Part 3

"Kyllä, minä luulen", änkytti neitsy.

"Minun mielestäni se on väärin. Teidän täytyisi ainakin kirjoittaa ja purkaa kaupat hänen kanssansa sitä ennen".

"En minä ymmärrä teitä".

"No, mutta ettehän saata kahden kanssa yht'aikaa kihloissa olla. Taikka ehk'ette lienekään kihloissa kandidaatin kanssa?"

"En -- en minä olekaan".

"Vai niin; hän siis käypi vaan ja peijaa teitä niin kuin kaikkia muitakin".

"Muitakin!" huudahti neitsy. "Onko hänellä useampia?"

"Niin, että hän ja Tomine ovat sulhosilla, sen toki olette huomannut, ja nyt hänestä pian tulee hyvä ystävä Marinkin kanssa. En oikein tiedä, onko hän vielä karjapiiankin puoleen kääntynyt saadakseen koko palvelusväen huostaansa".

"Se on inhottavaa", sanoi neitsy itkien.

"Minun mielestäni te, neitsy Mikkelsen, olette vallan liiaksi hyvä ja kunnon tyttö tuolla tavalla käyttäytyäksenne".

"En minä koskaan enää niin menettele".

"Kun Vindahl tulee, niin minä puhun hänelle ja sanon, että hänen täytyy teidät naida. Eihän teillä ole enää mitään varrottavana, kun hän on saanut hyvän paikan, ja olette kait tekin kodin alkajaisiksi jotain säästänyt".

"Kyllä, olenhan minä. Jos te ottaisitte hänelle pulmaksenne, niin olisitte oikein hyvä, matami Norderud. Minä huomaan, että olen menetellyt hirveän tuhmasti ja että Finne on kerrassaan aika lortti".

"Niin onkin. Kunpa ei hän vaan olisi poikaa turmion poluille vienyt. Se olisi pahinta. Niin, odottakaa vaan siksi, kunnes ripillelaskijaisista on päästy, silloin minä tahdon tässä talossa totuutta lukea".

Sen sanottuaan hän toivotti hyvää yötä ja meni. Seuraavana päivänä tuli pääkaupungista vieraita, jotka viipyivät Falkestadissa, kunnes ripillelaskijaiset olisivat menneet.

Ne olivat tukkukauppias Verlundin rouva ja hänen poikansa Ferdinand.

Tukkukauppias Verlund ja Falk olivat jo kauvan aikaa olleet kauppaliitossa, viljakaupoissa, ja kun Falkilaiset pääkaupungissa olivat, niin he aina asuivat Verlundilla. Sen vuoksi oli heitä nyt kutsuttu; mutta ei itse tukkukauppias nyt voinut vierailemaan päästä.

Rouva Verlund oli lyhyt, paksu nainen, mustan kiiltävät hiukset ohauksille ja korville sileiksi kammatut pienine reunanippuineen, juuri kuin pari nippasyrjäisestä kiiltokamritsista poimuteltua suruverhoa. Hänellä oli paksut, kultaiset korvakellukkaat, rintaneula, kultavitjat ja paksu kultainen rannerengas, ja hän oli pukeunut paksuun, ruuniin silkkihameesen.

Poika, joka oli vuotta vanhempi Lorenzia, oli nuori pääkaupunkilaisurho, sievässä, vaaleassa kesäpuvussa. Hän oli kaunis nuorukainen, tukka musta ja käherretty, sekä ylähuulessa vähäsen mustain viiksien oireita.

Nuoret herrat eivät olleet toisiansa nähneet sitten kun pieninä ollessaan, ja he tarkastelivat nyt toisiansa arvostelevilla silmäyksillä. Nähtävästi kummasteli Ferdinand, ettei Lorenz ollut paremmin talonpoikamainen, vaan melkein yhtäläinen keikari kuin hän itsekin.

Hän astui hänen eteensä ja ojensi kätensä hänelle.

"Minun luullakseni me heti tässä saatamme toisiamme sinuttelemaan ruveta".

