Part 11

Hän kiirehti höyrylaivaan ja laskeutui siellä heti hyttiinsä.

Kun laiva lähti rannasta, nousi hän kannelle, seisoi peräpuolella ja katseli lakeata, hedelmällistä Seelantia.

Siellä se oli Kyöpenhamina, iloinen, hupaisa Kyöpenhamina. Marmorikirkon suuri kattokupu kuvautui pilvetöntä taivasta vastaan, ja venäläisen kirkon kullatut pallot säteilivät auringon paisteessa. Siellä näkyi pitkänä viivana Pitkälinja, jolla hän niin monta kertaa oli huvikseen kävellyt, useimmiten naisten seurassa, ja tuonnempana, samalla puolella, oli rannikko ynnä Skovshoved ja Taarbäkke, jossa kalastajain majat ja uusimuotiset huvilat vehreiden pyökkipuiden väliltä hymyillen pilkistelivät.

Höyrylaiva poistui poistumistaan.

Hyvästi, kaunis Kyöpenhamina!

XXV.

Kotinurkissa.

Laivareitti Kristianiaan tultaessa on kauneudestaan tunnettu, ja kauniina näkyy kaupunkikin, tummannsinertävät tunturit takanaan ja edustalla nuo monilukuiset kauniit saaret ynnä niille seulotut haaveelliset huvilat, jotka tähän kaikkeen niin etelämaalaiselta näyttävän leiman painavat.

Mutta sitä on mieluummin auringonpaisteessa katseltava.

Kun sumu paksuna ja raskaana verhoo kaupunkia ja kaikki on harmaata ja märkää, kosteata ja kylmää, silloin se varsin toiselta näyttää, ja jos vielä sen lisäksi katselija Lorenz Falkin tapaan on synkällä, harmaalla tuulella, silloin tämä kaikki näyttää sangen synkältä ja kolkolta, ja tämmöiseltä se kaupunki sittenkin näyttää, kun jo on maalle astuttu, Ei kuulu katukaupustelijain iloisia huutoja niin kuin muissa suurissa kaupungeissa, ja kaikki ihmiset näyttävät niin yksitotisilta, niin hirveän yksitotisilta. He tervehtivät toisiansa juuri kuin hautaajaisissa olisivat, ja puhuvat kadulla aina pidätetyllä äänellä.

Ranskalainen, joka Kristianiassa kävi, väitti vielä kaupungin koirainkin niin yksivakaisia olleen, etteivät uskaltaneet avoimella kadulla haukkuakaan, jotteivät olisi pahennusta herättäneet.

Lorenz tuli maalle ja kulki katua ylöspäin.

Pari tuttavaa tuli häntä vastaan. He mittailivat katseillaan häntä kiireestä kantapäihin saakka ja nostivat vastenmielisesti hattuansa sellaisella kasvojen sävyllä, ikään kuin olisivat siitä loukkaantuneita olleet, että hän oli takaisin palannut.

Hän oli tavaransa laivaan jättänyt ja kuljeskeli nyt eteenpäin ilman mitään päämäärää. Hän aikoi mennä johonkin ravintolaan majaa pitämään, mihin sattuisi vaan.

Hän katseli ympärilleen joka suunnalle, ja yhtäkkiä hänen silmänsä keksivät nimikilven, joka oli porttiin maalattu.

Siinä oli paksuilla mustilla kirjaimilla:

ROUVA FINNEN Yksityisravintola ja vuokrakoti.

Se oli tietysti Gusta Londemann. Herranen aika, vai niin, vieläkö hänellä nytkin asumavieraita oli! Lieneekö hän leskeksi jäänyt? Olisipa sentään hauskaa nähdä, miten siellä eletään. Saattoipa hän yhtä hyvin asua siellä kuin muuallakin. Pääsisipä silloin ainakin tuttavain seuraan.

Hän astui portista sisään.

Ei siellä paikat juuri siistittä näyttäneet, ja rappukäytäväkin oli pimeä ja likainen.

Nyt hän seisoi etehisen ovella ja soitti.

