Part 5
"Sinä siitä enemmän saat kärsiä. Minusta tuntuu niin pahalta nähdä sinun päiväkaudet siellä epäterveellisessä puodissa puuhailevan, ja minä täällä ylhäällä oleksin kuin kuningatar. Saattaisithan sinä antaa minun vähäsen itseäsi auttaa".
"Ei sinun terveytesi siedä siellä alhaalla oleksia".
"Entäs sinun?"
"Minä olen suuri ja voimakas. Minä sitä kyllä kestän".
"Mutta jos sinä sairastuisit ja kuolisit pois, silloin minunkin täytyisi sitä kestää. Silloin olisi parempi, että siihen jo tottunut olisin. Ei meillä ole mitään muuta, millä elää, ja täytyyhän Lorenzin päästä maailmassa eteenpäin. Siihen kuluu monta vuotta, ennen kuin hän voi leipänsä ansaita".
"Vait, tuolla hän tulee. Älkäämme siitä enempää puhuko. Jumalan avulla minä kyllä voin elää ja teidän molempain puolesta työskennellä".
Päivällisen jälkeen Lorenz jäi yksinänsä huoneesen; hän meni ja avasi akkunan.
"Isä saisi hyvin heittää pois tuon rasvaisen esivaatteensa, ennen kuin tulee tähän huoneesen", sanoi hän. "Vanhan juuston haju löyhkää täällä joka paikassa".
Hän heittäytyi kullattuun nojatuoliin ja sytytti hienon sikaarin.
Äiti puuhaili keittiössä astiain pesussa, ja alhaalla ummehtuneessa puodissa seisoi isä köyryselkäisenä ja myi eltaantunutta silavaa.
X.
Surujuhla.
Oli uudenvuoden aika.
Lunta oli levinnyt paksuksi peitteeksi kaikille haudoille ja kimalteli loistavan valkeana auringon paisteessa.
Kappelin ovet olivat auki. Molemmin puolin oli suuria kuusennäreitä pystytettyinä, ja pilputtuja kuusenhavuja oli sisäänkäytävän eteen hajoitettu.
Mustapukuisia palvelustyttöjä ja pari liverivaatteista palvelijaa tuli kantaen salvetteihin ja paksuihin villahuiveihin käärittyjä seppeleitä; mutta ilma oli niin kylmä, että kukat paleltuivat niin pian kuin ne esille otettiin, ja suuret komeat kallat kutistuivat kokoon ja riippuivat kellertävänruskeina ja lakastuivat vehreiden lehtien väliin.
Keskellä kappelin lattiata oli seppeleillä ja kukkavihkoilla peitetty arkku, ja toisia seppeleitä ja kukkakimppuja surupukuiset naiset siihen herkeämättä kiinnittelivät.
Norderudin matami seisoi jäykkänä ja vakaisena, mutta muuten tavallisessa tajussaan arkun vieressä pienen pöydän ääressä, otti käyntikortit seppeleistä ja antoi kullekin piioista kuoreen pistetyn mustareunaisen kortin, johon oli painettu:
Sydämellinen kiitos myötätuntoisuudesta.
Beate Falk.
Ensimmäisellä penkillä arkun yläpuolella istuivat rouva Falk, rouva Verlund ja rouva Vindahl, kaikki kolme mustiin pukeuneina. Rouva Falk piti melkein koko ajan nenäliinaa kasvojensa edessä ja nyyhkytti. Molemmat toiset rouvat itkivät äänettä ja taputtelivat lohdutellen häntä olkapäähän.
Lorenz istui hänen vieressään kalpeana ja vakavana. Hän oli sievä surussaankin hienoissa mustissa hansikkaissaan ja uudessa ylioppilaslakissaan, jonka pitkä silkkitupsu riippui toiselta puolella kuin raskas musta höyhentöyhtö.