"Paljo kiitoksia", vastasi Lorenz. "Emmekö lähde puistoon pienelle kävelyretkelle, sillä aikaa kuu naiset itseänsä vaatettavat?"

He astuivat käsi kädessä.

"Haluatko ottaa sikaarin?" kysyi Lorenz.

"Kyllä, kiitos. Minä luulin, ettet sinä vielä olisi tupakoimaan opetellut".

"Oh, herra nähköön, jo kauvan sitten. Finne ja minä otamme mieluisasti totilasin ja sikaarin joka ilta".

"Vai niin; etpä sinä sitten niin viaton olekaan kuin olisin luullut".

"Viatonko? Siitä on jo aikoja kulunut, kun minä viaton olin".

"No, sitten on sinulla kait rakkausseikkojakin ollut?"

"Ei, niitä on Finnellä, mutta ei minulla. Minä tahdon sanoa sinulle, että minun sydämessäni on jo muutaman vuoden ihanteellinen rakkaus hehkunut".

"Sepä on hupsua".

"Kyllä, ja sen vuoksi minä nyt sen ilmoitankin, niin pian kuin täysikasvuisten lukuun pääsen. Sinä saat nähdä hänet ripillelaskijaisissa. Oikein herttainen tyttö -- vähän vanhempi minua; mutta ei se mitään haittaa tee. Niin pian kuin olen ylioppilaaksi päässyt, julkaisemme kihlauksen".

"Aijotko sinä lukea? Se on hupsua!"

"Etkö sinä ylioppilaaksi aijo?"

"En, kiitoksia; mitä ihmettä nyt hyödyttää ylioppilaana olla tähän aikaan, kun joka ainoa tyhmeliini tahtoo lukea. Ei, minä antaudun käytölliselle tielle. Näetkös, ensi vuonna minä matkustan ulkomaille ja täydennän kielitaitoani, ja kotiin palattuani minä ryhdyn isäni kauppatoimeen".

"Kyllä minäkin koen niin toimittaa, että ulkomaanmatkalle pääsen, mutta en ennen kuin ylioppilaaksi päästyäni Mitä sinä toimittelet kotona ollessasi".

"Oh, enpä juuri mitään. Minun pitäisi tietysti auttaa isää konttooritoimissa, mutta ei siitä juuri mitään kartu. Aamupäivällähän täytyy vähäsen kävellä ja pelata piljarttia, ja iltasilla pistäydään kahviloissa. Talvisilla sitä paitsi menee aikaa tanssihuveissa ja tervehdyksillä käydessä ynnä vieraspidoissa, niin että melkein koko päiväkaudet niihin hupenevat. Saat vielä nähdä, kun olet ylioppilaaksi päässyt ja sinne tullut, että ajan pitkään väsyt niihin".

"Kyllä sitä itsekin luulen. Minä olen jo väsynyt siihenkin seurusteluun, jota me täällä vietämme".

Ja nämä molemmat toivehikkaat pojat antoivat väsyneinä silmälautainsa vaipua ja kuljeksivat käsi kädessä eteenpäin, tuprutellen sikaariansa, juuri kuin olisivat olleet pari pariisilaisveitikkaa maapihkalla päällystetyllä katukäytävällä.

Äidit seisoivat akkunan edessä ja ihailivat heitä.

"Me saatamme ylpeillä pojistamme", lausui rouva Verlund. "He ovat toisensa kaltaiset, ikään kuin veljiä olisivat, ja kauniita ja sieviä he ovat kumpainenkin".

"Ja lahjakkaita," lisäsi rouva Falk.

"Se on varmaa. Ferdinandilla on erinomainen pää. Jos hän vaan tahtoisi hiukkasta enemmän työskennellä".

"Mutta näethän, että hän on niin nuori vielä. Lorenz on ahkera; mutta sitäpä tarvitaankin, koska hän aikoo lukea. Saatte nähdä, rouva Verlund, että meille kyllä tulee iloa pojistamme. Eihän meillä olekaan muuta kuin yksi kummallakin".

