Part 2
Lorenz oli aina miesmäisestä tädistänsä paljon pitänyt. Nyt hän suuttui häneen. Hän oli sentään iloinen, kun he pääsivät kaupungin lävitse kulkemasta. Ei iki maailmassa hän olisi suonut Gusta Londemannin häntä tämmöisessä seurassa näkevän.
Maantietä kuljettaessa Lorenz istui vaan jurrotteli, mutta Norderudin matami oli vaiti ja näytti miettiväiseltä. Anette teki onnistumattoman sovitusyrityksen itse syöden pipari kakku-ukolta jalat ja tarjoten yläruumista Lorenzille; mutta kylmästi halveksien tämä hyljäsi hänen jalomielisen tarjouksensa.
Kun he Falkestadiin saapuivat, oli rouva juuri tullut puutarhasta kukkia katkomasta ja seisoi rapulla.
Hänellä oli valkea olkihattu, vaalea hame ja puutarhahansikkaat käsissä.
"Kiitoksia kyydistä", sanoi Norderudin matami ja astui vaunuista.
"Sepä sopi oikein hyvin, että sait ajaa kotiin", sanoi rouva Falk. "Etkö halua tulla tupaan ja juoda kupin kahvia, ennen kuin jatkat matkaa, niin saavat lapsetkin sillä aikaa puutarhassa leikkiä".
"Kiitoksia".
He menivät tupaan.
"Niinpä sinä näytät kuin tanssihuveissa olisit", sanoi Norderudin matami.
"Voihan suvisin hyvin käyttää vaaleata hametta, ja täytyyhän päivänpaisteella pitää hansikkaita, jos ei halua käsiään rengin kouriksi saada".
"Niin, voihan olla hieno, kun ollaan rouva ja ajetaan kolmivaljakolla".
"Vaunut ovat liian raskaat kahdelle".
"Olisithan voinut antaa pojan kotona olla. Hänellä on kylliksi suuria ajatuksia ennestäänkin, eikä sinun sopisi hänen turhamaisuuttaan yllytellä".
"Olisipa ollut syntiä, jos ei olisi suonut pojan hiukkasta huvikseen ajella".
"Kyllä kait olisi poikaa huvittanut, kun olisi kaupungin lävitse kolmivaljakolla ajaa saanut, kuin ainakin joku keikari; mutta onnettomuudekseen hän kohtasi halpa-arvoisia sukulaisiaan, ja silloin hänen täytyi ajaa sivutietä".
"Minä tiedän kyllä, että sinä aina Lorenzia väärin arvostelet".
"En minä häntä väärin arvostele; mutta sinä se olet, joka häntä väärin kasvatat. Niin, älä pahastu, Beate, saatatpa kyllä suvaita totuutta kuulla, se lausutaan hyvässä tarkoituksessa. Näetkös, _me_ olemme rikkaita, siitä minä olen varma; mutta me kasvatamme Anettea juuri kuin köyhää torpantyttöä, ja hän on niin lapsellinen, ettei voi aavistaakaan meidän ainoana lapsenamme tulevansa näiden seutujen rikkaimpain naimapoikain haluttavaksi. Oletteko te rikkaita, sitä en minä tiedä. Teidän itsenne tähden sitä toivon; mutta minä pelkään, että jos te eteenkinpäin elätte niin suurellisesti ja jos ei veljeni tahdo pitää omaisuudestaan parempaa huolta kuin nyt, niin te alatte takaperin kulkea. Tämä on nyt minun mielipiteeni. Ja Lorenz, häntä kasvatetaan kuin pientä prinssiä, ja semmoinen hän luulottelee olevansakin. Hän saa menetellä omin päinsä, eikä kukaan häntä opeta. No, sepä ajaakin saman asian, jos hänestä maanviljelijä tulee; mutta siksi hän epäilemättä on liian hieno. Norderud on oikea hölmö, herra nähköön, tuskin osaa nimeänsä kirjoittaa; mutta hän hoitaa taloansa ja ymmärtää rahaa koota, ja sepä kuitenkin on pääasia tässä maailmassa".