Hän mietti, mietti niin paljon istuessaan siellä kappelissa isänsä arkun vieressä. Hän näki hänet selvästi, tuon mittavan, voimakkaan miehen, joka päivä päivältä köyryselkäisemmäksi kävi ja jonka askeleet puodin ja asunnon välisiä rappusia astuessa yhä raskaammiksi muuttuivat, siksi kunnes ei hän lopulta enää kyennyt sinne alas menemään. Silloin täytyi äidin mennä hänen sijaansa. Siellä oli niin kylmä, niin kouristelevan kylmä siellä alhaalla, ja hänen hienot kätensä tulivat turpeiksi ja punaisiksi; mutta täytyihän hänen hoitaa liikettä, ja sairasta hän myöskin hoiti. Joka hetkisen kuluttua hän juoksi ylös nähdäkseen, puuttuisiko häneltä mitään. Ja kun hän iltasella oli puodin sulkenut ja tullut ylös väsyneenä ja nääntyneenä, niin -- hän valvoi yönsä.
Ja Lorenz, mitä hän teki? Ei niin mitään. Et hän ollut sen jälkeen juuri mitään tehnyt, kun oli ylioppilaaksi päässyt. Ylioppilas-aikansa alussa, niin kauvan kuin isä terveenä oli, täytyihän hänen levätä tutkintojensa jäljestä. Sillä tavalla hän kulutteli kaiket päivät ja mittaili katuja, ja iltasilla hän oli "Ylioppilaskunnassa". Hän kuului jo sikäläisten johtajien joukkoon. Olipa hän kirjoittanut jo oivallisen tulijaisrunon ja pitänyt monta puhetta, ja nyt joulun edellä piti teaatterinäytäntökin toimitettaman. Hän oli luvannut alkajaissanat kirjoittaa, ja hänen piti yhtenä jäsenenä erästä kappalettakin näyttelemän.
Mutta sitten isä sairastui. Se oli harmillista, sangen harmillista. Nyt hänen täytyi olla kotona suuremman osan päivää eikä saattanut enää iltasilla "Ylioppilaskunnassakaan" käydä.
Hän istui kotona ja yritteli lukea hiukkasen ja kirjoitella hiukkasen; mutta eipä se tahtonut menestyä. Silloin tällöin hän tirkisti isän huoneesen, antoi hänelle vettä ja lääkkeitä ja korjasi vähän hänen päänalaistansakin. Siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä: mutta isä oli kiitollinen ja katseli poikaansa mitä lempeimmin silmin. Sitten tuli jouluaamu, ja kun kellot parhaallaan aamusaarnaan kutsuivat, silloin hänen hellä silmäyksensä viimeisen kerran hyväili vaimoa ja poikaa, ja silmät sulkeutuivat viimeiseen uneen.
Lorenz oli vieläkin ne näkevinänsä istuessaan siellä kappelissa äitinsä vieressä. Nyt hän oli äidin ainoa tuki, ja nyt hänen pitäisi myöskin työhön ryhtyä, niin ettei äidin enää kauvoja tarvitsisi siellä siivottomassa puodissa seisoa.
Kellot alkoivat soida ja muutamia saattovieraita tulla.
Lorenz silitteli hansikkaitansa ja pani ylioppilaslakkinsa suoraan. Oli sentään sangen hauskaa tällä tavalla murhenäytelmässä päähenkilönä olla, kulkea lähinnä arkkua papin rinnalla ja seisoa alhaalla haudan reunalla ja puristaa kaikkien vierasten käsiä.
Jospa edes tulisi paljo hänen ylioppilas-tovereitaan, niin että saattojoukko oikein pitkäksi venyisi!
Oikein: niitä tuli paljo. Kappeli täyttyi vähitellen.
Vindahl nilkutti äänetönnä ympäriinsä ja jakeli mustareunaiselle paperille painettua huolirunoa, urkuri soitti virren alkusäveleitä ja orpokodin lapset lauloivat, ja sitten pappi piti puheen.
Kyllä se oli tosiaankin hyvä puhe; mutta ei siitä Lorenz juuri paljoa kuullut. Ei hän voinut pitää ajatuksiansa koossa. Hän mietti niin paljon, niin mielettömän paljon.