"Ja nepä ovatkin ainoat, joiden hyväksi me elämme".

He seisoivat siellä ylpeinä ja onnellisina ja näkivät tulevaisuuden valoisana ja loistavana kuin auringonpaisteisen lokakuunpäivän syksyisessä loistossaan.

Eivät he sattuneet ajattelemaan, ettei siinä vielä ole riittämään saakka, että äiti poikansa hyväksi ainoastaan elää, vaan hänen usein täytyy myöskin taistella -- vieläpä hänen tulevaisen onnensa tähden kuollakin.

VI.

Ripillelaskijaiset.

Alkavan sunnuntain aurinko paistoi säteilevän kirkkaana. Isot vaunut olivat jo valmiina, mutta niiden eteen oli nyt vaan kaksi hevosta valjastettu. Ei oltu kolmea käytetty enää sen kerran jäljestä, kun Lorenz niillä yksinään oli herroiksi ajanut.

Lorenz nousi niihin vanhempineen ynnä rouva Verlund poikineen, ja seuraavissa vaunuissa ajoi Vindahl ja kandidaatti Finne Norderudin perheen kanssa. Herra Norderud oli pieni, vähäpätöinen mies, hiukkanen kuuvalon alkua päälaella ja punervan ruskea partareunus poskien ympärillä ja leuvan alla.

Rahvas kurkotteli kaulojansa heidän mennessään kirkon lattiata perälle päin. Lorenz näytti kauniilta uusissa mustissa vaatteissaan, ja hänen ylevät kasvonsa olivat vielä tavallista kalpeammat. Rouva Falk kulki miehensä rinnalla ja laahusti jäykkää mustaa silkkihametta jäljessään, ja rouva Verlund ällistytti rahvasta sinikiuhtavalla silkkihameellaan, joka oli melkoisella samettisummalla ja pitsimäärällä reunustettu, ja valkoisella hatullaan, jossa komea höyhentöyhtö heilui. Hän astui poikansa nojassa, joka toisen silmänsä eteen puristetun nelikulmaisen akkunalasin lävitse yleisöä ylevämmän ryhdillä tarkasteli.

Norderudin perhe esiintyi juhlakulussa paljoa kehnompana. Matami oli kohtuullisissa vaatteissa niin kuin ainakin, ja pikku Anette, joka ei viimeksi kuluneina vuosina ollut paljoa kasvanut, näytti jotenkin talonpoikamaiselta tärkätyssä, kotikutoisessa hameessaan ja kirjatuissa mamelukkihousuissaan, puhtaan talonpoikaistavan mukaan pitäen kokoon käärittyä valkeata nenäliinaa kädessään.

Lorenz tietysti istui ylinnä kirkossa. Se oli kunnia, joka aina oli parempain ihmisten lapsille säästetty.

Hän vastasi muuten hyvin papin kysymyksiin, ja koko meno kävi kauniisti ja juhlallisesti. Rouva Falk istui hiljaisena ja kalpeana, pää alaspäin vaipuneena, ja Norderudin matami itki koko saarnan ajan. Se oli ystävyyttä, jota hän katsoi olevansa velvollinen papille osoittamaan, samoin kuin teaatterissa näyttelijäin kehoitukseksi käsiä taputetaan.

Kotimatkalta Norderudin matami sanoi Vindahlille:

"Neitsy Mikkelsen raukka ei saanut koko juhlallisuudesta mitään nähdä. Hänen täytyy keittiössä koko päivä hikoilla; mutta kun nyt ensi kerran teidän kanssanne kirkkoon ajan, Vindahl, silloinhan te ja hän olette ylkä ja morsian".

"Kyllä siihen voi aikoja kulua".

"Minkä tähden niin? Eihän teillä enää ole mitään vartoomista. Enpäs minä vaan uskaltaisi sillä tavalla morsiantani jättää, jos mies olisin. Hän on nainen, jota sietää omakseen tavotella; siliä hän on kelpo ihminen ja kodikas, eikä hänen säästönsäkään niin perin vähäiset ole. Olkaa varoillanne, ettei joku huimapää häntä teiltä sieppaa".

