Part 4

Hänen päätänsä kuumotti. Ilma oli kukkain tuoksusta niin raskasta, ja nyt se tuli vielä raskaammaksi siitä hajuaineen tuoksusta, jota Gusta Londemannin kahisevasta silkkihameesta virtasi.

Se oli nyt ensimmäinen hajuainetta tuoksuva silkkihame, joka hänelle tässä elämässä päänkivistystä tuotti.

Paha kyllä, on tässä maailmassa monta hajuainetta tuoksuvaa silkkihametta ja paljo päänkivistystä.

Gusta istahti pienelle penkille hänen viereensä.

"Sanokaapa nyt, mitä tuumitte, Lorenz. Olette niin kummallisen kiihkoisa".

Hänen täytyi sanoa "te". Hän tunsi, ettei Lorenz enää mikään lapsi ollut.

Lorenz tarttui hänen käteensä.

"Enpä tuumi mitään muuta, kuin että rakastan teitä, Gusta, että olen teitä rakastanut jo hamasta lapsuudestani saakka, siitä saakka, kun ensi kerran minulle suudelman ja ruusun annoitte, jonka viimeksi mainitun olen pusertanut, ja että minä teitä aina rakastan, teitä, enkä ketään muuta".

"Päästäkää minut, Lorenz, olette juonut liiaksi samppanjaa".

"En, Gusta, minä olen hurmaantunut vaan rakkaudesta teihin. Teidän täytyy tulla omakseni, tulla minun vaimokseni!"

"Lorenz, te olette vaan lapsi. Olenhan minä vanhempi teitä!"

"Ei siitä haittaa, minä rakastan teitä aina, aina".

"Mutta minä olen jo melkein kihloissa".

"Finnenkö kanssa? Niin, hän on melkein kihloissa kaikkien tyttöjen kanssa, jotka vaan tielleen sattuvat".

"Lorenz, niin ei sovi opettajastaan haastella".

"Ei, en minä tahdo hänestä mitään haastella. Minä tahdon puhua vaan teistä, teistä, jota minä rakastan enemmän kuin omaa henkeäni".

Hän vaipui polvilleen hänen eteensä ja suuteli suutelemistaan hänen kättänsä.

Niinhän kaikki ritarit näytelmissä ja romaaneissa tekevät

"Lorenz, tule järkiisi, istu penkille jälleen. Vieraita alkaa verannalle tulla".

Lorenz istahti taas hänen viereensä.

"Tahdotteko nyt antaa minulle suudelman, niin kuin silloinkin, kun vielä pieni poika olin.'" sanoi hän ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen.

"Lorenz, joku liikkuu nurmikolla".

"Se on vaan Jens ajaja, joka tulee lippua alas korjaamaan. Minä näen hänen liverinsä napit".

"Hyi, häijy poika, antakaa minun olla!"

Gusta teki vaan heikosti vastarintaa. Lorenz jo kärventeli pitkällä suudelmallaan hänen huuliansa.

Samassa kuului kova paukaus, ja punerva valo levisi koko kentän yli.

Vieraat ryntäsivät puutarhaan, ja kokonainen kimppu raketteja kohosi ilmaan ja varisi kultasateena sieltä alas puihin.

Gusta ja Lorenz hypähtivät parkaisten ylös ja jäivät kauhistuneina seisomaan keskelle lehtimajaa komean, punertavan bengalitulen kirkkaimpaan valoon.

Se oli Norderudin matami, joka tahtoi sukulaisiaan hämmästyttää pienellä ilotulituksella ja joka oli käskenyt Jens ajurin illallisen aikana tarpeelliset varustukset tekemään ja päällisruoan jälkeen ne sytyttämään.

Naurua ja kikerrystä kuului vierasten joukosta; mutta Gusta Londemann oli tyttö, joka ei äkkiä hämilleen joutunut.

"Laskeu polvillesi!" kuiskasi hän.

"Oletteko hupsu?"

"Laskeu polvillesi, sanon minä!"

