Part 9

Härmäläinen jääkäri, jonka huomattavimmiksi tuntomerkeiksi santarmit olivat papereihinsa merkinneet hänen ruumiissaan löytyvät lukuisat puukonarvet, on hetkeksi pysähtynyt Paskin juttelua kuuntelemaan. Hän tuntee myöskin juoksuhautaelämän, sillä hän on ehtinyt olla mukana Riian rintamalla, josta kotimaahan komennettuna on joutunut Shpalernajassa istumaan. Tietämättömäksi tekeytyen kyselee hän Paskilta, mimmoista siellä venäläisten juoksuhaudoissa oikein oli, ja osaamatta aavistaakaan, että puhuttelija on vastapuolen sotureita, ryhtyy Paski hitaalla perinpohjaisuudella tekemään selkoa venäläisestä juoksuhautaelämästä.

-- Paljon on kehnompaa kuin meidän puolella, -- huiskaa jääkäri minua kylkeen tönäisten.

-- Kohiseehan ne, että siellä olisi suomalaisiakin saksalaisten joukossa, -- arvelee hän sen jälkeen Paskille.

-- Joo, kyllä siellä ryssän rintamallakin oli aivan yleisenä tietona, että saksalaisten puolella on suomalaisia, -- vahvistaa Paski. -- Ja kyllä kai se minullakin olisi matka tullut sinnepäin, jos silloin lähtiessäni olisin tiennyt, että sinne muitakin suomalaisia menee.

Rykmentti, johon Paski oli kuulunut, oli nyt ollut muutamia viikkoja Pietarissa lepäämässä. Se oli sama rykmentti, joka ensimäisenä meni vallankumouksen puolelle. Siten oli Paskikin joutunut olemaan mukana noissa suurissa tapauksissa. Passiivisena syrjästä katsojana hän pääasiallisesti oli esiintynyt. Oli hänellä sentään pieni aktiivinenkin osuutensa. Mutta kertokoon Paski itse.

-- Viime sunnuntai-iltana sen alkoi jo huomata, että jotakin niillä on tekeillä. Meitä nukkui kasarmilla kokonainen komppania suuressa huoneessa ja kun tuli maatapanon aika, niin siitä ei tahtonut tulla mitään. Miehet kokoontuivat joukkoihin, juttelivat ja hosuivat. Minä kun en venäjää osaa paljon muuta kuin komentosanat, en saanut selvää, mitä niillä oikein on mielessä. Minä laittausinkin siinä makuulle ja annoin niiden hosua. Se on tuo ryssä soma kapine kaikissa hommissaan. Olkoon vaikka kuinka pikkuinen asia, niin siinä käy sen tuhannenmoinen pelehtiminen, turina ja hosuminen. Sellaista se oli kaiken iltaa aina puolelle yötä. Toiset niistä aina väliin laittausivat makuulle, mutta jo hetken päästä kimmahtivat kuin kerät ylös ja juoksivat toisten joukkoon hosumaan. Sen verran minä olin saavinani selvää niiden turinasta, että kun rykmentin piti huomenna mennä kirkkoon, niin ne aikoivat ottaa kiväärit mukaan. Annahan olla, mitä tuosta tulee, tuumin minä itsekseni, käänsin kylkeä ja nukuin.

-- Aamulla kun silmäni avasin, olivat kaikki jo jalkeilla ja käynnissä taas sama tohina ja pelehtiminen. Sitten ne sieppasivat pyssynsä ja juoksivat pihalle. Meitä oli muutama mies jälellä ja joku tuli ovelle huutamaan, että tulla mukaan. Minä rupesin vetämään housuja jalkaani, mutta ennenkuin olin saanut muuta kuin toisen sääreni lahkeeseen, tulla pamahti akkunoista sisälle puolikymmentä kutia. Älkää joutavia siellä, kyllä täältä tullaan kun joudutaan, huusin minä niille ulos. No, kun minä olin saanut vaatteet kunnollisesti päälle ja saappaat jalkaan, otin minäkin pyssyni ja menin pihalle.