Laapottelevia askeleita kuului sisäpuolelta, ja niitä seurasi koko joukko poljeksivia lasten jalkoja.

Lihava nainen, kähäräiset, punakeltaiset suortuvat otsalle kammattuina, avasi oven. Hänen takanansa näkyi lauma punatukkaisia tyttöjä, jokaisella siirapilla voideltu leipäpala kädessään.

"Saisiko täällä asuntoa?"

"Kyllä, vallan hyvin, sievästi kalustettu huone ja ravintoa ja hoitoa joko osaksi tahi kokonaan, hyvää, voimakasta jokapäiväistä ruokaa ja perheen seuraakin, jos halutaan. Lyhyeksi vai pitemmäksikö ajaksi?"

"En vielä tiedä oikein varmaan sanoa".

"Tehkää hyvin ja käykää saliin. Menkää kamariinne, pikku tytöt, älkääkä siinä tiellä todistelko ja siirapillanne vierasta herraa tahratko! Tehkää niin hyvin!"

Nainen avasi oven ja kehoitti häntä pimeään huonoilmaiseen ruokasaliin astumaan.

"Tehkää niin hyvin ja istukaa!"

Hän katseli tätä pyylevätä naista, joka seisoi hänen edessään.

Hän oli tullut vähäistä kookkaammaksi sitten viime erän; mutta nuo punertavat kasvot ja näppylät olivat melkein samallaiset kuin ennenkin. Hän oli pukeutunut mustaan pitsitettyyn hameesen ja kaljuun samettiliiviin, jossa oli löysä atlaskalisäsi etupuolella ja suuri reikä kyynäspäässä. Pari lätsälleen poljettuja tohveleita ja virkattu vaaleansinervä pitkä saali olivat hänen pukunsa täydennyksenä.

Lorenz astui pari askelta häntä kohden.

"Ettekö tunne minua, rouva Finne?"

Tämä tarttui häneen, veti lähemmäksi akkunaa ja löi sitten käsiänsä yhteen.

"No, siunatkoon sentään, ettekös vaan olekin Lorenz Falk? Finne, Finne!"

Finne tuli saliin syöksyen ja näytti rähjäisissä harmaissa vaatteissaan jotenkin rahjaantuneelta. Toisessa kädessään oli rikkinäinen tuolin selkälauta ja toisessa katkennut jalka.

"Mitä nyt? Onko joku pennuista nenänsä menettänyt?"

Hän säpsähti takaperin Falkin huomatessaan.

"Anteeksi, en tiennyt täällä vieraita olevan".

"Etkö tunne häntä, Finne?"

Hän heitti tuolinjäännökset lattialle, riensi hänen luokseen ja syleili häntä.

"Lorenz, vanha ystäväni, miten sinä voit?"

"Kiitoksia, enpä juuri mainiosti".

"Siis juuri kuin mekin, ystäväni, juuri kuin mekin. Sulaa kurjuutta!"

Hän potkasi tuolinpalaset tuonnemmaksi lattialle.

"Olin juuri puita hakkaamassa. Nykyään me poltamme vaan mahonkia muitten polttopuiden puutteessa. Näinä viimeksi kuluneina päivinä olemme vanhoilla tuoleilla ruokaa keittäneet, ensi viikolla aijon Gustan pianolla lämmitellä. Ei se enää soitettavaksikaan kelpaa".

"Hyi, Finne, sinä aina niin hirveästi liiottelet ja pelkkiä vastenmielisyyksiä juoruat", nuhteli rouva.

"Niin, oikein, Gusta, me annamme nyt surun lentää ja juomme tervetuliaismaljat Lorenzin kanssa. Kuules, poikaseni, etköhän voisi minulle olutpullon hintaa lainata? Ei minulla ole yhtään pieniä rahoja?"

"Kyllä, tee niin hyvin".

Falk antoi hänelle kruunun.

"Tuhat kiitosta. Niin, kun minä pullosta puhun, niin tietysti kahta tarkoitan. Gusta juo mielellään lasin hänkin. Isabella, menepäs tuomaan kaksi pulloa olutta isälle!"

