Part 8

Pian päästi hänen rukkinsa jälleen iloisen papatuksen. Mutta nyt alotti vihollinen oikealla olevista huviloista tuiman sivustatulen. Kävi liian kuumaksi. Ryömien ja hiipien täytyi ketjun vetäytyä turvallisempaan paikkaan. Anttosenkin rukki vaikeni ja hän itse seurasi ketjun mukana. Äkämystyneen näköisenä hiveli hän konekiväärin lukkoa, jonka hän oli irrottanut ja tuonut mukanaan. Yhtäkkiä hän suutahti ja kavahti pystyyn.

-- En jukoliste jätäkään rukkiani! -- äsähti hän ja syöksyi pensasten keskelle.

Hullu mies, nyt se varmasti meni surman suuhun!

Muutama jännittynyt hetki, pensaat alkoivat huojua ja Anttonen palasi, raahaten konekivääriä perässään. Hän oli avopäin, liekö sitten lakki ammuttu päästä. Moniaan hetken seisoi hän koneensa ääressä ikäänkuin neuvottomana, mihin nyt ryhtyä. Sitten tarttui hän jälleen konekiväärin korviin ja lähti oikealle.

Hänen nähtiin hiipivän huvilain keskellä pitkin lankkuaidan sivua. Sitten hävisi hän erään nurkan taa. Vielä joku tuokio ja siltä suunnalta alkoi kuulua tuttu papatus.

Huvilarakennuksista suunnattu sivustatuli vaikeni. Ketju eteni äskeisiin asemiinsa ja alkoi sydämen kyllyydestä ampua asemarakennusta. Pian se oli kypsä. Eräästä akkunasta liehutettiin valkoista lippua.

Kuinka, sehän oli Anttonen, joka hääräsi asemarakennuksessa ja heilutti kepin nenässä valkoista liinaa! Hän se oli vallannut rakennuksen ja tahtoi tehdä nyt tiettäväksi, että se kuului valkoista väriä tunnustaville.

Mutta se hänen lippunsa? Sehän oli miehen paita! Niin, kun ei parempaa siinä kiireessä saanut käsiinsä, oli Anttonen kuorassut paidan päältään. Ei hän silti itsekään aataminpuvussa ollut, vaan oli pujahtanut jälleen villapuseroonsa ja sarkatakkiinsa.

Kun valkoiset joka haaralta juoksujalkaa riensivät asemaa kohti, alkoi Pietarin suunnalta kuulua raskasta puhkumista. Sieltä läheni kaikessa komeudessaan punavandaalien panssarijuna, ruiskuttaen sivuilleen tulta ja kuolemaa. Voittohuudot vaikenivat ja kukin heittäysi lähimpään suojapaikkaan.

Asema, jonka räystäsakkunasta roikkui Anttosen paita, jäi typötyhjäksi. Tuossa tuokiossa joutuisi se jälleen vihollisen huostaan.

Mutta oliko panssarijunassa sattunut jotakin häiriötä? Se vaikeni, alkoi tuhahdella äkäisesti ja työntyi sitten perä edellä sinne, josta oli tullutkin.

Kävi selville, että Anttonen rukkinsa kanssa oli jälleen ollut toimessa. Hän oli suunnannut tuhoisan pistetulen panssarijunan vaunuihin, saanut siellä aikaan pahan häiriön ja pakottanut koko otuksen pötkimään tiehensä.

Riennettiin uudelleen asemalle. Mutta vieläkään ei kaikki ollut ohi. Etemmäs radankäänteeseen oli oivallisesti sijotettu yksi vihollisen kanuunoista ja se toimi vielä. Se oli asetettu kaivokseen, josta sitä ladattaessa ei näkynyt ollenkaan. Mutta laukaistaessa kohosi se ylös kuin mikähän luolahirviö ja sylki asemaa vastaan tuhoa ja kuolemaa kylväviä kranaatteja.