Loppuvirsi oli veisattu, vasituiset kantajat nukkavieruisine, korkeine hattuineen kohottivat arkkua, ja sitten tuo synkkä jono lähti liikkumaan alaspäin pitkin auringonpaisteisia käytäviä, ja lumi narisi saattojoukon jalkojen alla.
Juhlallinen toimitus oli suoritettu.
Lorenz ja hänen äitinsä sekä Norderudin puolisot nousivat katettuihin vaunuihin -- ylellisyys, jota he eivät olleet itselleen suoneet, sitten kun Falkestadissa asuessaan.
Murhekodissa nautittiin sitten yksinkertainen päivällinen. Sukulaisia paitsi ei siellä ollut keitään muita kuin Vindahlilaiset ja rouva Verlund.
Rouva Vindahl oli keittiössä ja laittoi ruokia, ja kun hän sitten istui pöydän ääreen taaskin pari pieniä nokiviiksiä nenänsä alla, ei Lorenz voinut muuta tehdä kuin ajatella niitä menneitä aikoja, jolloin tämä neitsy Mikkelseninä Falkestadissa oli kihloissa seminarilaisen kanssa. Jotain muutakin, mikä niitä aikoja muistutti, oli nyt nähtävänä, sillä Tomine palveli pöydässä. Nyt, kun rouva Falkin täytyi aina puodissa seisoa, oli piika tarpeen, ja kun Tomine oli vapaana, oli hän halukas entisen paikkansa ottamaan.
Päivällisen jälkeen Vindahlilaiset menivät kotiinsa katsomaan pikku Gastonia, joka ei ollut terve, ja rouva Verlund vetäytyi jälleen puotiinsa. Hän oli äskettäin saanut kirjeen Ferdinandilta, jota seuraavan kuun kuluessa kotiin varrottiin. Liike kävi huononpuoleisesti, niin ettei ollut varaa häntä siellä pitempää aikaa pitää, ja kyllä kait hän nyt jo oli kieltä kylliksi oppinutkin.
Lorenz oli mennyt omaan huoneesensa, ja nojatuolissa veti Ole Daniel Norderud päivällisuntansa.
Rouva Falk ja Norderudin matami istuivat yhdessä tuonnempana akkunan luona.
Norderudin matami tuli sattumalta vilkaisseeksi rouva Falkin punaisia käsiä.
"Sinä katsoit minun käsiäni, Ragnhild. Eivät ne nyt enää ole niin valkoiset kuin silloin, kun Falkestadissa kukkia katkoin puutarha-hansikkaat käsissäni".
"Eihän käy koko ikäänsä silkkihansikkaissa heleillä kukkasilla kulkeminen", sanoi matami. "Minä pidän sinusta enemmän semmoisena kuin nyt olet".
"Tämä on ollut tukala aika".
"Kolkko jouluaamu, Beate".
"Hyvä oli, että Hans kuoli jouluaamuna, ettei minun tarvinnut mennä puotiin, vaan sain juhlapäivät levätä ja itkuni itkeä".
"Ja mitä nyt Lorenzista tulee?"
"Nyt on hänen rupeaminen toden teolla lukemaan".
"Toden teolla; niin, jospa vaan niin hyvin kävisi. Kunpa hän myös toden teolla tahtoisi noista kirjoitteluistaankin luopua".
"Sitä ei hän voi. Hänen teoksistaan pidetään niin paljo ylioppilaspiireissä, ja kaikki sanovat, että hän on niin lahjakas".
"Oh, eipä kukaan vielä sillä elä, että hän lahjakas on".
"Hänestä saattaa kirjailija tulla".
"Niinkö? Sepä onkin loistava elämänrata täällä Norjassa! Ei, anna hänen suorittaa lainopillinen tutkintonsa ja mennä johonkin piirikuntaan sekä ruveta virkamieheksi. Se on sentään paljoa varmempi, säännöllisempi toimi, kuin kierrellä siellä ja täällä ja olla älyniekkana kaiken ikänsä. Minä olen pari sellaista tuntenut. He ovat huonointa roskaväkeä kuin mitä olla saattaa".