Yksi punatukkaisista tytöistä tuli saliin.

"Tässä näet vanhimman tyttäreni. Minulla on kuusi tyttöä, ja kaikki punatukkaisia ja rumia. Eikö se ole ihmeellistä, mitä? Minä olen totta sanoen ollut kaunis mies, eikä Gustakaan nuoruutensa aikana niin rumalta näyttänyt".

Rouva Finne heilahutti päätänsä ja loi Lorenziin kiekailevan silmäyksen.

"Niin Gusta, ei sinun sentään tarvitse siitä liian itserakkaaksi käydä. En kuullut kenenkään muun sinua niin kauniina pitävän, kuin Lorenzin, ja hänkin oli siihen aikaan vielä niin nuori, ettei asiata paremmin ymmärtänyt".

Lorenz loi suuttuneena silmänsä maata kohden.

Samassa palasi lapsi olvineen, kaksi suurta, rumaa norjalaista kokopulloa ilman nimilippua; ne hän laski ruokapöydälle, jolla vielä äskeisen aterian ajalta likainen liina leivänmurujen peitossa virui.

Finne kaatoi, ja hän sekä rouva tyhjensivät lasinsa kumpainenkin. Lorenz vaan kostutti huuliansa.

"Mutta ethän sinä juokaan?"

"Kiitoksia, minä juon olutta mieluummin aterian jälkeen".

"Niin, sinä oletkin aina tavoiltasi niin hieno ollut ja olet kait ulkomailla vielä hienommaksi tullut. Pelkään, että sinun olosi täällä luotinamme käypi kovin kehnoksi".

"Mutta, Finne sinä!"

"Siunatkoon sinua, Gusta; totta kait vanhaa ystävätä kohtaan täytyy rehellinen olla! Näetkös, meillä on kolme täydessä hoidossa, kaksi puotityttöä ja näivetystautia kituva ylioppilas. Näistä kolmesta syntisestä elää koko perhe, kahdeksan henkeä, ja silloin tällöin vielä piikakin, jos satumme niin onnellisia olemaan, että semmoista saamme kahdeksan päivää pitää; pitempää aikaa eivät ne meillä milloinkaan viivy".

"Mutta, Finne, sinähän peloitat herra Falkin samaa tietä talosta pois".

"Oli, enpä minä puolestani niin arka ole", sanoi Lorenz ja nousi. "Minä menen ulos, tuotan palkkakantajalla tavarani tänne ja tulen hetkisen kuluttua takaisin".

Epätietoisena hän otti rahakukkaronsa.

"Ehkä te haluatte vähän ennakolta", sanoi hän ja tarjosi Finnelle paria kymmenen kruunun seteliä.

"Kyllä, kiitoksia, se on todellakin sangen tervetullutta".

"Hyvästi siksi aikaa!".

"Hyvästi, ja tervetuloa takaisin!" sanoi rouva.

"Saatte oikein hauskan huoneen --".

"Ja hyvää, voimakasta jokapäiväistä ruokaa sekä perheen seuraakin", jätkytteli Finne, meni samassa ja täytti olutlasinsa, jolla aikaa pikku Isabella myös Lorenzin lasista jäännöksen tyhjensi.

Gusta saattoi häntä etehiseen. Falk riensi kiireesti rappuja alas.

Hän päätti ensin hautausmaalle mennä.

Hän hengitti ikään kuin huokeammin sen porttien sisäpuolelle päästyänsä. Siellä oli kaikki niin hiljaista ja kaunista. Hän meni lehtokujaa ylöspäin ja antoi silmäyksiensä liidellä pitkin haudoilta haudoille, jotka kaikki järjestään olivat hyvin laiteltuja kukkakumpuja, rakkailla käsillä hoidettuja.

Vaikka jo olikin myöhäinen vuodenaika, loisteli täällä sentään kaikkialla runsas kukkalaiho, ja metsän viiniköynnöksen lehdet komeilivat pengermäin laiteilla veripunaisessa väriloistossaan.