"Olemmeko rikkaita vai emmekö, siitä en minä tiedä enempää kuin sinäkään", sanoi rouva Falk, "sillä ei mieheni milloinkaan anna minulle asioistansa pienintä aavistustakaan; mutta mitä Lorenzin kasvatukseen tulee, siitä ei minulla ole hituistakaan tunnonvaivaa. Ei ole monta lasta, joita pidettäisiin niin ahtaalla kuin häntä. Ettei hän ole mikään talonpoikaistollo, se kyllä on totta, sillä hän on hieno luonteeltaan, ja lahjakas hän on, ja kyllä hän lukee myöskin".
"Niin, romaaneja".
"Sinä näyt tietävän tässä talossa kaikki asiat paljoa paremmin kun me itse".
"Ehkäpä. Minä tunnen kumminkin Vindahlin ja tiedän, että Lorenz komentaa häntä, samoin kuin hän komentaa neitsyttä ja palveluspiikoja ja kaikkia muitakin tässä talossa".
"Ei Vindahl enää saatakaan vallan kauvoja hänen opettajanansa olla. Hänpä onkin vaan seminarilainen, ja meidän täytyy saada lukenut mies".
"Niin, epäilemättä on Lorenzin lukeminen itsensä niin viisaaksi, että alkaa vanhempiansa halveksia".
"Tänäänhän sinä olet tavallista miellyttävämpi".
"En minä ole tänne sinua miellytelläkseni tullutkaan".
"Et, sen kyllä voin huomata".
"Beate", lausui Norderudin matami ja työnsi kahvikupit luotaan, "vaikka minä silloin tällöin sinulle mielipiteeni suoraan sanon, niin en sillä tarkoita sinua loukata, vaan kun teidän omaa hyväänne tarkoitan. Minä tiedän kyllä, että sinä olet kelpo ja ankara vaimo, joka talonsa järjestyksessä pitää, mutta te elätte kokonaan liiaksi suurellisesti, se on pää-asia. Kyllä sitä pääsee yhtä hyvin perille, vaikka ei niin herroiksi ajaisikaan".
"Ei se ole yksinään minun syyni".
"Olkaamme oikein avomielisiä, Beate, ja myöntäkäämme, että sekä sinä että minä olemme herrat talossamme. Norderud on nolla, herra nähköön, ja Falk, niin, hän on kyllä suuri, pitkä ja voimakas, mutta kun hänen pieni, hieno, kalpea vaimonsa lähettää hänelle pari silmäystä vehreistä silmistään, niin hän taivuttaa niskansa kuin taittunut akilea ja lausuu niin ja amen kaikkiin".
Norderudin matami nousi seisaalleen.
"Nyt on parasta meidän lähteä matkaamme. Minä luulen, että sinä olet saanut minusta tarpeesi tänään ".
Heidän ulos tullessaan istui Anette rapulla ja nyreissänsä.
"Etkös leiki?"
"En; ei Lorenz huoli leikkiä muuta kuin teaattieria. Hän vaatii minua prinsessaa esittelemään, enkä minä sitä osaa".
"Et, tyttäreni; ei se meidän suvullemme sovellu", sanoi Norderudin matami, tarttui tyttärensä käteen ja meni tietä alaspäin.
Rouva Falk katseli vakavana heidän jälkeensä ja henkäsi vähän syvempään jälleen tupaan palatessaan.
IV.
Alkeisopetuksia.
Pari vuotta oli kulunut, ja kaikki meni tavallista rataansa Falkestadissa.
Tilanomistaja oli tapansa mukaan paljon matkoilla, teki kauppaa ja keinotteli, ja oli kotona ollessaan kentiesi hiukkaista köyryselkäisempi kuin tavallisesti ja vaipui usein ajatuksiinsa.
"Falk", sanoi rouva eräänä päivänä, "sinä olet toisinaan niin kummallisen raskasmielinen. Onko sinulla jotakin murhetta, joka sinua rasittaa".