Se täytyi vaientaa ja vallata. No, ei hätääkään, Anttosen oli nähty rakkineen kiiruhtavan sille suunnalle. Ja aivan oikein, hänen koneensa papatus kuultiin jo selvästi. Odotettiin henkeä pidättäen, luolahirviö ei kohottanut enää päätään. Hurraata huutaen riennettiin paikalle ja vallattiin tykki.

Nyt oli asema kokonaisuudessaan vallattu. Nahkansa säilyttäneet punaryssät pakenivat suinpäin Pietaria kohti. Reservi ajoi niitä takaa, mutta hyökkäysjoukko leiriytyi asemalle ja lähitaloihin.

Justus Anttonen oli päivän sankari, oli sitä moninkertaisesti. Totisesti täytyi sitä miestä juhlia. Asemasaliin laitettiin illallispöytä, jonka katteeksi haalittiin mitä parasta käsiin saatiin. Ja löytyihän sitä yhtä ja toista runsaan sotasaaliinkin joukosta.

Konttorista saatiin nojatuoli, se sijoitettiin illallispöydän päähän ja Justus Anttonen pakotettiin siihen istumaan vastaanpanostaan huolimatta. Yksi jääkäritovereista ryhtyi pitämään hänelle puhetta. Mutta Anttosella oli kauhea nälkä, hän ei joutanut seuraamaan puhetta, vaan haukkasi suun täydeltä eteen asetettuja ruokia.

Puhe päättyi tietysti päivän sankarille kohotettuun huikeaan eläköönhuutoon. Sen jälkeen ehdotti puhuja, että Anttosta kannettaisiin tuolissaan ympäri salin. Hyvä, hyvä! Tukevat kädet tarttuivat nojatuoliin ja nostivat sen ilmaan.

Ällistyneenä kyyristyi Anttonen ja tarrasi lujasti käsipuihin. Hänen poskessaan pöngötti valtava suupala. Hätäisesti puri hän sen hienoksi, nieli alas ja murahti:

-- Mitä tuossa tyhjää... aikamiehet!

VÄKEVÄ MIES

-- Klink, klank! Klink, klank! Kuulen sen uneni läpi ja kun hetken kuluttua havahdun toukokuun aamun raikkaaseen valoon, kaikuu nyt selvästi vasaran iloinen helke taampana seisovasta pajasta.

Siinä on jotakin niin eloon herättävää ja työilon täyteistä tuossa pajavasaran helkkeessä. Sitä kuullessaan on mahdoton loikoilla ja vegeteerata. Tuntuu kuin jokainen solu rupeaisi elämään ja äänekkäästi kaipaamaan työnteon jännitystä, ponnistusta mitä hyvänsä, mikä vain saa aikaan jotakin uutta ja ennen olematonta.

Nyt vaikenee helke, mutta sen sijaan kuuluu selvästi palkeen huokuminen. Se on syvää ja tasaista kuin jättiläiskeuhkojen hengitys. Ja kun se sammuu, niin taas:

-- Klink, klank! -- iloisesti ja työhön kutsuvasti.

Kuinka virkistävästi tuo helke mahtoi vaikuttaa Lutheriinkin, joka lausui sitä kuullessaan, että seppä vasarallaan lyö lujemmin taivaan portille kuin munkki rukouksen höpinällään.

-- Klink, klank! Työhön, työhön! Se saa mieleni tulvilleen lapsuuden aikaisia pajamuistoja tonttuineen ja palkeessa kyyröttävine muorineen.

Pukeutuessani koetan arvailla, kuka on taloon tullut sepäksi. Jaakko-seppäkö, taitava pyssymestari ja intohimoinen metsänkävijä, vai Veeliseppä, voittamaton viikatemestari? Kummankin jälleennäkeminen on minulle oleva mieluisa kohtaus.