Nyt piti hänen jo pian haudalle joutua; mutta: missä se nyt olikaan? Oikein, tuolla; mutta sepä nyt oli vallan toisellaiseksi laiteltu.

Ympärillä oli kivikehys ja valettu ristikkoaitaus, ja keskellä korkea, kiillotettu kivipatsas, jossa kullatuilla kirjaimilla loisti:

HANS FALK. BEATE FALK, syntyisin Christensen.

Ja alle olivat syntymä- ja kuolinpäivät ynnä vuodet merkityt. Kuhunkin neljään nurkkaan oli korkearunkoinen ruusupuu istutettu, ja niiden juurilla kukki punaisia, valkeita ja sinikiuhtavia astereita. Itseä hautapatsasta ympäröivät kristtorni- ja georginiköynnökset, ja haudalla oli pari kaunista kukkavihkoa.

Sehän oli kuin juhlaksi koristettu. Ja jopa hän muistikin, että juuri äskettäin oli hänen äitinsä syntymäpäivä ollut, Olihan se patsaasenkin merkittynä.

Eipä häntä siis oltu vallan unhotettu, äiti raukkaa. Rakkaat kädet, naisen kädet varmaan, olivat haudan täksi juhlapäiväksi koristaneet.

Ei se voinut kukaan muu olla kuin Norderudin Anette, joka tätä oli muistanut. Ja yhtäkkiä tämä hänen silmäinsä eteen selvisikin, tämä nuori impi, vaaleaverisenä, lempeänä ja ystävällisenä. Hän oli koko tämän kuvan siellä etelässä monien silkkilaahusten keskellä kadottanut. Nyt hän oli jälleen hänet täällä hautausmaalla löytänyt.

Falk avasi ristikkoaitauksen portin ja istahti pienelle penkille, joka oli haudan äärellä.

Tietysti ne olivat Norderudilaiset, jotka, tämän kauniin muistomerkinkin olivat tähän hankkineet. Itse ei hän ollut mitään tehnyt eikä voinutkaan mitään tehdä, ei mitään muuta kuin itkeä rakkaitansa, jotka hänen hyväkseen siihen asti olivat työtä tehneet, kunnes menehtyivät.

Hän painoi kasvonsa käsiään vasten ja nyyhkytti.

Hetken aikaa istuttuansa hän tunsi käden hiljaa olkapäätänsä koskettavan. Hän kohotti päätänsä.

Rouva Verlund seisoi aitauksen ulkopuolella. Lorenz tunsi hänet heti, vaikka hänen mustankiiltävät hiuksensa olivat vallan harmaiksi muuttuneet; mutta hän oli sievä, ja pukunansa oli säällinen musta villahame, eikä vanha silkkirääsy niin kuin ennen.

"Herranen aika, se oli Lorenz sittenkin! Minä olen usein teitä muistellut, sillä minä poikkeen tähänkin joka kerta tuolla ylempänä Ferdinandin luona käydessäni, ja _siellä_ minä joka päivä olen. Se on ainoa ilo, mitä minulla on, kun saan hänen hautaansa katsella. Tuolla hän lepää ylempänä kummulla, minun poikani, ja siellä on hänellä kaikki niin hienoa. Siellä ylhäällä onkin hienoin osa; ja ne ovat kaikki pelkkiä ylhäisiä, jotka siellä lepäävät; sillä siellä tulevat haudat kaksihintaisiksi, koska ne siellä täytyy kallioon särkeä; mutta siellä he sitten lepäävätkin niin kuivalla ja niin hyvin. Ja sitten minä olen vielä niin kauniin semmoisen marmoriristinkin ostanut, jossa on kyyhkynen päällä ja avoin kirja alla, johon hänen nimensä on kullatuilla kirjaimilla piirretty. Mutta _kallis_ oli sekin".

"No, menette kait hyvin eteenpäin vaan, rouva Verlund?"