"Nyt sinä olet liian ankara. Heidän joukossaan saattaa olla myös kunnollisia ihmisiä; mutta suoraan sanoen minäkin mieluummin soisin, että Lorenz koko kirjailijatoimen sikseen heittäisi. Sillä alalla on vaikea jotakin säällistä toimeen saada".
"Anette ja minä haastelemme niin usein hänestä. Tyttö pitää aina kiinteästi hänen puoltansa".
"Se on kiltisti tehty. Hän onkin kait jo iso tyttö?"
"On, ja kelpo tyttö myös. Nyt, kun isä ja minä poissa olemme, hän hoitaa koko taloutta".
Norderudilaiset matkustivat iltajunassa. Lorenz ja rouva Falk saattoivat heitä rautatien asemalle, ja sieltä äiti ja poika käsikkäin palasivat kotiinsa.
Lunta oli paksulta kaduilla ja raskasta oli käydä sekä kouristelevan kylmä; mutta heidän huoneessaan oli lämmintä ja hauskaa.
Tomine oli tehnyt tulen uuniin ja sytyttänyt pari lamppua, ja tässä kirkkaassa valossa kiilsivät kullatut huonekalut ja kynttiläkruunun särmiöt kuin juhlassa.
Ja nyt olikin juhla, surujuhla.
He olivat molemmat niin kauniita ja sieviä siinä seistessään, poika seurustelupuvussa ja äiti aistikkaassa suruvaatteuksessa, kivihiili-koristus kaulassaan ja päävaatteus mustista helmistä, jotka lampun valossa kimeltelivät.
"Nyt me olemme yksinäiset, vallan yksinäiset", sanoi äiti ja silitteli poikansa tummia hiuksia.
"Me tulemme niin hyvin toimeen yksinämme, äiti. Onhan meillä kaunis kotimme, jossa kaikki on niin lämmintä ja valoisata ja hauskaa".
"Mutta jos sinä nyt jäisit yksiksesi, vallan yksiksesi, poikaseni, niin minä pelkään, ettet sinä tulisi toimeen, ja silloin kotikin häviäisi".
"Et sinä saa minua niin pian jättää, äiti. Sinun täytyy täällä elää minun kanssani, kunnes tulen suureksi ja ylistellyksi, niin että minä voin sinulle hauskan kodin hankkia. Hyvää yötä, äiti!"
Äiti suuteli häntä otsaan.
"Hyvää yötä, Lorenz, nuku makeasti ja uneksi suloisesti. Unelmat kuuluvat nuoruuteen".
Lorenz meni huoneesensa.
Äiti istui vielä hetkisen mietteissään.
Sitten hän nousi, riisui pois helmikoristeen ja alkoi lamppuja sammuttaa.
Juhla oli mennyt. Se oli kyllä ollut surujuhla, mutta juhla kuitenkin.
Se oli ollut juhlapäivä, jona hän oli saanut levätä ja itkunsa itkeä.
Huomenna ei hän enää saisi surrakaan rauhassa. Hänen täytyisi jälleen alkaa iloton, jokapäiväinen taistelunsa, taistelu poikansa tulevaisuuden puolesta.
XI.
Ensi askel.
Kaikki viisi kaasukruunua olivat sytytetyt Ylioppilasyhdistyksen isossa salissa, ja lattialla oli useampia penkkiriviä naisia täynnä.
Nyt oli annettava näytelmä, johon katsojiksi pääsivät kaikki yliopistolaiset naisten sekä tuttaviensa kanssa, ja enemmistö oli naisia. Ei heidän mielestään ole mikään niin hauskaa kuin nähdä ylioppilaitten näyttelevän. Silloin he uskaltavat hauskaa pitää ja oikein sydämensä pohjasta nauraa, muuten ei Kristianian yleisö ole mikään kiitollinen, yleisö. Mieluummin se näkee sen, mikä ei ole hyvää jossakin näytelmässä.
