Part 10

Falk tunsi sangen hyvin tuon valkean niskan ja takaraivan lyhyiksi leikattuine tummine hiuksineen.

Istuja käänsi päätänsä ja katsoi häntä hymyillen.

"Niin, tosiaankin minä se olen, leski raukka, joka täällä yksinäni ja hyljättynä istun ja kehnoa voileipääni syön. Olen teaatterissa ollut yksinäni, vallan yksinäni, ja olen käskenyt piikani tulla minua täältä puoli kahdeltatoista noutamaan. Ei minua, nimittäin, haluttanut nälkäisenä levolle mennä, sillä, miten tiedätte, ei minulla ole mitään säännöllistä taloudenpitoa. Ei tämä tietysti ollut sopivata minulle tulla tänne ilman herraseuraa, mutta tämä hirveä rouva Stein on tehnyt niin paljon muutakin sopimatonta, että hiukkanen enemmän tahi vähemmän on siinä sangen arvotonta. No, mitä siinä keskellä lattiata seisotte? Ettekö saata tähän pöydän ääreen istahtaa, vai eikö se kentiesi ole sopivata?"

"Minä tulen suoraan kihlaajaiskestistä".

"Vai niin, siellä te olette samppanjassa uinut, ja sillä aikaa minä olen kyyneleistä juomaani juonut".

"Pullo pilsneriä ja korkea lasi!" tilasi Edvard myymäpöydän ääressä.

"Pullo pilsneriä ja hyviä korkea lasi!" huusi Gianelli aukossa.

"Kuuletteko, mitä vanhus sanoo? Niin, minä olen todellakin juonut surun pilsneriä hyvin korkeasta lasista, ja nyt minä istun täällä surussa ja --".

"Kaksi hapanta voileipää ja paistia!"

"Kaksi hapanta voileipää ja paistia!" huusi Gianelli.

"Vallan niin", sanoi rouva Stein. "Siinä on minun koko lohdutukseni. Kas niin, älkää siellä nyt enää seisoko ja kihlatulta näyttäkö, vaan istukaa, ihminen!"

Falk riisui päällystakkinsa.

"Viimeksi teidän seurassanne oltuani oli morsiameni siitä syystä mustasukkainen, että minun olkapäässäni oli hiukkanen teidän timanttipuuterianne".

"Herranen aika, istukaa siis kaikin mokomin pöydän toiselle puolelle, niin etten teitä saastuta! Poika raukka, joko nyt niin tohvelin alla olette! Oi, miten minua huvittaisi nähdä teitä oikein kunnollisena aviomiehenä!"

"Minä toivon siinä hyvin suoriutuvani. Mutta emmekö ota vähän virvoituksia?"

"Kiitoksia, lasi sherrykobbelia ei tekisi pahaa", "Kuuletko, Kaspar, lasi sherrykobbelia ja toinen totia!"

"Lasi sherrykobbelia ja toinen totia!"

"Lasi sherrykobbelia ja toinen totia!" kertoi vanha Gianelli.

Falk istui toiselle puolen pöytää ja tarkasteli rouva Steiniä, joka supisti verevät huulensa torven ympärille ja imi itseensä tuota kylmää juomaa.

"No, mitä te minua noin töllistelette? Sanoako, mitä ajattelette?"

"Saisi kuulla!"

"Hän on sentään sangen kaunis". "Kyllä, oikein sanottu, jotakin semmoista se oli, ja minä onnittelen tulevata miestänne".

"Kiitoksia", sanoi hän kuivakiskoisesti ja tarttui jälleen imutorveensa.

Samassa astui kamarijunkkari Eisenfeldt kahvilaan. Hän ensin säpsähti vähäsen takaperin ja kumarsi sitten ivallisesti hymyillen.

"Oh, saanko ilokseni teidät vielä kerran tänä iltana tavata?"

"Miten näette", vastasi Falk lyhyesti, "Ja aina naisten seurassa. Niin, herrat runoilijat ovat onnellisia. He perhosina yhdestä kukkasesta toiseen liehuvat".