-- Piha oli täynnä sotilaita ja kaikki huusivat ja hosuivat. Toisessa kerroksessa olevia aliupseerikoululaisia ne tuntuivat vaativan ulos samaan joukkoon. Kun niitä ei heti alkanut kuulua tuleviksi, ampuivat ne parikymmentä kutia yläkerran akkunoihin. Silloin tulivat aliupseerikokelaat heti alas. Sitten sitä piti lähteä ulos kaupungille. Mutta samalla ilmestyi portille muuan eversti. Se rupesi jotakin karjumaan, mutta monta sanaa se ei ennättänyt sanoa, kun pamahti laukaus ja ukko keijahti siihen portille. Päästä näkyi menneen läpi... huomasin sen, kun joukolla juostiin kadulle.

No niin, kirkkoon menosta ei ollut enää puhettakaan, vaan tuulena riennettiin kasarmista toiseen ja vaadittiin sotilaat mukaan. Ja kaikkialla ne tulivat, jollei hyvällä, niin pahalla. Siten kasvoi vallankumouksellinen sotilasjoukko kuin lumivyöry.

Ryhdyttiin jahtaamaan vihattuja ohranan miehiä. Ei silloin santarmin ja poliisin henki ollut korkeassa kurssissa. Voi niitä, jotka yksinään ulkona näyttäysivät! Henki pois ja ilman armoa. Mutta ohrana oli jo ajoissa varustautunut. Niillä oli ympäri kaupunkia oivallisia kuularuiskuasemia kirkontorneissa ja korkeiden kivitalojen vinteillä. Niistä saattoivat ne pitkän aikaa pitää yllä tuhoisata tulta, ilman että päästiin selville, mistä kuulia satoi.

Olipa nyt Paski muutaman sotilasjoukon matkassa joutunut eräälle pienelle torille. Lähellä piti olla sellainen ohranan miesten lymypaikka. Mutta missä? Siitä nyt kova huuto ja hosuminen.

Jopas viimein yksi joukosta keksii, että taampana joukko ohranan miehiä kiipeää erään korkean rakennuksen takaseinällä olevia palotikkaita. Kuin pesästään häädetty rottalauma ne kapusivat toinen toisensa kintereillä. Vintillä niillä tietysti oli kuularuisku ja jos ne sinne kunnialla pääsisivät, niin pian alkaisi sieltä rakeita sataa. Mitäpäs tuossa, alettiin ampua. Kymmeniä kiväärejä ojentui ohranan miehiin, laukaukset räiskyivät vasten kiviseinää ja yksi toisensa jälkeen vierähti ohranan miehistä alas. Lopulta oli niistä jälellä yksi ainoa. Mutta se jatkoi kuulasateesta huolimatta sisukkaasti kiipeämistään ja näytti kuin näyttikin saavuttavan määränpään.

Tämän sekasortoisen, kiväärejään räiskyttävän joukon keskellä seisoi Paski kivääriinsä nojaten ja mälliään pyöritellen. Kunnes -- mutta kertokoon hän itse.

-- Eihän siinä ampumisessa lopulta ollut mitään tolkkua. Se tuo ryssä kun pääsee oikein tuohtumaan, niin sillä ei ole hituistakaan mielenmalttia. Sellaiseen toimeen kuin tähtäämiseen siitä ei silloin ole ensinkään. Ojennettiin pyssy vain vähän sinnepäin ja siinä samassa jo laukaista hotastiin. Tietäähän sen, että osuminen on silloin aivan sattuman varassa. Päin seinää ne räiskyttivät niin että tiilet vain pölisivät, ja santarmi kiipesi vain yhä korkeammalle. Kun minä olin aikani sitä peliä katsonut, pisti minun jo vihaksi, minäkin nostin pyssyn poskelleni ja tähtäsin.