"Ei, mistä sinä semmoista luulet? Minähän olen onnellisin ihminen maailmassa".
"Sinä teet kauppaa ja keinottelet, mutta et milloinkaan anna minulle pienintäkään vihiä asioistasi".
"Vaimo hoitakoon taloutta, mies asioitaan."
"En minä niihin tahdo sekaantuakaan, mutta käypi niin ikäväksi nähdä sinua murheellisena".
"Päin vastoin, minäpä olen tyytyväinen ja onnellinen. Minun kauniimpana unelmanani on aina ollut tuoda sinut perheenäitinä tänne rakkaasen lapsuudenkotiini, ja onhan se nyt toteutetuksi tullut. Juuri sen tähden minä olen näinä vuosina aina tehnyt kauppaa ja keinotellut, että voisin sinulle ja Lorenzille turvallisen tulevaisuuden hankkia. Silloin, kuu me naimisiin menimme, et sinä, Beate, minusta niin paljoa pitänyt".
"Minä olen sitten oppinut", lausui hän ja loi silmänsä alaspäin.
"Sitä minäkin uskon, ja jos vastoinkäymiset tulisivat --".
"Niin minä olen niitä kantamaan vahvempi kuin sinä".
"Siitä olen varma; mutta toivokaamme, että sinä koettelusta säästyisit".
Lorenz tuli sisään. Hänen silmäinsä alustat olivat turvonneet ja itkusta jotenkin raukeat.
"Mikä sinua vaivaa, poikaseni?"
"Se tuntuu niin ikävältä, kun Vindahlin täytyy lähteä. Neitsy Mikkelsen puuhailee siellä ylhäällä ja latoo hänen tärkki paitojansa matkalaukkuun, ja me olemme itkeneet kaikin kolmisin".
"Saapa hän edullisemman paikan kansakoulunopettajana kaupungissa, ja hänellä on toiveita päästä pääkaupunkiin muuttamaan, eikä hän sitä paitsi tästä alkaen osaisi sinulle enää mitään opettaakaan. Muistapas vaan, että sinä nyt olet kolmentoista vuotias ja että sinun täytyy ruveta latinata lukemaan. Uusi kotiopettajasi, kandidaatti Finne, on kelpo mies, joka osaa sinulle kaikkia tarvittavia aineita opettaa ".
"Oh, eipä sitä patruuna niin paljoja taitoja tarvitse".
"Eikö tarvitse?"
"Ei; kaikki ihmiset sanovat, että nuori patruuna Iversen on tyhmeliini, jolle isän täytyi kartano ostaa, kun ei hänestä mitään muuta tullut".
"Eikä sinun tarvitsekaan luulotella mikään patruuna olevasi", lausui isä. "Me olemme vaan halpoja talonpoikia".
"Saatpa suvaita sentään, että minä isoksi kasvettuani itseäni patruunaksi nimitytän. Minä olen Falkestadin vapaa omistaja, ymmärrätkös, ja vapaa maanomistaja, se on yhtä hyvä kuin aatelismies täällä köyhässä Norjassamme, jossa ei enää mitään muuta aatelia ole".
"Se on tuo hölppö neitsy Mikkelsen, joka kaikki nuo romaanihoureet on hänen päähänsä istuttanut. Onneksi saamme sentään taloomme järkevän miehen, joka saattaa oikkusi kitkeä".
Seminarilaisen huoneessa puuhaili neitsy matkalaukun täyttelemisessä.
Hän neuloi nappia Vindahlin paitaan, ja kyyneleet vierivät alaspäin hänen nokisia poskiansa pitkin, niin että hänen hyvänsävyisät, kalpean pöyheät kasvonsa olivat kartan näköisiksi käyneet.
"Älä sentään huoli noin itkeä, rakas Georgine. Käynhän minä täällä sinua tervehtimässä. Ennen lähtöäni minä kerron rouvalle, että me olemme kihloissa, ja kun sitten vuoden kuluttua, niin kuin toivon, saan paikan pääkaupungissa, niin voimme mennä naimisiin".