Molemmista ahtaista vaatetuskammioista, jotka näyttämön takana ovat, toinen lähti matkaansa toisen tieltä ja riiteli ihomaalista, tekoviikseistä ja täytepumpuleista. Ylioppilas-näyttelijät eivät, näet, milloinkaan voi riittävästi täytepumpuleita saada. Rakastajatar niitä läjittäin tarvitsee turnyyrikseen ja rinnakseen, rakastaja koivikseen sekä ilveilijä vatsakseen.
Ensimmäinen rakastajatar, Henrik Meydling, käveli ympäriinsä täysissä tamineissaan, laahaavassa punaisessa kallikohameessaan, ja veteli savuja pitkästä piipusta manaillen hiusten kähertäjää, joka ei aikanansa hänen tekotukkaansa tuonut, ja avomieli, nuori keltanokka, istui alushameessaan vaatettajan, matami Veiden, kuristeltavana.
"Istukaa hiljaa, Pedersen!"
"Niin, kun te kutittelette minun kylkiäni, matami Veide".
"Ei muu auta, Pedersen, teidän täytyy tulla hoikemmaksi, vaikka hiisi perisi. Minä saan hävetä, jos te astutte näyttämölle vyötäisiltänne paksuna kuin oluttynnyri. Kas niin, nouskaa nyt ylös, niin saatte pienen korvatyynyn taaksenne. Minä otin sen mukaani, koska johtokunnalla aina on niin kamalan niukalta täytepumpulia. Nostakaa nyt hameenne ylemmäksi, niin että minä saan sen kiinni sitoa".
"Kyllä minä sen itsekin sidon", sanoi Pedersen ja meni ujosti tuonnemmaksi nurkkaan.
"Mutta sitokaa nyt säällisesti, Pedersen".
Ilveilijä pilkisti oven raosta.
"Mene matkaasi! Emme me suvaitse herroja täällä naisten vaatetushuoneessa".
"Missä Falk on? Minä tahdon enemmän punssia".
"Olethan jo hyvässä tuulessa, sinä elukka".
"Luuletko sinä minun voivan selvänä näytellä? Kut, kut", sanoi hän ja pisteli Pederseniä kylkeen.
"Antakaapas hänen olla rauhassa, Bilskau", varoitteli matami Veide. "Näettehän, että hän on siveä tyttö".
"Falk! Falk!" huudettiin viereisestä huoneesta.
Falk tuli alas pienistä rapuista, jotka näyttämölle veivät.
"Mitä puuttuu?"
"Ihomaali on loppunut".
"Minä tarvitsen pullon olutta ja pari voileipää".
"Kähertäjän täytyy välttämättömästi tulla meidän naisten luokse. Meidän on astuminen esiin ensi näytöksessä".
"En minä näyttele, jos en saa totilasia".
"Tepä nyt pääni kokonaan pyörälle panette. Enhän minä voi kaikista huolta pitää".
"Etkö? Sinähän olet sekä johtaja että kappaleen tekijä".
"Minulla on tarpeeksi omassa osassani".
"Falk, Falk, nuppineulat ovat kaikki loppuneet".
"Minä tulen, minä tulen. Olkaa hiljaa, niin saatte kaikki, mitä tarvitsette".
Hän antoi muutamia käskyjä ja meni taaskin näyttämölle tirkistelemään esiripun reiästä.
Nyt sali oli jo melkein täynnä.