"Eipä ole mitään vaaraa", lausui Vindahl ja yritteli huolettomalta näyttää, mutta hänen silmänsä kääntyivät vasten tahtoakin Finneen päin.

"Älkää olko liian huolettomia; vaan toimittakaa niin, että ajoissa saatte hänestä varma olla".

"Oikein puhuttu; minun täytyy todellakin keskustella siitä Georginen kanssa".

"Onko hänen nimensä Georgine? Se on syyskukka", puuttui Finnekin puheesen.

"Minä tunnen sellaisia ihmisiä, jotka poimivat sekä kukkia että keittiökasvia", lausui matami.

Kandidaatti pureksi huuliansa, ja Vindahl loi matamiin kysyvän silmäyksen; mutta tämä sitoi parhaallaan Anetten leukanauhoja.

Päivälliselle tulivat ainoastaan omat sukulaiset ja läheisimmät tuttavat. Vieraat tulivat vasta iltapuoleen.

Aterialta päästyä meni Vindahl keittiöön neitsyen luokse.

Hänellä oli kovin kiire ja keittiö-esiliina oli sangen nokinen.

"Kiitoksia ruoasta", sanoi Vindahl ja kumartui häntä suutelemaan.

Neitsy pyyhki nenänsä alustaa ja seisoi siinä ihan samallaisena kuin kaksi vuotta sitten vanhoina rakkaine, hyvin tunnettuine viiksineen, joihin Vindahl painoi hellän suudelman, suureksi huviksi Marille sekä karjapiiallekin, joka oli astiainpesussa avullisena ja nyt päivän kunniaksi esiintyi korkeassa kauluksessaan ja täydellisessä kansallispuvussaan, eikä sen jäännöksessä.

"Huomenna, kun juhla on loppunut, minä keskustelen kanssasi", kuiskasi Vindahl. "Täytyy häitämme tuumia".

"Kapiot ovat valmiit ja minä myös", sanoi hän kainosti.

Iltapuoleen alkoi vaunuja saapua.

Siellä olivat seudun kaikki ylhäisimmät, sekä maaherralaiset että pappilaiset ynnä nimismiehen perhe, ja läheisestä pienestä kaupungista oli myös useampia, muiden mukana tohtori Londemann ja hänen tyttärensä Gusta sekä rouva Falkin parhaat naisystävät, Binbergin neidit, apteekkari Binberg-vainajan tyttäret.

Kaikki toivat mukanaan joko suurempia tahi pienempiä myttyjä, joita Lorenz sai asianomaisten ystävyyden osoitteeksi perhettä kohtaan, useampia tusinoita rintaneuloja ja mansetinnappeja, kirjattuja tohveleita ja housunkannikkeita koko elinajakseen ja melkoiset määrät muita joko hyödyllisempiä tahi hyödyttömämpiä antimia, joilla ripillelaskettua tavallisesti yllätetään, sekä suuret joukot kauniisti sidottuja siveellisiä kirjoja, joita he eivät milloinkaan lue.

Isossa salissa istuivat naiset kullatuille vanhanaikaisille tuoleille latoutuneina, ja maaherranrouva ja papinrouva vallitsivat sohvalla, edellinen laihana ja ylevänä, kultajuotteinen lornetti nenällä ja ruunista silkkinauhoista ja pronssituista viinirypäleistä koottu hiuspukine päässä, jälkimmäinen talleroisena ja punaposkisena mustine sarvikaiteisine nenälasineen ja päähineenä liehuvilla nauhoilla varustettu valkea pitsimyssy sekä kolme ruusunnuppua kummallakin korvalla. Rouva Verlund oli tunkeutunut ihan heidän lähelleen nojatuoliin, jossa hän istui ja mitä kohteliaimmin hymyili, sinikiuhtava hansikka ainoastaan toisessa kädessään, jotta kaikki saattaisivat toisesta hänen paksut kultasormuksensa nähdä.