Pajan kattoluukku on auki ja ovi sepposen selällään, niin että auringonsäteet ulottavat kosketuksensa ahjoon ja pölyisiin palkeisiin. Alasimen ääressä seisoo kookas ja notkealiikkeinen mies ja heiluttaa isoavasaraa, pudottelee sitä hehkuvalle raudalle, niin että koko paja jymähtelee ja seinille ripustetut monenlaiset rautaesineet hyppivät samaan tahtiin.

Se on Veeli-seppä. Ihka samanlaisena ja juuri noin vasaraa heiluttavana olen nähnyt hänet jo varhaisimman lapsuuteni aikana. Kuinka moneen kertaan hän liekään siitä ajasta ehtinyt kiertää kaikki pitäjän talot? Sillä kesää ja talvea aamusta iltaan tekee hän yksinomaan sepäntyötä. lieneekö pitäjässä niitä kiesejä tai sitä kirkkorekeä, jota hän ei olisi raudoittanut ja niitettäneenkö näitä lakeuksia sellaisella viikatteella, jota hän ei olisi takonut? Eikä hän näytä vähääkään vanhentuneen sitten lapsuuden päivieni. Aina hyvällä tuulella ja myhäilevänä. Mutta pajahan onkin paikka, jossa ihmisen on mahdoton pysyä juonikkaana ja pahantuulisena. Hehkuva ahjo, huokuva palje ja helkkävä alasin, kaikki laulaa siellä samaa työiloa. Se on paikka, johon tuodaan kaikenlaista rampautunutta rojua, mutta josta kaikki lähtee uutena ja puhtaana. Joka hetki syntyy siellä jotakin uutta. Kuka sellaisessa paikassa voisi pahantuulensa säilyttää ja kuka sellaisessa paikassa ennen aikojaan vanhenisi?

-- No päivää, vieläpä sitä kaimaakin näkee, -- sanoo seppä ja ojentaa lujan, nokisen kouransa. -- No nyt lietsomaan! Ei taida minun tarvita enää sinua sinne penkille nostaa?

Kaikki käy kuin parikymmentä vuotta sitten.

-- No nyt lietsomaan! Nehän olivat aina sepän ensimäiset sanat, kun minä pikku poikasena aamuisin ilmestyin pajan kynnykselle. Ja sitten tarttui hän minua kainaloihin ja nosti palkeen viereen penkille, niin että minä hyvin ulotuin vivun varteen.

Vuoren jättiläisenä esiintyi seppä silloin silmissäni. Varsinkin syksyiltoina, kun ovesta ammotti pimeys kuin seinä, kun ahjo valaisi pajaa punertavalla hohteellaan ja kun seppä suurena ja nokisena, hikikarpalot ohimoillaan, takoi alasimen ääressä niin, että tuliset kipunat ja kähisevät kuonan pirstaleet sinkoilivat ympäri pajaa. Minä kyyristyin penkilläni niiltä suojaan ja tunsin rajatonta ihailua tuota väkevää miestä kohtaan.

Väkevä hän oli. Kuinka mieltä hiveleviä olivatkaan hänen kyläseikkailunsa, joita hän kertoili lepohetkinä piippua poltellessaan. Oikea Lemminkäinen hän oli nuorena miehenä ollut, tyttöjen suosikki ja poikain kateuden esine. Selkäsaunoja ne vierailla kylännurkilla hänelle aina olivat suunnitelleet, mutta ei niistä koskaan ollut mitään tullut. Kuinka se eräskin pieksiäisyritys nyt olikaan ollut? Sunnuntai-iltana oli seppä lähtenyt eräälle kaukaisemmalle kylännurkalle, johon häntä oli pyydetty sepäntöihin. Kylän pojilla oli vanhaa kaunaa häntä kohtaan, ne tiesivät hänen tulostaan ja olivat joukolla asettuneet kujalle odottamaan. Jokaisella oli aseenaan seipäät ja sen lisäksi pullotti kunkin taskussa suuri kivenmukura. Kahdenpuolen tietä ne seisoskelevat ja kyräävät. No, seppä lähenee huoletonna miessä ja viheltelee tapansa mukaan. Ensimäisen kohdalle tultuaan sanoo hän iloisesti päivää ja menee kättelemään. Samalla ottaa hän kiven pojan taskusta ja on ihmettelevinään, että mitä sinä tällä teet. Seppä unohuttaa kiven luonnollisesti omaan käteensä, jatkaa huoletonna miessä matkaansa poikajoukon halki ja viheltelee. Pojat luimistelevat, mutta kukaan ei uskalla ensimäisenä asettaan kohottaa. -- -- --