"Tähtäsin!" Heräsipä totisesti minussa elävä mielikuva suomalaisesta tarkka-ampujasta, joka nostaa pyssyn poskelleen, purasee mällinsä liikkumattomaksi toiseen poskeen ja tähtää, niin että pyssy todellakin tulee jyvälle. Ja kun hän on aikansa tähdännyt, niin --

-- Kyllä se heti putosi.

Ilman pöyhkeilyä Paski sen sanoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli vain onnistuneen metsästäjän hyvin luonnollista itsetuntoa. Riista oli sattunut eteen, hän oli tähdännyt ja laukaissut -- ja saalis oli pudonnut alas, kuten sen pitikin. Siinä kaikki.

Se oli Paskin aktiivinen osuus Venäjän vallankumoukseen. Kohta sen jälkeen hän oli vaihettanut sinellinsä siviilipalttooseen ja tullut Suomen asemalle, jossa hän oli kuullut olevan koolla muitakin kansalaisiaan.

-- Loruksi se näkyy nyt menevän koko Venäjä, -- sanoi hän. -- Jollei se järjestys tässä maassa ollut kaksista ennnekään, niin nyt sitä ei ole ollenkaan. Niin että mitäpä täällä on minullakaan enää tekemistä. Ja onpa tuo jo muutenkin aika käydä taas kotipuolessa... äitimuoriakin katsomassa. Sieltäpä häntä sitte taas jonnekinpäin lähtenee.

SUNTIO AAHOLMA JÄRKYTTÄÄ AURINGON ARVOVALTAA

Omituisen kantavia ovat muistin ja mielikuvituksen lait. Tuolla tiellä kulki nyt esimerkiksi ohitseni tuntematon mies, joka kävellessään yski kuivasti ja hermoja karmivasti. Paikalla loihti se eteeni ilmielävänä erään edesmenneen lähimmäiseni. Samalla tunsin läheisyyttä jostakin rautaisesta, kylmästä, vääjäämättömästä ja ahdistavasta. Niin, tuntuipa suorastaan kuin olisi kylmä viima selkääni karsinut ja auringonvalo hetkeksi himmentynyt.

Kas tällaisen haahmon tuo tuntemattoman miehen yskiminen loihti eteeni:

Pitkä ja luiseva ukko, jonka harmaa tukka on körttiläistapaan keskeltä jaettu, laihat, sileäksi ajellut ja kellertävät kasvot, ja terävällä nenällä messinkisankaiset silmälasit, joiden ylitse puhuttelijaan tähtää kaksi vesiharmaata silmää kuin pari terävää jääpuikkoa. Ja haahmon muu asu: tummansinisestä kotikutosarasta tehty takki, jonka rintaliepeet ja kaulus ovat körttiiäiskuosia, samasta kankaasta housut, joiden lahkeet ovat pieksunvarsien päällä -- seikka, jota haahmo käyttää kirkollisen arvonsa osotuksena, ja joka hänet ulkonaisesti erottaa muusta rahvaasta. Hän on nimittäin pitäjän suntio eli unilukkari, jonka vanha, suurelle pappissuvulle kuulunut nimi on vääntynyt muotoon Aaholma.

Suku on sammumassa, tai toisin sanoen painumassa takaisin siihen alkuasteeseen, josta kaikki sivistyselämän muodot hiljalleen lähtevät etääntymään. Pappi -- lukkari -- unilukkari -- talonpoika. Niitä porrasaskelmia myöten on Aaholman suku laskeutunut lepoon ja Haahmo omalta kohdaltaan on siis ehtinyt jo viimeisen edelliselle askelmalle. Vielä harppaus ja vanhasta suvusta on vain kunnianarvoisa nimi jälellä, kunnes taas joku neljännen, viidennen polven jälkeläinen -- Haahmosta lukien -- mahdollisesti putkahtaa ylös ja, suvun tarpeeksi levättyä ja höystyttyä maan parmahilla, saa vanhan sukupuun uuteen kukkaan puhkeamaan.