Tuonnemmaksi taffelipianon ääreen olivat nuoret naiset kokoontuneet Binbergin neitien ja Gusta Londemannin ympärille, ja muutamia naapuriston hyvinvoipia talonemäntiä istui ujoillaan rivissä ovensuussa pidellen kokoonkäärittyjä nenäliinoja paljaissa käsissään, joka heidän vakaumuksensa mukaan hyvää kasvatusta osoitti.

Rouva Falk oli esimiehenä kahvipöydän ääressä, ja vanha Gunhild kaupungin hienoin passari, tarjoili ympäriinsä teetä ja kahvia Tominen kanssa. Sellaista ylellisyyttä, kuin vahtimestari on, ei täällä tunnettu.

Norderudin matami kävi ympäriinsä ujojen talonpoikaiseukkojen joukossa ja yllytteli heitä itsemurhan tekoon tyrkyttämällä heille kohtuuttoman suuria määriä kotona leivottuja pikkuleipiä. Onneksi oli heillä kumminkin sen verta älyä mukanansa, että huomasivat niistä jonkun osan jälkeläistensä hyödyksi taskuihinsa tunkea.

Likööriä ja sikaareja tarjottiin herroille puutarhamajassa. Maaherra kulki ympäriinsä ritaritähti napinreijässä ja oli ystävällinen, ja pastori keskusteli hyväntahtoisesti alentuvaisen äänellä seminarilaisen, Vindahlin, kanssa.

Tilanomistaja, jonka selkä nyt oli suorempi kuin tavallisesti, esiintyi oivallisena isäntänä, ja muutkin herrat keskustelivat jotenkin vilkkaasti.

Finne, Lorenz ja Ferdinand seisoivat ison salin avonaisella ovella ja arvostelivat naisia.

Gusta Londemann istui juuri pianon ääressä ja oli soittoa alottamaisillaan. Hän oli säteilevän kaunis hiukset paksut ja vaaleanpunervat ja vielä kokonainen seppele heloittavia ruusuja niiden loistoa lisäämässä ja sininen silkkihame verhoili lainehtivilla poimuillaan hänen upeata vartaloansa.

"Eikö hän ole uljas nainen?" kysyi Lorenz Ferdinandilta.

"Kyllä, hän näyttää kauniilta".

"Mutta hän on vallan liiaksi vanha sinulle", lausui Finne. "Kun sinä siihen ikään ennätät, että saatat naimisiin mennä, silloin hän on jo kuihtunut. Minulle hän paljoa paremmin vaimoksi soveltuisi, ja tottapa hän lienee rikaskin".

"Finne, ettehän toki häntä minulta riistä?"

"Älä ole siitä kovin varma".

"Kukas tuo pieni tyttö on, joka noin ujona ja yksinään tuolla nurkassa seisoo?" kysyi Ferdinand.

"Hän on minun serkkuni, Anette Norderud. Täällä onkin vaan täysikasvuista väkeä, niin ettei täällä ole mitään seuraa hänelle".

"Hänestä tulee seurakunnan rikkain naitava aikanaan", sanoi Finne.

"Tuleeko? Luulenpa, että pistäyn hiukkasen pakinoimaan hänen kanssansa".

Ferdinand meni Anetten luokse, joka häntä hämillään tarkasteli, ja kandidaatti astui Gusta Londemannin viereen kääntääkseen hänen nuottilehtiänsä.

Lorenz jäi ovelle seisomaan, Ferdinand kumarsi Anettelle.

"Pyydän esitellä itseni teille. Nimeni on Ferdinand Verlund. Minulla on kait kunnia tutustua neiti Norderudiin?"

"Niin".

"Ei täällä ole vielä oikein hauskaa".

"Ei".

"Mutta kyllä illallisen jälkeen tulee hauskempaa. Kyllä kait täällä tanssitaankin?"

"Kyllä kait".

"Tanssitteko, neiti?"

"En".

"Sepä on ikävää".

"Kyllä".