No niin, seppä työntää jäähtyneen raudan ahjoon ja minä tartun palkeen vipuun kuin vuosia ennen. Työn aikana ei pajassa puhella. Kun rauta on ahjossa, nojaa seppä toiseen jalkaansa, asettaa käsivarret ristiin rinnalleen, tuijottaa ahjoon ja hyräilee. Se on iäti sama, tuntematon sävel, jota hän hyräilee. Luultavasti hän on oppinut sen palkeilta, jotka huokuvat juuri samaan tahtiin.

Kun hän ryhtyy takomaan, on minulla aikaa silmäillä ympärilleni. Kuinka paljon tuttuja täällä onkaan ja kaikki ne tuntuvat nyökyttävän minulle tervetuloa -- nuo monenmoiset pihdit, hakut ja reikäraudat seinällä, tuo iänikuinen vesiruuhi, johon seppä nosti minut kerran seisomaan, kun olin paljaan jalkani astunut tuliseen rautaan, ja entä nuo tervaiseen oveen tulisella raudalla painetut monilukuiset kuviot, nimikirjaimet ja puumerkit! Yksinpä vanhat, vuosien pölyyn peittyneet lapiorämät palkeen takana ja rosoiset kuonan järkäleet ahjon syrjällä rupeavat silmissäni elämään.

-- Ja hei, entäs tämä!

Niin, loppujen lopuksi ovat silmäni pysähtyneet sepän piippuun ikkunalaudalla. Ihan totisesti sama kookas syöskumikoppa kuin ennenkin ja sama mesinkihela ympärillä kuin vuosia parisenkymmentä sitten. Se aivankuin hymyilee minulle. Ja aina ennenkin se hymyili, jopa niin houkuttelevasti, että minun varkain täytyi sivellä sen sileätä, kellanruskeaa poskea. Entä sen sisällys! Kun seppä kaivoi sen kouraansa, näytti se niin makealta, että sitäkin täytyi minun varkain hypistää ja pistää suuhuni -- saadakseni sen tietysti seuraavassa hetkessä inhontuntein sylkeä suustani.

Mutta nytpä viskaa seppä jäähtyneen raudan kädestään ja tarttuukin piippuunsa. Annas olla, kuinka se käy? No, aivankuin ennenkin! Koppa vasempaan kouraan, juuri tuohon asentoon kuin aina ennenkin, ja oikeaan tupakkimassi, jonka nauhan päässä riippuu käyrä rassausrauta. Massin paikka on oikeassa housuntaskussa ja tuo rassi heiluu aina vapaana lonkalla. Nyt karistaa hän tuhkan kopansuulta lattialle ja alkaa sitten kaivaa pohjasakkaa kouraansa. Kämmenen kouruun ilmestyy musta ja kostea kasa, joka tuntuu ihan liikkuvan ja kuohuilevan, niin väkevää se on. Tyytyväisenä hämmentelee seppä sitä rassillaan, kokoaa sitten yhdeksi kukkuraksi ja tekee vikkelän keikaustempun. Muikea kasa on kadonnut hänen hammastensa taakse.

Juuri kun hän kielensä avulla sovittelee sitä poskeensa, pimenee oviaukko. Kynnykselle on ilmestynyt Roju-Heikki, mökkiläinen ja rahdinajaja tästä lähistöltä. Hän on tunnettu kiivaaksi sosialistiksi ja vaalien aikana kiertelee hän aina kyläagitaattorina. Kädessään hänellä on pari viikatekulua.