"Äsken olitte herra Falkin kanssa riemujuhlassa, hyvä kamarijunkkari", sanoi rouva Stein. "Tämä on jäähyväisjuhla. Näettehän, että kestitys on kohtuullista".

"Sittenpä sopinee minunkin teille jäähyväiseni lausua. Matkustan aamulla varhain linnaväkeni luokse".

"Oh, en muistanutkaan, että kamarijunkkari luutnanttikin on. Vai niin, te matkustatte? Sepä oli ikävätä!"

"Olette ylen hyvä, rouva".

"Mutta ettehän sitten enää huomenna neiti von Feldauta tapaa --".

"En oikein ymmärrä teidän sanojanne".

"Ette siis voi hänelle kertoa minut ja herra Falkin yhdessä nähneenne. Niin, ehkä kävisi laatuun lähettää hänelle sähkösanoma".

"Rouva Stein on aina hieman ilkeä", sanoi kamarijunkkari, hovihymy huulillaan. "Muuten minä neiden kyllä syksyllä tapaan. Silloinkin on vielä aikaa hänelle tämä kauhistava salaisuus kertoa".

"Luuletteko sietävänne sitä niin kauvan takananne säilytellä?"

"Rouva Stein, te olette kauhea! Mutta en milloinkaan naisten kanssa ottele. Pakenen siis ja jätän kiistakentän teille. Hyvästi, hyvä rouva, ja hauskaa kesää! Hyvästi, herra Falk. Niin, nyt emme kait niin pian toisiamme tavanne?"

"Emme", sanoi Falk ja nousi nuivasti kumartaen. "Minä toivon tämän olevan viimeisen kerran tällä erällä".

Kamarijunkkari vetäytyi jälleen herrain puolelle.

Rouva Stein laski kätensä pöydälle ja tähysteli Falkia kultakakkuloittensa lävitse.

"Älkäähän nyt toki noin hirveän onnettomalta tämän kohtauksen tähden näyttäkö. Eipä hän neiti Elleniä kohtaa ennen kuin syksyllä, ja voittehan jo huomenna hänelle tämän suuren syntinne tunnustaa ja -- anteeksi saada. Tästä tulee vaan pieni vaihdos kihlaviikon imelyydessä".

"En minä voi kärsiä tuota miestä!"

"Enkä minäkään. Toivoisin hänen rakastuvan minuun."

"No ei sanomista --".

"Ja sitten minä häntä myötäänsä piinaisin ja kiusaisin".

"Oikein, sepä olisi rangaistusta sekin".

"Mutta tuollapa jo palvelustyttöni tuleekin. Nyt pääsette minun seurastani".

"Saanen kait teitä portille saattaa, miten ennenkin?"

"Uskallatteko todeltakin?" kysyi hän ja nousi.

"Kyllä uskallan", vastasi Falk ja heitti teaatteriviitan hänen olkapäilleen.

"Kiitoksia!" sanoi rouva Stein ja kohotti mustat silmänsä häntä kohden.

Ei Falk ollut vielä milloinkaan niissä niin vienosuruista loistoa huomannut.

Hän kulki Falkin edellä salin lävitse, jossa Gianelli heille kohteliaimmat jäähyväisensä lähetti.

Falk avasi hänelle oven, ja hän astui katukäytävälle. Palvelustyttö astui jäljessä.

Tuonnempana, Kuninkaan Uudellatorilla, kiersi hän kätensä Falkin käsivarteen -- viimeisen kerran tällä erällä.

XXIII.

Vanhoja saatavia.

Syyskuun aurinko paahtoi polttavan kuumana; sillä ei tullut tuulen hengähdystäkään salmelta, joka tyynenä vaan ja peilikirkkaana loisti, ja alhaalla rantatiellä tuprusi tomupilviä vaunujenpyöristä, niin että kutistellut puu raukat pienissä puutarhoissa huviloiden edessä olivat varsin harmaiksi puuteroittuina lehdet riipallaan.