"Mutta siellä kansakouluissa on niin paljo nuoria opettajattaria. Kunpa vaan et niiden vuoksi minua unhottaisi".
"Olenkos milloinkaan Ingeborgia unhottanut?"
"Et, se on kyllä hyvä, se; mutta en minä tyytyisi tuommoiseen ihanteelliseen rakkauteen".
"Eikä sinun tarvitsekaan. Sinä tulet minun vaimokseni ".
Vindahl puristi häntä sydäntänsä vasten, painoi poskensa hänen poskeensa ja jäljensi kartan omaan parrattomaan naamaansa.
Sen jälkeen he kumpainenkin pyyhkivät kasvonsa kosteaan pyyhinliinaan ja menivät alas herrasväen luo kihlaustansa ilmoittamaan.
Tilanomistaja ja rouva joivat pullon samppanjat heidän maljoiksensa, ja Lorenzia, joka sai myös palasia ja tuli hyvin iloiseksi, huvitti tämä asia erinomaisesti aina siihen saakka, kun Vindahlin piti jäähyväiset lausua. Silloin hänen tuskansa taaskin valloilleen pääsi ja kun seminariiainen lähti, meni hän neitsyen kanssa, käsikkäin isoon saliin, jossa he sitten istuivat kumpikin kullatulla tuolillaan ja itkivät.
Uusi opettaja piti höyrylaivasta samoihin vaunuihin otettaman, joilla vanhaa saatettiin, ja kun tämä parin tunnin kuluttua saapui, tarkasteltiin häntä jännittyneellä uteliaisuudella.
Neitsy ja Lorenz tutkivat häntä ison salin valkeitten akkunaverhojen takaa, ja keittiön akkunassa olivat piiat yhdessä läjässä, Mari, tanakka keittäjä, keskellä, ja toisella puolen sisäpiika Tomine, pyylevä, pystynenäinen ja punakka, kiharahiuksinen kaunotar, ja toisella puolella karjapiika Birgit, jotenkin kaarevaksi laitettu tunturitynkkä, pukeutuneena pääasiallisesti kansallispukunsa jäännökseen, mustaan, puna- ja viheriäraitaiseen hameesen.
Kandidaatti Finne hyppäsi voitosta ylpeänä vaunuista. Hän tiesi hyvin piikain seisovan ja häntä katselevan; mutta hän oli siihen jo niin hyvin tottunut.
Hän oli pitkä, somakasvuinen mies, vähän lihomiseen taipuva. Kasvot olivat oluesta hiukkasen pöhistyneet; mutta sivulta katsoen olivat ääripiirteet kauniit, ja hänellä oli säkenöivän tummat silmät, musta kiharainen tukka ja pari paksuja mustia viiksiä. Puku oli muodin mukainen ja jotenkin komeanlainen.
Tilanomistaja vei hänet arkihuoneesen, esitteli vaimolleen ja huusi poikaansa.
"Vai niin, sinäkös olet minun uusi oppilaani?" lausui kotiopettaja ja taputti Lorenzia olkapäähän. "Meistä tulee ystävät; etpä näytä sentään varsin tuhmalta".
"Ei, ei poika ole lahjoja vailla", sanoi rouva.
"Mutta epäilemättä laiska, juuri niin kuin minäkin olen ollut. Kaikki lahjakkaat ihmiset ovat semmoisia, ja sen tähden heistä harvoin mitään tulee".
"Sepä oli kaunis lohdutus".
"Voipa olla, rouva hyvä, poikkeuksiakin. Perästä nähdään".
Heti Lorenz alkoi hänestä pitää. Koko miehessä oli jotakin niin miellyttävän suloista, joka puoleensa veti.
Illallispöytä odotteli valmiina.
Tomine palveli pöydässä ja punastui punaisia hiuskiharoitansa myöten joka kerta kohdatessaan kandidaatin terävän silmäyksen.
Neitsy Mikkelseniä ei näkynyt. Hän oli kammarinsa yksinäisyyteen vetäytynyt murheineen ja rasvaisine lainakirjasto-romaaneineen.