"Mielevä ei hän ainakaan ole", ajatteli Ferdinand, "mutta eivätpä ne rikkaat perijättäret yleensä juuri semmoisia olekaan."

Kandidaatti Finne käänteli Gusta Londemannin nuotti lehtiä. Hän nojasi kättään tuolinkarmiin, ja joka kerta, kun hän eteenpäin kumartui, joutui Gusta Londemann melkein lepäämään hänen rintaansa vasten, ja Gusta Londemann tunsi poskeensa hänen lämpimät henkäyksensä.

"Sinun kätesi vapisevat niin, Gusta kulta", sanoi Amalie Binberg. "Etkä sinä soita niin hyvin kuin tavallisesti. Olet totta tosiaan heikkohermoinen".

"Täällä on niin lämmin".

"Niin, vallankin tässä pianon ääressä, kun olemme tähän näin liiaksi lähekkäin tunkeutuneet", lausui Hilda Binberg.

Binbergin neidet olivat kaupungin teräväkieliä, sukkelia, mutta ilkeitä. He olivat kappaleen neljännelläkymmenellä; mutta vaikka olivatkin jotenkin varakkaita, eivät he vielä kuitenkaan kihloissa olleet, ja heillä oli sangen hyvät toivonaiheet vastaisuudessakin yhä semmoisina säilyvänsä. He olivat kaupungin muotilehtiä ja hämmästyttivät tänään yleisöä esiintyen kultakirjaisissa zuavilaisvaipoissaan ja tukkapönkeissään sekä kullan hohtavissa hiusverkoissaan.

Neiti Londemann painoi loppusoinnun.

"Minä esittelen, että tekisimme pienen kierroksen puutarhassa", lausui kandidaatti. "Näin syksyiseen aikaan se on rikkaimmaasa väriloistossaan. Kukkien laita on samoin kuin naistenkin. Ne ovat kauneimpia keskikesän jälkeen".

"Niin, minä olen huomannut kandidaatin ihastelevan täysin puhjenneita ruusuja".

Nuoriso virtasi ulos puutarhaan, talonpoikaiseukot seurasivat ujona parvena jäljessä.

Maaherran rouva, papin rouva ja rouva Verlund jäivät kolmisin isoon saliin.

"Toivoisin illalliseen päästävän, joutuaksemme kotiin", sanoi maaherran rouva. "Meidän virkamiesten on, paha kyllä, pakko näyttäytyä kaikenmoisissa mahdollisissa piireissä kansan suosiota voittaaksemme".

"Niin, paha kyllä", mökelsi papin rouva, suu täynnä torttuja.

"Pääkaupungissa voi valita seuransa", sanoi rouva Verlund. "Me seurustelemme ainoastaan hienoissa piireissä".

"Vai niin, tosiaanko?" lausui maaherran rouva nuivasti ja tarkasteli häntä kultalornettinsa lävitse.

Kandidaatti Finne ja neiti Londemann, jotka etunenässä kulkivat, poikkesivat erääsen syrjäiseen lehtokujaan ja erosivat seurasta.

Lorenz seisoi puutarha-majan ovella ja katseli heidän jälkeensä.

"Nyt menee Finne ja panee Gusta Londemanninkin pään pyörälle. Mutta annahan päivän ehtoolle ehtiä, niin minä hänet kutsun tänne sireenimajaan ja ilmoitan rakkauteni. Minä uskon, että hän kyllä tietää pitää patruunaa parempana kuin köyhää kandidaattia".

Hän meni alas puutarhaan yhtyäksensä seuraan.

Pikku Anette istui yksinään penkillä ja potki hiekkaa huvikseen.

Kandidaatti ja neiti Londemann menivät innokkaasti keskustellen yhä etäämmälle lehtokujaan. Jälkimmäinen piteli toisella kädellään silkkihamettansa ylhäällä ja näytteli kahta keimeän pientä, sinistä silkkikenkäänsä.

Nyt ei Lorenz voinut heitä enää nähdä. He olivat jo joutuneet puistoraivaukselle puutarhan äärimmäiseen laitaan saakka.