Haahmo on jo vuosikymmenen, parikin, ollut poissa, mutta aina tuon tapaista yskimistä kuullessani palajaa hän ilmielävänä eteeni. Sillä hän yski aina, niin kesällä kuin talvellakin, läpi koko pitkän elämänsä. Ja se oli pelottavaa yskää, suorastaan tunnusmerkillistä, kuivan karmeaa ja raudan kylmää, niin että sitä kuullessaan tuli syrjässä seisovillekin vilu.

Hän esiintyy eteeni aina jossakin tilanteessa toimivana. Esimerkiksi jossakin sellaisessa kirkollisessa toimituksessa tai hartaustilaisuudessa, missä hän yksinään on joutunut edustamaan korkeinta kirkollista arvovaltaa. Juhlallisesti vetää hän silloin esille virsikirjansa, joka on pitkä ja kovapintainen kuin hän itsekin, ja jonka hakasten nip-nap-ääni muistuttaa hänen yskäänsä, sekä alottaa kireällä äänellä virren: "Jo heräjä, ristikunta, synnistä."

Tai näen hänen sakaristosta ilmestyvän kirkonkäytävälle, jota pitkin hän tuossa ainaisessa tummansinisessä sarkapuvussaan ja yskänsä saattamana astuu pitkänä ja luisevana, kädessään huikean pitkävartinen haavi. Tuntuu kuin hänen ilmestyessään kylmä viima kulkisi läpi kirkon, ja minun mielessäni vilahtelevat jalkapuut, pekka-taurut ja muut vehkeet, joiden myötävaikutuksella papisto aikoinaan ajoi sivistyksen alkeita Suomen kansaan. Niin, eikö se vihainen katse, minkä hän luo nukkuvaan sanankuulijaan ja se tyly töytäys, minkä hän haavillaan ikäänkuin vahingossa -- sillä eihän suntion tehtäviin nyt enää kuulu nukkuvain herätteleminen -- antaa unen raukaisemalle, eikö se selvästikin ole hänessä papillisten esi-isäin perintöä Kaarle yhdennentoista aikaisen puhdasoppisuuden päiviltä?

Mutta tavallisimmin näen hänet seuraavassa tilaisuudessa: tupa on täynnä kaikenikäistä kansaa. Pöydän takana seisoo itse rovasti ja käsittelee valtavia kirkonkirjoja. Kappalainen, lukkari, suntio ja muutamia kirkon kuudennusmiehiä istuu siellä ja täällä pöydän lähistöllä, kunkin edessä punottava ja hikoileva seurakunnan jäsen lukutaitoansa osottamassa. Harrasta luvun hörinää, jupinaa ja jamaamista kuuluu joka suunnalta. Haahmo istuu ja rykii sivupenkillä, lähellä pöydän alapäätä, ja lujasti pitelevät hänen luisevat sormensa pitkää katekismusta.

-- Kuinka meidän tulee paastota ja ruumiillisesti itsemme vahvistaa?

Poika, joka seisoo hänen edessään, on tyrmistynyt jo pelkästään siitä tosiasiasta, että kova kohtalo saattoi hänet juuri suntion luetettavaksi. Hän ei kuolemakseenkaan saa kiinni kysytyn kappaleen alusta. Eikä suntio auta puolella sanallakaan, rykäsee vain väliin kuivasti ja tähtää silmälasiensa yli jääkylmän, vaativan katseen poloiseen. Mutta kun tämä kaamea äänettömyys venyy vissiin määräänsä, seuraa kaikista hirvein. Haahmon oikea käsi kohoaa luetettavan pään tasalle, kuhmuinen keskisormi paksuine, sinireunaisine kynsineen koukistuu peukaloa vasten -- ja sitten: naks! Uhri on saanut keskelle otsaansa muikean luunapin.

Sen jälki kirvelee saajansa sielua viikkoja ja kuukausia. Niiden nimet, jotka lukukinkerillä ovat Aaholmaita saaneet luunapin, kulkevat suusta suuhun, ja poloiset asianomaiset tuntevat itsensä kuin poltinraudalla merkityiksi.