Pitkä tie Klampenborgiin tultaessa konserttisalin edustalla oli vallan typö tyhjä, ja huvilatkin alas laskettuina akkunanverhoineen näyttivät kaikki kuin myytäviltä. Kentiesi asukkaat lienevät hiukan siimestä etsiäkseen noihin punaisiksi maalattuihin lautasuojuksiin paenneet, joiden tarkoituksensa mukaan pitäisi huvihuoneita oleman, mutta jotka eivät syrjäiselle voi ainoastaan pelkän huvin vuoksi rakennetuilta näyttää.

Kylpylaitoksen ravintolan verannalla olivat pöydät katettuina; mutta ei siellä mitään muita eläviä olennoita näkynyt kuin melkoinen parvi varpusia ja pari passaria, jotka kuumuuden rasittamina pylväitä vasten nojasivat ja salveteilla itseänsä viuhkoivat.

Neljän aikaan alkoi kuitenkin muutamia päivällisvieraita saapua. Kaikki he verannalle pöydän ääreen asettuivat, sillä ruokasalissa oli vallan tukahduttavan kuuma. Kenraalitar von Feldau ja neiti tulivat läheisestä huvilastansa ja istuivat verannalle hekin.

Kamarijunkkari Eisenfeldt nousi erään pöydän äärestä ja riensi naisten luokse.

"Hyvää päivää, herra kamarijunkkari, terve tultuanne takaisin!"

"Kiitoksia! Hyvää päivää, rouva kenraalitar, hyvää päivää, armas neiti, miten voitte?"

"Kiitoksia, mainiosti; eikä meidän sitä tarvinne kamarijunkkarilta kysyäkään. Näyttehän olevan kuin elävä terveys itse ja ahavoittunut kuin intiaani". "Istutte täällä niin yksinänne?"

"Niin istumme: vartoomme Falkia, joka on Kyöpenhaminassa".

"Hän on kovassa jännityksessä näinä päivinä ollut", sanoi kenraalitar. "On uuden näytelmäkappaleensa lähettänyt sekä Kyöpenhaminan kuninkaalliseen että Kristianian teaatteriin ja vartoo nyt juuri vastausta".

"Siitä on taukoomatta tietoja sanomalehdissä", vastasi kamarijunkkari.

"Liian paljon", sanoi kenraalitar. "Siitä vaan ruvetaan liian suuria vartoomaan. Kunpa ei vaan erehdyttäisi".

"Sitä emme sentään huoli uskoa", sanoi Ellen rohkeasti.

Kamarijunkkari rupesi hennoille jaloilleen hennon herrassauvansa nojalle ja koki välinpitämättömältä näyttää sekä tokasi:

"En ole nähnyt Falkia sitten kuin edellisenä iltana ennen linnaväkeen lähtöäni".

"Niin, kihlaajaispäivallisillä luonamme".

"Ja sitten myöhempäänkin illalla vielä. A Portassa -- rouva Steinin seurassa".

"Mitä sanoitte?" tokasi kenraalitar.

"Mahdotonta!" huudahti Ellen.

"Minä vakuutan, hyvät naiset, kunniasanallani, se on totta. Heiliä oli vallan varmaan jonkunlaiset jäähyväiskestit siellä, ja molemmat he totiansa joivat. En tosiaankaan muista, polttiko rouva Stein paperossia, mutta molemmat he kuitenkin jotenkin riemastuneita olivat".

"Sehän on inhottavaa!" huudahti Ellen.

"Vallan kauhistavaa!" lisäsi kenraalitar.

"Sitten he käsi kädessä kotiin lähtivät".

"Herra kamarijunkkari!"

"Kunniasanallani, rouva kenraalitar, todeksi sen vakuutan".

Ellen nyppi hervastuneena päivänvarjonsa tupsuja.

"Jospa sen olisin ennemmin tiennyt! Ihan kihlaajaispäivänä! Mutta ei sitä sikseen heitetäkään".

"Siinä paha, missä panetellaan", sanoi kamarijunkkari. "Tuollapa hän tuleekin. Minä menen tieheni, etten häiriöksi olisi".

Hän kohotti hattuansa ja meni pöytänsä ääreen.