-- Sopisikohan sepän ottaa nämä ja jossakin välissä kallita? -- sanoo hän ja ojentaa viikatteitaan.

Vastahakoisesti ottaa seppä ne vastat? Katselee niitä joka puolelta ja viheltelee. Sitten viskaa hän ne yhtäkkiä kynnyksen yli pajan eteen niin että rämähtää.

-- En minä viitsi köyhäin rojuja käsitellä! -- sanoo hän, työntää raudan ahjoon, ristii kätensä rinnoille ja alkaa hyräillä.

Roju-Heikin naama sävähtää pahaksi.

-- Vai ei kannata köyhäin työtä tehdä. Siinä taitaakin olla pomo! Vaikka on itsekin köyhä kuin kirkonrotta!

Hän ottaa viikatteensa maasta ja lähtee.

-- He, he! -- myhähtelee seppä. -- Oikeinpa se sanoi, että köyhä kuin kirkonrotta. Mutta minulta taisivatkin tulla sanat hiukan väärinkäsin suusta. Sillä enhän minä nyt toki tosissani köyhiä tarkottanut, vaan noita Remulan kävijöitä, susilisteja. Niitä minä en sitte kärsi!

Sepän kasvoille on äkkiä ilmestynyt tuima piirre, jota niillä harvoin näkee. Työväentalon hän on ristinyt Remulaksi ja kutsuu heikäläisiä Remulan kävijöiksi.

-- Miksi tämä maailma sillä tulee, että yhtä menoa juonitellaan ja kinataan, tingitään työpäivää lyhemmäksi ja lyhemmäksi, samalla kuin palkkoja pitäisi ylentää? Työ se on, joka miehen miehenä pitää niin elämisen kuin arvonkin puolesta. Kun tehtäisiin työtä niinkuin ennen maailmassa, niin vähemmän joudettaisiin riitelemään ja juonittelemaan. Tuokin Roju-Heikki! Paremmin olisi silläkin asiat, kun tekisi työtä eikä pullikoitsisi. Ainakin pysyisi tyytyväisemmällä mielellä eikä näyttäisi aina siltä kuin olisi ongenkoukun niellyt.

Hän nostaa hehkuvan raudan alasimelle ja jymähyttelee vihaisesti niin, että pajan seinät tärisevät.

-- Jos saisin jonkun niitä pääakutaattoreita tuohon vasarani alle, niin opettaisin sille vanhaa testamenttia. Senkin vietävän hulipuikkarit! Ruvetaanpas oikein asiasta tehden ja omaksi elinkeinokseen saarnaamaan vihaa ja eripuraisuutta! Ikäänkuin ihminen ei sitä taitoa osaisi ilman oppimestareita. Enkä minä ymmärrä, minkälaiseksi velliksi tämä maailma ja itse esivaltakin on mennyt, kun niiden liehtarien annetaan vapaana maita mantereita kiertää. Moosesta ne tarvitsisivat, peijoonit!

Aamuvarhaisesta iltahämäriin kaikuu pajasta iloinen helke. Pian on viikko ehtinyt lauantaihin ja seppä on saanut työnsä päätökseen.

Hän syö kamarissa lähtömurkinaansa ja sitten seuraa tilinteko.

-- Mitäs se sepän saatava nyt sitten onkaan? -- kysyy isäntä piironkiaan avaten.

-- Se kuin ennenkin. Kyllähän te minun taksani jo tunnette. Viisikymmentä penniä viikatteelta.

-- Mutta eiköhän se ole liika vähän nykyään, kun kaikki on kallista ja yhä kallistuu? -- arvelee isäntä. -- Korottaneenhan nuo kuuluvat palkkojaan muutkin sepät.

-- Korottakoot muut minkä korottavat, mutta minä pysyn omassa taksassani.

Isäntä miettii ja epäröi ja ojentaa sitten Veelille rahat, joita tämä alkaa laskea.