Tiedän kokemuksesta, miltä tuo luunappi tuntui otsassa ja kuinka järkyttävä sen sielullinen vaikutus oli. Sen saadessani kohosi suntio silmissäni sellaiseksi mahtajaksi, sellaiseksi järkkymättömäksi arvovallaksi, että hän pitkiksi aikoja varjosti minulta itsensä auringon ja sai minut pitämään sitä epäluotettavana taivaan kiertolaisena.

Tapaus oli seuraava.

Kirkollisen virkansa ohella harjotti Aaholma kellosepän ammattia. Viikot näperteli hän pienessä tuvassaan valmistellen seinäkelloja, joiden kaikki osat, yksinpä rattaiden hampaatkin, olivat koivupuusta. Yksiviisarisia ja yhdellä painolla käypiä ne olivat, mutta tarkkoja ja täsmällisiä kuin tekijänsäkin. Iäkkäinä ja mustuneina tapaa niitä vieläkin yhden ja toisen tuvan seinällä ja aikaa jakavat ne yhäkin yhtä täsmällisesti ja rauhallisesti kuin maailmassa ei sitten Aaholman päivien olisi mitään mullistuksia tapahtunutkaan.

Pujahdinpa nyt kerran parin muun poikanaperon seurassa suntion tupaan, jossa hän parhaillaan pani kokoon uutta kelloa. Minä olin sillä kertaa mahtavata miestä, sillä liivintaskuani pullisti vanhemman veljeni kello, jonka varkain olin ottanut matkaani, saadakseni rentoilla ikätovereilleni. Kellon oli päiväläis-Pekka justeerannut yhteen auringon kanssa.

Tietysti minä sisälle tultuamme otin ensi töikseni esille kelloni, rapsautin kannen auki ja vertailin sen ynnä seinällä kävelevän puukellon aikaa.

-- Onpa viisi minuuttia jälessä tuo suntion kello, -- iimotin lopuksi vertailuni.

Suntio nosti päänsä työstään ja silmälasiensa yli, jotka lepäsivät aina puolinenällä, tähtäsi hän minuun jäisen katseen. Minä hätkähdin ja kaduin heti sanojani. Mutta se oli jo myöhäistä.

-- Mitä se poika sanoo?

En saanut sanaa suustani. Mutta toinen tovereistani ehätti kielimään.

-- Se sanoo, että tuo teidän kellonne on viisi minuuttia jälessä.

-- Häh, viisikö minuuttia jälessä? -- ja suntio nousi tuoliltaan.

-- Niin, kun meidän päiväläis-Pekka on justeerannut tämän minun kelloni auringon kanssa yhteen, -- sammalsin minä ja suljin silmäni, odottaen luunappia otsaani.

Mutta sen aika ei ollut vielä tullut. Suntio otti minulta vain kellon, avasi kannen, tähysti siihen pitkän aikaa ja yhtä pitkän aikaa omaan kelloonsa. Me emme uskaltaneet hengittääkään, painostavaa hiljaisuutta häiritsi vain kellojen raksutus, joka väliin hukkui suntion karmeaan yskimiseen.

-- Auringonko kanssa yhdessä? -- kysyi hän ja alkoi tarkastaa sisusvärkkejä.

-- Niin se päiväläis-Pekka sanoi.

Tunsin Pekasta saaneeni jonkunlaisen kilven, jonka suojassa visusti pysyttelin siltä varalta, ettei auringon arvovalta riittäisi.

Vihdoinkin napsautti hän molemmat kuoret kiinni ja antoi kellon minulle takaisin.

-- Minun kelloni ovat siksi tarkkoja, että siinä täytyy auringon olla väärässä.

Samassa kohotti hän oikean kätensä otsani tasalle ja minä ummistin silmäni.

-- Naks!

Kihelmöivin otsin hiivin minä ulos, toverit kintereilläni. Noloina ja äänettöminä astelimme suntion tuvalta johtavaa polkua.