Lorenz vaipui polvilleen. Gusta rupesi oikein veistotaiteelliseen asentoon, otti ruususeppeleen hapsiltaan ja laski sen hänen päähänsä.

Myrskyisiä kättentaputuksia.

"Enemmän bengalitulta!" huusi hän hymyillen. "Jens sytytti liian varhain".

Papin rouva loi maaherran rouvaan kysyvän silmäyksen.

"Luuletteko tämän kohtauksen aijotun yleisön nähtäväksi?"

"Eihän tässä maailmassa saata enää mitään uskoa", vastasi maaherran rouva ja varisti huolellisena ruunia silkkinyöriänsä ja pronssittuja viinirypäleitään.

"Se oli herttainen kuvaus", lausui rouva Verlund.

"Ihastuttava", sanoi maaherran rouva nuivasti.

"Se oli todeltakin odottamatonta", sanoi Amalie Binberg. "Emme olisi likimainkaan niin hämmästyneet, jos te, herra Finne, olisitte kuvauksessa päähenkilönä ollut; mutta että tuo poika --?"

"Gusta Londemann on mielevä tyttö", lausui Hilda Binberg pisteliäästi.

"Mitähän se oikeastaan oli kuvaavinansa?"

"Luultavasti rakkauden jumalatarta, joka seppelöitsee nuorta miestä", vastasi kandidaatti.

"Se tehtävä soveltuu mainiosti hänelle", sanoi Amalie. "Kun hän kerran miehen saapi, niin kylläpä hän myöskin hänet seppelöitsee".

Kandidaatti puri huultansa.

Gusta ja Lorenz olivat lähteneet lehtimajasta ja seisoivat nyt muiden joukossa ja katselivat loppunumeroa, aurinkoa ynnä erivärisiä tähtiä.

Heti sen jälkeen lähtivät maaherralaiset ja pappilaiset liikkeelle, ja muutkin vieraat lausuivat jäähyväisensä vähitellen.

Ei tullut tanssista puhettakaan aterian jälkeen. Ferdinand Verlund teki tosin ehdoituksen siihen suuntaan; mutta Gusta Londemann halusi jo viimeinkin päästä kotiin, ja Binbergin neitien piti mennä tohtorilaisten vaunuissa, niin että heidän täytyi seurata mukana. Finne oli huonolla tuulella, ja Lorenz oli iloinen päästessään lepoon omaan huoneesensa.

Norderudilaiset olivat viimeisten joukossa, jotka talosta lähtivät.

"Tuhansia kiitoksia kaikesta avusta", lausui rouva Falk matamille. "Ja suurimmat kiitokset siitä kauniista ilotulituksesta. Sinäkö sekin olit, joka kuvaelman aatteen keksit?"

"En, se oli vallan odottamaton kohtaus, jonka Lorenz itse oli järjestänyt", vastasi matami nuivasti.

"Sinähän aina kehut, että hän on niin lahjakas, ja totta olet siinä puhunutkin".

Juhla oli päättynyt, kynttilät olivat kruunuista sammutetut ja herrasväki oli levolle mennyt.

Keittiössä palvelusväki pesi laseja ja söi päällisruokain jäännöksiä; ulkona puutarhassa käyskentelivät seminarilainen Vindahl ja neitsy Mikkelsen käsi kädessä ja suunnittelivat tulevaisuustuumiansa, ja kandidaatti Finne riippui paitahihasillaan puoleksi ulkona avonaisesta akkunasta ja vihelteli.

VIII.

Kova kolaus.

Talvi oli mennyt.

Puutarhan käytävät olivat lumilatkua täynnä, ja tuolla suurella nurmikolla, joka alkoi viheriöidä, oli vielä muutamia valkeita lumilaattoja.

Joulun aikana oli seminarilainen Vindahl neitsy Mikkelsenin morsiamenaan kotiinsa vienyt.

Häät, jotka olivat hyvin juhlalliset, vietettiin Falkestadissa, Kaikki tilanomistajan tuttavat olivat kauniita lahjoja antaneet; Norderudin matamilta, joka nyt oli yhtä käytännöllinen kuin muulloinkin, oli nuori pari saanut makuuvaatteet.