-- Liika pois! -- sanoo hän äkkiä ja ojentaa osan saamastaan takaisin isännälle. -- Kuten sanottu, niin minä pysyn omassa taksassani, vaikka maailma päälaelleen kääntyisi. Sillä minä olen elänyt ja joukkoni tähän asti elättänyt, enkä vastakaan aio nälkään kuolla. Ja toiselta puolen minusta ei tulisi sen rikkaampaa, vaikka kymmenkertaiseksi taksani vänkäisin. Kyllä ne tätä maailmaa nyt rustailevat ja reistailevat, niin ettei täällä mikään saa enää vanhoilla juurillaan seisoa. Mutta sen minä sanon, että mullistukoon ja mällistyköön tämä maailma mille tällille hyvänsä, niin minun taksani ainakin pitää paikkansa. Ja nyt kotimökille eukon luo, saamaan pyhäksi puhdasta päälle.

Hän heittää hyvästi, ottaa käteensä oman tutun vasaransa, joka seuraa häntä aina kylän töihin ja jonka sileäksi kulunutta vartta hän on vuosikymmenet puristanut, sijottaa vasempaan kainaloonsa mytyn, joka sisältää emännältä saadut sepän antimet, juuston ja paksun leivän, ja lähtee vihellellen astumaan kohti kotiaan.

Vasaraa pitelevä oikea käsi heilui hänen käydessään kuten aina ennenkin. Väliin heilautti hän sitä rajummin kuin jotakin näkymätöntä uhaten. Se oli merkki siitä, että jokin väkevä ajatus oli syttynyt hänen päässään.

Minä seisoin portaalla ja katsoin hänen jälkeensä. Ja jälleen hän oli silmissäni vuoren jättiläinen. Oikea väkevä mies.

JOONAS PASKI JA HÄNEN OSUUTENSA VENÄJÄN VALLANKUMOUKSEEN

Tuskinpa on maapallolla sitä kolkkaa, etäisintä ja suljetuintakaan, mihin suomalainen seikkailija ei olisi askeltensa jälkiä painanut. Uskon varmasti, että kummallakin maannavalla oli suomalainen vaeltaja ehtinyt käydä jo aikoja ennen kuin varsinaiset löytäjät sinne saapuivat. Mutta kun tuo suomalainen maailmankiertäjä on aina vaitelias ja vaatimaton luonne, joka ei itsestään pyri mitään numeroa tekemään, ei hänen navallakäyntinsäkään ole tullut maailman tietoon.

Kierrellessään beduinien parissa Arabian hiekkaerämaita luuli Yrjö August Wallin varmaankin olevansa ainoa suomalainen niillä main. Mutta kuinka hän ällistyikään, kun erään beduinijoukon päällikkö, joka juuri oli ryöstänyt Wallinin ja hänen seurueensa typötyhjäksi, selaillessaan Wallinin papereita viittasi hänet syrjään ja sanoi Yrjö Augustin omalla äidinkielellä:

-- Mehän olemme vanhoja promotsionitovereita!

Niin, tuo Arabian erämaita kiertelevä rosvopäällikkö oli kuin olikin suomalainen, joka oli yhdessä Wallinin kanssa vihitty maisteriksi, ja joka monia vuosia sitten oli erään rettelön takia kadonnut jäljettömiin.

Yleisesti tunnettu lienee juttu eräästä kielitaiturista, joka esiintyi muutamassa Lontoon merimieskapakassa. Mies tuntui osaavan miltei kaikkia maailman kieliä, sillä puhuttelipa häntä kapakan kansainvälisistä vieraista kuka hyvänsä omalla kielellään, niin kaikille antoi hän vastauksen samalla kielellä. Hänen omaa äidinkieltään ja kansallisuuttaan arvailtiin turhaan. Vierasten joukossa oli suomalainenkin, joka omalla kielellään lopuksi virkkoi esiintyjälle:

-- No suomea sinä et ainakaan osaa?

-- Miks'en osaisi, kun olen Turusta kotoisinkin, -- vastasi kieliniekka.