-- Mahtaakohan aurinkokin erehtyä? -- arveli toinen tovereistani.

-- Niinhän se suntio sanoi, -- vastasi toinen. -- Ja kyllä sen kellot kuuluvat olevan niin tarkkoja, etteivät ne erehdy sekuntiakaan.

Minä en voinut puhua mitään, sillä minun sisälläni oli tapahtunut järkyttävä vallankumous: itse taivaan loistava majesteetti oli syösty valtaistuimeltaan. Luunapin ja häpeän ohella tunsin sitä kohtaan halveksumisen sekaista sääliä. Se oli mielessäni himmennyt ja kutistunut, ja muuttunut loistavasta hallitsijasta epäluotettavaksi kulkuriksi.

Kesti aikaa, ennenkuin taivaan valtias tajunnassani vallotti takaisin entisen asemansa. Mutta vielä nytkin saattaa tapahtua, että auringonvalo silmissäni hetkeksi himmenee, kun joku kuivan karmealla yskällään loihtii eteeni suntio Aaholman jylhän haahmon.

VAPAUTTAVA VERTAUS

Vaikka tämä kertomus alkaakin pienellä kuvauksella kansanedustaja y.m. y.m. Kalle Huikarista, niin tahdon heti alussa huomauttaa, että hän esiintyy tässä vain sivuhenkilönä, mutta että yksinomainen tarkotus tässä on keihästää yhteiseen vartaaseen eräs jykevä lähimmäiseni, joka kotipitäjässään tunnetaan nimellä Haitta-Matti. Olkoon sivumennen jo tässä sanottu, että tuota hänen liikanimeään ei pidä mitenkään väärin ymmärtää, sillä se on muodostunut hänen Haittala-nimisestä talostaan.

Siis alamme kansanedustaja y.m. y.m. Kalle Huikarista. Tulin hänet tavallaan tuntemaan jo lapsuuteni aikana. Siihen aikaan kuului hän vielä puodissa-istujain luokkaan ja minä näin hänet joka kerta, kun kävin kauppapuodissa vanhempaini asioilla. Ja minä tunsin silloin kaihtavaa pelkoa häntä samoinkuin muitakin puodissa-istujia kohtaan, sillä niillä oli tavallisesti häijy kieli, jonka arvosteluilta ohikulkijat eivät säästyneet. Puodissa-istujia on kaikkialla maaseudulla, missä on kauppapuotejakin. Että mitäkö tehtävää niillä on? Ei muuta kuin aamusta iltaan istuskella köysikerällä, ryynilaatikolla tai kalanelikon nenässä, imeä silmät puoliummessa sikarinpätkää, pohtia päivän tapahtumia ja lausua arvosteluja niistä lähimmäisistään, joilla ei ole aikaa muuta kuin seisovilta jaloin asiansa puodissa toimittaa. Tähän ihmisluokkaan kuului siis Kalle Huikari yhteiskunnallisen suuruutensa esikautena ja siinä piirissä sai hän kouluutuksensa tulevaa elämäntehtäväänsä varten. Aamuisin lähti hän aina kauppapuodista hakemaan sanomalehteään, mutta kun siellä sattui aina olemaan vapaana mukava istumapaikka köysikerällä tai kalanelikon kannella, asettui hän siihen sanomalehteään lukemaan. Sitten seurasi tietysti keskustelua lehden sisältämien asiain johdosta, ja kun ne oli loppuun pohdittu, ilmestyi aina jotakin uutta puheen aihetta. Niin kului päivä huomaamatta iltahämäriin, jolloin nälkä pakotti kotiin lähtemään.

Isännän täten päiviään viettäessä sai talo luonnollisesti itse hoitaa itseään. Ja arvaahan sen, miten talo itse itseään hoitaa. Se rappeutui ja ränsistyi kaikin puolin, varsinkin kun Kalle Huikarin heikompi astiakaan ei sattunut mikään tarmon ihminen olemaan.