Kandidaatti Finne oli muuttanut kaupunkiin, jossa hän vuokrasi huoneen ja eli Gusta Londemannin sulhasuudella. Kihlaus julkaistiin uudenvuoden aikana, heti sen jälkeen, kun hän oli Falkestadin jättänyt.

Norderudin matami oli saanut niin vaikutetuksi, että hänet irti sanottiin, ja silloin päätettiin, että Lorenz lähetettäisiin pääkaupunkiin ja pantaisiin latinakouluun.

Rouva Falkin silmät olivat auenneet, ja hän alkoi havaita, ettei kandidaatti ollut sovelias opettaja hänen pojalleen.

Niin pian kuin Finne oli palkattomaksi joutunut, kosi hän virallisesti neiti Londemannia ja sai hänen myöntymyksensä.

Gusta oli siksi viisas, ettei pitänyt Lorenzin lapsellista ihastusta minkään arvoisena, ja hän iloitsi siitä, että hänen kihlauksensa Finnen kanssa oli omiansa tuota kuvaelmakepposta unhotuksiin saattamaan; sillä hänen kekseliäisyydestään huolimatta olivat Binbergin neidet ja jotkut muut hyvänsuovat sielut tuota lehtimajan kohtausta sillä tavalla selitelleet, että se melkein todellisessa valossaan ilmi tuli.

Kihlauksensa jälkeen kiusaili Finne toisinaan morsiantansa Lorenzin rakkaudella; mutta silloin hän vuorostaan sai muutamia hyväntahtoisia viittauksia punatukkaisesta Tominesta, jotka häneltä suun tukkivat.

Kuultuaan neiti Londemannin kihlauksesta kerrottavan, meni Lorenz omaan huoneesensa, otti puserretun ruusunsa ruusunkarvaisesta kotelosta, jossa sitä säilytettiin, ja polki sen muruiksi jaloillaan.

Hän luuli sydänvamman saavansa taikka jotakin muuta semmoista; mutta kun ei häneltä sen jälkeen unta eikä ruokahaluakaan puuttunut eikä edes tuntenut pakkoa runovärsyjäkään kirjoitella unohti hän huolensa pian.

Eikä se Gusta Londemann toden teolla niin erinomaisen kaunis ollutkaan -- vallan liiaksi valkeaverinen ja melkein punatukkainen.

Ei hänellä ollut juuri paljoa tekemistä siihen aikaan, jonka tähden hän lueskeli Dickensin romaaneja ja Erik Baghin runoja ja lauluja.

Eräänä päivänä, kun vanhemmat olivat poissa, veti hän nukketeaatterin nurkastansa päivänvaloon, puhdisti pölyn kulisseista ja paperinäyttelijöistä ja asetti ne jälleen isoon saliin vanhalle paikalleen, sekä antoi taasen näytelmiä yksinänsä lukittujen ovien takana, juuri kuin Baijerin kuningas.

Siellä salissa oli niin kylmä, että hänen sormensa kohmettuivat; mutta vähitellen hän itsensä lämpimäksi näytteli.

Siellä nähtiin ivallinen huvinäytelmä, jossa kandidaatti Finne ja Gusta Londemann olivat päähenkilöinä ja piiat ensimmäisenä, toisena ja kolmantena rakastajattarena. Edellinen päähenkilö petti jälkimmäisen neljässä ensimmäisessä näytöksessä, ja viidennessä hänen täytyi naida keittäjä Mari, joka häntä pieksi, ja Gusta meni luostariin -- vanhain neitien turvapaikkaan -- jossa hän heittäytyi kahvijuopoksi ja kielikelloksi.

Aihe ei enää ollut aistikas eikä juonikaan hienosti suunniteltu, mutta häntä sekä huvitti että lohdutti sillä tavalta kuvina rangaista näitä kumpaakin petturia, jotka hänen ensimmäisen rakkautensa unelman ruhjoneet olivat.