Aterian jälkeen Lorenz ja hänen opettajansa menivät ylös kamareihinsa, jotka vierekkäin olivat.
Finne alkoi matkalaukkuansa purkaa.
Muutamain kirjain ja vaatekappalten alta hän veti esiin pullon konjakkia, väkiviina-lampun ja sokerimytyn.
"Minä olen tottunut aina iltasilla juomaan lasin totia; sitä varten olen nyt ottanut mukaani aineksia toistaiseksi. Kun vähän paremmin tunnetuksi tulen, niin sinä kyllä pidät siitä huolen, että rouva minulle tarpeet huoltaa".
"Kyllä minä!"
Hän sytytti lampun.
"Juotko sinä totia?"
"Minä tavallisesti maistan vähän isän lasista".
"Me teemme tähän sinulle vähän miedompaa, se on hauskempaa. Me käytämme vesilasiamme ja seottelemme paperiveitsellä".
Lorenz oli tavattoman palvelevainen, ja laitokset näyttivät hänestä oivallisilta.
"Etkö sinä tupakoitse?"
"En".
"Eikö vanha kotiopettajasi sinua siihen opettanut?"
"Ei, totta sanoen; eipä niiltä seminarilaisilta juuri niin paljoja opita".
"Ei, me oppineet miehet käsitämme asioita paljoa paremmin. Mutta hepä ovatkin tottuneet paremmin köyhiä lapsia opettamaan".
"Niin, epäilemättä", lausui Lorenz mielevästi.
Vindahl raukka, hän oli jo kokonaan varjoon joutunut. Jopa Lorenz melkein häpesi hänen lähtiessään itkeneensä.
"Näetkös, minulla on omat periaatteeni. -- Sytytäpäs papirossi, se maistuu niin mainion hyvältä totilasin ohella! -- No mitäpä minun nyt piti sanomanikaan? Niin, se on nyt minun periaatteeni, että opettajan ja oppilaan kesken kaunis ja hyvä väli vallitkoot!. -- Nyt vesi kiehuu. Tuopas nappo tänne; mutta pane sokeria ensin, muuten lasit särkyvät!"
Finne laittoi todit. Lorenz heittäytyi huolettomasti nojatuoliin ja veteli muutamia mehukkaita haikuja papirossista.
"Kas niin, nyt se maistuu. Maljasi!"
"Maljanne!"
"Mistä me taas puhuimmekaan?"
"Teidän periaatteistanne".
"Oikein. Minä vaan tahdon sanoa, että tuota se on naurettavaa tuo ankara kurinpito".
"Niin, sitä minäkin luulen; mutta ei Vindahlkaan juuri ankara ollut".
"Ei, se on luultavaa. Eikä se mitään hyödytäkään. Näetkös, ystäväni, muutaman vuoden kuluttua sinä olet patruuna, ja silloin minä yhä vieläkin olen köyhä opettaja, ja kun minä tulen sinua tervehtimään, otamme yhdessä lasin kuin vanhat ystävät ja kumppanukset ainakin".
"Niin teemmekin. Maljanne!" sanoi Lorenz, joka alkoi tulla jotenkin iloiseksi.
"Onko tässä talossa yhtään kauniita tyttöjä?" kysyi Finne ja sytytti uuden papirossin.
"On, useampiakin. Keittiössä meillä on kolme. Sisäpiian te jo näittekin. Sitten on keittäjä, joka on oikein tanakka, ja sitten vielä karjapiika; mutta hän on niin paksu ".
"Ei se haittaa. Onkos ketään emäntäneitsyttä?"
"Kyllä, mutta hän on kihloissa".
"Ei se haittaa".
"Mutta hän on kihloissa Vindahlin, edellisen kotiopettajani kanssa".
"Ei sekään haittaa. Onko hän kaunis?"
"Kyllä hänellä on oikein hyvännäköiset kasvot, ja kun ei hän vaan ole varsin kovin nokinen, niin ei hän näytä niinkään rumalta".