Siellä istui rouva Falk silmät alaspäin luotuina ja leikki ujoillaan ohjelmallansa. Hän tunsi olevan useita, jotka häntä kiikareillaan tähystelivät. Hänpä se oli kappaleen tekijän äiti. Hänen vieressään istui rouva Verlund sinikiuhtavassa silkkikameessaan, samassa, joka oli hänen yllään Lorenz Falkin ripillelaskijaisissakin ollut. Nyt oli hame jo vähän haljastunut, ja niinpä hän oli itsekin, eukko raukka. Ferdinand seisoi penkin päässä ja kiikaroitsi naisia. Hän oli eilen Parisista tullut. Ei Lorenzkaan vielä ollut häntä puhutella saanut. Hänellä oli heloittavan punainen kaulahuivi ja ulkomaalainen, vähäsen nukkavieru puku. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit, mutta hiukkasen pöhistyneet, ja Lorenz sattui vastoin tahtoansakin ajattelemaan Finneä, semmoisena kuin tämä ensi kerran Falkestadiin tuli. Mutta sielläpä istui Finnekin -- miten hänen hiuksensa olivat harmaantuneet! -- rouva hänen vieressään. Sepä oli kauheata, miten Gusta Londemannin ruumis oli laventunut! Etäämpänä salissa istuivat Vindahl ja hänen rouvansa. Hekin olivat tulleet Lorenzin ensi askelta näkemään.
Uvertyyri soitettiin. Hän vetäytyi takaperin kulissien väliin. Esirippu oli nostettava.
Kappaleen ensimmäisessä kohtauksessa esiytyivät Meydling ja Pedersen, molemmat naisina. Yleisö oli mitä mainioimmalla tuulella, ja kun Pedersen, joka seisoi siellä ujona ja viatonna valkeassa hameessaan, suunsa avasi ja pari peruslauselmaansa mainitsi, rehahtivat ensimmäiset yhteisnaurut ilmoille.
Meydling meni; neiti Pedersen haasteli kotvasen yksinään, ja sitten Lorenz Falk astui näyttämölle. Hän näytteli keikarina. Se osa sopi hänelle erinomaisen hyvin, ja hän sai innokkaita käsientaputuksia sekä kappaleen tekijänä että näyttelijänä. Hänellä oli rakkauskohtaus avomielen kanssa, ja tämä lepäsi hellästi hänen rinnallaan, selin yleisöä kohden. Yhtäkkiä hänen takapuolensa muuttui tavattoman litteäksi. Kovaa naurun kikerrystä kuului. Hän astui pari askelta. Hillitsemätöntä naurua kaikui salissa. Siinä se kelletti matami Veiden tyyny keskellä näyttämöä. Pedersen katseli kauhistuneena hetkisen tuota pudonnutta vahvikettaan -- turnyyri ei silloin vielä ollut keksittynä -- kumartui kiireesti, kaappasi sen kainaloonsa ja syöksähti ulos.
Ei yleisö nauranut enää, se hurmaantuneena oikein ulvoi; ja kun sitten Lorenz taasen lausui: "Hän on kuin hento kuusi tunturin huipulla", ei tuntunut ilo lopulleen joutuvan.
Yleisö oli innostunut heti alussa, nauru ja kättentaputukset seurasivat myötäänsä kappaleen kulkua, ja niin se oli suosion saavuttanut.
Pedersen sai veljenosan suosiosta. Kun hän jälleen astui esiin paremmin varustettuine vahvikkeineen, otettiin häntä vastaan kuin itse Kristina Nilssonia.
Ainoa, jota tämä onnettomuus kaiveli, oli matami Veide. Hän istui itkien vaatetushuoneessa ja sanoi, että häpeä oli hänen, ja vannoi kovasti ja kalliisti, ettei Pedersen niin kauvan kuin hän, itse matami Veide, eli, milloinkaan enää itse saisi takavarustuksiaan kiinni sitoa.
Näytelmä oli loppunut, ja Lorenz oli monen monituista kertaa esille huudettu.
Nyt alkoi yleisö ulos virtailla. Ainoastaan muutamia ylioppilaita ja näyttelijäin läheisimmät tuttavat olivat jäljellä ja vartoilivat joukoissa taiteilijoita, jotka tulivat alas näytelmäpuvuissaan. Naiset tietysti saivat osakseen suurinta huomiota ja jotenkin julkeata armastelua.
Ei Lorenzkaan ollut pukuansa muuttanut. Hän oli vaan suuret irtonaisviiksensä pois jättänyt, ja siinä hän seisoi keikaripuvussaan, joka hänelle sopi mainion hyvin, ja sai onnentoivotuksia joka haaralta. Hänpä se illan sankari nyt olikin.