Sitten hän antoi useampia samallaisia näytelmiä, aina lukittujen ovien takana; sillä eihän sopinut kenenkään tietää, että hän, joka nyt jo oli iso mies, vielä semmoisia lasten leikkiä harjoitteli.

Äiti näki kyllä, että nukketeaatteri oli jälleen esille otettu; mutta ei hän ollut sitä huomaavinansakaan.

Hän kun sai oleksia aina niin yksinään! Täytyipä hänellä jotakin aikansa kuluksi olla. Nyt hän jo pian oli kaupunkiin menevä ja lukuja alkava, ja silloin hän kyllä saisi vakavampia asioita miettiäkseen.

Eräänä pimeänä kevätpäivänä rouva istui yksinään salissa. Lorenz oli nukketeaattereineen lukon takana, ja tilanomistaja viipyi kaupungissa.

Ulkona satoi, ja rouva Falk tunsi sydämessään niin kummallista ahdistusta.

Kait se oli tuo kolkko ilma, joka hänessä semmoista vaikutti. Hän oli aina niin heikkohermoinen.

Hän kuuli vaunujen tulevan. Se oli kaiketi hänen miehensä. Nyt kuului askeleita etehisestä, ne olivat hänen; mutta ne olivat nyt tavallista raskaampia.

Ovi temmattiin auki, ja hän hoippuroitsi huoneesen ja vaipui tuolille, hän, tuo voimakas mies, ja nyyhkytti kuin lapsi.

Rouva Falk nousi säikähtyneenä.

"Mikä nyt on, Falk?"

"Minä olen häviöön syösty", ähkyi hän. "Kaikki on mennyttä. Tukkukauppias Verlund on halvaukseen kuollut eikä hänen omaisuutensa riitä hänen äärettömiin velkoihinsa, ja minä olen useampien tuhansien takauksessa, jota paitsi minulla vielä muutenkin on velkoja. Juuri nyt minä luulin, että hän saattaisi minua auttaa, ja silloin hän minut päätäpahkaa onnettomuuden kuiluun vetää".

Rouva Falk seisoi kalpeana ja vapisi.

"Onnettomuus on siis kumminkin tullut. Minä olen sitä kauvan odottanut. Kestä se kuin ainakin mies, minäkin naisena tahdon sen kestää".

Hän talutti hänet sohvaan, pani tyynyn hänen päänsä alle ja kuivasi kylmää hikeä hänen otsastaan.

"Kas niin, lepää nyt rauhassa", sanoi hän ja taputti häntä kuin lasta. "Minä menen hetkeksi pois, mutta en viivy kovin kauvoja".

"Minne sinä nyt menet?"

"Sisaresi luokse".

"Hän on niin kova".

"Hänellä on hyvä sydän, ja hän on ainoa, joka saattaa meitä auttaa ja neuvoa?".

Hän heitti viitan ylleen ja koputti mennessään ison salin ovea.

"Lorenz, mene sisään isäsi luokse! Hän tarvitsee sinua tykönänsä".

Norderudin perhe istui koolla arkihuoneessaan.

Se oli suuri, matala huone, jonka kattoa hirret kannattivat, ja seinät öljymaalilla sivellyt. Vaaleat koivuiset huonekalut olivat kotikutoisella viheriällä kankaalla päällystetyt, ja kotikutoiset matot peittivät lattiat. Matalat akkunat olivat ruukkukasvia täynnä, ja seinillä riippui mahonkipuitteissaan muutamia vallan jokapäiväisiä raamatullisia kuvia. Kaikki oli kohtuullista ja talonpoikaista, mutta siistiä ja kestävätä.

Matami kutoi paksusääristä, harmaata villasukkaa, Norderud veteli savuja hopeahelaisesta merenvahapiipustaan, ja Anette istui virkkuineen akkunan pielessä.

"Äiti, täti Falk tulee jalkaisin tuolla alhaalla tiellä".

"Jalkaisinko ja tämmöisellä säällä! Sitten on jotakin erinomaista tapahtunut".