"Kyllä, Jumalan kiitos; pieni kauppani kannattaa oikein hyvin, enkä minä nyt paljoa mitään tarvitsekaan, minä yksinäinen nainen. Siksipä Ferdinand saakin niin hienosti levätä, ja siitä minä ylpeilen".

Eukko raukka, ei hänellä mitään muuta ollut, minkä hyväksi elää, kuin poikansa, poika vielä nytkin, vaikka hän jo kuollutkin oli.

"Mutta teidän vanhemmillannekin on oikein kaunis hauta," jatkoi rouva Verlund. "Se on neiti Norderud, joka sitä hoitaa. Minä näin hänet täällä pari päivää sitten. Hän on oikein herttainen tyttö ja erinomaisen nuorelta hän vielä näyttää, vaikka varmaan jo lähellä kolmeakymmentä onkin. Niin, valkoveriset ihmiset pysyvät aina niin kauniina. Tietysti te menette Falkestadiin sukulaisianne tervehtimään?"

"Kyllä niin olen aikonut".

"Asetutteko nyt jo lepoon tänne kotimaahanne Norjaan?"

"En tiedä sitä vielä".

"No niin, me tapaamme kyllä toisemme useamminkin. Teidän täytyy tulla tänne ylös Ferdinandia tervehtimään. Siellä on hänellä _niin_ hienoa, niin hienoa. Hyvästi siihen asti!"

Hän nyykäytti päätänsä, niin että paksut kultaiset korvakellukkaat heilahtivat, ja mennä piipersi pois hautain välitse.

Lorenz nousi myös ja lähti alaspäin kaupungille.

Matkalla hän pistäysi Vindahlilaisia tervehtimään. He asuivat entisessä paikassaan, ja heidän kodissaan oli kaikki siistiä ja säädyllistä.

Rouva Vindahl istui salissa neulomus polvillaan ja tutki rasvaista lainakirjasto-romaaniansa, ja pikku Gaston, joka oli jo suureksi pojaksi ylennyt, pinnisteli läksyjä päähänsä. Vindahl tuli nilkuttain sivuhuoneesta ja puristi hänen kättänsä.

"Terve tultuasi takaisin! Oh, hoh, miten sinä olet vanhentunut, ja näytät niin hivuneelta!"

"Niin, vuosien jäljet tuntuvat meissä kaikissa; vaikka ei samaa käy sinun rouvastasi sanominen. Hän kukkii kuin ruusu".

"Imartelija!"

"Niin, Georgine on hyvin pysynyt voimissaan, ja hän on kelpo vaimo, vaikka hän vielä nytkin romaanejansa tutkii. Niin, nythän sinä kait piakkoin kirjoitat aika paksun sepustuksen, jota hän saattaa lukea?"

"Oh, minä tosiaankin olen jo kirjoitukseni kirjoittanut", vastasi Lorenz synkästi.

"Oh, joutavia! Kuules, Georgine, tuopas lasi viiniä meille, niin saamme jutella vähäsen; ja sinä Gaston, saat vähäksi aikaa kävelemään mennä".

He istuivat kauvan yhdessä, ja Lorenz kertoili vanhoille tuttavilleen pimentyneet tulevaisuutensa toiveet.

Kuin Lorenz lähti ja he olivat häntä ulos saattaneet, sanoi Vindahl vaimollensa:

"Tänä iltana minä kirjoitan Norderudin matamille, että hänen täytyy tänne tulla. Hän on ainoa, joka nämä seikat selvittää saattaa. Finneläisten luona ei hän saa asua. Finne saattaisi hänestä piankin juoppolalluksen tehdä".

Kun Lorenz jälleen asuntoonsa palasi, avasi rouva Gusta oven.

Helteistä paistinkäryä oli etehinen täynnä, ja ruokasalin rakoselleen olevasta ovesta hän näki Finnen ja lasten sekä asumavierasten likaisella liinalla katetun pöydän ympärillä istuvan ja syövän illallista, johon myöskin olutta ja viinaa kuului.

Ei Falk huolinut ollenkaan syödä, vaan meni suoraa päätä huoneesensa ja sanoi väsynyt olevansa sekä haluavansa levolle mennä.