Falk oli niin omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän kamarijunkkaria huomannutkaan.

"Herran tähden, hillitse itseäsi, Ellen!" sanoi kenraalitar. "Älkäämme tässä näytelmiä kaikkien ihmisten nähtäviksi laitelko".

"Ei, äiti, minä olen rauhallinen, vallan rauhallinen", sanoi Ellen hiljaa ja puristi huulensa yhteen.

Falk istahti synkkänä pöydän ääreen.

"Mutta mikä teitä nyt vaivaa, Falk, kun niin totiselta näytätte?" kysyi kenraalitar.

"Hyvin ikävä asia. Näytelmäkappaleeni on takaisin lähetetty".

"Hyljättykö?"

"Niin juuri, hyljätty kummassakin teaatterissa".

"No, sepä oli ikävä seikka", sanoi Ellen iloisena, saadessaan vihaansa purkaa. "Nyt saavat sitten ihmiset noitten sanomalehtien loppumattomien ylistyslaulujen johdosta jotakin juorutaksensa".

"Minä luulen parhaaksi matkustaa vähäksi aikaa Kyöpenhaminasta pois. Kaikki nämä sääliväiset silmäykset ja surkuttelevat kysymykset tekisivät minut heikkohermoiseksi".

"Kyllä, viisainta kait olisi mennä tiehensä", sanoi Ellen nuivasti.

"Mutta syökäämme nyt sentään päivällisemme, Vaikka, herra nähköön, minun ei ollenkaan nälkä ole".

Päivällistä tarjottiin, ja he söivät äänettöminä.

Kamarijunkkari istui ja tarkasteli heitä vahingoniloisilla silmäyksillä.

Ei kukaan huomannut, että kolmihenkinen seurue, kaksi naista ja yksi herra, kulki ohitse, ennen kuin terävä nais-ääni ranskaksi lausui:

"Anatole, se on hän, totisesti se on hän!"

Lorenz Falk kohotti silmänsä lautasestaan ja muuttui ensin vallan vaaleaksi ja sitten heti tulipunaiseksi.

Madame de Pontjoie seisoi hänen edessään, mittavana ja pyylevänä, naama valkeaksi puuteroituna, kuin joku pöppö, mustan pitsipilven varjossa tavattoman suureen tulipunaiseen päivänvarjoonsa nojautuen. Hänen vieressään seisoi Angélique yksinkertaisessa matkapuvussaan. Hänen kasvonsa olivat vähäsen nuoruutensa kukoistusta menettäneet ja saaneet puuteria sijaan, ja laihemmaksi hän oli myöskin tullut; mutta kaunis hän vieläkin oli. Anatole pysytteliihe tapansa mukaan takapuolella, vanha Anatole raukka, keveänä ja arkana ryppyisine, kellahtavine kasvoineen ja mustine piikkiviiksineen.

"Monsieur Falk, tunnettehan vielä vanhat ystävänne?" sanoi madame ranskaksi ja astui lähemmäksi.

Falk nousi hämillään.

"Anteeksi, rouva, että teitä häiritsen", sanoi madame de Pontjoie kenraalittaren puoleen kääntyen. "Mutta ymmärrättehän ranskaa, eikö niin?"

"_Ui_", hökäsi kenraalitar.

"Olette kait herra Falkin äiti, eikö niin?"

"_Nong_", tokasi kenraalitar.

"Ah, _pardon!_ Mutta herra Falk, ettekö tahdo tutustaa meitä?"

Falk suoritti hämillään tämän toimen.

"Suvaitsetteko istuani? Puh, en luullut täällä Tanskassa näin kuuman olevan. Anatole, hanki tuoli minulle!"

Falk oli Angéliquelle tuolinsa tarjonnut. Tämä loi häneen salamoivan silmäyksen. Sitten hän istui hiljaa, silmät maahan luotuina.

Kenraalitar ja Ellen istuivat ujoillaan, ja tuonnempana pöytänsä ääressä istui kamarijunkkari uteliaana kaulaansa kurkotellen.