Jostakin olen lukenut kertomuksen suomalaisesta seikkailijasta, joka oli mukana yhdysvaltalaisten sotaretkellä Filippiinein saarille. Kun laivasto poikkesi eräälle saarelle hiiliä ottamaan, juotui suomalaisemme jonkun toisen sotilaan kanssa kantamaan laivaan koreja, jotka sisälsivät virvotusjuomia. Miehet puhuivat keskenään englantia. Sattuipa sitten suomalaisen toveri vahingossa pudottamaan korin laivasiltaan.

-- Perkele! -- murahti hän silloin äkäisesti ja tästä kansallisesta tunnussanasta huomasi suomalaisemme, ettei hän ollut ainoa rotunsa edustaja sotajoukossa.

Niin, sotaretkillä ovatkin suomalaiset aina olleet runsaasti edustettuina. Tuskin lienee maailmassa sitä sotaa käyty, jossa suomalaisia ei olisi ollut jommallakummalla, useimmiten molemmilla puolin. Tunnen suomalaisen, joka on ollut Kuban sodassa. Buurisodassa heitä oli runsaasti kummallakin puolen. Samoin Japanin sodassa molemmilla puolin. Maailmansodassa heitä oli, maamme kohtaloon niin suuresti vaikuttanutta jääkäripataljoonaa lukuunottamatta, kaikilla rintamilla ja kaikilla eri puolilla, yksinpä Mesopotamiassa ja Egyptissäkin.

Runsaimmin lienevät näiden vaeltaja- ja seikkailija-suomalaisten joukossa edustettuina pohjalaiset, varsinkin pohjoispohjalaiset.

Viimemainittuja oli Joonas Paskikin, johon tutustuin Pietarissa niinä myrskyisinä päivinä, jolloin tsaarivalta luhistui raunioiksi. Hän oli entinen suomalainen tarkka-ampuja -- noita sitkeitä, kylmäverisiä ja treenattuja sotilaita, jotka olivat kuuluisia ampumataidostaan, ja jotka kesäisillä leirikokouksilla Krasnoje Selossa tappelivat veniläisten kanssa yksi kymmentä vastaan, jääden aina voittajina kentälle.

-- Minä tunsin sotakomennon kuin viisi sormeani, -- selitti Paski, joka oli aikoinaan palvellut torvensoittajana Oulun pataljoonassa, -- mutta itse sota oli minulla vielä kokematta. Siksi pistikin päähäni, kun tämä maailmansota alkoi, lähteä vapaaehtoisena mukaan.

Venäjän armeijaan hän oli vapaaehtoisena liittynyt ja ollut yhtä menoa toista vuotta Galitzian rintamalla. Kertaakaan ei hän tuon ajan kuluessa ollut haavottunut eikä päivääkään lomalla ollut. Niin että kyllä hän nyt tunsi sotaelämänkin kuin viisi sormeaan.

Sotilaan ohella oli hänen olemuksessaan paljon myöskin merimiestä muistuttavaa. Ranteessa näkyvät tatueeraukset todistivat samaa. Ajan kotimaisen sotalaitoksemme lakkautuksesta maailmansodan puhkeamiseen olikin Paski pääasiallisesti kiikkunut aaltojen varassa, ehtien ristiin rastiin kyntää maapallon pinnan.

Suomen asemalla Pietarissa minä tähän Paski-nimeä kantavaan lähimmäiseeni tutustuin. Siellä, suomalaisen rautatieläisyhdistyksen talolla, me vankiloista vapautuneet suomalaiset olimme päivittäin koolla, odottaen jännityksellä, oliko hysteerinen Kerenski meidät sitova vai päästävä.

Me vapautetut poliittiset olimme jo itsessämme varsin kirjava joukko ja vielä kirjavammaksi tekivät sen ne enemmän tahi vähemmän hämäräperäiset kansalaisemme, joita päivittäin liittyi joukkoomme, saadakseen itselleen ilmaiset ateriat. Niinpä muutamanakin päivänä kiintyi huomioni rinnallani aterioivaan nuorukaiseen, jonka likainen puku ja vähä-älyiset kasvonpiirteet eivät omistajastaan juuri suosittelevasti todistaneet.