VII.

Leikkitulitus.

Ruokasalissa oli katettuna pitkä pöytä, joka nääntyi kaikenmoisten mahdollisten ruokalajien painon alla ja kaikkialla viereisissä huoneissa oli voileipäpöytiä valkoisine liinoineen ja viinipullo keskellä.

Maaherran rouva ja papin rouva purjehtivat ensin pöydän ääreen itseänsä ruoalla varustamaan, ja heidän jäljessänsä rouva Verlund, joka riippui maaherran rouvan hameessa kuin kymmenvuotias tyttö. Sen jälkeen tuli muutamia kaupunkilaisrouvia sekä Binbergin neidet ynnä neiti Londemann. Norderudin matami näki sangen paljon vaivaa saadakseen ujot talonpoikais-eukot ensiksikin pöydän ääreen ja sitten ottamaan jotakin syödäkseen, kunnes viimeinkin joku ijähtänyt vaimo, jolla oli harmaat viikset ja useita syyliä kasvoissa, alkoi ryntäysretken, jonka jälkeen kaikki urhoollisesti jäljessä seurasivat.

Kun herrat olivat osansa ottaneet, istahtivat vanhemmat ison pöydän ääreen, ja nuoremmat asettuivat pienempäin ympärille. Herrat palvelivat vahtimestareina, ja vanha Gunhild ja Tomine hilasivat suurta paistikulhoa, joka tarumaisen pikaisesti tyhjennettiin.

Päällisruoka-pöytä oli katettu isoon saliin, ja siinä oli lukematon määrä torttuja, hyytelöitä, räämejä, putinkeja ynnä muita suunvoiteita tarjolla. Samppanjaa juotiin siihen aikaan päällisruokain eikä paistin sekaan.

Pappi asettui ison salin ovelle ja pyysi sananvuoroa. Vieraat virtasivat kokoon ja seisoivat odottavaisina suut torttuja täynnä, ahkeroiden tasapainossa pysyäkseen lautasillaan seisovain samppanjalasien turvaamiseksi.

Se oli ripillelasketun malja.

Papin rouva oli heltynyt. Hän oli nyt aina näinä seitsemänäkolmatta vuonna, mitkä he naimisissa olivat olleet, kuullut saman puheen kaikissa paremmissa ripillelaskijaisissa; mutta aina hän siinä sentään uutta kaunista havaitsi, ja tuon ja tämän mahtikohdan ajalla hän loi ympärilleen puhuvan silmäyksen.

Norderudin matamikin oli heltyneenä, ja olisi vieläkin heltyneempi ollut, jos ei hän olisi sellaista vaivaa nähnyt noiden ujojen talonpoikaiseukkojen tähden, joita hänen toden teolla täytyi oikein hilata päällisruoan ääreen, josta he aina karkasivat.

Puheen loputtua alkoi vierasten yhteinen pyhiinvaellus, ensiksi tuonne Lorenzin luo, kilistämään hänen kanssansa, ja sitten hänen vanhempainsa luokse.

Kandidaatti Finne oli Gusta Londemannin kavalieri. Hän toi hänelle torttuja ja jäätelöä kelpo annoksia, jotka hänen huultensa hehkuun sulivat.

Maaherra piti puheen isännälle ja emännälle.

Pyhiinvaellus ja kilistyksiä.

Rouva Verlund uskoi maaherran rouvalle ja papin rouvalle, että molemmat puheet olivat niin hyvät.

Tilanomistaja kiitti ja esitti maljan maaherralle ja papille, jotka saapuvilla-olollaan tälle yksinkertaiselle perhejuhlalle loiston antoivat.

Seminarilainen Vindahl nilkutti ympäri vierasjoukkoa ja jakeli vaatimattomalla runoilijansävyllä ripillelasketun kunniaksi sepitettyä lauluansa.

Gusta Londemann istahti pianon ääreen ja säesti, ja seurue lauloi moniäänisesti tätä yksiäänistä laulua. Norderudin matamin ääni kuului kaikkein muiden ylinnä, aivan samoin kuin kirkossakin.