"Ajatelkaas, rouva kenraalitar", jatkoi madame de Pontjoie sujuvalla parisilaismurteellaan, "olimme päättäneet tänä kesänä matkustaa sen sijaan, että olisimme jossakin ranskalaisessa kylpypaikassa venyneet. Menimme Norjaan --".

"Se oli ihana matka!" puuttui ihastunut Anatolekin puheesen.

"Vait, Anatole! No niin, me kyselimme mr. Falkia Kristianiansa -- semmoisissa pikkukaupungeissa näet koko maailma toinen toisensa tuntee -- mutta sanottiin hänen Kyöpenhaminassa oleksivan; päätimme palata Kvöpenhaminan kautta. Hotel d'Angleterressä kerrottiin hänen täällä Klampenborgissa olevan".

"Sitten matkustamme Klampenborgiin, sanoin minä", vakuutteli herra de Pontjoie riemuiten.

"Vait, Anatole! No niin, viimeinkin olemme teidät löytäneet, ilkeä karkuri. Minkä tähden lähditte Parisista meillä jäähyväisillä käymättä?"

"Minä sain sähkösanoman, äitini oli kuolemaisillaan ".

"Kyllä, sen kuulimme hotellissa. Mutta olisittehan kumminkin kirjoittaa voinut".

"Minä olen myötäänsä matkoilla ollut".

"Ja nyt, kun näin monen vuoden kuluttua jälleen Angéliquen tapaatte, eikö teillä ole edes ainoatakaan ystävällistä sanaa hänelle lausuttavana? Hän on koko tämän ajan teitä uskollisesti odotellut".

Kenraalitar siirtyi levotonna tuolillaan. Ellen oli sangen kalpea.

"Minä luulin -- ettei niin hätimiten tehty tuttavuus", sammalsi Falk.

"Hätimitenkö!" huudahti madame de Pontjoie. "Ah, ystäväni. Angélique uskoi heti tämän salaisuuden vanhemmillensa, ja te, rouva kenraalitar, joka luultavasti olette herra Falkin sukulainen, saatte myöskin sen tietää. Hän kihlasi minun tyttäreni lähtönsä edellisenä iltana".

"Lapsellisuuksia", jupisi Falk.

"Ei, tämä menee liian pitkälle", huudahti kenraalitar ja keräili vaivoin kaikki kouluranskansa jäännökset kokoon. "Madame, herra Falk on kihloissa minun tyttäreni kanssa".

"_Oli,_ äiti", sanoi Ellen ranskaksi ja nousi kalman kalpeana. "_Emme ole enää._ Herra Falk" lisäsi hän vapisevalla äänellä tanskaksi ja kääntyi häntä kohden; "vaikkei tätäkään kolttosta olisi tullut, olisin kuitenkin päättänyt teistä erot tehdä. En milloinkaan olisi voinut sellaiseen mieheen luottaa, jolla juuri samana iltana, jona kihlaajaisiamme vietimme, oli sovittu salakohtaus vanhan lemmittynsä kanssa".

"Vai niin, kamarijunkkari on kielitellyt".

"Ehkei se totta olekaan?"

"Ei maksa vaivaa tässä itseänsä puolustella, Minä pyydän palvelijalla lähettää sormuksenne takaisin. En mielelläni huolisi tämmöistä tehtävätä tässä kaikkien vierasten nähden suorittaa".

"Ei se minunkaan tarkoitukseni ole".

Neiti von Feldau avasi päivänvarjonsa.

"Äiti, tule, lähtekäämme pois. En jaksa tässä enää seistä. Olen pyörtymäisilläni".

He vaihtoivat asianmukaiset jäähyväiset Pontjoien perheen kanssa ja poistuivat ravintolan taitse päästäksensä käymästä pöytäin ohitse.

"Nyt olemme kahdenkesken, hyvä herra", sanoi madame de Pontjoie. "Nyt on meillä lasku suoritettavana".

"Niin, todellakin tärkeä lasku", lisäsi mr. de Pontjoie rohkeasti.

"Vait, Anatole!"