-- Oletteko tekin vankilasta vapautettuja? -- kysyin pojalta.

-- Kyllä, -- vastasi hän suu täynnä ruokaa.

-- Missä vankilassa olette ollut?

-- Shpalernajassa.

-- Soo-o! Mutta... ette suinkaan te valtiollinen vanki ollut?

Poika ei näyttänyt oikein olevan selvillä käsitteestä "valtiollinen vanki". Hän lakkasi puremasta ja mietti. Sitten vastasi hän:

-- Tuota... varkaudesta minä... ja alkoi jälleen purra.

Hevosvarkaudesta hän oli rajaseudulla joutunut kiinni. Samantapaisia ja vielä ikävämpiäkin henkilöitä ilmestyi päivittäin joukkoomme.

Eräänä toisena päivänä aamiaista syötäessä kuiskasi minulle joku, että pöydässä näkyy olevan muuan, jolla sivilimiehen takkia lukuunottamatta on venäläisen sotilaan asu. Äreänä käännyin osotettua miestä silmäilemään. Mutta siellä oli vastassani mitä rehellisin harmaa silmäpari ja avomieliset, mitä rauhallisimmat kasvot, sanalla sanoen: oikea suomalainen Matti. No, eihän siinä muu auttanut kuin laskea harjakset kiltisti alas ja ryhtyä ystävällisiin suhteihin Matin kanssa.

Kun hän syötyään alkoi pyynnöstäni kertoilla kokemuksistaan sotarintamalla, kertyi hänen ympärilleen piankin kokonainen liuta kuulijoita. Mutta Paski oli tottumaton kielenkäytäntoön, kertominen kävi hitaasti ja kangerrellen, ja lisäksi vaikeutti sitä mälli, jota hän yhtä mittaa siirteli poskesta toiseen. Kuulijat taasen olivat hermostunutta väkeä, jotka hevillä eivät voineet rauhottua yhteen kohti paremmin kuin Paskin mällikään. Hidas ja katkelmainen kertomus ei kyennyt heitä pitkäksi aikaa paikoilleen kahlehtimaan, vaan hajaantuivat he toinen sinne, toinen tänne, niin että minä ennen pitkää yksinäni muodostin Paskin kuulijakunnan.

Ihmetellen tarkastelin miestä, joka oli toista vuotta kestänyt kaikkia rintamaelämän vaivoja ja kauhuja, mutta joka ei näyttänyt vähimmässäkään määrin hermostuneelta tai rasittuneelta. Hän teki kaikessa niin rauhallisen ja ehyen vaikutuksen kuin tyynessä uiskenteleva jääkappale.

Eikö hän ollut siellä pitkällisen juoksuhautaelämän kurjuudessa ja ankarina talvikuukausina edes joskuskaan sairastunut?

-- Eihän tuota sattunut, -- arveli Paski. -- Se on tämä minun sukuni aina ollut hyvin lujatekoista sorttia.

Mitäkö hän arveli vihollispuolesta, saksalaisista? No, kyllä ne sotaa osasivat käydä. Selvä kunnioitus saksalaisia kohtaan kajasti kaikista Paskin puheista.

-- Kyllä sitä oli alussa tälläkin puolen vauhtia ja aivan yleinen oli armeijassa usko, että muutaman päivän perästä ollaan Berlinissä. Mutta sitten kun siellä nousi seinä eteen, niin jo täytyi pysähtyä... eikä ainoastaan pysähtyä, vaan lähteä kiireen vilkkaa takaisinpäin. Ja se olikin tuloa, eikä sitä juostu päivin ja kaksin, vaan monta päivää. Joo, kyllä niillä saksalaisilla näkyy olevan eri meininki... ja eri niillä ovat kaikki varustuksetkin.