Hän lukitsi oven ja avasi matka-arkkunsa vähän vaatteita esille ottaaksensa. Silloin hän sai käteensä äitinsä valokuvan veistoksilla kaunistettuine kehyksineen. Se oli koko matkan hänen mukanansa ollut.

Hän asetti sen pöydälle eteensä ja tarkasteli sitä.

Ei katse ollut enää niin nuhteleva kuin ennen, surumielinen vaan.

XXVI.

Muukalainen Israelissa.

Seuraavana päivänä oli ennakolta maksetuilla rahoilla rouva Finnen vuokrakodissa oikein juhlapäivällinen laitettu: lientä, paistia ja putinkia; moista juhlallisuutta eivät asumavieraat vielä milloinkaan ennen olleet nähneet.

Rouva Finnen vaatetus oli tavallistaan huolellisemmin suoritettu. Otsasuortuvat olivat aamulla kuumalla kivikynällä käherretyt ja kaljun samettiliivin kyynärpäässä ollut reikä kiinni parsittu. Kaikki hänen punatukkaiset pikku tyttönsä istuivat puhtaiksi pestyinä pöydän ääressä korjaillen sangen ahnaasti ruokaa puoleensa, ja molemmat puotitytöt, jotka luulivat talossa syntymäpäivän olevan, istuivat punehtuneina pyhähameissaan ja hyvän käytöstapansa osoitteeksi pitelevät kahvelia harritettujen hyppöstensä nenissä. Ylioppilas, hyvin kasvatettujen norjalaisten nuorukaisten perikuva, jotka kaikkia ihmisiä verivihollisinaan kohtelevat, istui kalpeana ja äänetönnä sekä tunki loukatun näköisenä tarumaisia osuuksia paistia ruumiisensa.

Finne, joka oli muutamia ryyppyjä ruoan lisäksi kallistanut, oli juhlatuulella ja näytteli isännän osaa sangen loistavasti. Ensin hän loistavalla puhetaidollaan esitti Lorenzin maljan, joka ei asianomaista kunniavierasta sentään likipitäinkään miellyttänyt. Sitten hän kääntyi toisen puotitytön puoleen.

"Neiti Olsen, eikö vielä vähäsen minun tähteni?"

Neiti Olsen ei, totta sanoen, voinut enempää syödä.

"Neiti Pedersen, suvaitsetteko ilokseni?"

Neiti Pedersen otti olutlasin harritettuihin hyppösiinsä, nyykkäsi ujosti ja kastoi huulensa päitä olueen kuin kanarialintu, nyykkäsi taaskin ujosti ja laski lasin pois.

"Nyt sinun täytyy maljasta kiittää, Lorenz", sanoi Finne.

"En koskaan pidä puheita muuten kuin ahtaimmassa tarpeessa", vastani Falk; "ja minun mielestäni on jotenkin joutavata toiseksi ruveta toisensa maljoja juoniaan, missä vaan parikin ihmistä koolla istuu".

"Siitä saapi koko seurustelu paljoa juhlallisemman muodon. Minä olin ajatellut aamupäivällä sinun kunniaksesi runonkin kirjoittaa, mutta ei henki ottanut minua innostuttaaksensa".

"Sepä todellakin oli onneksi", vastasi Lorenz.

"Finne on, näette, aina seuramies ollut", sanoi rouva Finne ja tarkasteli häntä ylpeillen.

"Herra kandidaatti Klemmesen, suotteko minulle ilon juoda lasin kunniaksenne?" sanoi Finne majesteetillisen vakavana.

Ylioppilas kohotti äkäisesti lasiansa, kolautti sitä lujasti pöytään, nosti sitten nenänsä korkeudelle, nyykkäsi päätään niuhasti ja joi. Sitten hän uudelleen haistoi lasia, nyykkäsi niuhasti, kolautti pöytään ja laski vihdoin lasin siihen.