Hän riensi eteiseen ja kohtasi rouva Falkin, joka tuli kalpeana ja sateesta likomärkänä.

"Herranen aika, Beate, mitä on tapahtunut? Ja olet noin märkänä, raukka. Martine, Martine, riennä laittamaan pannu tulelle, hyvää kahvia!"

Ja hän auttoi ystävällisesti kälynsä viitan riisumista, taputti häntä olkapäähän ja vei hänet huoneesen.

"Kas niin, istupas nyt tähän sohvaan ja kerro kaikki minulle. Anette, parasta on, että sinä menet omaan huoneesesi".

Anette otti tyynesti työnsä ja meni.

"Se on rahaseikka, eikös niin? Vai konkurssiko?"

"Oi, niin! Tukkukauppias Verlund on kuollut ja pesä pantu konkurssiin".

Ja sitten hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut.

Norderudin matami istui siunaaman aikaa mietteissään.

"Norderud, sinun täytyy ostaa talo!"

"Mikä talo?"

"Siunatkoon sinua, Norderud, älä nyt ole noin tuhma. Falkestad tietysti".

"Mitä me sillä teemme? Onhan meillä jo talo entiseltä".

"Me muutamme sinne. Täällä Norderudissa on kaikki niin vanhaa ja hävinnyttä, että on hyvä saada kunnollinen talo asuakseen; ja jos Anette kerran miehen saapi, ja sen hän kyllä saakin, niin silloin me saatamme tämän vanhan könsämme korjata ja muuttaa tänne jälleen. Ei meidän sukutalomme saa huutokauppa-vasaran alle eikä vieraisiin käsiin joutua, niin kauvan kun Ragnhild Falk elää ja hänellä on sen verta omaa kuin nytkin. Älä itke, Beate, kaikki voi jälleen hyväksi kääntyä".

"Jumala sinua siunatkoon, Ragnhild, sinä olet aina niin järkevä ja hyvä, kun apua tarvitaan".

"Ette ole tähän asti paljoakaan minun apuani tarvinneet, ja minä toivon, että te eteenkin päin omin apuinne toimeen tulette. Olettehan nuoria ja ravakoita kumpainenkin. Jäähän teille kuitenkin niin paljo jäljelle, että voitte Kristianiassa pientä kauppaa alkaa, ja sillä tavalla te pääsette erillenne, täkäläisistä seurusteluista. Ehkä veljestäni tulee hyvä kauppamies; maanviljelijäksi ei hän ole koskaan kelvannut. Siellä sinä myös voit Lorenzia silmällä pitää. Jos hän olisi siellä saanut yksikseen olla ja lukea ja kuvitella tilanomistajaksi tulevansa, niin olisi hänestä luultavasti hylkiö tullut. Nyt hänestä saattaa kentiesi säällinen ihminen tulla. Kas niin, tässäpä onkin Martine kahvineen. Otapas nyt oiva kupillinen! Se lämmittää".

Rouva Falkin täytyi hymyillä kyyneleet silmissä.

Sellainen kohtelu, lämmittää sekin.

"Norderud, ota kääsit ja aja heti nimismiehen luokse!"

"Tämmöisessäkö ilmassa?"

"Ole Daniel!"

"Niin, no, no. Minä vaan vetelen piippuni loppuun".

"Ja kun sinä olet vähäsen levähtänyt, Beate, niin minä kyyditsen sinut kotiisi veljeni luokse. Hän kyllä tarvitsee sinua luonansa kotona".

Vähän ajan kuluttua ajoi rouva Falk Norderudin matamin kanssa Norderudin vanhalla jikillä takaisin Falkestadiin.

Rouva Falk ei nyt tosin herroiksi ajanut; mutta hän ajoi turvallisena, sillä Norderudin matami piti itse ohjia voimakkaissa käsissään.

IX.

Suuria muutoksia.

Kristianiassa oli erään pikkukadun varrella nelikerroksinen kulmatalo, jonka alikerroksessa oli kaksi puotia.

