaa mr. Falk. Aijotteko ulos lähteä?"

"Aijon, nyt on matami de Pontjoien vierailu-ilta. Hän loukkaantuu niin pahasti, jos ei hänen luoksensa mennä".

"Sepä oli ikävää! Minä ajattelin, että menisimme Valentinoon tänä iltana. Clarisse tulee tänne minua ottamaan".

"Ei, hyvä mr. Vibertin, se on vallan mahdotonta. Eikä minulla sitä paitsi ole yhtään rahaakaan".

"Ja minä kun juuri mielin muutamia frankkeja teiltä lainata!"

Luutnantti Vibertin pörhisteli suuttuneena mustia, kiharaisia hiuksiaan.

"Minä olen Clarisselle luvannut illallisen tänä iltana. Hän istuu ja puuhailee kukkineen päiväkaudet. Hän on useammin kuin kerran vaan minua auttanut, kun olen pulassa ollut".

"Siitä minä olen kovin pahoillani; mutta ei minulla ole ainoatakaan sou'ta. Minä olen kirjoittanut rahaa äidiltäni. Olen tuhlannut tavattoman paljon tänä talvena".

"Te olette paljon ottanut osaa seuraelämään, ja olette paljon huvitelleet yhdessä Colomben kanssa".

"Hän tuli minulle liian kalliiksi, ja minä olenkin jo hänestä erot tehnyt".

"Todellako?"

"Todellakin. Sitä paitsi minä olen rakastunut".

"Ah!"

"Nuoreen, kauniisen ja rakastettavaan impeen".

"Mademoiselle Angélique de Pontjoiehen".

"Juuri niin".

"Ystävä raukka; tiedättekö, paljonko hän myötäjäisiä saa?"

"En".

"Mutta minäpä tiedän. Korot tuskin riittävät hänen vaatteukseensa vuoden kuluessa".

"En minä ole aikonutkaan häntä heti naida".

"Ette suinkaan; jos minä nain, niin minä otan rikkaan. Muuten pidän Clarissen. Hän on kiltti ja järkevä tyttö".

Ovea koputettiin.

Kookas, kaunis, vanhanpuoleinen nainen pilkisti oven raosta.

"Kuulin portinvartijalta poikani täällä olevan. Saanko luvan astua huoneesen?"

"Tehkää niin hyvin!" lausui Lorenz, ja tarjosi hänelle nojatuolia.

"Ethän toki liene käynyt ylhäällä minun huoneessani, äiti?"

"En, poikaseni".

"Onkin niin vaikeata kapuilla niitä monia rappuja. Me istumme mieluummin täältä, jos mr. Falk suvaitsee. Oli varsin odottamatonta tavata sinut täällä tähän aikaan päivästä".

"Minä söin päivällistä tässä lähellä erään ystävättären luona, ja minä luulin sinulle aina iloista olevan äitiäsi tavata", sanoi hän hieman nuhdellen. "Meidän täytyy kuitenkin mennä ylös sinun huoneesesi. Minulla on jotakin sinulle puhuttavaa".

"Sitten on minun meneminen edellä katsomaan, onko siellä kaikki järjestyksessä".

"Ei tarvitse", sanoi hän nuivasti. "Minä tulen samassa sinun kanssasi. Hyvästi, mr. Falk!"

"Hyvästi, madame!"

Mr. Vibertin kääntyi ovella ympäri ja viittasi Lorenzille.

Tämä ymmärsi tarkoituksen ja meni alas ovenvartijan luokse ja pyysi, että tämä Clarissen ohjaisi hänen huoneesensa, jos hän tulisi.

Lorenz istui hetkisen mietteissään, sytytti papirossin ja puhalteli savurenkaita ilmaan.

Madame Vibertin astui taas huoneesen. Hän oli toisen hansikkaansa lattialle pudottanut.

Hänen mennessään seurasi Lorenz rappuja alaspäin.