Rouva Falk seisoi poikansa rinnalla, ja ilo oli hänen poskiinsa hienoa punaa levittänyt.
Tämä juhlallisesti valaistu sali, tämä loistava yleisö, joka riemuitsevin "hyvä"-huudoin hänen poikansa nimeä matki, nämä mielistelyt ja nämä lämpimät kädenpuristukset, kaikki tuntuivat hänelle kuin kauniilta unelta.
Nyt oli jo kappale syksyä kulunut, ja pian oli jo vuosi siitä vierryt, kun hänen miehensä kuoli, ja tämä ilta oli päivänvälähdys hänen synkässä elämässään.
Finne raivasi itselleen tien Lorenzin luokse ja puristi hänen kättänsä.
"Onnittelen, ystäväni! No, minua se ilahuttaa, kun entinen oppilaani minulle kunniata tuottaa. Mutta sinun täytyy tervehtiä vaimoanikin, ensimmäistä rakastettuasi. Eikös hän ole herttainen, mitä? Sinä saat olla minulle kiitollinen, kun hänet sinulta riistin. Olisipa kait hauskaa ollut, jos hän olisi täällä morsiamenasi tänä iltana ollut, ja sinä olisit häntä näytelmän jälkeen suudella saanut", lisäsi hän hiljemmin.
Lorenz puristi hämillään Gustan kättä. Häntä hävetti, että tämä lihava, punatukkainen nainen, kasvot näppyjä täynnä, oli kerran hänen nuoruutensa ihanteena ollut.
"Meidän täytyy toisiamme useammin tavata", jatkoi Finne. "Mekin olemme tänne pääkaupunkiin muuttaneet. Gusta pitää asuma- ja hoitolaitosta, mutta ei hänellä ole ainoatakaan asujaa eikä hoidettavaa, ja minä annan kieliopetusta, mutta ei minulla ole ainoatakaan oppilasta. Sillä tavalla, näetkös, me tulemme mainiosti toimeen. Kas, täällähän onkin pelkkiä vanhoja tuttavia! Hyvää iltaa, hyvää iltaa, rouva Vindahl, mitenkäs nyt hurisee?"
Rouva Vindahl tervehti punehtuen entistä henttuansa.
"Nytpä kait jo on aika lähteä kotiin",sanoi rouva Falk.
"Lorenz tietysti jää hetkiseksi tänne", sanoi Finne. "Näytännön jälkeen aina seuraa juhla. Minä käyn siihen osalliseksi vanhana ystävänäsi ja opettajanasi".
"Mutta, Finne, enhän minä saata yksinäni kotiin mennä", sanoi hänen vaimonsa.
"Sinä menet muun herrasväen seurassa torille, ja siitä voit sitten ajurin ottaa. Nuori herra Verlund tietysti seuraa naisia. Ettekä te sitä paitsi olekaan yliopistolaisia, jonka tähden nämä pyhät salit ovat teiltä suljetut. Tule nyt, Lorenz, niin menemme ravintolaan ja juomme veljenmaljat. Hyvästi, hyvät naiset ja herrat!"
Ja sitten hän vei Lorenzin pois.
Ferdinand ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä äitinsä ja rouva Falkin kanssa kulkeissaan. Rouva Finne meni Vindahlilaisten seurassa.
Portilla Ferdinand erosi heistä.
"Menetkö sinä vielä pois?"
"Minä teen vaan pienen kierroksen ja hengitän raitista ilmaa. Ilma on niin kaunis. En minä ole tottunut näin varhain levolle menemään".
"Älä viivy kauvan poissa, Ferdinand".
"Joutavia!"
Molemmat äidit menivät siitä kotiin yksinänsä.
"Parasta kait on mennä levolle", sanoi rouva Verlund huoaten.
"Niin, eiköhän niin liene", vastasi rouva Falk huoaten.
"Hyvää yötä, rouva Falk!"
"Hyvää yötä, rouva Verlund!"