"Täytyy saada hänet pesemään itseänsä. Sanopas minulle, Lorenz, oletko sinä milloinkaan rakastunut?"
"Kyllä, ihanteellisesti, niin kuin Vindahl sitä nimitti, Gusta Londemanniin, perhelääkärimme tyttäreen ".
"Kuinka vanha hän on?"
"Täysikasvuinen nainen".
"Se on luultavaa. Poikana ollessani minäkin haaveksin semmoisia täysikasvuisia naisia -- ihanteellisesti; mutta vuosien vieriessä ne haihtuvat".
"Vindahl tekee vieläkin niin, ja hän on vanhempi kuin te".
"Sitten hän on tyhmeliini", sanoi Finne ja nousi ylös. "Mutta nytpä on jo aika mennä levolle".
Ei Lorenzillakaan ollut mitään sitä vastaan.
Hän tunsi olevansa niin erinomaisen iloinen ja tyytyväinen, ja hänen silmänsä olivat kirkkaat ja loistavat; mutta kumminkin oli kaikki niin kummallisen hämärätä, eikä hän saattanut pitää tulta papirossissaankaan.
Hän tunsi päänsärkyä herätessään seuraavana aamuna; mutta se meni sikseen, kun hän oli kylmällä vedellä itsensä pessyt ja pukenut vaatteet ylleen.
Hän tuli alas aamiaiselle ennen Finneä.
"Äiti, usko pois, että Finne on erinomainen opettaja. Hänellä on omat periaatteensa, näetkös, joita hän opetuksessaan seuraa".
"Joko te eilis-iltana aloitte?"
"Kyllä, vähäsen".
"Klassillisilla luvuillako?"
"Niin, alkeisopetuksia Finne sanoi niitten olleen. Minä olen siitä varma, että minä häneltä opin paljoa enemmän kuin Vindahlilta".
"Tämäpä onkin lukenut mies -- vaikka Vindahlkin oli hyvin taitava. Meillä on muuten ollut yleensä hyvä onni saada sinulle oivallisia opettajia, poikaseni".
Nyt juuri Finne astui sisään ja toivotti kohteliaasti "hyvää huomenta".
Hän oli kaunis, loistava ja sievä -- hiukkasen vaan liiaksi pöhökasvoinen.
V.
Toivehikkaita poikia.
Nukketeaatteri oli pölyisenä ja halveksittuna nurkassa. Ei Lorenz esittänyt näytelmäkappaleita paperihenkilöillään eikä näytellyt kohtauksia ison salin kullatuilla tuoleillakaan. Hän häpesi sellaisia lapsellisuuksia.
Hän oli oppinut pitkät sarjat asioita näinä kahtena vuonna, joina Finne oli hänen kotiopettajanansa ollut.
Lorenz oli nyt viidentoista vanha, jotenkin pitkä ijälleen, ja vaikka hän nyt vielä eli niin sanottuja nulikkavuosiansa, huomattiin hänessä sangen vähän taikka ei ollenkaan konnankujeita, jotka kuitenkin tällä aikakaudella ovat tavallisia.
Mustan samettimekon ja kiiltonahkaisen vyön, jotka viime aikoina hänelle paljon surua olivat tuottaneet, hän oli nyt vaihtanut muodinmukaiseen vaatteukseen, irtonaiseen kaulukseen ja kaulahuiviin ja osaksi hän oli ruvennut Finnen sievää, vähän hervaantunutta käytöstapaa seuraamaan.
Kandidaatin kunniaksi täytyy kuitenkin sanoa, että hän oli oppilaalleen jotenkin runsaasti tietoja jakanut: sillä vaikka he viettivätkin kumppanuuden tapaista elämää, täytyi Lorenzin sentään aina säännöllisesti läksynsä oppia.
Finne oli sillä ajalla, minkä hän oli Falkestadissa viettänyt, varsin erinomaisella tavalla koko naispuolisen palvelusväen valtaansa saanut.