"Ei tässä ole mitään laskua suoritettavana", sanoi Angélique ja sekaantui vasta ensi kerran keskusteluun. "Herra Falk huvitteliihe muutama vuosi sitten kokemattomalla naissydämellä leikkien ja unhotti sitten koko seikan, miten ainakin lapsellisen kujeen. Se minua kovin surettaa, että olen ollut liiaksi viaton samoin tehdäkseni. Nyt tahdomme koko asian unhottaa".

"Mutta, Angélique --".

"Ei minulla ole _mitään_ herra Falkille puhuttavaa, äiti. Vuokratkaamme nyt vaan huone täältä ravintolasta. Minun tarvitsee vähän levätä".

"Mutta, rakas lapseni", muistutti mr. de Pontjoie.

"Vait, Anatole! Angélique puhui oikein. Ei meillä ole mitään teille puhuttavaa, mr. Falk. Hyvästi, monsieur; olette huonosti meidän vierasvaraisuutemme palkinnut. Anatole, etsipäs viinuri!"

Falk seisoi siinä eikä voinut suustaan saada sanaakaan. Hänen kurkkunsa kutistui kokoon, ja hän teki ainoastaan jäykän kumarruksen, kun he ravintolahuoneesen astuivat.

Sitten hän joi lasin jääkylmää vettä ja meni.

Mitään syytä tietämättä johti hän askeleitaan Eläintarhaan ja kulki kauvaksi metsään, jossa hän istahti yksinäiselle penkille, ja ajatukset kiersivät hurjassa sekasotkussa ympäri hänen päätänsä.

Hän oli näiden monien silkkilaahusten keskellä liian paljon elämöinyt; hänen jalkansa olivat niihin takertunut, ja se on vaarallista.

Niihin kompastuu niin pian ja -- lankee.

XXIV.

Jäähyväiset.

Jo oli ilta ehtinyt, kun hän Klampenborgin ravintolaan palasi.

Ovenvartijalta hän kuuli ranskalaisen perheen jo takaisin Kyöpenhaminaan lähteneen.

Hän meni kiireesti huoneesensa, pani kihlasormuksensa koteloon ja lähetti sen palvelijalla kenraalittaren asuntoon.

Palattuansa kertoi tämä herrasväen parhaallaan tavaroita kokoon säälineen. Piika oli sanonut kenraalittaren ja neiden Jyllantiin matkustavan ja käyvän kenraalittaren sisarta tervehtimään, jolla siellä oli maatila.

Hän antoi Falkille pienen mytyn ja meni.

Siinä oli Ellenin sormus ja muutamia kultakapineita, joita hän oli Ellenille lahjoittanut.

Falk viskasi ne kaikki matka-arkkuunsa ja aikoi sinne tavaroitansa latoa. Sitten hän soitti palvelijata, tilasi Iaskunsa seuraavaksi aamuksi sekä heti lasin totia. Ruoka ei häntä maittanut.

Hän sytytti sikaarin, istui avoimen akkunan eteen ja katseli salmelle, joka siellä peilikirkkaana ja tyynenä loisti; ja alhaalta konserttisalista kuului heikkoja sävelkatkelmia hänen korviinsa.

Siis täytyi hänen taas täältä luopua ja kääntää selkänsä tälle pienelle, ystävälliselle Tanskalle, jossa hän niin monta suloista hetkeä oli viettänyt ja kauniimmat tulevaisuutensa unelmat uneksinut.

Nyt hänen taas oli tuonne kylmään, kolkkoon Norjaan palaaminen. Kyllä hän oli aikonut siellä kotomaassaan pistäytyä; mutta ylisteltynä kirjailijana ja rikkaana, onnellisena aviomiehenä rakastettavan vaimon rinnalla hän silloin oli kulkevansa kuvitellut.

Nyt se oli kukistunut tuo kaunis unelmalinna, ja itse hän sureskellen sen raunioilla istui.