Kun tämä pitkällinen meno, joka on kohteliaisuuden korkein määrä, oli päättynyt, alkoi herra Klemmesen jälleen oikein tukahduttavalla vimmalla putinkia ahmia, eikä sitten silmäystään lautasesta kääntänyt, ennen kuin aterian loppupuolella, jolloin hän kävi "vastavieraisille" ja joi Finnen kunniaksi, oikein takitilaisesti kaikki äsken tehdyt temput jäljitellen.

Nyt oli Finne tuntehikkaalle tuulelle tullut. Hän kohotti säröistä olutlasiansa, ikään kuin se olisi pikari täynnänsä kuohuvata samppanjaa ollut, ja otti esittääksensä vaimonsa maljan, rakkaan, uskollisen vaimonsa, joka lempeänä ja ystävällisenä hänen rinnallansa elämän taisteluissa oli seisonut, joka hänelle lauman armaita tyttösiä oli lahjoittanut ja joka hyvänä enkelinä oli häntä tässä yksinkertaisessa, mutta hauskassa kodissa suojellut.

Tässä hänen äänensä kyyneliin melkein tukahtui.

Rouva Gustakin oli kovin heltynyt ja pyyhki silmiään virkatun, pitkän saalinsa hapsuilla, jolla aikaa hänen toivehikkaat tyttärensä käyttivät yleistä hämmennystä hyväkseen ja naappasivat putingin jäännökset hyppösiinsä ja pistivät suuhunsa.

Koko seurue nousi ja joi rouvan kunniaksi, paitsi herra Klemmesen, joka äkäisenä kaappasi lasinsa ja poistui pöydän äärestä, Lorenz luuli hänen loukkaantuneena aikovan tiehensä mennä; mutta silloin hän keksi ylioppilaan marssivan ruokapöydän ympäritse rouva Finnen luokse hänen lasiansa kilistämään, jonka jälkeen hän taasen juhlallisen vakavana paikallensa samosi ja vaipui puhtaaksi kaavittua päällisruokalautastansa tarkastelemaan.

Vihdoinkin noustiin aterialta. Puoti tytöt menivät puotiinsa ja herra Klemmesen vetäytyi kammioonsa. "Minulla on oikein kelpo asumavieraita, eikös niin?" sanoi Finne ja tarttui sydämellisesti Falkin käsivarteen. "Molemmat naiset ovat herttaisia tyttöjä, ja ylioppilas on rakastettava nuorukainen hänkin. Hän on vaan vähän hiljainen ja umpimielinen, ennen kuin häntä tunteinaan oppii; mutta hän on olentotapansa puolesta tavattoman hyvin kasvatettu ja sangen miellyttävä, sanalla sanoen oikein kelpo norjalainen".

"Kieltämättä", myönsi Lorenz.

Finne longahti mielihyvillään sohvaan, ja heti sen jälkeen hän jo kuorsasi kuin höyrykone.

Lorenz meni kammioonsa ja istui akkunan pieleen, josta hän hajamielisenä alas kadulle tirkisteli, kunnes hämärtää alkoi.

Finne tuli sisään. Hän oli itsensä selväksi nukkunut, oli viluissaan ja haukotteli.

"Sinun täytyy, poikaseni, minulle olutputelin hinta lainata; tuo suolainen pesulatku, jota Gusta liemikeitokseksi nimittää, minua niin vietävästi janottaa. Hänellä on rahat, mutta ei anna minulle äyriäkään; menin sen tähden Klemmesenin luokse häneltä lainatakseni, mutta ei hänellä raukalla tietysti ropoakaan minulle antaa ollut. Jos hänelle olutta tarjoo, niin hän imee kuin juottovasikka, mutta ei itse tarjoo mitään, ei sikunatippaakaan".

Kun hän oli rahat saanut, lähetettiin Isabella, niin kuin ennenkin, isälle olutta tuomaan.

Itseänsä oluella vähän virkistettyään kävi Finne vilkkaammaksi ja esitteli Lorenzille, että he tänä iltana Ylioppilas-yhdistykseen menisivät.