Ei punakaharainen Tominekaan enää punastunut, kun kandidaatti häneen silloin silmänsä iski, kun tämä pöydässä palveli. He harjoittivat nyt silmillänsä taukoomatonta sananlennättämistä aina silloin, kun ei neitsy Mikkelsen pöydän ääressä istunut ja rouva Falkin huomio oli ruokiin tarkistunut. Tilanomistaja ei milloinkaan mitään huomannut. Hän tuli päivä päivältä köyryselkäisemmäksi ja hajamielisemmäksi. Lorenz sitä vastaan tiesi kyllä hyvin, miten asian laita oli; mutta ei siitä mitään haittaa ollut. Finne oli hänelle opettanut, että miehet ovat lapsia ja naisten sydämet heidän leikkilelujansa, joilla he saattavat jonkun aikaa huvitella ja sitten heittää pois. Siitä ei mitään haittaa, vaikka ne särkyisivätkin. Keittäjä, Mari, oli ainoa, joka tähän saakka oli Finnen lumoavia ominaisuuksia vastustellut. Kun Finne eräänä päivänä oli partavettä alhaalta keittiöstä etsimässä, yritti hän Maria vyötäisiltä ottaa; mutta tämäpä antoi hänelle navakalla kädellään niin tuntuvan töyttäyksen, että kandidaatti kukertui lavitsalle ja loimautti kaikki lämpimän partavetensä uusille vaaleanharmaille housuilleen. Tämä voimannäytös ei sentään likimainkaan häntä yrityksistään peloittanut, vaan päin vastoin hänen lämpimiä tunteitaan tuota voimakasta hempukkaa kohtaan vielä enemmän tulistutti.
Neitsy Mikkelsen oli jo aikoja sitten hänen paulaansa langennut. Lorenz hämmästytti eräänä päivänä häntä juuri samallaisessa asemassa, missä hän seminarilaisen kanssa ennen kukkia pusersi. Heti virkosi pojassa taas entinen rakkaus vanhaa opettajaa kohtaan, ja hän vihastui heille kummallekin; mutta Finne ymmärsi heti hänet jälleen tyynnyttää; olihan Vindahl nyt saanut kauvan varrotun paikan pääkaupungin kansakoulussa eikä ollut pitkään aikaan itsestänsä mitään vihiä antanut, ja siitä neitsy oli ikävillään: ja sen vuoksi hän surevata vähän lohdutteli. Lorenz sai olla aivan levollinen. Eihän Vindahlilta häntä riistäisi. Mitä lohdutukseen tulee, niin oli seikka muuten varsin päinvastainen ollut. Finne itse oli, näet, teeskennellyt epätoivoinen olevansa, joka pääkaupunkilaista uskotonta naista suri. Ja eihän nyt neitsy hennonnut häneltä yhtä pienen pientä suukkosta kieltää, ja sitten hän otti vielä pari lisäksi. Siinä oli kaikki; mutta kun neitsy sitten, hyvän sydämensä vaatimuksesta, hänelle elinaikuiseksi lohduttajaksi tarjoutui, niin hän jyrkästi tämän hyljäsi. Ei hän milloinkaan voisi hänelle onnellista tulevaisuutta valmistaa, hän oli siksi liian kevytmielinen j.n.e. He olisivat vaan ystäviä, kuin veli ja sisar, ei mitään muuta. Neitsy kuljeksi syvästi huolissaan. Hän nuhteli siitä itseään, että oli uskoton ollut Vindahlille, josta hän sentään toden teolla piti, ja oli suutuksissaan kandidaatille; mutta kun tämä taas häneen hurmaavilla mustilla silmillään katsahti, silloin hän taas oli lumottu kuin kaniini lonkokäärmettä kohtaan. Hän itki usein kamarissaan; mutta ei hän itseänsä nokiseen esiliinaansa enää kuivaillut. Finne oli häntä siitä kieltänyt. Päin vastoin hän hankasi kalpeita kasvojaan saippualla ja pyyhinliinalla niin ankarasti, että hän toisinaan sai ruusuja poskiinsa noitten entisten nenänalaisten viiksiensä sijaan; ja ruusut kaunistivat häntä paremmin.