Kun hän meni käytävää pitkin poikansa käsivarteen nojaten, niin hänen samettikaapunsa melkein liipasi nuorta tyttöä, joka oli tieltä pois seinän viereen vetäytynyt ja katseli häntä.

Se oli Clarisse.

Tuolla pienellä kukkakauppiattarella oli sangen kauniit, mutta muuten tavalliset kasvot, ja hän oli sievässä, tummassa puvussa.

Hän seisoi ja siveli hansikkaitansa ja kiristeli hampaitansa itkua pidelläkseen, ja hänen rintansa aaltoili rajusti.

Madame Vibertin tarkasteli häntä terävillä silmäyksillä. Mr. Vibertin astui nuivana ja tyynenä äitinsä rinnalla. Lorenz loi silmänsä maata kohden.

Kun madame Vibertin oli häneen selkänsä kääntänyt, syöksyi Clarisse rajusti ylöspäin rappuja myöten.

"Kuka se nuori tyttö oli?" kysyi madame Vibertin.

"En minä häntä tuntenut", vastasi hänen poikansa. "Tässä hotellissa tulee ja menee niin paljo ihmisiä".

Luutnantti Vibertin avasi vaunujen oven.

"Hyvää yötä, äiti!"

"Hyvää yötä, poikani!"

Clarisse seisoi Lorenzin huoneessa keskellä lattiata, kun he jälleen sinne palasivat.

Hän heittäytyi nyyhkyttäen Vibertinin kaulaan.

"Oi, kuinka hän oli kaunis, tuo sinun äitisi. Minun teki niin kovin mieleni häntä suudella, mutta sen sijaan minun täytyi pahantekijättären tavoin seistä siinä silmät maahan luotuina. Enkä minä kuitenkaan ole mitään muilta rikosta tehnyt kuin sinua rakastanut. Charles, minä tahdon tulla sinun vaimoksesi".

Hän tarttui kovasti hänen käsivarteensa.

"Sinä olet hupsu", sanoi Vibertin tyynesti.

Clarisse vaipui itkien tuolille.

"Kas niin, ole nyt järkevä. Minä menen nyt alas ja tuon isännältä puollon samppanjata, niin pääsemme paremmalle tuulelle. Eihän teidän tarvinne iltamaan mennä ennen kuin kymmeneltä", sanoi hän Lorenzille.

"Minun on nälkä", valitteli Clarisse.

"Ei tule illallisesta mitään tänä iltana. Ei minulla ole rahaa sukuakaan".

Hän meni ja palasi pulloineen heti takaisin.

Samppanja juotiin; mutta ei mieliala siitä sen hilpeämmäksi käynyt.

Clarisse itki, Vibertin oli nyreä, ja Lorenz istui mietteisinsä vaipuneena ja tuskin lasiinsa koski.

Häntä hävetti tämä elämä, jota täällä, vietti. Tätäkö varten hän oli matkarahat saanut ajelehtaaksensa täällä kaikissa kahviloissa ja tanssihuveissa maineeltaan epäiltäväin naisten ja henttutarjokasten seurassa taikka vaihtelevaisuuden vuoksi myöhäiseen yöhön hienomman maailman iltamissa keimaillakseen ja sitten puolipäivään saakka maatakseen.

Tämmöistäkö se matka oli, jonka pitäisi virkistäväisesti hänen sieluunsa vaikuttaman niin kuin kylpymatkan sairaasen; jonka pitäisi uusia näkyaloja hänen silmäiltäväkseen avaaman ja antaman hänelle uusia, tuoreita ja raittiita mielivaikutteita, joita hän sitten paperille panisi?

Entäs paperit? Niin, ne olivat vielä kirjoituspöydällä kirjoittamattomina. Hän oli niin usein aikonut uutta teosta aloittaa, kirjoittaa oikein suurta näytelmäkappaletta, oikein mahtikappaletta alusta loppuun saakka; mutta ei hän saanut kokoon mitään aatteita.