Kulmapuodin ovessa oli luettavana:

Hans Falk. Ruokatavara-Kauppa.

Vähää kauvempana oli pienempi puoti, ja sen kyltissä loisti:

Magdalene Verlund. Palttina- ja Lanka-Kauppa.

Rouva Verlund seisoi puodissaan myymäpöydän takana lyhyenä ja paksuna mustankiiltävine hiuksineen, jotka nuhille olivat ohauksien verhoksi liistaroidut; korvissa riippuivat vielä vanhat paksut kultakellukkaat ja vanhan mustan silkkihameensa hän oli ylleen pukenut.

Oven ulkopuolelle pysähtyi tyttö lapsivaunuineen, joissa hyvinvoipa poikanen loikoi ja luurengasta pureksi. Pyylevä, hyvästi puettu rouva astui puotiin.

"Hyvää päivää, rouva Verlund".

"Jumal' antakoon, rouva Vindahl; oletteko ulkona huvikävelyllä pienokaisenne kanssa? Mikä hänen nimensä on?"

"Gaston", vastasi rouva Georgine Vindahl, syntyisin Mikkelsen, ja lausui tuon ranskalaisen nimen jotenkin leveällä norjalaisella painolla.

"Sepä oli hieno nimi".

"Niin, minä olen nähnyt sen eräässä ranskalaisessa romaanissa. Minä ostaisin vähäsen sukkalankaa, No, miten kauppa käy, rouva Verlund?"

"Kyllä, kiitoksia, oikein hyvin, ja minun täytyykin ansaita, sillä Ferdinandin tarpeisin tarvitaan paljo rahaa".

"Onko hän vieläkin Ranskassa?"

"On; hän on siellä nyt jo piakkoin vuoden ollut. Näettehän, että kun Verlund oli kuollut ja minä olin saanut asioita järjestykseen ja näin, että tämä pieni kauppa, jonka olin alkanut, kävi näin hyvin, näytti minusta vääryydeltä, että pojan täytyisi täällä kotona oleksia, ja niin minä annoin hänen matkustaa Parisiin kieliä oppimaan, ja se tulee maksamaan, sen saatte uskoa. Hän maksaa kuukausittain enemmän kuin sata frankkia eräälle hienolle naiselle pelkästä opetuksesta. Hän, näette, käy lukemassa erään hienon naisen luona, sillä hän väittää naisilta parhaiten opittavan, ja se saattaa hyvin mahdollista ollakin. Kaikki, mitä voin kokoon haalia, minä lähetän hänelle. Itse en kuluta juuri mitään, en edes vaatteissakaan, sillä minulla on niin monta vanhaa silkkihametta, joita minä nyt kulutan."

"Ja asutteko te tässä myös?"

"Kyllä, minulla on huone tässä puodin takana, ja minä makaan keittiössä. Täällä saatte nähdä kaikki".

Hän avasi huoneensa oven.

Se oli pimeä, pihanpuoleinen huone, täpö täynnä monenmoisia suuria, kallisarvoisia, mutta kuluneita huonekaluja, kadonneen loiston jäännöksiä.

"Tämä on hienosti kalustettu, mutta vähäsen kolkko".

"En minä täällä oleksikaan muulloin kuin iltasilla, ja silloin olen jo niin väsyksissä, että heti panen levolle. Mutta kun Ferdinand tulee kotiin ja on saanut hyvän paikan -- ja semmoisen hän kyllä saa, nyt kun hän niin hyvin kieliä taitaa -- niin me vuokraamme asunnon ylemmästä kerroksesta, niin kuin Falkilaisetkin, ja laitamme sen hauskaksi".

"Niin, Falkilaiset asuvat hyvin hienosti".

"Heilläpä voikin rouva itse huoneitaan hoitaa. Onhan hänellä mies joka liikkeestä huolta pitää".

"Hän tahtoisi niin halukkaasti auttaa miestänsä puodissa, mutta ei häntä sinne lasketa. Ja kyllä hän onkin liiaksi hieno ja hento siellä juuston hajussa seisomaan ja silavaa punnitsemaan".