Lokakuun keskitienoilla oli paljo puuhaa Falkestadissa.
Lorenz oli ripille laskettava.
Norderudin matami oli sinne tullut juhlavalmituksissa avullisena ollakseen; sillä luonnollista oli, että silloin paljo vieraita tulisi.
Anette oli kotona. Hän oli vasta neljäntoista vanha ja laskettaisiin ripille vasta ensi vuonna.
Ei se piikoja ensinkään miellyttänyt, että Norderudin matami oli taloon tarkastuspoliisiksi tullut; sillä melkein semmoisena hän siellä esiintyi. Ei kukaan voinut olla varmassa turvassa hänen teräviltä silmäyksiltään.
Rouva Falk ei tosin taloudellisia velvollisuuksiaan laiminlyönyt. Kyllä hän piti kaikkia silmällä ja oli usein keittiössä; mutta kaikki se tapahtui paremmin ylhäisellä ja mahtavalla tavalla, ja sitä paitsi vieraat häntä usein pidättelivät.
Eräänä päivänä Norderudin matami tuli myöhään päivällispöytään. Hän oli leiponut tippaleipiä ja oli jotenkin ärtyisellä tuulella.
Parhaallaan hänelle liemiruokaa tarjotessaan lähetti Tomine silmillään sähkösanoman kandidaatille, joka heti siihen vastasi.
Norderudin matami kohotti päätänsä.
"Katso tehtävääsi!" sanoi hän tuimasti. "Sinä tarjoat nyt minulle etkä kandidaatille".
Finne etsi hämillään porkkanan palasia liemestä.
Neitsy Mikkelsen, joka oli silmät alas luotuina istunut, katsoi närkästyneenä heitä kumpaakin.
"Kyllä minä varsin hyvin ymmärrän, että teitä suututti, neitsy Mikkelsen", jatkoi Norderudin matami. "Niin ijäkkäästä, kihlatusta tytöstä, kuin te olette, täytyy tuommoisen kiekailemisen näkeminen sietämättömältä tuntua".
Ei kandidaatti lausunut sanaakaan, rouva Falk johti ujoillaan keskustelun muihin asioihin.
Iltasella seisoi keittäjä Mari yksinänsä keittiössä. Ruokakamarin ovi oli rakosellaan. Norderudin matami oli siellä sisällä.
Kandidaatti tuli itsellensä hiukkasen totivettä ottamaan. Neitsy hankki hänelle aina sokeria ja konjakkia. Väkiviina-lamppuansa ei hän enää käyttänyt Veden etsiminen antoi hänelle aina syytä alas keittiöön pistäytyä.
"Tarvitaanko nyt taaskin lämmintä vettä?" kysyi Mari.
"Kyllä, ja niinpä saat sinä itsekin hiukkasen olla lämmin. Mari. Tiedäthän, että minä sinua rakastan".
"Ettekä muita?"
"En, en ketään muuta; sinä olet niin kaunis ja niin voimakas".
Finne yritti lähetä häntä.
"Niin, voimakas minä olen. Varokaa siis tulemasta liian lähelle minua!"
"Mutta minä tulen kumminkin".
Hän kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, eikä Mari nyt vastustellutkaan yhtä paljon kuin ennen.
"Hm!" hyrähti Norderudin matami ruokakamarin ovella.
"Minä -- minä tarvitsisin vaan vähäsen lämmintä vettä", jupisi Finne ja irroitti kätensä.
"Te varmaan tarvitsette paremmin vähän kylmää vettä -- vereenne", sanoi matami. "Te olette varsin liiaksi lämmin".
Ei kandidaatti vastannut, luhjusteli vaan hämillään tiehensä.
Matamin suora häikäilemättömyys teki häneen vaikutuksensa.
Kun neitsy Mikkelsen illalla huoneesensa meni, tuli Norderudin matamikin sinne.
"Tuleeko Vindahl tänne ripillelaskijaisiin?" kysyi hän äkkiä.