Mutta tulipa aika, jolloin Kalle Huikari ei joutanut enää ottamaan osaa puotikonferensseihin. Oli tapahtunut sellainen mahtava valtiollinen keikaus, joka pani kaikki salatut voimat liikkeelle ja vapautti sidotut kyvyt. Suomen kansa alkoi liikehtiä kuin muurahaispesä, jota kepillä hämmennetään. Kokoussalit ja puhujalavat eivät siitä päivin joutaneet jäähtymään. Kokonainen armeija maailmanparantajia lähti liikkeelle luomaan uutta Suomea, tekemään tästä maasta sitä onnen ja sopusoinnun paratiisia, jommoisen sen tiedämme olevan nyt armon vuonna 1919.

Kalle Huikari höristi korviaan ja tunsi hetkensä tulleen. Kauppapuoti köysikerineen ja kalanelikoineen kävi hänelle yhtäkkiä liian ahtaaksi. Hän kaipasi laajemmille vaikutusaloille ja siitä lähtien tulivat kaikenlaiset kokoustilaisuudet hänen mieluisimmiksi oleskelupaikoikseen. Häntä ei painanut tarpeeton ujous eikä kyvyttömyyden tunto, eikä hänen tarvinnut esiintymistaitoa harjotella, sillä puotikonferensseissa oli hänen kielensä saavuttanut sen notkeuden, mikä on suomalaisen maailmanparantajan a ja o.

Onnellisinta meidän onnellisissa oloissamme on se, että puoluerajat meillä enimmiten sattuvat yhteen niiden rajojen kanssa, jotka luonteenlaadun ja henkisen kypsyysasteen mukaan jakavat ihmiset eri ryhmiin. Vaikka meillä ei vielä toistaiseksi olekaan varsinaista lasten puoluetta, niin lapsen kannalle pysähtyneen aikamiehen ei kuitenkaan tarvitse pelätä jäävänsä julkisen elämän ulkopuolelle. Hän löytää varmasti maailmankatsomustaan vastaavan puolueympäristön ja saa äänensä kuuluviin lainlaatijakunnassa.

Kauan ei Kalle Huikarinkaan tarvinnut hapuilla, ennenkuin hän löysi puoluekarsinan, jonka hän tunsi omakseen ja jossa hänet heti otettiin vastaan omana lampaana. Nyt alkoi hän innokkaasti toimia, pitää kokouksia ja agiteerata. Ja kun hän oli aikansa paimentanut vaalikarjaa sekä auttanut muutamia puoluetovereitaan eduskuntaan, ojensivat nämä vuorostaan kätensä hänelle ja auttoivat hänet ylös samalle orrelle. Niin tehtiin hänestä eräänä kauniina päivänä kansanedustaja.

Mutta kehityshän ei koskaan pysähdy. Suurten maailmantapausten yhteydessä sattui uusi jättiläismullistus, joka jälleen vei meitä huikean harppauksen kohti nykyistä paratiisia. Tämän harppauksen vaikutuksesta heräsi Kalle Huikari eräänä aamuna arvovaltaisena virkamiehenä, jonka paikka oli jossakin siellä yhteiskunnan huipuilla.

Tällöin jouduin minä jälleen hänen ulottuvilleen. Meitä oli liikkeellä muutamia maaseutulaisia, ja ajettavanamme oli eräs yleishyödyllinen asia. Menimme joukolla Kalle Huikarin puheille, saadaksemme hänet arvovallallaan vaikuttamaan asiamme hyväksi. Tiesimme, ettei hänellä persoonallisesti pitänyt olla mitään asiaamme vastaan, pikemmin päinvastoin. Mutta siinä oli kuitenkin eräs kiperä paikka. Ratkaistakseen sen toivomaamme suuntaan, vaati se Kalle Huikarilta itsenäistä menettelyä, varmaa kannanottoa ja persoonallista rohkeutta. Ei nyt niin järin paljon, mutta sen verran kuitenkin kuin miehellä aina tulisi noita ominaisuuksia olla.