Hän oli pohjoismainen perho raukka, joka oli etelään hämmentynyt ja siellä kukkain tuoksussa hurmaantunut. Sitten hän oli johonkin ylhäiseen saliin joutunut ja kynttilätä liian lähelle liehuellut. Eikä hänellä siis enää muuta tehtävää ollut, kuin palaneine siipineen kotiin laahustella ja pohjolan pitkään yöhön kuolla.

Niin, kotiin Norjaan hänen siis täytyi lähteä. Ei ollut muuta valittavana, Kyöpenhaminassa ei hän jaksaisi olla, eikä ollut varoja uudestaan eteläänkään päin matkustaa.

Sopisihan keskustella Norderudilaisten kanssa. Heidän täytyisi vielä kerran häntä auttaa, se oli ainoa keino; ja jos eivät sitä tekisi, niin saisi hän sinne kotiin kuolemaan jäädä.

Siellä Kristianian hautausmaalla oli hänelle tila vanhempainsa rinnalla. Se oli ainoa maaturve, mitä hänen omaansa isänmaassa oli. Ei siinä sitä paljoa ollut; mutta totta puhuen se se juuri olikin, mitä hän tarvitsi.

Vihdoin hän meni levolle; mutta levottomana hän siinä itseänsä edes ja takaisin viskoi eikä voinut nukkua.

Ajatukset pitivät häntä valveilla.

Höyrylaiva oli seuraavana päivänä lähtevä Norjaan.

Aamupäivällä hän ajoi Kyöpenhaminaan ja meni rouva Steinin luokse. Tämä oli ainoa, jolle hän jäähyväiset tahtoi lausua.

Hän oli juuri äsken maalta kaupunkiin muuttanut ja otti vieraansa vastaan sammalvehreässä vierassalissaan.

"Mutta herra nähköön, miltä te näytätte, mies! Mikä teitä vaivaa? Ovathan kasvonne valkeat kuin juuri äsken puuteroidun Vildenbergin paroonittaren!"

Falk istui ja kertoi hänelle kaikki. Hänen äänensä oli vakainen ja matala, juuri kuin unissaan puhuvan.

"Ystävä raukka!" sanoi rouva Stein, kun Falk oli lopettanut. "Onpas teille onnettomuuksia oikein satamalla tullut, enkä minäkään ole teidän eroonne vallan syytön. Kyllä minä arvelin, että kamarijunkkari salaisuudet kielittelisi".

"Ja sitten tuli vielä Pontjoien perhe lisäksi. Kaikki näyttivät ikään kuin liittoon minua vastaan lyöttäytyneen".

"Ikävintä oli, ettei teoksestanne huolittu. Minä olin jo ennakolta iloinnut, miten saisin parketilla istua ja tekijätä esille huutaa, ja silloin olisin teille pitkillä ruusunsolmuisilla dannebroginauhoilla varustetun laakeriseppeleen viskannut".

"Nyt ne ovat lakastuneet kaikki minun laakerini".

"Ne saattavat vielä uudelleen viheriöidä. Matkustakaa nyt kotiinne Norjaan, levätkää tarpeeksenne, rauhoittakaa mielenne ja aloittakaa sitten taas työnne. Ei kukaan tule runoilijaksi ilman taistelua".

"En ole milloinkaan taistellut. Minä olen koko ikäni ihmelapsi ollut, jota yleisö ja sanomalehdet ovat hemmotelleet, niin kauvan kuin olen kilttinä taiteenharrastelija-poikana pysynyt; mutta niin pian kuin olen täysin varttuneeksi kirjailijaksi pyrkinyt ja suurempaa teosta yrittänyt, silloin on minulle läimäyksiä jaettu ja häpeänurkassa seisotettu. Mutta nyt olen pelkäksi taiteenharrastelijaksi jo liian vanha. Minä tahdon toisella tiellä lahjojani koetella".

"Ehkä aijotte näyttelijäksi?"

"En, voinhan mieluummin morfinijuopoksi tahi juoppolallukseksi ruveta. Ehkä voin sillä tiellä pitemmälle päästä".

"Hyi, ettekö häpeä tuollaisia puhua! Ja nyt, kun kotiinne Norjaan matkustatte, en enää saata teitä silmälläkään pitää".