Neitsy Mikkelsen, joka nyt oli päivätyönsä lopettanut, seisoi puhtaaksi pestynä ja upeana ovella ja silmäili ihaillen ylkäänsä.

Sitten seurasi koko sarja puheita ja jono monenmoisilla erinomaisilla ominaisuuksilla lahjoitettuja erinomaisia miehiä ja naisia. Oikein on kummallista, miten lukemattomat joukot kelpo ihmisiä päällisruokain ääressä tavataan. Saattaisipa uskoa, että sekä isäntä ja emäntä että heidän kaikki lapsensa ja lähimmät sukulaisensa ynnä useimmat muut seuraan kuuluvat ovat tähän syntiseen maailmaan jo ennen syntiinlankeemista tulleet, joten ei heillä siis ole hituistakaan osaa siinä rikoksessa, minkä Eeva äiti teki, silloin kun hän liikapalakseen päällisruokaa paratiisissa söi, niin kunniallisia ja jaloja ja kelpo ihmisiä he ovat -- sen illan.

Kandidaatti Finne ja Binbergin neidet sekä neiti Londemann seisoivat ja nauraa hikersivät nurkassa sekä arvostelivat puheita.

Lorenzia suututti Finnen kiekaileminen.

Samppanja oli kiivennyt hänen päähänsä ja antanut rohkeutta. Hänen täytyi ja hän tahtoi puhutella Gusta Londemannia tänä iltana.

Onneksi pastori alkoi pitkänlaisen puheen Lorenzin opettajille, niille miehille, jotka niin taitavasti olivat johtaneet hänen ensimmäisiä askeleitaan tässä maailmassa, ja kun Finne, lasia etsien, varpaillaan hiipi pöydän äärestä toiseen, luikahti Lorenz neiden luokse.

"Minun täytyy hetkinen puhutella teitä", kuiskasi hän.

"Minuako?"

"Niin, minulla on oikein tärkeätä puhumista. Tulkaa kanssani sireenimajaan. Minun _täytyy_ puhua teille".

"Se on mahdotonta Finnen tähden".

"Pyytäkää häntä puistoon ja vartoamaan teitä siellä, niin peijaamme häntä".

"Veitikka!" sanoi Gusta keimeästi. "Minä koitan".

Kun malja oli juotu, hiipi Lorenz puutarhaan ja istahti tykyttävin sydämin sireenimajaan.

Oli jo jotenkin hämärä, eikä siinä muuten olisi mitään varjoa keskustelupaikaksi ollutkaan, sillä siinä oli vaan muutamia nuoria pensaita, jotka olivat kehään istutetut, niin että aukko johti suoraan nurmikolle, joka kukkapenkereineen oli verannan edustalla.

Hellät tunteet olivat niin kokonaan Lorenzin vallanneet, ettei hän ensinkään keksinyt muutamia kummallisia, valkeita esineitä, jotka olivat keskelle nurmikkoa pystytetyt, siihen missä lipputankokin seisoi.

Heti sen jäljestä hän näki Finnen tulevan valaistun verannan kautta ja katoavan puistoon päin.

Kuje oli siis onnistunut.

Siunaaman aikaa sen jälkeen tuli Gusta Londemann verannalle ja leikitteli köynnöskasveilla juuri kuin hajamielinen. Hän oli heittänyt saalin olkapäilleen ja kannatteli toisella kädellään hameensa laahusta.

Kunpa nyt vaan eivät Binbergin neiditkin tulisi ulos itseänsä tuuletuttamaan.

Ei, onneksi eivät tulleet. Hän katselee varovaisesti ympärilleen ja kiitää joutuisasti lehtimajaan päin.

"Lorenz, Lorenz, oletkos siellä?"

"Olen, tulkaa lähemmäksi!"

"Mitä tahdot minulta?"

"Oi, neiti Londemann, Gusta, minä -- minulla on niin paljo sanomista teille".