"Lorenzista tulee varmaankin etevä nuorukainen".

"Sangen etevä", vastasi rouva Vindahl. "Hän olikin niin lahjakas jo pikku poikana ollessaan. Silloin hän jo näytteli kauniimpia kappaleita nukketeaatterissaan. Nyt hänen pitäisi suvella tuleman ylioppilaaksi, ja hän ottaa jo paljo osaa ylioppilas-juhliin. Hän kirjoittelee niin mukavia ja hauskoja värsyjä ja laulaa sekä pitää puheita".

"Niin, Jumalan kiitos, meillä on siis iloa lapsistamme, sekä rouva Falkilla että minulla, vaikka meillä onkin tässä maailmassa paljo murhetta ollut".

Nuori Vindahl alkoi ulkopuolella mölytä.

"Ei, sitä Liinaa, sitä Liinaa! Nyt hän seisoo ja lavertelee toisen pilan kanssa ja antaa lapsen luurenkaansa katuojaan viskata. Hyvästi, rouva Verlund, sanokaa terveisiä rouva Falkille. Ei minulla ole tänään aikaa sinne ylös hänen luoksensa mennä".

"Hyvästi, rouva Vindahl!"

Falkilaisten asunto oli kerrosta ylempänä.

Jotenkin avarassa huoneessa olivat Falkestadin ison salin vanhanaikuiset kullatut huonekalut järjestyksessään. Ne olivat kentiesi kylläkin liian suuret ja kömpelöt tavalliseen kaupunkilaishuoneesen; mutta sekä huonekalut että suuri kynttiläkruunu tekivät huoneen sangen komean näköiseksi. Lorenz istui nurkassa kirjoituspöydän ääressä. Hän oli tullut paria vuotta vanhemmaksi, mutta ei ollut juuri paljoa muuttunut. Kasvojen piirteet olivat vähäistä paremmin vakaantuneet, ja nenän alle oli pari orastavaa viiksien alkua hienoa varjoansa levittänyt.

Soitettiin. Lorenz aukasi oven.

Molemmat Binbergin neidet loistavissa puvuissaan.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, Lorenz! Onko äitisi kotona?"

"Minä etsin hänet. Tehkää niin hyvin ja astukaa sisään siksi aikaa!"

"Onhan täällä sievää", sanoi Amalie, kun he olivat huoneesen astuneet. "Eihän täällä niin köyhältä näytä".

"Ei niinkään".

Samassa astui rouva Falk huoneesen.

Eikä hänkään ollut paljoa muuttunut.

Hänen kauniit vehreänharmaat silmänsä olivat kentiesi vähän synkkämielisemmiksi tulleet ja kasvot kalpeammiksi entisestään; muuten hän oli yhtä hieno, hento ja kauniisti puettu kuin ennenkin hyvinä päivinään.

"Hyvää päivää, Beate kulta, miten jaksat? Herranen aika, miten suuria muutoksia on tapahtunut näinä viimeksi kuluneina vuosina, joina emme ole toisiamme nähneet; mutta meitä ilahuttaa sentään, että sinulla on näinkin hauska koti. Oli tosiaankin vaikeata löytää tätä katua. Me olemme, näetkös, tottuneet kulkemaan vaan paremmilla kaduilla; mutta minä sanoin Hildalle, että se olisi sekä väärin että häpeällistä, että me olisimme Kristianiassa emmekä kävisi sinua tervehtimässä. Juuri nyt saattaa sinulle olla hauskaa nähdä, etteivät vanhat ystäväsi ole sinua unhottaneet".

"Te teitte sangen kauniisti tänne tullessanne", vastasi rouva Falk vähäsen nuivasti.

"Siellä kotikaupungissa, näet, he juoruavat niin paljon yhtä ja toista, ja siellä he myös puhuivat, että te eläisitte täällä niin niukoissa varoissa", sanoi Hilda ja korjasi kuvastimen edessä parisilaista hattuansa oikeaan asentoon.