"Nyt on Lokakuun toinen päivä, yhdistyksen perustuspäivä, miten hyvin muistat. Siellä nautitaan kuutonen, esitetään näytelmä ja juodaan punssia päälle. Kuutosesta emme huoli; en milloinkaan saata nauttia illallista hyvän päivällisen syötyäni; mutta, hauskaa olisi nähdä, miten ylioppilaat nyt näyttelevät".

Lorenz suostui ilomielin tähän ehdotukseen. Jo se ajatuskin häntä kauhistutti, että hänen olisi pakko iltansa viettää Olsenin ja Pedersenin neitien sekä tuon hyvin kasvatetun herra Klemmesenin seurassa.

Finne näytti nyt sangen siistiltä kasvonsa pestyään ja päänsä kammattuaan sekä puettuaan yllensä puhtaan paidan ja nukkavierut mustat vaatteensa.

Varsin omituiset tunteet liikkuivat Lorenzissa hänen astuskellessaan Ylioppilas-yhdistyksen huoneuksen leveitä kivirappusia ylöspäin. Näissä saleissa hän oli ensimmäiset voittoriemunsa viettänyt, täältä hänen iloisimmat nuoruutensa muistot johtuivat.

Etehiseen hän jo kuuli siellä salissa kuutospöytäin ääressä laulettavan. Sitten seurasivat nuo välttämättömät eläköönhuudot ja nuo välttämättömät kättenpaukutukset, juuri samoin kuin ennenkin.

He menivät erääsen lukukammioon odottelemaan, kunnes kuutonen päättyisi ja sali ennätettäisiin näyttelemistä varten järjestää. Lorenz katseli ympärilleen: vallan uppo outoja kasvoja. Entisinä aikoina hän joka ainoan tunsi. Hänet valtasi semmoinen käsittämätön halu joku vanha tuttava kohdata, saada oikein lämmin kädenpuristus ja sydämellinen tervehdys; mutta ei kukaan hänestä välittänyt.

Nyt ovi aukeni. Joukko herroja hännystakeissaan ja valkeissa kaulahuiveissaan tuli salista. Niin, siinäpä vihdoinkin oli vanha ystävä, Henrik Meydling, ensimmäinen rakastajatar hänen ensimmäisessä ylioppilas-ilveilyssään.

Lorenz riensi hänen luoksensa.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, vanha ystävä!"

"Hyvää iltaa", sanoi Meydling, ja hänen naamansa sävystä päättäen tuntui Lorenz hänen mielestään vaan pari päivää poissa viipyneen. "Oletkos jo palannut takaisin Norjaan?"

"Olen, miten näet, ja nyt olisi minusta hauskaa vanhoja ystäviäni tervehtiä".

"Eipä täällä niitä enää monia jäljellä ole".

"Ei, silta näyttää. Sanos minulle, missä Bilskau, meidän vanha ilveilijämme on?"

"Bilskau -- vai niin, hänkö? Hän on kait Heimdalissa".

"Heimdalissako: mikä se on?"

"Se on juoppojen parannuslaitos".

"Vai niin! Entäs Pedersen, pikku Pedersen, joka niin ujo oli?"

"Hän on Gaustadissa. Menetti järkensä uskonnollisissa mietiskelyissään".

"No, hepä ovat surullisen lopun kumpainenkin saaneet. Niin, he olivatkin niin lahjakkaita molemmat; mutta et sinä ole semmoinen koskaan ollut, Meydling".

"En, enkä minä sen tähden ole pitemmälle ennättänytkään kuin apurahain nauttijaksi ja Ylioppilasyhdistyksen puheenjohtajaksi", vastasi Meydling nuivasti. "Mutta ei minulla ole aikaa tässä enää seisoskella. Hyvästi!"

"Tuhannesti anteeksi, että tässä olen sinua viivytellyt!" sanoi Falk.

Nyt alkoi keltanokkia saliin tulvata ja istumaan asettua. Pitkän odotuksen ja pitkän soittokappaleen jäljestä, joka viimeksi mainittu oli uudestaan soitettava, näytteleminen vihdoinkin alkoi.