"Niin, jos olisin tänne Kyöpenhaminaan jäänyt, niin olisimmehan saattaneet entisen ystävyysliittomme jälleen uudistaa".

"Teidän puoleltanne ei tosin mitään estettä olisi; mutta oletteko siitä varma, että minä yhtä vapaa olisin?"

"Oletteko esteen saanut?"

"Saattaa niin olla".

"Ehkä olette minun neuvoani seurannut ja kihloihin mennyt?"

"Vallan niin".

"Onnittelen!"

"Kiitoksia!"

"Te kuulette kaikkea niin tyynenä tähän aikaan".

"Kyllä, minusta kaikki on niin runtelevan vähäpätöistä".

"Eikö teitä edes haluta kuulla, kuka tuo onneton on?"

"Oh, niin, miksei?"

"Hänen nimensä on Blistrup ja hän on tukkukauppias. Sangen kaunis, pieni mies, valkoverinen ja sievistelty -- näköjään vallan kuin kamarijunkkari Eisenfeldt -- ja hyvissä varoissa. Sitä paitsi hän ihailee minua, ja se on enemmän kuin mitä te teette, ja väittää, ettei hän saata ilman minua elää, ja sitä te voitte vallan hyvin, ja sen tähden olen häntä armahtanut".

"Sen olette oikein tehnyt".

"Kyllä, ja se mielipide on minussa yhä paremmin vakautunut, ettei turvattoman naisen ole hyvä yksinänsä vaeltaa --"

"-- à Portaan".

"Yksinänsä elämän lävitse vaeltaa, niin kauniisti minä ajattelin sanoa, mutta te seoititte siihen tuota ravintola-jokapäiväisyyttänne. Te olette runollisuudesta köyhin runoilija, mitä milloinkaan olen tuntenut".

Falk nousi.

"Nyt on toki aika jäähyväiset lausua".

Rouva Stein ojensi hänelle kätensä.

"Niin, tämä on sitten kait peruuttamattomasti viimeinen kerta. Minä olisin niin mieluisasti teitä höyrylaivaan saattanut ja kukkavihkonkin antanut; mutta itse huomaatte, että kun ollaan kihloissa j.n.e."

"Kyllä, tietysti".

"Mutta vartokaapas vähäsen, kukka teidän täytyy kuitenkin jäähyväisiksi saada".

Hän meni tuonnemmaksi ja leikkasi suuren ruusun.

"Kas tässä, ottakaapas tämä ja pankaa rintaanne! Kun se on lakastunut, silloin olette kyllä jo minutkin unhottanut".

"Minä olen usein, hyvin usein teitä ajatteleva".

Hän työnsi häntä ovea kohden.

"Koettakaa nyt vaan mitä pikemmin täältä suoriutua, muuten pelkään itkutuulelle tulevamme, molemmin".

Falk katsoi ovella mennessään vielä kerran taaksensa. Rouva Stein veti kiihkeästi oviverhoja eteen. Hänen tummissa silmissään loisti kyyneleitä, jotka kultapuitteisten nenäkakkulain takaa poskille vierähtelivät.

Falk meni suoraan satamaa kohden.

Hän tahtoi ajoissa laivaan ehtiä, päästäksensä lähtiessään tuttavia tapaamasta. Hänen tavaransa olivat jo aamulla sinne kannetut.

Rannemmalla, Amaliankadulla, hän kohtasi kamarijunkkari Eisenfeldtin ja paroonitar Vildenbergin, jotka innokkaasti haastellen astuivat.

Kamarijunkkari tervehti tapansa mukaan, kohteliaimmasti hymyillen. Paroonitar tuskin viitsi välinpitämättömästi hieman päätään nyykäyttää; sillä niin hartaasti hän näytti keskusteluun kiintyneenä olevansa, ettei edes huomiotansa Lorenziin luonut, vaikka tämä melkein hiipasi hänen silkkiviittaansa ja tunsi ohitse mennessään hänen vaatteidensa hajun tuoksuvan.

Paroonitar käytti aina heliotropia. Sen Falk viime talven ajalta muisti.