"Ei meidän. Jumalan kiitos, ole tarvinnut turvautua kehenkään vanhoista ystävistämme, ja minä toivon, ettei meidän vastaisuudessakaan tarvitse sitä tehdä".

"Niin, se on totta tosiaankin parasta", sanoi Amalie ja suori päällyshameensa paria atlaskaista ruususolmua.

"Tiedättekö mitään uutisia kotipuolesta?"

"Tiedät kait, että kandidaatti Finne ja Gusta ovat naimisissa?"

"En".

"Niin, ja vanha tohtori kuoli kuukauden kuluttua häiden jälkeen. Eikä hänen jälkeensä jäänyt tutuistakaan muuta omaisuutta, kuin pieni talo sisustuksineen. Siinä Finne pettyi. Herra tiesi, millä he elänevät, ja Finne on niin taipuvainen juomaan. Hän istuu ravintolassa päiväkaudet".

"Sepä oli surullista!"

"Kyllä, täällä maailmassa kuulee niin vähän ilahuttavaa", sanoi Amalie.

"Minnekä se Lorenz katosi?" kysyi Hilda.

"Hän on omassa huoneessaan ja lukee".

"Kaikki sanovat, että hän on niin toivehikas. Saat vielä nähdä, Beate, että hänestä tulee suuri kirjailija. Ajattelepas, silloin saat nähdä hänen nimensä sanomalehdissä. En voi unhottaa sitä, kun isä kuoli. Silloin 'Tilskueren' sisälsi niin kauniin pikku pätkän hautauksesta. Me olemme leikanneet sen irti ja säilytämme sitä".

"Nyt hänen täytyy ensin toimittaa tutkintonsa suoritetuiksi. Sitten on hänellä vasta aikaa ajatella, miksi hän rupeaa".

"Hän onkin vielä niin nuori. Ja miehesi, miten hän uudessa tilassaan viihtyy?"

"Hän työskentelee ja puuhaa aamusta iltaan saakka. Hänellä on vaan pieni poika apunansa".

"Raukka! Niin, maailma antaa niin monta kovaa kolausta".

"Mutta nyt meidän täytyy mennä", sanoi Hilda. "Me seisomme tässä ja viivytämme sinua juuri päivällisen aikana. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

"Hyvästi, rakas Beate", sanoi Amalie. "Me tahtoisimme niin mielellämme kutsua sinut luoksemme kylpemään viikoksi taikka niin kesän kuluessa, mutta meillä, paha kyllä, on niin pula tiloista".

"Kiitoksia, enkä minäkään tahdo kotoani jättää".

"Ei, eikä, suoraan puhuen, sinullekaan olisi hauskaa tulla sinne meidän pieneen juorukaupunkiimme sellaisten olosuhteiden aikana, joissa nyt elät. Hyvästi, sano terveisiä miehellesi ja pojallesi".

"Kiitoksia. Hyvästi!"

"Hän on yhtä ylpeä kuin aina ennenkin", sanoi Hilda, kun he ulos olivat tulleet. "Eikä luotua sanaakaan virkannut meidän uusista hameistamme. Minä luulin niiden näkemisen häntä huvittavan, mutta ei hän tietysti meille sitä iloa suonut, että olisi sanonut: ne ovat kauniit".

"Niin, ihmiset ovat niin kummallisia tässä maailmassa", sanoi Amalie huoaten.

Rouva Falk veti huojennuksen henkäyksen heidän mentyänsä.

Vähän sen jälkeen tuli Falk päivälliselle.

Hän oli paljon muuttunut. Selkä oli entistä enemmän köyristynyt, hiukset harmaantuneet, ja hän näytti väsyneeltä.

"Binbergin neidet kävivät kait sinua tervehtimässä?"

"Kävivät. He olivat niin ystävällisiä ja sääliväisiä, että minua toden teolla halutti heidät rapuista alas nakata".

Falk huokasi.

"Sitä täytyy kärsiä niin monenmoista, kun ollaan köyhiä".