Rouva Falk vaipui levottomaan unenhorrokseen ja heräsi usein. Hän kuuli kellon lyövän 12, 1, 2 ja 3, eikä vieläkään Lorenzia kotiin kuulunut.
Viimeinkin kuului rapuista raskaita askeleita. Ei hän tullut yksinänsä, siellä oli joku hänen kanssansa.
Hän kuuli hänen hapuilevan ruokahuoneessa, ja hän puki kiireesti vähän vaatteita ylleen ja lähti huoneesta.
"Mitä se on, Lorenz?"
"Minä vaan olisin ottanut puoli pulloa olutta. Olisin Finnelle antanut".
"Onko hänkin täällä? Saat sanoa hänelle, ettemme täällä pidä mitään ravintolaa. Laita hänet paikalla täältä pois, muuten minä sen teen, ja tule sisään ja pane levolle!"
"En minä humalassa ole, äiti".
"Etkä selväkään".
"Äiti!"
"Mene sisään, minä sanon!"
Vehreänharmaista silmistä välähti kirkas salama. Ei hän ollut semmoisena ennen äitiänsä nähnyt.
Hän oli vaiti ja meni.
"Olisinpa sen saattanut uskoakin", sanoi Finne, "ettemme pisaraakaan olutta saisi. Naisten täytyy aina suutaan käyttää. Gusta on ihan samanlainen. No, meidän täytyy kait taipua ylivallan alle. Hyvää yötä, hyvää yötä. Se ensi askel onnistui tavattoman loistavasti".
"Kyllä, kaikki ovat siitä samaa mieltä, että se ensi askel onnistui tavattoman loistavasti", tuumiskeli Lorenz riisuessaan.
Hän joi kaksi lasillista vettä, meni levolle ja tunsi päätänsä kivistävän.
XII.
Äidit.
Myöhään illalla jouluajan lähetessä rouva Falk istui huoneessaan ja ompeli. Hän oli jo aikoja sitten puodin sulkenut, mutta ei mielinyt levolle mennä, ennen kuin Lorenz kotiin tulisi.
Näinä kuukausina, sen jälkeen kun hänen näytelmänsä oli niin loistavasti onnistunut, oli hän viipynyt kaupungilla joka ainoan illan.
Milloin oli näytelmiä, harjoituksia ja johtokunnan kokouksia Ylioppilasyhdistyksessä, milloin taas lahjamyyntejä, milloin tanssihuvia ja yksityisiä seurusteluja.
Nuori kirjailija, joka oli niin lahjakas, joka osasi niin sukkelasti kirjoittaa, niin mainiosti näytellä ja niin hauskasti kupletteja ja lauluja laulaa, oli kaikkialla suosittu ja hyvin haluttu vieras, vallan liiaksi haluttu, ajatteli rouva Falk hiljaisena itsekseen; mutta eihän millään tavalla äidin käynyt sanallakaan moittiminen sitä elämätä, jota hän vietti.
Eipä hän milloinkaan itseänsä humalaan juonut eikä huonoja seuroja etsinyt, ja kaikki ihmiset häntä niin onnelliseksi ylistelivät, kun hänellä niin lahjakas poika oli.
Armeliaat ylhäiset rouvat, jotka toimikunnissa olivat Lorenziin tutustuneet, tulivat häneltä voita ostamaan, ja nuoret naiset, joiden haaveilun esineeksi hän oli ylioppilas-näytelmissä tullut, tekivät tikustakin asian puotiin pistäytyäkseen ainoastaan Lorenz Falkin äitiä näkemään.
Entäs tutkintovalmistelut? No, niistä nyt ei, paha kyllä, juuri mitään tullut, ja kauvan varmaan tulisi aikaa kulumaan, ennen kuin hän saattaisi jotakin ansaitsemista ajatella. Nyt hän sitä vastaan ainoastaan kulutti jotenkin paljon.
Rouva Falk katsoi huoaten kelloa. Se oli jo kaksitoista tulossa.
Eteisen kelloa hiljaa soitettiin. Hän avasi; rouva Verlund astui sisään.