No, me olimme siis audienssilla Kalle Huikarin luona, istuimme ujoina ja kankeina komean virkahuoneen nahkaisissa nojatuoleissa ja suuren, viheriäverkaisen pöydän takana istui itse Kalle Huikari ja näytteli suurta herraa. Hän kuunteli suopeasti meidän asiaamme. Sitten alkoi hän puhua. Hän puhui, puhui, puhui... Ei, hän pärpätti. Ilmassa ihan sinkoili fraaseja ja sanakäänteitä, jotka olivat niin tuttuja kokouksista ja sanomalehtien palstoilta. Me jännitimme tarkkaavaisuuttamme ja koetimme saada jostakin kiinni. Mutta mitään käsin pideltävää emme siitä sanatulvasta löytäneet. Ei, vaikka hän puhui toiselta puolen ja toiselta puolen, siltä näkökannalta ja tältä näkökannalta, ja ennen kaikkea kansanvaltaisuuden näkökannalta. Toista tuntia oli hän yhtä menoa äänessä, meille ei ilmestynyt ainuttakaan suunvuoroa; me vääntelehdimme tuoleissamme ja lopulta peräti uuvuimme. Uuvuimmeko? Ei, me olimme ihan tylsiä. Ja sitten loppui audienssi, ja me hiivimme pois noloina ja kehtaamatta katsoa toisiamme silmiin, sillä nahassamme tunsimme, ettemme olleet saaneet ikinä mitään aikoihin. Kalle Huikari oli hukuttanut meidät fraasitulvaan, uuvuttanut ja tehnyt meistä tylsiä miehiä.

Kauan jälkeenpäin vaivasi minua tämä juttu. Tai oikeammin Kalle Huikarin persoonallisuus eikä niinkään paljon se, että olimme epäonnistuneet. Kalle Huikari oli muuttunut minulle arvotukseksi, jota minä turhaan koetin ratkaista. Eikö hän sittekin ollut suuri mies, nero? Eivätkö kaikki suuret miehet ole eläneet korvessa siihen hetkeen saakka, jolloin he ovat astuneet esiin ja alkaneet vaikutuksensa? Niinhän on Kalle Huikarikin viettänyt huomaamatonta elämää köysikerällä ja odottanut aikaansa. Ja nyt kykenee hän pelkällä sananvoimalla näännyttämään puolikymmentä kansalaistaan.

Yhä uudestaan palasi asia mieleeni ja kiusasi minua omituisesti. Kunnes jouduin tekemisiin Haitta-Matin kanssa ja hän virvotti minut muutamalla viattomalla sanalla.

Se tapahtui seuraavassa lokakuussa, kun kesällä olin ollut Kalle Huikarin kanssa tekemisissä. Ensimäinen kohtauksemme tapahtui keskellä kuraista maantietä, kuten Vinnurvan-Mikonkin kanssa. Seisoin tiensyrjällä ja mietin, miten pääsisin toisella puolen olevaan postikonttoriin. Tietä pitkin lähenivät lonksuen ja kolaten puiset rattaat. Laitojen varaan oli naulattu poikkilauta ja laudalla istui Haitta-Matti hartiakkaana ja jykevänä kuin saunan kiuas. Hänen moniryppyiset kasvonsa punottivat ja silmissä oli muhoileva ilme. Oli nähtävästikin kumonnut moniaan ryypyn.

-- Ptruu!

Hevonen pysähtyi juuri minun kohdalleni ja Matti alkoi tarkastella minua kiireestä kantapäähän.

-- Tuota, oletko sinä...? ja hän mainitsi nimeni.

-- Kyllä.

-- Tulepas tänne!

Minun ei auttanut muu kuin upottaa nauhakenkäni lokavirtaan ja tarsia ratasten ääreen. Matilla oli kädessään kankeat, tervatut kintaat, kun hän otti minua rintaliepeestä. Tuntui kuin olisin joutunut kravun saksiin. Siten piteli hän minua hetkisen hyppysissään ja katsoi mitään puhumatta.